I.

Te olette yliopiston käynyt, alkoi hän. Ette pahastune, jos tämän kertomuksen alku ei ole aivan vapaa katkeruudesta yliopistoa kohtaan, jossa minä en ole voinut loppuun opiskella. Tämä katkeruus on epäilemättä kohtuuton, koska saan kiittää yliopistoa, — senjohdosta, ettei se huolinut minua helmaansa — muistoista, joita en vaihtaisi Sorbonnen opettajanistuimeenkaan.

Olen suorittanut niiden opinnot, joilla on hiukkasen lahjoja eikä lainkaan onnea. Olen ollut vapaaoppilas. Se on, olen sitoutunut joka vuosi suorittamaan määrätynlaisia tutkintoja, hankkimaan erikoistietoja, joiden lopputuloksena olisi tutkinto opettajakelpoisuutta varten maaseudun lyseoissa.

Vastasin aluksi niitä toiveita, joita minuun asetti departementtini kouluneuvosto. Vapaapaikkani Mont-de-Marsan'in lyseossa vaihtui ylemmän retoriikkaluokan paikkaan Henrik IV:n lyseossa. Sieltä minä v. 1912 pyrin normaalikorkeakouluun.[1] 35 oppilasta hyväksyttiin. Minut oli sijoitettu 37:nneksi. Ikäänkuin lohdutukseksi sain apurahan tällä kertaa lisensiaattitutkinnon [2] suorittamista varten Bordeaux'n yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa.

Minä tein silloin ajattelemattomuuden, jota eräät minua kohtaan mielenkiintoa tuntevat henkilöt arvostelivat ankarasti. Sisäoppilasvuotenani olin, aivankuin vanki, joka koppinsa ristikon läpi näkee kedot ja kentät, pikimmältään nähnyt Pariisin. Kesäkuussa, suurpalkinnon päivänä, muistan lyseolaisparkana olleeni katsomassa Elyseen Kentillä, kun miljonäärien kulkue palasi. Jokainen noista automobiileista, jotka kiiltävänä virtana vyöryivät puistokujaa pitkin, maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin mitä koko minun vähäinen persoonani oli maksanut sitten maailmaantulonsa jälkeen. Kaikkialla kohtasi silmää ihmeellinen loisto ja värikkyys. Tulin häikäistyksi. Minulla ei ollut tuota ylellisyyttä vastaan asetettavana ainoatakaan niistä ajatuksista, jotka tekevät heikoista ja voimattomista kapinallisia. Ah, kunpa minunkin vuoroni vain kerta tulisi! »Balzac on ihmeteltävä realisti», jankkasi minun ylemmän retoriikan opettajani. He ovat siis tosiolentoja, tämän rajoitetun kunnon miehenkin tunnustuksen mukaan, nuo nuoret maaseudun sankarit, jotka, mieluummin kuin suostuivat keskinkertaiseen oloon ja elämään jossakin maakuntansa kolkassa, läksivät suurkaupunkiin, kesyttivät sen ja tekivät siitä pyyteittensä tottelevaisen palvelijan...

Ja nyt tahdottiin minut lähettää maakuntaan. Minusta ei välitetty, minut oli köykäiseksi havaittu. Hyvä, saajaanpa nähdä.

Niinpä minä siis luovuin stipendistäni ja päätin kirjoittautua Sorbonnen yliopistoon suorittaakseni siellä lisensiaattini.

Ääni sanoi minulle: »Älä mene yliopistoon. Mutta älä halveksi sen oppiarvojakaan. Ne merkitsevät paljon niille, jotka eivät ole käyneet yliopistoa. Sen ulkopuolella ne ovat oivallisia keppihevosia.»

Vuoden kuluttua olin suorittanut lisensiaattini, eläen tuntien annolla ja saaden niistä puuhista yltyvän halun olla vapaana; ja sitten, lopullisesti voitettuna, alistuin kohtaloon, jota olin tähän asti halveksinut.

Minä hain apurahaa laveampaa historian opiskelemista varten Bordeaux'n yliopistossa. Ja minä sanoin hyvästit Pariisille.

Julkisen opetuksen neuvosto, jonka tehtävänä on lausuntojen antaminen tällaisista asioista, kokoontui tavallisesti lokakuun alkupäivinä. Ne kaksi kuukautta, jotka minun oli odotettava, vietin Landes maakunnassa, pienessä merenrannalla sijaitsevassa kylässä erään vanhan papin luona (anteeksi kulunut lauseparsi, mutta se on tosi), joka oli ollut tuttu vanhempieni kanssa ja tarjosi nyt minulle köyhän talonsa käytettäväksi.

Siellä, ystäväni, minä elin elämäni rauhallisimmat päivät. Vapaana, kuljeskellen mieltä myöten suuren metsäisen luonnon helmassa, tarvitsematta pitää vaarin muusta kuin ruoka-ajoista, lueskellen, ensimmäisen kerran, sellaista, mikä ei sisältynyt tutkinto-ohjelmaan, tarkaten vain poistuvan kesän ihmeellistä ihanuutta.

Pappila oli lammen rannalla, jonka kapea, ruohoinen salmi yhdisti mereen. Aamulla herätti minut nousuveden kohina. Ikkunastani näin punertavan harmaan taivaan ja vihreän veden yhä korkeammalle kohoavan pinnan. Telkkien ja kuovien lentävät parvet kiertelivät ylhäällä valittavin huudoin. Ah, kunpa olisin voinut jäädä sinne! Nähdä vuodenaikojen rauhallisen vaihtumisen, olla vailla säätyä, asiakirjoja, papereita, erossa elämän virrasta. Juosta joka päivä pitkin suoraviivaisia rantahietikoita, missä suuret laineet seuraavat toisiaan tuulen ajamina, missä hopeanhohtoiselle hiekalle nousseet medusat näyttävät suunnattomilta ametistikoristeilta!...

Eräänä lokakuun aamuna sain kaksi kirjettä: toinen tuli Bordeaux'n akatemiasta ja ilmoitti minulle, että komitea »ei ollut katsonut voivansa myönteisesti suhtautua minun apuraha-anomukseeni.»

Toisen oli allekirjoittanut hra Thierry, saksan kielen ja kirjallisuuden professori Sorbonnessa. Vuoden ajan oli tämä erinomainen ja etevä oppinut ollut minun opettajanani; hän se oli korjannut muistelmakirjoitukseni »Clausewitz ja Ranska», jonka olin heinäkuussa valmistanut lisensiaattitutkintoa varten. En ollut koskaan voinut muuta kuin ylistää häntä. Tunsin, että hän oli osoittanut minulle niin suurta ystävyyttä, että hän ehkä hiukan katui sitä.

Hän kuului tuohon komiteaan. Hänen kirjeensä koetti puolustella päätöstä. Henkilökohtaisesti hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Mutta eräät jäsenet olivat ilmituoneet epäilynsä minun yliopistollisesta kutsumuksestani, ja hän itse tunnusti, ettei hän tässä kohden ollut voinut riittävällä vakaumuksella puolustaa asiaani. Muutoin oli parempi, että näin oli käynyt. Hän ei mielellään nähnyt minun opiskelevan maaseudulla. »Palatkaa heti», päätti hän kirjeensä, »ehkäpä tavalla tai toisella voimme järjestää kaiken tämän niin, että teidän on mahdollista jäädä Pariisiin.»

Jätin kunnon pastorini, luvaten palata takaisin tammikuun loma-ajaksi, ja toisena päivänä sen jälkeen astuin junasta Orsayn asemalla.

Oli jo talvi. Lehtensä karistaneessa Luxembourgissa saattoi laskea kaikki puiston harmaat patsaat. Pienessä huoneistossa Royer-Collard-kadun varrella, jossa professori Thierry asui, paloi takkavalkea. — Rakas lapseni, sanoi hän minulle — ja, yksin kun olin, tunsin sanomatonta mielihyvää tästä alkulauseesta, — älkää moittiko komiteaa. Virkatoverieni velvollisuus on valvoa tarkasti yliopiston etuja, ja itsekin myöntänette, että olette usein opinnoissanne osoittanut jonkinlaista — kuinka sanoisin... haaveellisuutta, niin, sellaista haaveellisuutta, mikä on ollut omansa herättämään vastustusta vakavissa mielissä. Minä, minä tunnen teidät, se on toista. Minä tiedän, että tästä mielikuvituksesta hyvin ohjattuna jää jäljelle vain onnellinen alkuperäisyys. Mutta ensiksi yksi kysymys. Tunnetteko todellakin kutsumusta yliopistolliselle alalle?

Mitäpä voi vastata, kun on taskussa tarkalleen sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä? Vakuutin pontevasti tuntevani kutsumusta.

