Part 1

language: Finnish

KORVEN RAATAJAT

Kuvaus torpparioloista

Kirj.

VILHO HAANPÄÄ

Oulussa, Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapaino, 1908.

I

Tarmokkain askelin, pää rohkeasti pystyssä, lakki istuen takaosassa päätä, jättäen hiestä kastuneet hiussuortuvat vapaiksi otsalle, täyteläinen eväskontti usmaavilla harteillaan ja kirves olallaan nouseskeli Aatu metsäistä ylösmäkeä kaukaisen Luolakaaron multaiselle törmänteelle. Aamulla oli hän lähtenyt kylältä ja taivaltanut tämän vajaan peninkulman Luolakaartoon. Talviteitä saattoi hän käyttää enemmän kuin puoli taipaleesta, mutta sitten ei ollut tiestä paljon apua. Vanhempia karjanpolkuja kulki hän lopputaipaleella ja kun nekin häipyivät olemattomiin, asteli tietöntä taivalta läpi alavan, römeikkö-korven suoraan päämääräänsä kohden Luolakaaron mukaiselle kunnaalle.

Täällä piti nyt olla hänen tuleva kontunsa paikka. Tässä kunnaan harjanteella tulee olemaan huoneet, tuossa vieremällä pellot, tuolla etempänä aukenevalla nevalla suopellot ja tuossa römeikkö-korvessa niitty. Kaikki oli nyt koskematonta täällä, johon Aatu saapui. Ei kantoakaan todistamassa kirvesmiehen siellä työskennelleen; ei liioin karjanpolkuakaan, joka todistaisi että karja olisi sitä seutua yleisesti laitumenaan käyttänyt. Jylhä, yksinäinen sydänmaan tunnelma vallitsi tässä seudussa, johon olemme lukian vieneet.

Nyt oli Aatu kuitenkin perillä. Hän oli saapunut ensikerran työskennelläkseen siellä koskemattomassa korvessa, raataakseen sinne konnun itselleen ja perheelleen, jossa elostelisivat. — Tässä juuri, tässä aarniopetäjän ja solakan kuusen välissä on jo monasti ennenkin katsottu tuvan paikka. Siihen se on rakennettava; siinä on joskus oleva oma tupa, oma lämmin liesi.

Aatu katseli taasenkin seutua. Se oli tosin jylhää, mutta ei silti vailla kauneutta ja omaa viehättävyyttään. Sellainen seutu oli aina häntä viehättänyt ja rauhoittanut. Se oli aivan kuin kutsunut häntä luokseen nauttimaan viihdytyksestä, jonka se hänelle soi. Ja nytkin, joskin syksyinen valju päivänpaiste suruvoittoisesti valaisi tätä kaukaista, asumatonta metsäseutua, tuntui niin rauhoittavan turvalliselle olla täällä noiden lakkapääpetäjien suojassa.

Niin. Hän oli nyt perillä.

Nyt alkoi hänelle _oma työ_. — Oma työ! Siinähän todellakin tuntui olevan viihdyttävää, miellyttävää. Ilmankos se eukko sitä on sopottanut, mietiskeli Aatu.

»Oli se sentään kunnon mies se Puikuliini kun mökkiläisekseen otti, torpparikseen, mutisi Aatu itsekseen riisuessaan nyt painostavaa konttia selästään ja samalla katsellen vaistomaisesti sille sopivaa naulaa petäjän oksista.

Aatu näytti jo keski-ijän miehille, vaikka hän oli vasta alulla neljääkymmentä ikävuotta. Suurena »työhulluna» oli hän rääkännyt itseään ilmosen ikänsä. Viidenneltätoista ikävuodeltaan asti riehui hän aina miesten rinnalla. Ja myöhemmin tuli hän laajalti kuuluisaksi siitä harvinaisesta tarmostaan, jolla hän hänelle jätetyt tehtävät suoritti.

Koko työkuntoisen ikänsä oli hän ollut Puikuliinin työmiehenä, renkinä. Muualla hän ei ollut töissä ollutkaan. Aina vaan Puikuliinilla. Ja siinäkin aina kovimmat työt läpässyt. Missä voimaa, rohkeutta ja sitkeää kestävyyttä tarvittiin, sinne Aatu ja »voimatamma» laitettiin. Jos nämät kaksi ei tiukassa kohdassa suoriutuneet, oli turhaa toisia voimia sinne lähettää. Eipä ihmekään jos Puikuliinilla sananparreksi tuli: jollei Aatu ja Voima, niin ei sitten mikään.

Tästä kuuluisuudestaan oli Aatukin tietoinen, ja se se oli ollutkin hänen ainainen ruoskansa, jolla häntä armahtamatta oli ajettu. Hänelle ei oltu suotu sitä kultaista järkeä, joka olisi voinut erottaa valhetta ja kavaluutta totuudesta ja rehellisyydestä. Hänelle oli tehnyt aina hyvää, kun Puikuliini itse kehui häntä hyväksi työmieheksi ja vahvavoimaiseksi. Ja tätä kunniaa itsellään pidättääkseen repi ja riehui hän, miesparka, itsensä ennenaikaisesti vanhaksi.

