III.

Eräänä joulukuun aamuna olin valmistamassa iltapäivän luentoani ja istuin mukavasti suuren takkavalkean ääressä. Oli kylmä ja kirkas ilma. Talven kellertävä, kalpea aurinko valaisi ikkunoita, joissa huurre kimalteli pieninä opaalipisaroina.

Ovelle koputettiin.

— Sisään!

Kynnyksellä seisoi Otto, sisäpalveluksen päällikkö, vanha aliupseeri, jonka paikka oli palatsin virkailijoiden ja palvelusväen välillä. Hän piti palatsin työmiehiä ja palvelijoita sotilaallisessa kurissa ja nuhteessa.

Hänen valkea takinetumuksensa ja leveät punaiset kasvonsa erottautuivat räikeästi käytävän hämäryydestä. Hänen takanaan näkyi kaksi miestä, jotka kantoivat kummallisia laitteita.

— Pyydän herra professorilta anteeksi. Häiritsen ehkä herra professoria.

— Ette ollenkaan, Otto. Mistä on kysymys?

Hän astui sisälle kahden miehen seuraamana. Näillä oli kädet täynnä lipputankoja.

— Huomenna on Lautenburgin 7:nnen husaarirykmentin juhla, herra professori. Se on suuri ilonpäivä kaupungille. Palatsi on kokonaan liputettu, ja minä tulin asettamaan liput teidänkin huoneenne kolmeen ikkunaan.

Vilkaisin ulos. Kuninkaantorilla näkyi miehiä pystyttämässä innokkaasti koristelulaitteita: paaluja, tankoja, juhlalippuja.

— Laittakaa vain sitten.

Miehet ryhtyivät kiinnittämään kolmea mahtavaa lipputankoa, joista keskimmäisessä liehui Saksan valtakunnan lippu, toisissa Württembergin valkopunainen ja Lautenburg-Detmoldin mustanvalkea, kultaista Leopardia kantava kansallislippu. Kaikki kolme lippua yhdisti viereisiin ikkunoihin vihreästä kankaasta tehty jättiläisköynnös, jonka kuviot jäljittelivät palkintoseppeleitä.

Työtä valvoessaan Otto antoi minulle lähempiä tietoja seuraavan päivän juhlamenoista.

— Se on meillä aina hyvin suuri juhla, herra professori. Jo tänä iltana on palatsissa juhlavalaistus ja sitten on soihtukulkue, kun hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ja hänen ylhäisyytensä kenraali Eichhorn, joka edustaa hänen majesteettiaan keisaria, ovat saapuneet.

— Onko tapana, että keisari lähettää edustajan kaikkiin rykmenttien juhliin?

— Ei kaikkiin, herra professori. Mutta 7:s husaarirykmentti ei ole samanlainen kuin muut. Sen sotalippu on kunniamerkillä koristettu. Prinssi Eitel on sen kapteeni. Ja sitten etenkin sentähden, että sen everstinä on hänen Ruhtinatar korkeutensa meidän suurherttuattaremme, keisarin serkku. Ymmärrätte silloin...

— Ymmärrän, että siitä tulee hyvin kaunista ja että saatte paljon puuhaa.

— Herra professori voi niin sanoa. Kas niin, nyt onkin täällä jo kaikki kunnossa. Kiitämme herra professoria hänen ystävällisyydestään.

Olin sitäkin enemmän iloinen uutisesta, joka tarjosi minulle tilaisuuden saada nähdä komean saksalaisen paraatin, kun kellon yhtätoista käydessä eräs lakeija toi minulle sanan komendantti von Kesseliltä.

Prinssin kasvattaja ilmoitti minulle, että hänen oppilaansa täytyi iltapäivällä mennä suurherttuan kanssa linnaväen valmistavaan katselmukseen. Hän pyysi minua sentähden hyväntahtoisesti siirtämään opetustuntini juhlan jälkeiseen päivään.

* * * * *

Aamiaiselle tuli tri Cyrus Beck myöhästyneenä, enemmän hoffmanilaisempana kuin koskaan ennen ja hyvin kiihtyneen näköisenä.

Tiedustelin häneltä syytä tähän.

— Kysymys on tietysti tästä, vastasi hän kiukkuisena. Oletteko lukenut tämän häväistyskirjasen, herraseni?

Hän ojensi minulle _La Peau de Chagrin'in_ [Taikatalja]. [11]

— Häväistyskirja, toistin minä ylen hämmästyneenä.

— Niin, häväistyskirja, rivo kirja. Täytyy omata ranskalaisen koko kevytmielisyys käsitelläkseen eräitä asioita moisella vapaudella. Itse tiede on tehty naurunalaiseksi tässä kirjassa, herraseni. Kas näin: henkilö käyttää koko elämänsä kahden tai kolmen kysymyksen tutkimiseen, särkee tislauspulloja, polttaa kasvonsa sulatuspannussa, joutuu tuhat kertaa vaaraan lentää ilmaan laboratorioineen päivineen, ja tekee kaiken tämän vain jotta joku romaanikirjailija parilla halveksuvalla sanalla, jotka uskoo ratkaiseviksi, sanoo teille teidän tekonne, saattaa teidät naurunalaiseksi yleisön silmissä.