— Hyvä, sanoi hän, olen järjestänyt asianne. Apurahaa tulette saamaan enintään 1200 frangia. Olen suositellut teitä eräälle vanhalle ystävälleni, joka on Ternes'issä yksityiskoulun johtajana. Hän tarvitsee historian opettajaa: kuusi tuntia viikossa, satakuusikymmentäviisi frangia kuukaudessa ja tilaisuus ohjata oppilaiden lukuja. Teidän on kyllä lujasti tehtävä työtä harjoittaaksenne samalla opintojanne Sorbonnessa. Mutta tunnen teidät ja vastaan teistä. Tänään on tiistai. Jos tämä tarjous teitä miellyttää, saatte aloittaa työn ensi perjantaina.

Minä tunsin yliopiston synkän ja kylmän pakkopaidan puristavan itseäni kaulaan asti. Ah! Elyseen Kentät! Naiset turkisviitoissaan hyvine hajahduksineen! Kuinka »tämä tarjous» ei olisi voinut minua, »miellyttää»? Sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä...

Kiitin häntä hartaasti.

Hän hieroi käsiään.

— Tapaan hra Berthoinieun tänä iltana. Tulkaa luokseni huomenna kello kymmenen, ilmoitan teille silloin kohtaamisajan.

<tb>

— Tiistai, 21 p. lokakuuta 1913. — Yö läheni. Auguste-Comte-kadulla töksähdin keskelle lapsiparvea, joka tuli ulos Montaignen lyseosta. Ah, te pikku oppilaat, pikku stipendiaatit, opiskelkaa matematiikkaa, menkää teollisuuskouluun, asettukaa konttoripöydän taakse, ellette tahdo jonakin päivänä olla tällainen surkuteltava haamu, joka Luxembourgista painuu alas Assas'in kadulle.

Aina tämä sama mielikuvitus, josta kelpo opettajani minua moitti.

Vignerte keskeytti tässä kertomuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Äsken juuri vihelsi luoti ulkona; se meni aivan päämme päällitse. Oletteko ajatellut, ystäväiseni, että jos te tällä hetkellä olisitte saanut päähänne pistäytyä ulkona, kuula olisi kaatanut teidät kuolleena maahan? Mitä mieltä olette sattuman osasta elämässä?

— Eräänä päivänä, vastasin minä, oli yhdestoista komppanian osasto kuohuksissaan. Ei kukaan tahtonut lähteä vedenkantoon. Jokainen väitti, ettei ollut hänen vuoronsa. Kun rähinä pitkittyi, tulin minä paikalle. Lähetin ensimmäisen, joka käsiini osui, sotilaan, joka oli kiljunut kovimmin. Hän läksi muristen ja väittäen hänelle tehtävän vääryyttä. Hän jätti viittansa paikalle. Palatessaan hän ei enää löytänyt sitä. Kranaatti oli pirstonnut sen palasiksi samoin kuin hänen kaksitoista toveriaan.

— Olemme samaa mieltä, sanoi Vignerte.

Ja hän jatkoi kertomustaan:

Minä, joka en koskaan iltaisin kävellyt siltojen ylitse, tyytyen quartier latinin vähäisiin, iloihin, mikä voima työnsi minua tänä iltana? Muistan viettäneeni yksinäisen mässäyksen Grand U:ssa; sitten sain halun juoda kahvini Weberin terassilla. Aikomuksessa olla mitään itseltäni kieltämättä kuljin Olympian lamppurivistön sivuitse lujasti päättäneenä kävellä tämän paikan edustalla. Hiukan lämmenneenä Barsac-pullostani kuljin hyvin suorana katsoen häikäilemättömästi ohikulkijoita.

Oli kylmä. Menin sisälle Weberiin, ja hetikohta valot ja ihmisjoukko saattoivat minut jälleen araksi. Istuuduin nöyrästi erääseen nurkkaan niiden kömpelyydellä, jotka pelkäävät, että heidän tottumattomuutensa huomataan.

Aivan edessäni joukko nuorta väkeä piti hälinää. Katselin kadehtien heidän rehentelyään, asentojaan, koko tuota onnea, jota minä en ehkä koskaan saavuttaisi. Ah, tosiaan, kuinka vähän sovelias yliopistoon olikaan tämä nuori mies, johon ei mennyt prameileva oppineisuus, kirjaluettelot ja selostukset ja jolle hyvin istuvan liivin, taidokkaasti solmitun kravatin, housunlahkeista pilkistävien hienojen sukkien näkeminen aiheutti melkeinpä sydämen tykytystä!

Heitä oli neljä henkeä, joista yksi nainen, punaposkinen ja sievä, upeisiin nahkoihin puettu. Hän oli ehkä hiukan maalattu, mutta se ei ole minusta milloinkaan vaikuttanut vastenmieliseltä. Istuen täytetyllä, selkänojattomalla penkillä kauniin nuoren miehen vieressä hän oli kasvot minuun päin. Kaksi muuta istui selin minuun, mutta peileistä näin heidän kasvonsa, joita lopullaan oleva hyvä päivällinen oli hiukan lämmentänyt.

Ymmärsin tänä iltana, miten nöyryyttävää oli tulla juomaan kahvia suureen ravintolaan. »Oh, sanoin itselleni, sinun olisi ollut parempi pysyä kotona, syödä missä hyvänsä ja panna maata; nukkua, nukkua. Uni on köyhän pakopaikka. Ei olisi pitänyt tulla tänne.»

Ja kuitenkin...

Olin juuri tekemäisilläni sen huomion, että yksi aterioitsijoista, joka istui selin minuun, katseli minua pitkään peilissä, kun hän jo nousi ja tuli minua kohden.

— Vignerte!

— Ribeyre!

Olin tullut tämän Ribeyren tutuksi ylemmällä retoriikkaluokalla. Hän oli jo lisensiaatti ja opiskeli hänkin Normaalikorkeakoulussa, esiintyen joka, paikassa koko tuolla erinomaisella luontevuudella, jonka hiukkanen onnea ja muut yllykkeet, antavat.

— Mitä sinä täällä teet?

— Niinkuin näet, vastasin tuntien jo hämmennystä ja lisäten nopeasti:

— Entä sinä? Mitä uutta lyseoajan jälkeen?

— Ah, ystävä, älä puhu siitä roskalaitoksesta. Ja sitten vielä sanotaan, että siellä opetetaan nuorisoa! He olisivat saaneet minut hengiltä, jos olisin heitä kuunnellut...

Hänkin puolestaan lisäsi:

— Entä sinä?

— Minun on ollut pakko kuunnella heitä. Ja on vieläkin, vastasin katkerasti. Mutta mitä puuhailet nykyjään? Etpä ole juuri ikävystyneen näköinen.

— Minua on onni potkinut, poikaseni. Pääsin erään valtiopäivämiehen sihteeriksi, miehen, josta kuuden kuukauden kuluttua tuli ulkoasiain ministeri. Olen seurannut häntä. Ja tässä nyt olen. Mutta tulehan pois nurkastasi. Esitän sinut ystävilleni ministeriöstä.

Ribeyre tosiaan esitti minut: — Ystäväni Vignerte. Uuttera lukumies. Palkittu monissa aineissa. »Agrégé» [3] ehkä? Eikö, sitä parempi itsellesi. Mutta hän tietää siitä varmasti enemmän kuin me kolme yhteensä, lukuunottamatta Clotildea.

Clotilde tervehti nyrpein ilmein luoden minuun iroonisen katseen.

Minä olin piinanpaikassa. Ah, miten hyvin tämä ylistyspuhe sopiltaan minun huonoihin, polvista rypistyneisiin housuihini!

Kaikki olivat muutoin erittäin ystävällisiä. Olihan tietojeni ylistys pikemminkin heidän kohteliaisuutensa, heidän elämisentaitonsa kiitosta.

Pian Ribeyre nousi.

— Näkemiin, ystävät! Sulkeudun suosioosi, Clotilde. Sinä tulet kanssani, Vignerte, saatat minua jonkun matkaa.

Ulkona hän tarttui käsivarteeni.

— Pistäydyn Orsayn asemalla. On hommattava pari ukon kirjettä. Seuraa minua.

Royale-katu välkehti. Pitkiin silkkikaapuihin kääriytyneitä naisia laskeutui autoista erään ravintolan eteen. Tämä ylellisyys huumasi minua, ruoski minua, yllytti minua koettamaan saada hyötyä Ribeyren tapaamisesta. Tunsin, että hän oli valmis hämmästyttämään minua uuden menestyksensä johdosta. Kuka tietää, ehkäpä voisin käyttää hyväkseni hänen haluaan näytellä minulle valtaansa. Mitä voidaankaan saavuttaa ihmisten turhamielisyyttä imartelemalla!

Mikä joutava turhamielisyys valtasi minut itseni noustessani hänen kanssansa ulkoasiainministeriön mahtavia portaita? Kookas lakeija avasi meille hissin. Toinen otti meidät vastaan ensimmäisessä kerroksessa.

— Ei mitään puhelinsoittoa, Fabien?

— Kyllä, herra, kauppaministeri soitti. Hän syö huomenna päivällistä ministerin kanssa. Tälle oli ilmoitettava, että he tapaisivat toisensa Kamarissa. Olen antanut sen kirjeellä tiedoksi.