Noin viisitoista vuotta oli Aatu palvellut Puikuliinin kartanossa, eikä hän vieläkään olisi siitä päässyt, jollei sattunut menemään naimisiin. Mutta kun eukko tuli otetuksi ja se aina ja aina kärhäsi Aatua oman mökin laittamiseen, kuvaellen siten heille ja — niin heille ja niille tuleville paremmat päivät tulevan kun ei aina tarvinnut orjan lailla raataa, ja jos raatoi, koitui se omaksi hyväksi, niin hupeusi hän vihdoin itsekin sitä ajattelemaan. Aatuun meni kyllä hitaasti uudet tuumat, mutta mikä kerran meni, se ei sieltä hevillä lähtenyt. Tuokion kuluttua oli hän niin pitkällä, että oli katsonut Luolakaarosta itselleen torpan paikan. — Olihan se kyllä kaukana muiden asumuksista, mutta sitä hän tahtoikin, siellähän oli monta hyvää etua jota kylä-rykelmissä ei ollut tai jos oli, niistä riideltiin ja kähistiin. — Aatu ei ymmärtänyt miksi ihmisten piti olla niin houkkia, jotta ahdetaan asumaan likemmäs toisiaan kuin kunnolla sopikaan! Sentähden piti hän Luolakaartoon mökin tekoa viisaana ajatuksena.

Kun keurin aika tuli, meni Aatu torppariasioistaan isännälleen puhumaan. — Ensinnä nousi pilvi Puikuliinin kasvoille. Ehdotus oli nähtävästi hänelle yllätys ja kadottaa nyt nöyrä ja karhunvoimainen »raataja-aasi», oli hänelle vastenmielistä.

»No horisethan sinä», virkkoi hän Aatulle.

»Enhän minä»... soperteli Aatu hiukan sekaantuen, »vaan Reetahan se on sitä höpöttänyt sen pitkää tämän lyhyttä. Ne akat ovat akkoja...»

»Minähän olen sinua niin miehenä pitänyt. Herrainpäiviltäkin toin sinulle ritarinmerkin uskollisesta palveluksestasi. Semmoistahan ei anneta joka miehelle, etkä sinäkään olisi ilman minua sitä saanut! Nytkö sinä hyvän paikkasi jättäisit.»

»Niinhän te... siellähän se on Reetan arkun lootassa, se 'ritali.' Enhän minä ole sitä viitsinyt pitää kun sekin suutari-Eero nauroi sillä ja pätäkäksi nimitteli sitä ja sanoi: että tälläkö lelulla sinusta viimeinen voiman hive nyt ulos imetään.»

»Vai sano se, kirottu!»

Herra valtiopäivämies Puikuliini näytti olevan kaikin puolin myrtyneenä. Harmia pakkasi mieleen. Aatu olisi saanut raataa vielä hänen talossaan, kiskoa hänelle. Mutta nyt oli saanut se kollo päähänsä laatia oma kontu, ja kokemuksesta tiesi hän ettei Aatu hevillä luovu tuumistaan.

»No!» äännähti Puikuliini aivan toisella sävyllä. »No, tee mökki! Mutta mihinkäs sinä sen tekisit?

»Sinnehän minä Luolakaartoon, sille kunnaalle siinä nevan laidassa.

»Luolakaartoon! Niin kauvas? Etkö sinä nyt lähempää mökinpaikkaa löytänyt?

»En. Sinne minä halusta tekisin.»

Puikuliini asteli sinne tänne ikäänkuin miettien syviä elämän ongelmia.

»No tee sinne!» äänsi hän.

»Mitenkähän paljon minä saisin maata ja metsää...»

»Niin paljon kuin tahdot. Mene vaikka huomenna ja tee niin paljon kuin tahdot! En tule kieltämään. Rakenna vaikka kartano sinne; pidä se osa sarasta kaikki hallussasi, sitä talvitietä myöten!»

»Ettäkö talvitietä myöten?»

»Niin niin! Pidä hallussasi se kaikki!... Ja päivätöillä me kyllä sovitaan. En minä tahdo sinun sisällesi pyrkiä. Ymmärrätkö?»

»No! Minä otan.»

»Ota! Ja mene vaikka huomenna töihin!»

»Huomenna minä menenkin», virkkoi Aatu ja kasvot loistivat.

Aatu lähti nyt onnellisena Reetalleen ilmoittamaan asiasta. Vilpittömämmin kuin he, ei Puikuliinia oltu koskaan siunattu ja hyvästelty kuin nämät, todellakin onnelliset, vaan yksinkertaiset ihmiset nyt tekivät.

»Olipa se kunnon mies!» huudahti vaimo.

»Sanonhan minä! Ei: tiesinhän minä! Tiesinhän minä»! äänteli Aatu vastaukseksi luottamuksella.

»Ei pahaa sanaa: ota kaikki! sanoi.»

»No kiititkö sinä?»

Aatu meinasi punastella.

»Enhän minä tainnut sitä hoksata. Vaan mene sinä!»

Ja Reeta meni.

»No mitäs sanot?» kysyi Aatu Reetalta kun tämä palasi.