Minuuttia myöhemmin olimme ihailtavan somassa harmaaseen ja kultaan verhotussa pikku työhuoneessa.

Ribeyre koputti pöytään.

— Vergennes'in virkahuone, sanoi hän huolimattomasti.

— Sallithan? jatkoi hän istuutuen.

Ja hän alkoi avata kirjeitä, tehden kuhunkin merkintöjä punaisella kynällä.

— Voit huoletta puhua minulle. Tämä ei ole erikoisen syvällistä työtä. Sanohan nyt, mitä sinä oikein teet nykyjään? Miten on yliopistollisten asioittesi laita?

Minä kerroin hänelle, kerroin kaikki aina Henrik IV:n lyseosta alkaen ja mainiten lopuksi hra Berthomieun koulussa minua odottavasta opettajantoimesta.

Hän kohotti päätään.

— Ja sinä olet ottanut sen vastaan?

— Mitäpä muutakaan neuvoksi? vastasin synkästi. En halua kuolla nälkään.

Nälkään! Tämä sana kaikui omituisesti keskellä näitä seinäverhoja, Boulen huonekaluja, Sèvres'in porsliineja.

Ribeyre nousi. Sain sisällisen tuntumuksen, että olin pelastettu.

— Rakas ystävä, sinä et saa mennä Berthomieun kouluun. Semmoisesta joutuu aivan hunningolle. Minä tunnen sinut. Vakuutan sinulle, ettet ole lainkaan luotu yliopistoa varten. Ei sitä, vaan tätä sinä tarvitset.

Hän osoitti kädenhuitaisulla meitä ympäröiviä ylellisiä vallan merkkejä. Mikä psykologi, tämä Ribeyre! — Kuulehan, sanoi hän istuutuen tuolini käsinojalle. Suostuisitko väliaikaisesti poistumaan maasta? Sanon väliaikaisesti, sillä vain täällä Pariisissa on mahdollista pelata ja voittaa. Mutta mitä, sinulla ei ole penniäkään. Täällä voisi tulevaisuus olla sellaisen pojan kuin sinun, jolla on edessä elettävänä kokonainen vuosi tarvitsematta huolehtia toimeentulosta.

— Miten sitten? kysyin kiivaasti hengittäen.

Hän jatkoi nauttien täysin siemauksin siitä, että sai näytellä mahtavan osaa edessäni.

— Katsos, kysymyksessä on palvelus, jonka sinä teet minulle samoinkuin minä sinulle. Söin tänään aamiaista Saksan lähetystössä Marçais'n kanssa. Sinä et tunne Marçais'ta? Hän on meidän lähettiläämme Lautenburgissa. Tiedätkö sinä, maantieteessä tutkinnon käynyt, missä on Lautenburg?

— Eräs Saksan valtioita.

— Lautenburg-Detmoldin suurhettuakunta. Hallitseva suurherttua hänen korkeutensa Fredrik-August, sanoi hän oppineesti. Tämä korkeus on huolissaan viisitoistavuotisesta perillisestään, jolle hän etsii opettajaa. Sinähän tiedät, että ranskalainen on ensimmäinen kaikissa maailman hoveissa. Olethan lisensiaatti?

— Olen.

— Erinomaista. Osaatko saksaa?

— Jonkun verran, sikäli kuin Sorbonnessa vaaditaan.

— Pyh, he puhuvat kaikki ranskaa siellä. No niin, suurherttua on antanut Marçais'n tehtäväksi tämän lähtiessä Pariisiin etsiä pojalle opettaja. Marçais on ihastuttava mies ja verrattoman hieno!... Charvet valmistaa hänen kravattinsa. Hän keinottelee kyllä arvopapereilla ja on usein kovassa pulassa, mutta sitä ei tarvitse moittia; älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa. Huomenna hän menee opetusasiain ministeriöön. Ymmärrät, että hän sitä tietä saa kotiopettajia vaikka kuinka monta, etenkin sellaista palkkiota vastaan, jonka suurherttua on tarjonnut: 10.000 Saksan markkaa vuodessa.

— 10.000 markkaa? toistin minä häikäistyneenä.

— Parasta, että järjestämme asian heti. Odotas, minä kirjoitan kirjeen Marçais'lle.

Hän antoi minun lukea sen. En voinut muuta kuin punastua niistä ylistelevistä suosituksista, joita siinä minusta annettiin.

— Marçais saa sen huomenaamulla. Hän on vakaantunut poikamies ja nousee kello 9. Silloin hän ensi töikseen saa tämän kirjeen käteensä. Ah, niin, osoitteesi?

— Cujas-katu numero 7.

— No niin, muistakin vain palata sinne Cujas-kadullesi, jottet löisi laimin hänen tapaamistaan.

— Anna minulle tuo kirje. Haluan itse panna sen postiin.

Kiihkoni ilmeisesti hiveli häntä. Hän hymyili turhamaisesti.

— Kas niin, veli veikkoseni! Ukko Berthomieun keittojen asemesta saat sinä maistaa palatsien ja linnojen elämää. Lautenburg näyttää olevan hieno paikka. Marçais on jo kaksi vuotta kieltäytynyt ylennyksestä saadakseen pysyä siellä. Suurherttua on miellyttävä. Suurherttuatar metsästää kettuja paremmin kuin joku mies. Marçais kertoi minulle ajaneensa piloille parhaimman hevosensa häntä seuratessaan. Sinun on osattava vain vallata itsellesi paikka siellä, siinä kaikki.

Huomasin hänen näin sanoessaan luovan pikaisen silmäyksen kurjaan ulkoasuuni.

— Älä ole siitä huolissasi, sanoin minä varmuudella, joka hämmästytti häntä.

Hän katsoi minuun ja hymyili yhä: — Kas, kas, uskonpa paljastaneeni jonkun omalle itselleen. Niin, taistele siellä vieraalla maalla, poikaseni. Ja palaa luoksemme erinäisten tuhatlappusten kera. Esimieheni täällä istuu tukevasti, ja jos hän rupeaa luisumaan, jätän minä laivan sitä ennen. Sellaisesta kyllä selviytyy. Katsos, jotta ihmiset tekisivät hyödyllisiä palveluksia, ei tule enää tarvita heitä. Ei ole mitään parempaa kuin ministerien työhuoneet. Mutta pitää omata jotakin voidakseen odottaa, voidakseen kestää iskun. Muuten on pakotettu myymään itsensä maaherran virastoon 2000 markasta. Kuudentuhannen markan säästöönsaanti ei tule olemaan sinulle vaikeata. Ja kun sinulla on vapaa ylläpito, niin käytä jäännös pukutarpeisiin. Siinä saat rahallesi aina sadan prosentin koron. Tässä voit jäljitellä Marçaista. Ellei hän olisi niin hyvin puettu, olisi hän jo aikoja sitten tehnyt haaksirikon.

Tällaiset olivat Etienne Ribeyren sanat. Muiden arvokkaiden neuvojen mukana hän antoi minulle todistuksen siitä, että elämässä voi joskus sattua niin, että vieras ja välinpitämätön tekee puolestanne enemmän kuin ystävä.

Oh, ihanaa lokakuun kuutamoa Pariisissa! Seine virtasi hienon, kelmeän sumuharson peitossa. Lähetystötalon nurkalla panin suosituskirjeeni Bourgogne-kadun postilaatikkoon. Sitten tunsin kävelemisen, yksinolon tarvetta. 10.000 markkaa, 12.500 frangia! Raha ei anna onnea! Mikä sen sitten antaa, kysyn teiltä? Mikä antaa minulle tämän varman astunnan, tämän turvallisuuden, tämän iloisuuden?

Varenne-katu, Barbet-de-Jouy-katu, Montparnassen bulevaardi saivat kukin vuorostaan ihmetellä minun ylpeyttäni. Minä en nähnyt ohikulkijoita, olin sokaistu. En tiedä miten silmiini pysähtyivät Observatorion lähellä erääseen liikkuvaan, pelokkaaseen varjoon katulyhdyn alla. Se oli solakka tyttö, jolla oli harvinaisen runsas punertava tukka. Iloni oli liian painava tänä iltana jaksaakseni kantaa sitä yksin. Mutta en hetkeäkään ajatellut hänen lähellänsä, että hänen ruumiinsa oli juuri hänen. Tuo hoikka ruumis oli Elyseen Kenttien naisten, Maximin muotinaisten ja niiden vieläkin kauniimpien naisten, jotka epäilemättä odottivat minua kaukaisessa saksalaisessa hovissa, wagnerilaisen virran rannalla, joka kohisi heidän kärsimättömyyttään viihdyttääkseen vienoimpia Intermezzon säveleitään.

* * * * *

Kello oli kymmenen aamulla. Ja Thierryn kohtaaminen, jonka olin aivan unohtaa!

Hän luki uuninsa ääressä. Astuessani sisään tuli hän minua vastaan ihastuneesti hymyillen.