»Nauroihan tuo niin rekona ja oli niin höyli ja sanoi: ottakaa vaan talvitietä myöten», kertoi Reeta ja oli onnellinen.

»Pane sinä nyt konttiin evästä! Minä lähden huomenna töihin.»

»Huomennako jo?»

»Huomenna», virkkoi Aatu lyhyesti ja meni varustelemaan kirvestä itselleen.

II

Tämmöinen oli lyhykäisyydessään Aatun oman mökin esihistoria. Ja nyt oli hän saapunut alkamaan töitä; lämpöisenä ja hikisenä painostavasta kantamuksestaan pääsi hän perille.

Hän ripusti nyt konttinsa aarniopetäjän kuivaneeseen oksan tynkään, väänsi lehtitupakasta suuren mällin poskeensa, otti kirveensä ja katseli sen terää vaistomaisesti — toimi, joka oli hänelle aina ominaista silloin, kun ryhtyi asettaan käyttämään. Hän silmäsi ammattimiehen katseella suurta kuusta tyvestä puoliväliin väliä, harkitsi pikaisella silmäyksellä suunnan, johon nyt ensimmäisen puunsa tulevan tupansa rakennustarpeeksi kaataisi. Tämä kaikki oli Aatun omaa ammattia, _omaa_ työalaa ja nyt vihdoin omaa työtä. Luottamuksella tarttui hän kirveeseensä, jänteet käsiselissä pullistuivat pingotukseen ja iskut, lujat ja tahdikkaat alkoivat kuulua koskemattomassa korvessa. Korven halveksittu, tällä kertaa mitallilla pilkaten koristettu raataja oli saapunut sinne.

Komeasti ryskyen ja paukkuen kaatui kuusi tässä luonnon koskemattomassa pyhätössä. Hiukan hengästyneenä katsahti Aatu puunsa suoruutta tottuneen silmäyksellä, käänsi mälliä suussaan ja lennätti aimo suihkun ruskeaa sylkyä kaatuneen puun tyvelle ja ryhtyi oppineesti, tarkoilla iskuilla karsimaan puutansa. Kaikki kävi sulavasti, notkeasti ja tottuneesti. Ei harhaiskua, ei harha-askelta eikä liikettä. Jokainen lyönti meni talteen ja oli parahiksi luja katkaiseen eri vahvuiset oksat, jokainen liike tarpeellinen mutta ei turha, yksin mällin pureminen ja kääntäminen poskessa oli ammattimiehen työtä.

Puolisille oli Aatulla kelpo röykkiö valmiiksi pinnotuita hirsiä ja tuvan sija raivattuna puhtaaksi. Tulevan uunin paikalle viritti hän tervaslatvuksesta nuotion ja ryhtyi siinä ruokailemaan. Jos häneltä menestyi työ, menestyi häneltä syöminenkin. Siekailematta jauhoi hän terveillä hampaillaan puolikuivaa leipää ja suolaista silahkaa suuret annokset. Hän ei ollut hienostunut erittelemään niin pienen kalan ruotoja, kuten kulttuuri-ihmiset, vaan pitemmittä mutkitta haukkasi aina kalan kerrallaan.

Mutta hänen nuotio-savunsa kutsui tänne jo ensi kerran vieraan. Aatun paraikaa ruokaillessa ilmestyy siihen suutari-Eero, joka harrasti näin syksyisin metsästystä ja oli nytkin semmoisella retkellä.

»Täälläpä sinä töissä ryskät», virkkoi hän Aatulle nuotiolle päästyään ja hyvän päivän toivotettuaan.

»Täällähän minä», mokelsi Aatu vastaukseksi suu täynnä leipää.

»No miksikä et römppää pitele sinäkin? Nythän on se aika.»

»Ei jouda. Mökkiä tässä pitäisi uurastaa.»

Tämän kuultuaan näytti vieras hämmästyvän. Ällistyneenä katsoi hän vuoroon Aatua, vuoroon hirsiläjää, kykenemättä tuokioon sanaakaan lausumaan. — Pikaisesti loi hän nyt silmäyksensä ympäröivään jylhään seutuun: korpeen, kunnaan vieremälle ja etempänä aukenevalle nevalle. Hän näytti pikaisesti harkitsevan olisiko mahdollista elellä tässä ympäristössä. Paljon kokeneena miehenä tiesi hän tämmöistä aikomusta arvostella oikeassa arvossaan. Aikomus yksistään oli hänen mielestään sankarillista, urhoollista, vieläpä näiden sanojen kauneimmassa merkityksessä. Jo ennenkin oli suutari-Eero kunnioittanut Aatua, mutta nyt tämän arvo vielä nousi hänen silmissään. Hän kunnioitti häntä oikeana sankarina. Sankarina, joka ei tee valloituksiaan murhaten ja polttaen kuten kulttuuri-ihmiset, vaan sitkeällä, rehellisellä ja tarmokkaalla työllä. Eerolla oli oikea terve maailman katsomus, jota vielä silloin harvat kykenivät ymmärtämään, vaan jolla maailman katsomuksella oli tulevaisuus.

»Oohoh! Vai mökkiä. No itsellesipä tietenkin»? virkkoi hän ja asetteli hirsiläjälle pyssynsä ja laukkunsa, jonka nurkka-aukoista pisti esiin jäniksen koivet.

»Niin, itselleni», vastasi Aatu päättäen ruokailuaan ja kaivellen hampaitaan julman suuren puukkonsa kärjellä.

»Puikuliinin tiluksiahan nämä tässä lienevät?»

»Niin ovat. Minä sain haltuuni tämän saranosan aina tuota talvitietä myöten, joka kulkee tuon korven tuossa laidassa, niinkuin tiedät.»

Vai niin! huudahti vieras ilostuneena. »No mitenkäs iso on vero ja miten pitkä vuokra-aika?»

»Ei se isäntä siitä vielä niin varmaa sanonut. Käski vaan tehdä töitä niin paljon kuin tahdon, eikä sanonut verossa menevänsä minun sisälle», selitteli Aatu.

»Soo! eikö teillä ole vielä vuokra-kirjoja?»

»Kirjojako?»

»Niin. Vuokrakirjoja. Semmoinenhan sinullakin olla pitäisi.»

»Mitäs kirjoja siinä tarvitaan. Isäntähän itse on varmasti kaikki luvannut.»

»Lupa yksistään ei kauvaksi riitä, alkoi Eero huolestuneena selittää. »Jos nyt jonkun aikaa menee kaikki hyvin, ja sinä sillä aikaa olet ehtinyt täällä repiä ja raataa, niin ei ole aivan varma meneekö se aina hyvin, Saattaa tapahtua että ajanoloon alkavat sinua ja joukkoasi häätää täältä pois. Näetkös, he ovat laatineet itselleen semmoisen lain, että saavat torppariparan ajaa pellolle, jos tämä on ollut kylliksi herkkä uskomaan heitä eikä ole joko uskonut muiden varoituksia eli ei ymmärtänyt noita pulmallisia ja tempullisia kirja-asioita oikein hoitaa. Veli kulta, sinulle on tämmöinen vaara tarjona. Tahdo kirjat!»

Aatu pudisti päätään.

»Ei», sanoi hän. »Enhän minä ole luvatta täällä. Mitenkäs minua häädettäisiin.»

»Monelle on niin käynyt.»

»Vain ei ainakaan meidän isäntä sitä tee», sanoi Aatu jäykästi. Hänessä esiintyi nyt jäykkä isäntänsä puollustaja. Hän muisti tässä nyt Puikuliinin sanoneen Eeroa kirotuksi, ja itsekin hän alkoi katsoa häntä epäluulolla. »Tyhjää tulee sotkemaan ja viisauttaan jakamaan», mietti hän.

»Saattaa se Puikuliinikin olla _puikuliini_», lausui Eero merkitsevästi.

Mutta Aatun katse koveni tämän kuultuaan.

»Perhana! Mitä sinä mies puhut? Meidän isäntä on oikea mies; oikeampi kuin sinä. Vai luuletko että sinä herrainpäiville kelpaat?»

Tämä puheen käännös ei vierasta hämmästyttänyt. Hän oli jo tottunut semmoisiin eikä pienistä herjauksista ottanut loukkaantuakseen. Tyynesti istuutui hän pihkalta tuoksuville havuille lähelle nuotiota ja alkoi ladata piippuunsa tupakkaa. Häntä alkoi syvästi säälittää Aatun masentava lyhytnäköisyys. Hän katsoi säälinsekaisella kunnioituksella Aatun jykeviä, pihkottuneita ja känsittyneitä käsiä, voimaa ilmaisevia ranteita, jämäkästi ulkonevia leukoja ja rehellisiä silmiä. Tuommoinen mies! Mies, joka vastaa enemmän kuin painonsa kultaa, on liijaksi hyvä _puikuliinein_ orjana olemaan, ja kuitenkin, niin kauvan kuin tuommoisia on, on myöskin _heidänlaisiakin_.

»Miksikäs ei», virkkoi Eero sävyisästi. »Jos minulla olisi pomotalo ja monta sinunlaistasi palvelijaa, jotka samalla olisivat ihailioitani; jos minulla olisi monta velallista kuten Puikuliinilla, jotka pakosta kunnioittaisivat minua; jos vihdoin olisi huostassani monisatavuotinen — työmies joukkioiden keräämä hiki ja käytetty voima, se on: heidän työnsä tulokset, joilla herroiksi pröystäileisin, — niin silloin olisi minulla kaikki edellytykset mitä herrainpäiväläisiltä vaaditaan. Lyhyesti: silloin olisin minäkin herrainpäiville kelvollinen. — Sinnehän voi tulla valituksi mikä pölkky tahansa, jolla kaikki tämä on hallussaan. Ensimmäisenä katsotaan vaan, onko ehdokas pomotalon isäntä.»

Aatu katsoa öllötti käsittämättömänä Eeroa. Jotakin hän ehkä sentään sanotusta käsitti, mutta se katkera totuus, joka sanoissa piili, oli hänelle outoa.

»Mutta minullahan», jatkoi Eero, »ei ole kaikkea tuota, ja Jumala varjelkoon etten koskaan tekisikään itseäni syypääksi semmoiseen rosvouteen. Sillä rosvoutta se on, joskin sellaista, jota ainoastaan parhaat ihmisistä ovat kyvenneet semmoseksi näkemään.»