— Kaikki on selvää, rakas ystävä, hra Berthomieun kanssa. Te pääsette hänen kouluunsa.

Ja minä kerroin hänelle, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut, voimatta halustani huolimatta esiintyä tyynesti ja kätkeä iloni.

Mielipahakseni hän ei ottanut välittömästi osaa ilooni. Hän silmäili minua hämmästyneenä ja vieläpä, niin minusta näytti, hiukan paheksuenkin.

Yliopistomiehet ovat kaikki kaltaisiansa, ajattelin. Ulkopuolella yliopistoa ei mitään menestystä. Ja minä luovuin maltillisuudestani, jossa vain vaivoin olin pysytellyt, ilmaistakseni oikein selvään ylpeyteni uuden asemani johdosta.

— Sanalla sanoen, päättelin, kysyn kuinka monta tutkintoa ja kilpailua saisin kestää, kuinka monta vuotta odottaa päästäkseni asemaan, joka minulle nyt äkkiä tarjotaan 10.000 markkaa vuodessa.

— Niin, niin, tiettävästi, mutisi hän hajamielisesti.

Hän katseli hetkisen kamiininsa hehkuvia hiiliä, sitten hän nousi, meni kirjastohuoneeseensa ja palasi sieltä kantaen paksua suurta kirjaa, joka oli sidottu tuollaisiin monille englantilaisille tai saksalaisille teoksille luonteenomaisiin paksun äiteliin kultaväreillä kyllästettyihin vaatekansiin.

— Kysymyksessäoleva tarjous on teille varmaankin tehty Lautenburg-Detmoldin suurherttuan puolesta? kysyi hän.

— Kyllä, suurherttua Fredrik Augustin puolesta.

— Niin, niin, tiettävästi. Opettaaksenne hänen ainoata poikaansa Joachim-herttuaa.

Tässä kuulin ensimmäisen kerran tulevan oppilaani nimen.

Vanha opettajani mietti vielä hetkisen, kohotti sitten harmaat silmälasinsa minua kohden ja sanoi:

— Ja... saanko kysyä, oletteko jo tehnyt muodollisen sopimuksen?

— Totta puhuen en vielä. Mutta päätökseni on muodollinen, ja vain siinä tapauksessa, että minulle tarjotaan parempi paikka, peräydyn tästä.

— Sitten älkäämme puhuko enempää, sanoi herra Thierry vieden kirjan paikoilleen.

Minä olin jännittynyt ja hieman kiihoittunut.

— Kunnioitettu opettajani, sanoin hänelle, ettekö tahtoisi puhua minulle suoraan? Tiedän teidän liiaksi huolehtivan minun menestyksestäni neuvoaksenne minua luopumaan näin loistavasta tarjouksesta, ellei teillä olisi siihen mitä painavimpia syitä. Sivumennen minun on teille sanottava, että tullessani tänään luoksenne, luulin saavani käyttää hyväkseni teidän verratonta nykyisen Saksan asioitten ja ihmisten tuntemustanne, luulin saavani tietää teiltä arvokkaita yksityisseikkoja Lautenburg-Detmoldin hovista. Näitä yksityiskohtia, kunnioitettu opettajani, näen teidän tietävän epäilemättä vieläkin enemmän kuin saatoin itselleni kuvitella. Tapaan aivan heti herra de Marçais'n, Lautenburgin lähettiläämme. Mutta minun on hyvin vaikea kysellä häneltä. Ja diplomaattina hän varmaankin harrastaa eräänlaista varovaisuutta, jota teillä ei ole sama syy noudattaa minuun nähden. Lyhyesti, sallikaa minun tehdä teille eräs kysymys, johon sisältyy koko tämä vaikea asia. Jos teillä olisi poika, herra Thierry, antaisitteko hänen tehdä sen, minkä minä aion tehdä? Antaisitteko hänen lähteä Lautenburgiin?

Hän katsoi minuun kiinteästi ja vastasi varmalla äänellä:

— En koskaan.

Myönnän että hämmästykseni alkoi muuttua jonkinlaiseksi levottomuudeksi. Ymmärsin sangen hyvin, ettei lapsellinen pahastus siitä, etten käyttänyt hyväkseni hänen minulle hankkimaansa tilaisuutta, voinut ohjata niin tasapuolisesti ja tyynesti harkitsevaa miestä.

— Teillä on varmaankin hyvin painavia syitä, opettajani, sanoin hiukan vapisevalla äänellä, antaessanne noin ehdottoman vastauksen.

— Niin minulla todellakin on, vastasi hän.

Voisitteko sanoa minulle, mikä oli tutkimuksenne esineenä tuossa kirjassa?

— Rakas lapseni, te ajattelette kait, ettei tuossa hallitsevien sukujen vuosikirjassa voi olla mitään sellaista pikkuseikkaa, jonka nojalla kohtalonne siellä kaukana antaisi minulle aihetta pelkoon; olen todennut erään nimen, eräitä muistoja, siinä kaikki. On totta, että tiedossani on Lautenburg-Detmoldin hovista erinäisiä yksityisseikkoja, joita en usko itse de Marçais'nkaan tuntevan, mikä ei ole hänelle viaksi luettava, vaikkapa hän olisi terävänäköisempikin diplomaatti kuin mitä hän kuuluu olevan. Sitäpaitsi hän ei ole vielä varsin kauvoja ollut Lautenburgissa. Hän ei ehtinyt oppia tuntemaan suurherttua Rudolf-vainajaa.

— Kuka oli tämä suurherttua Rudolf?

— Ettekö sitäkään tiedä? Hän oli nykyisen suurherttuan vanhempi veli. Hän on ollut kuolleena jo muutamia vuosia, niin, kaksi, ellen erehdy.

— Hänen kuolemansa johdosta siis suurherttua Frcdrik-August pääsi valtaistuimelle?

— Ei välittömästi. Lautenburg-Detmoldin valtion perustuslaki on hiukan omituinen. Salilaista lakia [4] ei ole siihen sovellutettu. Herttuallinen kruunu siirtyi suurherttuan kuoltua hänen puolisolleen suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonoralle.

— Hän meni siis naimisiin lankonsa kanssa?

— Aivan oikein. Ja siitä johtuu, kun suurherttua Rudolfilla ei ollut lapsia, että teidän tuleva oppilaanne, herttua Joachim, suurherttua Fredrik-Augustin ja erään saksalaisen kreivittären poika, on tullut Lautenburg-Detmoldin valtion mahdolliseksi perilliseksi. Tarvittaisiin, jotta hänen perimysoikeutensa lakkaisi, että hänen isänsä avioliitto suurherttuatar Auroren kanssa siunautuisi, mikä näyttää sangen epätodennäköiseltä.

— Luulen muistavani nyt, sanoin. Eikös ollut noin kaksi, kolme vuotta sitten eräs saksalainen suurherttua, joka kuoli Afrikassa, Kongossa, tutkimusmatkalla?

— Tiettävästi, vastasi hra Thierry. Se oli juuri suurherttua Rudolf. Hän harrasti aina maantieteellisiä tutkimuksia. Hänen matkansa ei ollut muutoin aivan puhtaasti tieteellinen. Muistaessani, että muutamia kuukausia myöhemmin seurasi meille Kongon menetys, olen usein tullut ajatelleeksi, että Lautenburgin suurherttua matkusti sinne suorittamaan jotakin tehtävää korkean serkkunsa, keisarin, laskuun. Hän ei tietenkään saanut työtänsä loppuunsuoritetuksi, koska hän kuoli Kongossa jonkun ajan kuluttua sinne tulonsa jälkeen. Olisi mielenkiintoista...

— En missään tapauksessa, rakas opettajani, sanoin minä keskeyttäen, kuitenkaan huomaa näissä asioissa mitään, mikä antaisi aihetta siihen pelkoon, jota äsken osoititte.

Hän näytti vaivautuneelta.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle hieman väkinäisesti. Historioitsijan velvollisuus on olla pitämättä mitään totena, mikä ei ole asianmukaisesti tarkistettu. Tätä silmälläpitäen myönnän teille, etten tiedä muuta kuin sangen epämääräisiä ja vaikeasti todettavia seikkoja. Eräitä huhuja, eräitä viittailuja, joitakin yksityisseikkoja, jotka olen joku aika sitten saanut tietooni eräältä ystävältäni, — nimi jääköön sanomatta — ja siinä onkin kaikki. Mutta uskon sananlaskuun, joka sanoo, ettei savua ilman tulta.

— Ettekö voisi ilmaista minulle hiukan enemmän näiden huhujen esineestä?

— Pidättekö ehdottomasti sen omana tietonanne, sanoi hän minulle, lupaatteko?

— Annan teille sanani.

— No hyvä. Näyttää siltä, ettei Lautenburg-Detmoldin hovissa aina kuolla luonnollisella kuolemalla.

Uteliaisuuteni oli huipussaan.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyin.