»Rosvouttako? Mitä sinä nyt laskettelet, mies?»

»Niin. Laillista rosvoutta. Tai mitäpä se muuta on, kun toisen työntulokset siirtyvät sille, joka ei työtä tee? Työttömyyshän ei tuoda mitään; tai luuletko tähän nousevan torpan, jollet tee sitä! Nyt kun se tuote, jota toisen ihmisen työ on tuottanut, joutuu toiselle ihmiselle, joka ei ole mitään tehnyt sen saavuttamiseksi — niin mitä tämä on muuta kuin varkautta ja laillista vääryyttä! Eli rosvoutta, jos sinä sillä nimityksellä välttämättä tahdot sen käsittää.»

Tämä puhe oli Aatulle aivan käsittämätöntä. Hän ei ruvennutkaan enään keskustelua jatkamaan, vaan lykkäsi joukon äsken talteensa ottamia kuusen näreitä nuotioon hautumaan ja varustautui niistä vanteita painamaan, aivan kuin ei hänellä olisi vierasta ollutkaan.

Tämän huomattuaan nousi Eerokin paikaltaan, asetti laukkunsa selkäänsä, otti pyssyn olalleen ja varustautui niin lähtemään.

»Kuulehan, Aatu! Sanon minä sinulle kaikessa ystävyydessä, että: pyydä isännältäsi kontrahtikirjat! Älä rupea kovin paljon töitä tekemään summa mutikassa!» Tämän sanottuaan lähti metsästäjä astelemaan.

Aatu ei vastannut mitään. Touhusi vaan ahkerasti vanteiden painohommassa vielä senkin jälkeen kuin vieraansa oli kadonnut näkymättömiin. Ja kun vanteet oli painettu, siirtyi hän vähän syrjään nuotiolta ja alkoi laittaa hakosuojustaa sammalille, joita kokoomaan hän oli aikonut ottaa mukaansa Reetan, kun joskus niin sopii. Tässä työssä piti hänen kaataa yksi hirsipetäjä. Ryhtyessään sitä kaatamaan, silmäsi hän tapansa mukaan kirveensä terään, sylkäsi kouraansa ja tarttui aseensa varteen ja sanoi isosti, tylyllä ja kyllästyneellä äänellä: »vai kirjat!»

Tämä ilmaisi että Aatu oli kirjoista kuitenkin jotakin ajatellut, vaan tahtoi semmoista ajatusta mielestään karkoittaa pois. Hänen tehdessään tässä hakosuojaansa sattui nyt parvi teeriä lentämään aivan lähelle hakkiota kunnaan vieremälle. Tämä tapaus kiinnitti hänen ajatuksensa toiseen asiaan ja auttoi siten unohtamaan nuo Eeron herättämät kirja-asiat. Hän alkoi nyt miettiä minkälaisen yllätyksen hän Reetalleen valmistaisi, kun tämä tulee tänne sammalia kokooman.

Pyydystää noita lintuja ja antaa Reetan keittää täällä lintuvelli, tuntui hyvin hauskalle ja sopivalle. »Mitähän se Reppa sanoisi, kun aavistamattaan pääsisi lintuja keitteleen?»

Ja Aatulla oli suunnitelma pian valmiina. Hän tekasee muutamia loukkuja ja virittää ne jo tänään. Huomenna tuopi hän vaikka niiniä ja punoo niistä ansoja, joita sitten virittää. — Niin hän tekeekin, harkitsi Aatu ja hymyili keksinnölleen.

Ennen hämärää ehti hän panna kuntoon puolikymmentä loukkua, jotka viritti parhaille paikoille kunnaan laiteilla. Vasta pimeän tullen lähti hän kylälle yöksi, pannen konttinsa valmistamaansa hakosuojaan lähtiessään.

III

Aatu oli käynyt jo monet päivät töissä Luolakaarossa. Tuvan ja kamarin rakennuspuut olivat jo valmiina ja saunaa oli monet hirsikerrat salvettu. Saunan aikoi hän saada valmiiksi mitä pikimmin. Hän tarvitsi sitä monestakin syystä jo heti. Sitä paitsi oli hänellä semmoistakin ajatusta, että jos Reeta taipuu, niin he muuttavat ennen joulua saunaan asumaan. Siinä asuessahan olisi hyvä valmistella tupaa asuttavaksi. — Saunan jälkeen piti tehdä navetta, niin oli Aatu suunnitellut. Hakasuojia tekisi hän pian heinien suojaksi — niin että kyllä asumaan sukeutuisi, jos vaan Reeta on yhtä mieltä siinä asiassa.

Näitä ajatuksiaan ei Aatu ollut vielä puhellut vaimolleen, eikähän heillä oikeastaan ollut tilaisuuttakaan keskustella asioistaan, mutta nyt oli heille tuleva rauhaisa tilaisuus siihen.