— Onnettomuudeksi, tai pikemmin onneksi, en mitään varmaa. Mutta tulee pakostakin todenneeksi, että kaksi henkilöä oli Fredrik-Augustin tiellä kruunun saamisen esteenä.

— Suurherttua Rudolfhan kuitenkin kuoli Kongossa auringonpistokseen, sanoin, kaikki sanomalehdet kertoivat niin.

— Tiettävästi. Tämä kuolema siellä oli luonnollinen. Niin paljoa ei näy voivan sanoa kreivitär Tepwitzin kuolemasta. Hän oli nykyisen suurherttuan ensimmäinen puoliso, Joachim-herttuan äiti.

— Suurherttuaako siis luullaan tämän kuoleman aiheuttajaksi?

— Suurherttua Fredrik-August on erittäin mielenkiintoinen ihminen, jatkoi herra Thierry. Hän on älykäs ja laajatietoinen, mutta peloittavan teeskentelevä. Pelaako hän omaan laskuunsa? Württembergin kuninkaan, hänen välittömän yliherransa, laskuun? Keisarinko? Olen tutkinut kysymystä saksalaisen politiikan kannalta. Se ei ole aivan yksinkertainen asia. Fredrik-August on kunnianhimoinen. Ja minä luulen, ettei hän kammoksu mitään keinoja.

— Hänen olisi pitänyt laskuissaan ottaa huomioon kruununperillinen suurherttuatar, sanoin minä. On kait suurherttuan toki täytynyt saada hänen suostumuksensa mennessään naimisiin hänen kanssaan.

Herra Thierry hymyili.

— He saattoivat olla yhtä mieltä. Myönnän, etten tunne kysymyksen tätä puolta. En tunne suurherttuattaresta muuta kuin hänen ikänsä, sanoi hän ottaen jälleen esille kultakantisen kirjansa, hänen etunimensä Aurore-Anna-Eleonoran, hänen venäläisen syntyperänsä ja sen että hän on syntyjään Tjumenin ruhtinatar. Tjumenin ruhtinas on Astrakanin läänin korkeimpia herroja. Voi olla mahdollista, että suurherttuatar on ennakolta sopinut nykyisen suurherttuan kanssa. Te tiedätte hyvin, että valtion etu aiheuttaa joskus avioliittoja. Mutta toistan vielä kerran, etten tiedä mitään hänestä.

— Kaikki tämä näyttää minusta epäselvältä, sanoin hiukan pettyneenä. Mutta en millään tavalla voi huomata, miten joku vaatimaton kotiopettaja voisi joutua kärsimään näiden korkeiden henkilöiden keskinäisistä suhteista.

— Se, mitä sanoitte, näyttää kylläkin oikealta. Mutta eihän koskaan tiedä, mitä kaikkea voi tapahtua näin arveluttavien asianhaarojen vallitessa. Joskus huomaa sotkeutuneensa aivan tietämättään monenlaisiin juoniin, ja tiedättekö edes, mitä teiltä odotetaan tuossa hovissa? Mutta nyt sanon teille sisimmän ajatukseni. Teille on luvattu 10.000 mk palkkioksi, eikö totta? No niin, en voi sille mitään, että tuo summa tuntuu minusta ylen suurelta. Ystävällänne Bouvelet'lla, joka oli normaalikorkeakoulussa opiskellut ja agrégatio-tutkinnon suorittanut, ei ollut Sachsenin kuninkaan hovissa enempää kuin 8.000 markkaa.

Huomasin sangen selvästi, että vanhalla opettajallani oli tarkoin tietyt syynsä puhuessaan minulle tällä tavalla, mutta että ikävyyksiin joutuminen esti häntä selvemmin asiasta puhumasta. Muutoin luulen, että se olisi ollut hyödytöntäkin. Uteliaisuuteni oli siksi suuri. Seikkailuhalu heräsi minussa. Ja sentähden minä mitä päättäväisimmällä äänellä sanoin hänelle:

— Kiitän teitä, kunnioitettu opettajani, siitä, että olette varoittanut minua, mutta päätökseni on tehty. Pysyttäytymällä alati erilläni, menemättä milloinkaan tehtävieni ulkopuolelle luulen voivani välttää kaikki vaarat, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Sallitteko minun vielä esittää pyynnön?

— Sanokaa?

Heti kun huomaan jotain epäilyttävää, kirjoitan teille, pyydän neuvoja, ja silloin on vielä tilaisuus...

— Kavahtakaa kaikin mokomin sitä, ystävä parkani! huudahti hän. Painakaa lujasti mieleenne, että siellä olette ehdottomasti vakoojien ympäröimänä. Älkää koskaan kirjoittako riviäkään, jota ei suurherttua voisi lukea, sillä saatte olla varma siitä, että jos hän saa halun kirjeittenne lukemiseen, hän ei kysy siihen teiltä lupaa. Kerta Lautenburgiin joutuneena olette täysin eristetty kaikista. Tunnen herttuallisen palatsin. Sen komeus ei estä sitä muistuttamasta pikemmin linnaa kuin palatsia.

— Minulla on kumminkin aina de Marçais lähelläni.

Herra Thierry hymyili hymyä, joka toi mieleeni Ribeyren sanat: älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa.

— Kaikesta huolimatta, sanoi hän, näen teidän siis tehneen lopullisen päätöksen. No niin, ehkäpä epäilykseni ovat liioiteltuja. Ja lisäksi te olette nuori, yksinäinen. Teissä on neuvokkuutta, tahdonvoimaa. En itsekään tiedä, teenkö oikein moittiessani teitä seikkailujenhalustanne. Tässä kohden minua rajoittavat vanhat yliopistotottumukset: rauhallinen elämä, kirjasto. Lautenburgissa esimerkiksi, täydensi hän, on teillä käytettävissänne kirjasto, joka on maailman kauneimpia. Suurherttuan kokoelma on kuuluisa. Siellä on muunmuassa Erasmuksen käsikirjoitukset ja suurin osa Lutherin. Lähtekää sitten, rakas lapseni.

— Palatkaahan kumminkin, lisäsi hän, vielä luokseni tavattuanne Marçais'n. Ehkäpä voin antaa teille muutamia käytännöllisiä neuvoja miten parhaiten voitte hoitaa ja täyttää opettajantehtävänne.

Asunnossani Cujas-kadun varrella odotti minua pikakirje, joka oli sirosti keltaisella vahalla sinetöity. Herra de Marçais ilmoitti minulle siinä, että hän mielihyvällä näkisi minut luonaan vielä samana päivänä kello kolmen aikana.

Mennessäni Alphonse-de-Neuville-kadulle, jonka varrella Ranskan Lautenburgin-lähettiläs asui, minä koko matkan palauttelin mieleeni yksityiskohtia keskustelustani professori Thierryn kanssa. Hän tietää varmasti enemmän kuin uskaltaa sanoa, ajattelin. Teenköhän hullusti? Pyh, sittenpähän näkee. Hulluutta on päästää käsistään 25-vuotiaana 12,000 livren tulot ja viettää keskinkertaista ja suljettua, ahdasta elämää.

Sen mukaan arvostellen, mitä minulle sittemmin tapahtui, on mielipiteeni tästä asiasta edelleen sama.

* * * * *

Kreivi Mathieu de Marçais oli kasvoiltaan ja ryhdiltään likipitäen sellainen, jollaiseksi voi kuvitella herra de Marçelluksen, ja ennenkaikkea hän oli umpimielinen ja täynnä diplomaattien salamyhkäisyyttä. Moisen näköisenä voi hyvin komeilla täysin kaljulla päälaella. Kenelläkään ei ole sitä vastaan mitään.

Miellyttävän näköinen 40-vuotias naisihminen puhdisti ja leikkasi parhaillaan juhlallisena ja tärkeänä täysivaltaisen lähettilään kynsiä, kun minut saatettiin hänen huoneeseensa.

— Herraseni, sanoi hän minulle elkein, jotka tosiaan olivat jotakin erikoista, en voi tarpeeksi pyytää anteeksi kursailemattomuuttani, jolla otan teidät vastaan. Mutta aika, herraseni, aika Pariisissa, tiedättehän, miten kallisarvoista se on kaikille. Ajatelkaa kuinka tarkoin minun täytyy se jakaa, minun, joka en saa oleskella tässä rakkaassa kaupungissa enempää kuin viisitoista päivää vuodessa.

Hän lateli minulle sitten puolitusinaa kuluneita puheenparsia, katsellen itseään peilistä ja tarkaten minua salaa. Sain tuntemuksen, että tämä ensimmäinen tutkinto, niin ratkaiseva kuin se hänen älyllään varustetulle henkilölle onkin, ei ollut minulle epäedullinen. Mutta tunsin myös, etten ollut liioin saanut muutetuksi hänen ankaraa mielipidettään siitä tavasta, jolla yliopistomiehet pukeutuvat.

Kun toinen hänen käsistään valmiiksi hoidettuna pehmeästi upposi hyvältä tuoksuvaan lämpöiseen veteen, päätti hän käydä suoraan asiaan.

— Pyytäessäni teitä tänne, herraseni, en millään muotoa ajatellut teidän asettamistanne jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi, minkä toimittamiseen minä sitäpaitsi olen täysin kykenemätön. Tiedän että teillä on kaikki välttämättömät tieteelliset edellytykset. Moraalisista ja älyllisistä edellytyksistä minä sain — jo ennen kuin itse tulin sen nähneeksi ja todenneeksi — edeltäkäsin takeet ystävämme Ribeyren suosituskirjeestä.

Minä kumarsin. Hän kumarsi. Hän näytti ihastuneelta, kun oli puhunut niin hyvin.

— Varmaankin haluaisitte mielellänne tietää, mikä tulee tehtävänne Lautenburgissa olemaan. Oh, ei suuria. Joachim-herttualla on jo opettaja tietopuolista kasvatusta varten. Komendantti majuri Kessel pitää huolen hänen sotilaallisesta ohjauksestaan. Teidän osallenne tulee ranskankielen ja yleisen historian opetus. Ah, niin on vielä yksi asia, josta suurherttua minulle nimenomaan mainitsi...

— Siinä sitä nyt ollaan, sanoin minä itselleni, ajatellen Thierryn epäilyksiä.

— Lausutteko hyvin runoja?

Tämä kysymys, niin viaton ja luonnollinen kuin olikin saattoi minut hiukan ymmälle.

— Herra nähköön, en osaa sanoa, minun on vaikeata...

— Tämä on erittäin tärkeää ja kuuluu päätehtäviimme. Suurherttua pyysi minua pitämään sitä erikoisesti silmällä opettajaa valitessani. Syy on seuraava. Suurherttuatar Aurore on ihastunut ranskalaiseen runouteen. Voi sattua, että teitä silloin tällöin lainataan hänen käytettäväkseen. Hänen korkeutensa tahtoo näin valmistaa pienen yllätyksen puolisolleen, joka alinomaa valittaa niiden voimien niukkuutta, joita Lautenburg tässä suhteessa voi tarjota. »Hyvä kreivi», sanoi hän minulle, »tiedän, että olette kirjallisuuteen perehtynyt ja että makunne on hienostunut, panen toivoni teihin.» Suokaa siis anteeksi, herraseni, jos minun tässä asiassa täytyy vaatia teiltä todellista näytettä.

— Kas tuolla, lisäsi hän osoittaen märällä kädellään lasikaappia. Siellä on hyvien runoilijoiden teoksia. Valitkaa ja lukekaa kohdasta, joka ensiksi eteenne aukenee.

Totta puhuen tuossa lasikaapissa oli vain sangen kuluneita ja vanhentuneita kirjoja. Minun oli pakko tyytyä erääseen Casimir Delavigne'in [5] teokseen. Niin hyvin kuin voin lausuin tuon ihmeteltävän _Les limbes_-runon [6]

»Ils volent, mais on n'entend pas Battre leurs ailes.» [7]

[He lentävät, mutta heidän siipeinsä havinaa ei kuulla.]

— Mainiota, täydellistä! puhkesi hra de Marçais tuntijana puhumaan. Eikö totta, rouva Mazerat?

Käsienhoitajatar kakisteli tukahtuneesti osoittaakseen sitä suunnatonta ihastumista, johon tämä runo oli hänet saattanut. Olen nähnyt elämäni aikana naurettavia kohtauksia; naurettavampaa en koskaan.

— Kaikki luonnistuu siis mitä parhaiten, sanoi kreivi nousten. Minun ei tarvitse sanoa teille, että teitä tuossa hovissa kohdellaan kaikella toivottavalla arvonannolla. Suurherttua on erinomainen mies. Suurherttuatar — hän kohotti silmänsä — venakko, herraseni, kauneuden puolesta sillä on kaikki sanottu. Prinssi Joachim on hyvin taipuisa, ehkä hieman hidasajatuksinen. Mutta saksalaisilta ei voi vaatia ranskalaisten vilkkautta. Sanalla sanoen hovissa on vain pelkkiä hyviä miehiä ja ihastuttavia naisia. Ratsastatteko?

Tein kieltävän merkin.

— Opitte. Harjoittelette Kesselin kanssa. Verraton ratsastaja... Ja te tulette syömään aamiaista lähetystöön. Minulla on siellä hovissa pieni Poiret'n kirjoittama hauska juttu. Kerrotte minulle uutisia hänestä. Saatte opuksen lukeaksenne kun palaan takaisin hoviin, kymmenen päivän kuluttua, sillä te lähdette ennen minua. Teitä odotetaan tulevaksi mahdollisimman pian. Jos lähdette ylihuomenna klo 10 illalla, olette Lautenburgissa sunnuntaiaamuna klo 9:n tienoissa.

— Sovittu, sanoin minä.

— Sovittu. Palauttakaa minut kunnioittavasti suurherttuan muistoon ja laskekaa ihailunosoitukseni hänen korkeutensa suurherttuattaren jalkojen juureen. Ah, hyvä jumala, mikä pölkkypää minä olen!

Hän nousi ja otti salkustaan sinetöidyn kirjeen.

— Pääintendentti, hra von Soldau, antoi tehtäväkseni jättää tämän teille, sanoi hän vaatimattomasti. Matkakulut. Toivotan onnea. Näkemiin. Anteeksi, rouva Mazeret, nyt olen kokonaan teidän.

* * * * *

En ollut koskaan Pariisissa tuhlannut rahaa ajoneuvoihin muulloin kuin lomalle lähtiessäni tai kaupunkiin palatessani, jolloin matka-arkkuni pakoitti minut siihen. Nyt kuitenkin, heti kun olin päässyt kadulle, nousin hevoseen ajaakseni kotiin, niin kiire oli minulla päästä näkemään, mitä oli tässä kirjeessä, jota en uskaltanut kadulla avata.

Tosiaan minä aloin jo tuntea siunausta, jota tuottaa maan mahtavien tuttavuus. »Herra Professoria pyydetään täten, seisoi paperissa, jonka otsakkeessa oli herttuallisen rahaston leima, suosiollisesti ottamaan vastaan ensimmäinen kolmannes palkkiostaan ynnä lisäksi tuhat markkaa korvaukseksi matkakuluista.» Tähän miellyttävään kehotukseen oli liitetty kolmetuhatta viisisataa markkaa.

Minulla oli enemmän kuin neljä tuhatta frangia, minulla, joka eilen harhailin Pariisissa tietämättä miten tulla toimeen kahdeksan päivän ajan!

Thierryn luo tehtävä käynti painoi minua. Päätin suoriutua siitä heti kohta ja sanoa hänelle että matkustaisin seuraavana aamuna.

Tapasi hänet hänen työhuoneessaan.

— Säteilevistä kasvoistanne päättäen, sanoi hän minulle, näen että kaikki on käynyt toiveittenne mukaan. Sitä parempi, tein ehkä väärin peloitellessani teitä. Milloin lähdette?

— Huomenna, sanoin.

— Siispä tämä on jäähyväiskäyntinne, rakas lapsi. Mitä sanoisin teille? Olen varma, että suoriudutte loistavasti kasvatusopillisista tehtävistänne. Pitäkää mielessänne suuri ohje, jonka isä Pascal on lausunut: Koettakaa aina saada oppilaanne pysymään tehtävänsä yläpuolella. Tätä ohjetta on lyseon opettajan mahdoton noudattaa, koska hänen täytyy sovittaa vaatimuksensa luokan keskitason mukaan. Mutta kun saa onnen opettaa yhtä ainoaa oppilasta, on se sekä mahdollista että velvollisuus.

Tämä erinomainen mies antoi minulle sitten muutamia neuvoja niiden kirjojen valinnasta, joita olin tarvitseva luentojeni valmistamisessa. Hän jätti käytettäväkseni Saksan kirjallisuuden historiansa, josta olin niin usein aikaisemmin saanut arvokasta apua.

— Älkää kiittäkö minua, sanoi hän, kun sopersin joitakin sanoja kiitokseksi. Minä ehkä tulenkin olemaan kiitollisuuden velassa teille. Olen maininnut, että teillä on Lautenburgissa mainio kirjasto. Sen hoitaja, professori Cyrus Beck — olen tullut hänet tuntemaan erinäisissä kongresseissa — valvoo sitä tarkoin. Mutta hän on tiedemies. Olen varma että saatte vapaasti lainata teoksia ja käsikirjoituksia, jotka eivät välittömästi koske hänen tekeilläolevaa suurta työtänsä metallien muutosteorioiden historiasta. Te ehkä tiedätte, että minä itse kirjoitan parhaillaan teosta, joka käsittelee Hannoverin hovissa XVII:n vuosisadan loppupuolella vallinneita tapoja. Olen Kansalliskirjastossa nähnyt Lautenburgin herttuan kirjaston luettelosta, että siellä on aivan ratkaisevan tärkeitä asiakirjoja. Kiiruhdin tänä aamuna, heti kun olitte luotani lähtenyt, ottamaan muistiin numerot pääteoksista, joita minä pyytäisin teidän silmäilemään minun hyväkseni. Olen muutoin varma, että tämä työ tulee teitä huvittamaan. Tässä on luetteloni. Merkitsen erikoisesti tämän teoksen: _Stattmutter der Koeniglichen Haeuser Hannover und Preussen_,[8] kirjoittanut suurhettuatar von Ahlde, julkaistu Leipzigissä vuonna 1852. Täällä Pariisissa meillä on siitä vain epätäydellinen painos; suosittelen teille myös Cramerin ja Palmbladin kirjoja, samoin herttua Ulrich von Wolfenbüttelin _Roomalaista Octaviaa_ (die Roemische Octavia).