He olivat nyt yhdessä matkalla työmaalleen; mies astellen edellä kantaen kaikenmoisia työaseita, vaimo jälessä kantaen pataa ja muita tärkeimpiä talouskaluja. Jos mies oli vanttera, oli vaimokin sitä mukaa. Nuo käsivarret näyttivät tahtovan halkaista röijyn hihat, niin täyteläiset olivat ne jäykkää, tervettä lihaa. Pyöreät lanteet ja kohtalaisen täysi povi eivät puhuneet hemmotellusta kivulloisuudesta, vaan terveydestä. Ja vaikkapa hän ei ollutkaan varsinainen kaunotar, ei häneltä silti puuttunut sukupuolensa viehättäväisyyttä. Ja mitäpä sillä jota kulttuuri ihminen pitää kauniina, tehtäisiin asumattomassa korvessa. Siellä _korvessa_ tarvitaan muuta kuin pomaataa ja käherryspihtejä, jotka »sivistysmaailmassa» palvelevat kauneuskäsitteitä.

Nämä kaksi henkilöä muodostivat semmoisen kokonaisuuden, joille ainoastaan harvat nerot ihmiskunnassa ymmärtävät antaa ansionsa mukaisen arvon. Nämä ne ovat niitä, jotka ihmiskunnan laiskoille kuhnureille valmistavat ansaitsemattoman repoollisen elämän; nämä ne ovat niitä, jotka ovat raivanneet asumattoman maapallon asuttaviksi; ja nämä ne ovat vihdoin niitä, jotka ovat unohdetut. Niitä, joiden hiestä elämään on maapallolla vuosituhansia tapeltu, niitä, joiden viaton veri on noissa tappeluissa vuotanut, niitä, _joiden_ murhaajille on _sankarien_ nimi annettu!

Mutta nämä kaksi olivat vihdoin niitä, jotka elivät suloisessa tietämättömyydessä kaikesta siitä kurjuudesta, jonka he itse olemisellansa tässä maailmassa aiheuttivat. Ei he tietäneet miten halpamaiset lähimmäisensä taistelivat, rimpuilivat ja matelivat vaikka loassa, päästäkseen jollakaan tavalla osalliseksi heidän vaivannäöstään. Viattomina ja rehellisinä menivät he vaan rehellisimpään työn maailmassa.

Perille päästyään ihastui Reeta ikihyväksi nähtyään miten pitkälle miehensä oli työssä ehtinyt. Hän ei odottanutkaan vähää, mutta niin paljoa kuin tehdyksi oli tullut, ei hän myöskään ennakolta osannut arvata. Onnellisena hymyili hän nähdessään valmiiksi painetuita vanteita ja lehmäin kaulaimia sekä kuivamaan halotuita astian lautoja ja muita tarvepuita, joita miehensä ruokatunneilla oli valmistellut.

»Mitä sinä noilla kivillä aiot tehdä, äytärini?» kysyi hän mieheltään, huomattuaan joukon paikalle tuotuja kivejä.

»Saunaan kiuvas. — Näetkös, jos sattuu lunta satamaan niin eihän silloin enään kiviä löydä. Nostinpa siis varalta aikonaan.»

»Nytkö sinä sitten kiukaankin?»

»No mitenkäs! Missäpäs minä asuskelen kun ilmat jähtyvät. Saunahan nyt pian joutuu ja silloin kiuvaskin tarvitaan.»

Reeta katsoi kysyvästi mieheensä, juurikuin vaatiakseen lisäselitystä. Ja tämän huomattuaan selitti Aatu lyhimmittäin aikomuksensa.

Kaikki meni niinkuin voideltu. Aatu oli salaisesti peljännyt ettei Reeta olisi taipuvainen kylmäksi talveksi saunaan muuttamaan. Mutta Reetahan oikeastaan olikin aina ollut halukkaampi siihen, mikä oli omaa. Ja totta puhuen vaimo oli tässä tapauksessa se, joka pitempään ajatteli. — Pelkällä riemulla alkoi hän selittää että heti tänne muutto oli välttämättömän tarpeellinen, jos nimittäin sauna ja navetta joutuvat valmiiksi.

»Ja nehän joutuvat!» keskeytti Aatu.

»Se jouduttaa meitä vuoden», selitti vaimo. »Minä otan lehmän hoitooni ja rehuahan sille laitoin jo kesällä, kun aion olla palveluksesta vapaa. Keväällä tehdään ja höystetään omaa perunamaata.»

»Ja minä ostan toisen lehmän», innostui Aatukin, ja asia oli silloin päätetty.

Toivorikkaina ja lisätyllä innolla ryhtyivät he molemmat töihin. Ensitöikseen valmisti Aatu nuotionpäälle keitinselän, myhäellen salaperäisesti, sillä kohta piti tulemaan Reetalle suuri yllätys.

Pyydystäessään lintuja oli hänellä ollut harvinainen onni. Kaksi metsoa oli käynyt loukkuun ja teeri oli kuristanut itsensä niini-ansaan; molemmat isot linnut olivat nykittyinä ja polteltuina tuolla hakosuojustassa lieko-sammalten alla. Hänellä oli nyt hyvä tilaisuus valmistella yllätystään, sillä Reeta oli mennyt sammalia keräämään ulompaa. Juoksujalassa nouti hän padalla läheisestä löytämästään lähteestä vettä, asetti padan keitinselkään, padan päälle pari kepakkoa orreksi ja niiden päälle suuren metso-kontturan. — Näin olivat nyt vehkeet valmiina.

Aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, meni hän salvokselleen töihin. »Ooppas vaiti; mitähän se Reppa nyt sanoo», mutisi hän ja hymyili salaperäisesti.

Reeta tuli. Vei suuren sammal-sylyyksensä hakosuojan eteen, johon levitteli ne kuivamaan ja oli menossa toista noutamaan, kun havaitsi keittovehkeet.

»Mitä hullutusta! No lintuko? Eikö olekkin!» huudahteli hän ja meni katselemaan otusta. »Etkä, junkkari, puhunut mitään! Mitenkä sinä tuon olet kiinni saanut?»

Aatu myhäili ja oli edelleen salaperäisen näköisenä.

»Alahan perkata sitä äijää! Minä pienin puita, että saat panna lihan kiehumaan. Tuntuu tässä niin lintuvellin paikoilta panevan».

»No sanohan nyt toki: miten sait tämän kiinni?»

»Ainahan niitä saa kun ei ole renkinä», sanoi Aatu ja tuli luokse.

»Etkö sano, junkkari!» tiukkasi Reeta ja nipisti miestään korvasta.

Tämä oli jo enempi kuin Aatu kesti. Hän kierasi kätensä Reetan vyötäisille ja painaa lopsautti korvenraatajan aimo suudelman vaimolleen keskelle suuta. Ja Luolakaarossa oli kaksi yksinkertaista, mutta onnellista ihmistä.

Kun ensimmäinen yllätys oli rehelliseen onnen suudelmaan päättynyt, päätti Aatu tehdä samallaisia yllätyksiä vastakin; hänellä kun oli lintuja varastossa ja toisia saattoi pyydyksiin käydä. Nytkin piti tänäpäivänä käydä niitä kokemassa.

Mutta ennen iltaa kävi niin hullusti, että Reeta sammalia keräillessään oli sattunut löytämään miehensä pyydyksiä, joihin muutamaan oli käynyt koppelo. Voitonriemulla toi hän saaliin tulille ja nyt huomasi Aatukin, ettei toista yllätystä enään voinut valmistaa. Onnelliseen keskusteluun päättyi tämäkin tapaus, jossa Reeta lasketteli kaikki lempinimi-varastonsa, joista »rakkari»-nimi oli Aatun mieleisin. Sille hän aina herttaisimmin nauroi.

IV

Molempain aviopuolisoiden tarkoitus oli nyt päästä mitä pikemmin torppaansa. Molemmin kulkivat he siellä töissä niinkauan kuin sauna valmistui. Sen jälkeen otti Aatu pari miestä avukseen ja olivat viikkokunnissa navettaa rakentamassa. Seuraus ripeästä toiminnasta, mikä vielä muistutti esi-isien repäisevän jouduttavaa valmistamista, tulikin pian näkyviin. Ennen marraskuun loppua oli torpassa uusi sauna, navetta ja lato valmiina, joiden uudet seinät ja täyspuhtaista, leveistä kouruista ladotut katot kiilsivät aarniopuiden suojasta etäälle. Luolakaarto oli paljon muuttunut siitä päivästä kuin Aatu sinne ensikerran tuli. Nyt näytti se jo kodikkaalle ja somalle. Enimpiä murtojakin oli kerätty läjiin, jotta ne etäälle muistuttivat lantakasoja pelloilla.

Puikuliini oli jo ehdottanut torpalle nimenkin. Siksi sopi hänen mielestään _Luolakaarto_, koska se oli autioseudun vanha nimi. Mutta Aatu piti nimeä liian pitkänä ja huonosointuisena. Täytyi siis keksiä muu nimi.

Reeta auttoi tästä pälkähästä. — »Metson olen siellä ensikeitoksi keittänyt; olkoon siis: _Metsola_.»

»Se sopii! Se sopii mainiosti!» huudahti Puikuliini.

Puikuliinikin, tahtoen voittaa huomiota, oli hyvin toimessaan torppareinsa muuttaessa. Antoi hevostensa viedä muuttajain vähät rihkamat perille, ja lupasi lainata kuivia lankkuja ja lautoja tuparakennukseen, ettei siihen tarvinnut tuoreita käyttää. Muutoin kehoitti hän Aatua ryhtymään tuvan laittamiseen ennen muuta, sillä: »Sauna on aina sauna ihmisten asunnnoksi», selitti hän.

Tämä kehoitus oli oikeastaan tarpeeton. Aatu itse oli hiljaisuudessa tehnyt päätöksen: ennen joulua asumme tuvassa. Ja mitä hän päätti, sen hän uupumattomalla sitkeydellä täytti.

Ja todellakin muuttivat he joulun aattopäivinä uuteen, valoisaan tupaan. Se oli kyllä aluksi sisäänlämpiävä, mutta sitä se oli edukseen, sillä niin joutuin tuoreista aineksista rakennetussa huoneessa olisi muutoin ollut kentiesi hyvinkin epäterveellinen asua, mutta tuo kiviläjä nurkassa antoi niin suuret määrät lämpöä, että huoneen täytyi pakosta kuivata. Suuri juhlapäivä se olikin Metsolassa, kun saunasta muutettiin valoisaan tupaan. Sen päivän kunniaksi kuuli Aatu monta »rakkarin» nimitystä.