— Valitettavasti, jatkoi hän, sillä aikaa kuin minä varovaisesti puristin paperin käteeni, minä en voinut kirjoittaa muistiin muuta kuin painetut kirjat. Lautenburgin käsikirjoituksia ei ole luetteloitu. Niitä selaillessanne, rakas lapseni, voitte tehdä minulle suurimmat palvelukset. Ei ole epäilemistä, ettette voisi löytää sieltä arvaamattoman tärkeitä asiakirjoja 17:nnen vuosisadan saksalaisen yhteisön elämästä, joka oli näöltään hienostunutta, mutta pohjaltaan väkivaltaista ja julmempaa kuin koskaan on voitu kuvitella.

Hän piti minun molempia käsiäni omissaan; hänen liikutuksestansa ymmärsin, että hänellä oli vielä jotakin minulle sanottavaa.

— En halua mistään hinnasta palata enää aamulliseen keskusteluumme, mutisi hän vihdoin. Mutta, lapseni, tiedättehän millä harrastuksella seuraan pyrintöjänne. Jättäessäni teidät tunnen sen vasta oikein selvästi. Ja niin minä nyt kaikesta sydämestäni neuvon teitä: älkää milloinkaan noudattako halujanne, älkääkä kehoituksiakaan, jotka voisivat viedä teidät kasvattajan-toimenne ulkopuolelle. Lautenburgissa on hyvin rikas aineisto niille, joiden tehtävänä on, kuten meidän, historian kirjoittaminen. Kirjoittakaamme ja varokaamme eksymästä osastamme.

Tarkoitin täyttä totta, kun lupasin hänelle muistavani aina hänen viimeiset neuvonsa.

— Kuulkaa vielä. Lukuunottamatta prinssi Joachimia, suurherttuaa ja suurherttuatarta ei herra de Marçais tiedä muista lautenburgilaisista yhtään mitään. Siellä oli kuitenkin kerran eräs paroni von Boose. Jos hän on vielä siellä, niin koettakaa kaikin mokomin pysyä hänestä kaukana. Epäilkää häntä, kavahtakaa häntä.

Tahdoin tietää syyn tähän vihoviimeiseen suositteluun. Mutta professorista oli taas tullut omantunnontarkka historioitsija, arvosteluistaan arka tiedemies.

— Ei, ei, sanoi hän. Ne ovat liian henkilökohtaisia vaikutelmia. Olkoon miten tahansa, jos tuo mies ei ole enää Lautenburgissa, niin älkää kyselkö hänestä mitään. Odottakaa kunnes hänestä puhutaan, kunnes häneen viittaillaan... Niin, ystäväni, nyt meidän on sitten erottava.

Me syleilimme toisiamme. En ole häntä senjälkeen nähnyt.

* * * * *

Masentunut mielentila, johon tämä vierailu oli minut saattanut, hävisi pian pankkiirin luona, jossa vaihdoin Ranskan rahaksi puolet Saksan pankin seteleistä. Muu osa iltaa kului räätälissä, suutarissa ja liinavaatekaupassa.

Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin tuota ihmeellistä ja katkeraa iloa, jota huoleton ja laskematon rahan tuhlaaminen tuottaa. Varreltani keskikokoisena minun ei ollut vaikeata löytää Old Englannista minulle sopiva kokopuku, päällysnuttu ja jalkineet. Entiset viheliäiset vaatteeni pantiin pakettiin ja lähetettiin Cujas-kadulle.

Silloin, luottaen itseeni, uskalsin lähteä oikein suuren maailman räätälin pakeille. Mahdikkuudella, jonka selkänojana oli paksu lompakkoni, tilasin puvun, lievetakin ja toisen lyhyen takin. Maksoin etukäteen pyydetyt 800 frangia, saatuani lupauksen, että koko tilaukseni tuotaisiin minulle seuraavan päivän iltana.

Kello seitsemän illalla. Capusiini-bulevaardi näytteli lokakuun ihmeitään. Mikä ilo kävellä pitkin sitä hyvin puettuna, rahaa kukkarossa, kaiken valtijaana, ymmärrättehän. Olympian siniset valokellot kilahtelivat huumaavasti. Ajoneuvot jyrisivät, autot toitottivat. Sumun läpi epäselvästi häämöittäen Madeleine-kirkko kohotti korkeuteen valtavaa varjorykelmäänsä.

Eteenpäin, eteenpäin. Huomisen perästä on jätettävä kaikki tämä. Nauttikaamme lyhytaikaisesta kuninkuudestamme.

Outo vaikutelma. Minulla oli rahaa. Mutta en voinut pakottaa sitä hankkimaan minulle seuraa tällä hetkellä. Minulla oli rahaa, mutta ellei minulla ollut yhtäkään ystävää sitä kanssani jakamaan, oli kuin ei minulla rahaa olisi ollutkaan.

Valoisa ajatus juolahti silloin mieleeni äkillisen muiston kera. Menin sisälle Weberiin. Siellähän juuri tähän aikaan tapasivat toisensa Ribeyre ja hänen eiliset ystävänsä. Piinnyin ajattelemaan Clotildea. Hänellä oli eilen hartioillaan suuri mustasilkkinen vaippa, josta hänen ruusuinen, kumman sileähiuksinen päänsä sukelsi esiin. Mikä ilo saada näyttäytyä hänelle uudessa asussani!

Ribeyre oli jo siellä.

— No, ystäväiseni, kaikki on hyvin. Tulen juuri Marçais'n luota, joka on ihastuksissaan. Sinulla näyttää olevan lumoava ääni! Hitto vieköön, etpä ole hukannut aikaa, sanoi hän huomaten ulkoasuni muutoksen. Luulin havainneeni pilkallisen hämmästyksen vivahteen Ribeyressä. Ajattelin Baudelaireä, jonka Gautier kertoi hankaavan lasipaperilla uusia pukujaan ottaakseen niistä pois tuon uutuuden kiillon, joka on niin rakas ministereille ja poroporvareille. Varmuuteni horjahti, nautintoni oli mennä menojaan yhdellä iskulla. Pyh! ajattelin sitten. Onhan kysymys vain valmiina ostetuista vaatteista. Enhän mitenkään voinut tulla tänne läntistyneissä kengissä ja takissani, joka on jo kahden vuoden vanha. Saavatpa nähdä parin päivän päästä. Ja tietoisuus siitä että olin käynyt mitä kallishintaisimman räätälin luona palautti minulle, jälleen varmuuteni.

Clotilde saapui samassa. Hänellä oli yllään valkoisen ketun nahasta tehdyt turkikset, jotka tänä iltana näyttivät minusta ylellisyyden ja aistikkuuden huippusaavutukselta. Sitten kun olin ostanut hänelle kaikki kukat, joita eräs myyjätär oli hänelle tarjonnut, hän tuli huomaavaiseksi minua kohtaan ja antoi minun pian ymmärtää, että olin nyt paljon enemmän hänen mieleensä.

— Clotilde, sanoi Ribeyre, jos minua rakastat, niin petät tänä iltana ystäväni Vignerten kanssa Survillen. Vignertellä on rahaa ja hän matkustaa ylihuomenna, kaksi seikkaa, joita naiset tavallisesti osaavat pitää arvossa.

Neljännestä aikaisemmin tämä pilapuhe olisi tuntunut minusta kerrassaan sopimattomalta. Mutta voimakas valkoviini teki tehtävänsä; Clotilde nauroi huvitettuna eikä vastannut kieltävästi.

Surville saapui mukanaan eräs toverinsa nimeltä Mouton-Massé. He palvelivat molemmat sisäasiainministeriössä, toinen lähettiläänä, toinen apulaispäällikkönä.

— Me emme jää istumaan koko iäksemme tähän pesään, sanoi suuri Surville. Kaksi kertaa peräkkäin, se on liikaa. Erittäin hauskaa, herra, te tulette syömään kanssamme.

— Ystäväni Vignerte pyytää teitä minun kauttani hyväntahtoisesti illallisille, sanoi Ribeyre. Hän lähtee ylihuomenna Lautenburgin hoviin ja haluaa antaa meidän maistaa matkaeväitään.

Pieni Mouton-Massé ilmaisi hyväksyvänsä mieluisasti pyyntöni.

— Minne mennään?

Herrat väittelivät runsaat kymmenen minuuttia pyöritellen kielellään nimiä, jotka olivat minulle täydellistä hepreaa: Viel, les Sergents, Tour ja joukon jatkoksi kummallisia eläinten nimiä: Käki, Tarhasimpukka, Punainen aasi.

Minä en enää kuunnellut. Kolmas viiniannos valoi sisääni äärettömän onnellisuuden tunteen. Kahvilan kuuma ilma huumasi minua. Muistelin halveksuen eilistä päätöstäni, opintoapurahoja, tutkintoja, neljän tiedekunnan dekaaneja, vararehtoria virkahuoneessaan Koulukadun varrella. Nämä aistikkaat naiset, nämä kopeat miehet, jotka liikkuivat ympärilläni häikäisevässä sähkövalossa, toivat mieleen Sorbonnen kylmän käytävän ja Henri Martinan freskon: sen, jossa Anatole France, tutkijan asuun puettuna, konfeteilla siroitellun maiseman keskellä, esittää kahdelletoista huonostipuetulle nuorelle loppututkinnon suorittaneelle persoonallista käsitystään ihmiskohtalosta.

— Elämän todellinen käsite ja aate, tuossahan se on! ajattelin minä aistillisesti tarkastellessani Clotildea, joka kiinnitti vihreänkeltaista kukkavihkoa valkeaan turkisviittaansa.

Ribeyre ja hänen ystävänsä olivat vihdoin tulleet yksimielisiksi, me nousimme autoon, ja se kiidätti meidät Gaillon-torille ravintolan eteen, jonka nimen olen unohtanut.

Sisällä raskaat verhot peittivät ohikulkijoilta tarkoin salinikkunat. Surville, joka tunsi paikan, vei meidät pieneen huoneeseen, jonne katettiin nopeasti pöytä viidelle hengelle.

Olin Clotilden vieressä tai ainakin naisen, jolla oli hänen nimensä. Se oli minulle pääasia. Mitä näillä kuuluisilla illallisilla tarjottiin, sen olen tosiaan unohtanut. Varmaankin sellaisia aineita, jotka pippuroivat suuta, sillä me joimme ylettömästi. »Annatko minulle täydet valtuudet?» kysyi minulta Ribeyre veikein katsein osoittaen minulle vuoroon Clotildea, vuoroon Survilleä. Pieni, musta tarjoilija täytti virkaintoisesti määräykset. En ole aivan varma asiasta, mutta luulen, että Ribeyre tunsi hänet. Ei enää samppanjaa, oli ystäväni vihjannut hänelle. En tiedä enää. Olimme alkaneet juomalla osterien paineeksi pullollisen Pouilly-viiniä. Sitten Mouton-Massé oli tilannut Saint-Emilion'ia v:lta 1892. Sitten Clotilde vaati oman maakuntansa viiniä. En laiminlyönyt tätä tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani ja lähentelemistäni ja uskalsin käskeä tarjoilijan tuoda parasta lajia. Senjälkeen Ribeyre sai tilaisuuden tuottaa pöytään pitkäkaulaisessa ja ahdassuisessa maljakossa Wolxheim-viiniä. Voin lisätä että suurin menestys oli minulla tilatessani loppujen lopuksi väkevää les Landes-maakunnan kirkkoviiniä. Ei ainoakaan meidän seuralaisistamme ollut ennen maistanut tätä peloittavaa kotitekoista juomaa, joka saa mehunsa meriauringon paahtamista hiekkakerroksista ja joka jättää pään selväksi, rinnan kevyeksi, mutta iskee säälimättömästi jalkoihin.

Sorville ja Mouton-Massé sinuttelivat minua. Clotilde nimitti minua Raouliksi ja vaati minua pyhästi lähettämään postikortteja. Ribeyre, joka ei ollut vielä aivan humaltunut, vaan keskusteli yhä pikku neekerin kanssa, iski minulle silmää: »Älä ujostele.»

Olin jumalten kaltainen nopean nousuni tietoisuudessa. Näin jälleen kurjat rattaat, jotka kaksi päivää aikaisemmin veivät minut Lande'in kaukaista asemaa kohden. Yksi ainoa lyhty tässä yössä, ja tuulta, tuulta. Meren kohinaa. Ja sisässäni vieläkin mustempi yö.

Sula kulta, Sauterne-viini, kimalteli laseissa. Sähkölamppujen kaihtimet heijastuivat niissä kuin pienet punaiset tulppaanit. Näin Clotilden hampaiden loistavan kristallipikarin läpi, josta hän joi pienin siemauksin, naurun nykiessä hänen valkoista kaulaansa. Hänen kätensä, joka oli omassani, välitti minulle tämän lempeän eläimen hytkähdyksiä ja liikahduksia. Ribeyre riemuitsi. Mouton-Massé söi kirsikkaohukaisia. Sorville joi.

Sattui pieni kiista likööriä juotaessa, jota Sorville tahtoi välttämättömästi! tarjottavaksi bordeaux-laseissa Mouton-Massé huomautti turhaan hänelle, että pikarit riittivät varsin hyvin, koska pullot jäivät pöydälle. Hän vastusteli ja sai lopulta haluamansa lasin.

Ravintolan isännät olivat jo poistuneet. Sikarien savu himmensi sähkön. Kukat kuihtuivat pöydällä. Surville kuorsasi. Mouton-Massé oli vetänyt esiin muistikirjan ja tutkisteli jotakin yhteenlaskua, josta hän sadatellen koetti ottaa selvää, ja Ribeyre, joka ei ollut luopunut päähänpistostaan, piti oikeata kättänsä minun kainalossani ja vasenta Clotilden kainalossa, työntäen meitä toisiamme kohden ja kuiskaillen jotakin nuorelle naiselle, joka nauroi huulet kosteina ja selkä pienten puistatusten värisyttämänä.

* * * * *

Perjantai-iltana 24 p. lokakuuta 1912 oli kaikki valmiina lähtöäni varten. Tavarani oli pantu suureen uuteen matka-arkkuun; toinen pienempi laatikko sisälsi kirjani. En ollut tahtonut jättää ainoatakaan niistä vanhoista, vaatimattomista esineistäni, jotka olivat vuokrahuoneessani ja jotka edustivat kolmea työteliästä ja surullista vuotta. Kaikki, pakattuna siististi vanhaan matka-arkkuun, joka oli ennen ollut äitini oma, myöskin kahtena harjoitusvuotena käytetty reserviupseerin-univormuni, kaikki, sanon minä, olin antanut viedä Orsayn asemalle lähetettäväksi tuolle vanhalle papille, joka oli pitänyt minua luonansa loma-aikoinani.

Kello viisi lopetin kirjeeni, jossa hänelle ilmoitin uudesta paikastani. Laskuni olivat maksetut. Minulla oli vielä hiukan yli kaksituhatta kolmesataa frangia, niihin luettuina kymmenen kultarahaa, jotka onnekseni olin tallettanut Ribeyren haltuun. Päätin lähettää kohtuullisen summan vanhalle papilleni hänen hiekkasärkillä luhistuvan viheliäisen kirkkonsa korjaamiseksi.

Pantuani kirjeen Tournon-kadun postilaatikkoon palasin Luxemburgin kautta ja sivuutin Medicien kalpean suihkukaivon, jonka äärellä olin niin monta kertaa odottanut kuviteltuja kutsuja. Vartijat olivat menneet vahtikojuihinsa, olivat näkymättömissä. Suuri kuninkaallinen puutarha ei ollut milloinkaan ollut autiompi kuin tänä talveen kallistuvan syksyn iltana.

Lehdettömien puiden keskellä, tummenevan taivaan alla kuningattarien viluinen kuvapatsassarja ikäänkuin suurentui marmorijalustoillaan ja näytti oudon valkealta lähestyvässä yössä.

Senaatin kello löi puoli kuusi. Pariisin sydämessä se oli kuoleman ja yksinäisyyden hetki.

Iso kahdeksankulmainen suihkulähteenallas levitteli vaiennein vesin peiliänsä, joka oli — mistähän syystä — kirkkaampi kuin taivas. Eräs mies, minua lukuunottamatta ainoa tässä kuuluisassa puistossa, oli pysähtynyt altaan reunalle tehden kummallisia kylväjän liikkeitä. Hän heitti leipää linnuille. Siellä oli kolmisen tusinaa varpusia ja harmaita sepelkyyhkysiä, jotka lennähtelivät tavattoman äkkipikaisin liikkein.

Hän oli vanhus, puettu vihertävään palttooseen, jonka nahkakaulus oli lopen kulunut. Jalkojen juuressa oli säkki.

Minun lähestyessäni linnut pakenivat.

Vanhus katsahti minuun moittivan näköisenä, viskasi säkin olkapäälleen ja meni tiehensä.

Kun itse poistuin puutarhasta, oli jo täysi yö.

Neljä tuntia myöhemmin nousin itäisellä asemalla Pariisista Berliiniin menevään pikajunaan.