»Mutta kuulehan, Reppa luntukseni, keitäppäs nyt ensipannu kahvia! Tuntuupa nyt niin mukavalle, että aivan kahvin paikoilta panee».

Reetaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänellä oli ollut salainen ikävä mielijuomaansa, mutta ei ollut rohjennut ehdotella keittämistä, kun Metsolaan tullessaan olivat päättäneet ei ennen joulua kahvia juovansa. Reeta oli nyt pelkkää päivän paistetta kun sai tarttua paahtimen varteen ja keikutella sitä lieden hiilloksessa. Tyytyväisenä veteli Aatukin sauhuja suuresta visa-kopastaan, käveli puhtaalla lattialla avojaloin ja paitahihasillaan. Molemmille oli niin lämmintä ja mukavaa. Molemmat nauttivat rehellisten ponnistustensa tuloksista.

Rauhan, sopusoinnun ja keskinäisen luottamuksen vallitessa nauttivat Metsolan asukkaat ensimmäisen kahvikeitoksensa, istuen toistensa vieressä jykevän, honkaisen pöydän ääressä.

Tavallista kauniimmalle kuvastui tässä Aatulle vaimonsa. Nuo terveet punaiset posket, valkoinen, lujatekoinen kaula, rusottavat huulet ja hiukan kähertävät, vallattomat hiukset olivat niin viettelevän sopusuhtaista ja ihastusta herättävää. Hänen teki mielensä kaapata Reppaa taasenkin vyötäisiltä kiinni ja suudella. Mutta eihän kuitenkaan sitä tehnyt; semmoinen leperteleminen tuntui hänestä nyt niin poikamaiselle. Muutoin, milloin Aatu oli erinomaisella tuulella, oli hänellä tapana keveästi lyödä lämäyttää vaimoansa pyöreille lanteille, ja sen hän teki nytkin, kun vaimonsa nousi mennäkseen liedeltä pannua noutamaan.

»Äläpäs sinä kopsi, rakkari!» vastasi Reeta.

Mutta Aatu ei ollut kuulevinaankaan. Myhäili vaan onnekasta myhäilyään.

»Mutta kuuleppas, äytäri, mitä sinä nyt rupeat tekemään, kun juhlat sivu menevät?» kysyi Reeta.

»Ojaamaan».

»Ojaamaanko? Talvellako!»

»Niin. Tuonne nevalle kaivan veto-ojan, koska tuo korven rotkelma, johon oja on luotava, ei näy roudittuneen. Sittenhän keväällä lumen lähdettyä ja roudan turpeesta paettua on hyvä kuokkia muutamia peltosarkojakin kun viemäri on kerran valmis. Ja peltoahan tässä nyt jo tarvitaankin; tuleehan meille lantaakin pienoisen vainion höystöksi, keväimeen mennessä. Hyvässä onnessa syksyyn päästessä saadaan oman pellon viljaakin syötäväksi», tuumaili Aatu.

»Sepä olisi mainiota! Mutta sanonhan minä sinulle, lurjukselle, että toista se on repiä ja raataa omaa työtään».

»Niinhän sinä sanoit», myönteli Aatukin.

Mutta nyt tuli hänelle yht'äkkiä kiireet työn »hinkkeet», joiksi Reeta kutsui miehensä äkillisiä töihin lähtöjä. Aatu oli nyt mielestään jo liiaksikin juhlinut tupaantuliaisia, ja leperrellyt »luntuksensa» kanssa tarpeeksi. Vanha työhulluus oli kasvanut häneen toiseksi luonnoksi, jolle hän ei voinut mitään, vaan kun »hinke» tuli, täytyi lähteä.

Kaivettuaan puukolla suuresta piipustaan perät, jotka oppineesti nakkasi suuhunsa, veti hän kiireen vilkkaa saappaat jalkoihinsa, puki joutuin vanhan sarkaisen takkikauhtanan yllensä ja työntyi ulos.

»No mihin sinä nyt?» kysyi Reeta huutaen miehensä jälkeen.

»Langoillenihan minä. En ole viikkoon joutanut käymään ja lihaakin tässä talveksi saada pitäisi», kuului ulkoa vastaukseksi.

Reeta aikoi huutaa: että olehan nyt kotona kun lehmäkin on poikimistaan kipeä, että jos siinä apua tarvitsisi, mutta katsottuaan ovelta näki hän miehensä etäällä nevan laidassa jo menossa.

»Olipa sillä kiireellä vauhti», puheli Reeta yksinään.

Aatulla oli nevan ympärillä lankoja ja kotuksissa kuusten alla ansoja. Pitkin syksyä oli hän pyydystänyt joukon metsän riistaa talven varaksi. Kiireessä tuvan valmistustouhussa ei hän ollut joutanut niillä äsken käymään. — Hän eli nyt toki siihen aikaan, jolloin hänen kaltaisillaankin oli lupa pyydystää metsän riistaa; laki ei sitä silloin kieltänyt.