— En tiedä tarkkaan, mikä kohta _Peau de Chagrin'issa_ on herättänyt teissä mielikarvautta, sanoin, ja en sitä paitsi ole tarpeeksi kykenevä puolustamaan Balzacia tässä asiassa. Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, että hän yleensä oli hyvin vahva todisteluissaan. Hänen teostensa historiallinen puoli on hyvin luotettavaa. Olen toisaalta kuullut erään etevän asianajajan sanovan, että Cesar Birotteaun konkurssi, Roguin'in kauppakirjojen siirto ovat juriidiselta kannalta katsoen mestarillisesti tehtyjä. Ja lisäksi...

— Herraseni, sanoi professori kiihtyen yhä enemmän ja enemmän. Ei oikeus eikä historia ole koskaan pyytäneet olla tarkkoja tieteitä. Joku tuollainen väärämielinen kirjailija, niinkuin teidän Balzac'inne, voi niissä loistaa. Mutta tiede, herraseni...

— Hyvä herra Beck, sanoin hänelle ärsyttävästi, jos _La peau de Chagrin_ on tehnyt teihin tämän vaikutuksen, mitä sanoisittekaan sitten, kun olette lukenut La Recherche de l'Absolu'n.[12] Siinä meillä on eräs Balthazar Claês, joka valmistelee, hänkin, suurta työtä yhtä laajoihin kokeisiin nojautuen kuin te; ja kuitenkin voi olla niin, että löydätte hänen tutkimuksistaan ehkäpä hyvinkin tärkeitä tietoja.

Hän ei oikein ollut selvillä, teinkö pilkkaa vai puhuinko vakavasti. Mutta viisaasti kyllä hän kirjoitti teoksen nimen. Sitten hän syventyi lusikoimaan huulilleen yhtämittaisesti lientä saksalaiseen tapaan.

— Menettekö huomenna paraatiin? kysyin häneltä.

Odotin uutta kieltoa. Hämmästykseni oli suuri, kun hän vastasi minulle, ettei hänellä ollut mitään syytä laiminlyödä tätä juhlatilaisuutta.

— Meille on varattu paikat kunniaparvekkeella, sanoi hän ylpeästi, diplomaattikunnan viereen.

Tämä oppinut tupajussi, joka lapsellisesti iloitsi siitä, että hänelle oli varattu julkinen paikka sotilasparaatissa, huvitti minua tavattomasti. Kuinka erilainen tämä kelpomies onkaan verrattuna meidän sotalaitosta vastustaviin maailmanparantajiimme! ajattelin, tietämättä kumminkaan täysin, kumpi näistä kahdesta tyypistä oli hyvä.

Koko palatsi oli joutunut yleisen mylläkän alaiseksi. Upseerit olivat jo paraatipuvuissa ja koettivat panna parastaan joka taholla. Sivuutin Kesselin, joka oli hyvin touhuissaan: »Kuningas saapuu kello yhdeksän», sanoi hän minulle; menkää asemalle. Teille on siellä mielenkiintoista nähtävää. Sitä ennen voitte, jos haluatte, olla läsnä sotaväen katselmuksessa, jonka suurherttua pitää kello kolme esplanaadilla.»

Kiitin häntä, mutta kun en tahtonut riistää uutuuden viehätystä seuraavan päivän näytelmältä ja kun huomasin itseni tosiaan liian syrjäiseksi ja naurettavaksi yksinäni noiden monivärisiin univormuihin puettujen miesten joukossa, sulkeuduin kirjastoon. Siellä ryhdyin tekemään muistiinpanoja seuraavaa luentoani varten, joka käsitteli aleksandrialaisen filosofian historiaa.

Kun poistuin sieltä, oli jo yö käsissä. Päätin tehdä pienen kierroksen kaupungille. Se oli juhlallisesti valaistu. Kun olin päässyt keskelle paraatipaikkaa, käännyin takaisin, ja linna kokonaisuudessaan kohosi edessäni aivan kuin liekkien vallassa. Lapsellinen ihastus, jonka väritulet ja kirjavat lyhdyt synnyttivät, esti minua huomaamasta, ettei tämä ilotulitus ehkä sentään loukannut ylenpalttisuudellaan hyvää makua. Mutta Saksassa on aina liiaksi kaikkea lukuunottamatta tätä.

Keskustassa näkyi keltaisista sähkölampuista muodostettu mahtava keisarillinen kotka, joka oli ainakin kymmenen metrin korkuinen. Vasemmalla oli punaisista lampuista tehty Württembergin leijona; oikealla vihreistä lampuista Lautenburgin leopardi. Näiden eläimien kuvaaminen sähkölampuilla oli vaikea tehtävä, joka varmaankin oli pannut ilotulitusmestarin kovalle koetukselle. Ne olivat joka tapauksessa sangen hyvin onnistuneet.

Tummista joukoista ympärilläni kuului ihailun ja ihmettelyn sorinaa. Paraatipaikan perälle oli jo kunniakoroke tehty seuraavan päivän paraatia varten.

Hannover-katu, joka on Lautenburgin kaunein, oli tulvillaan väkeä. Tämä joukko tuli ja meni pitkin jalkakäytäviä aivankuin vedettynä ihmeellisesti järjestetyissä vetolaatikoissa. Jonkin korttelin kohdalla sekoittui vilinään äkkiä, univormujen koko komeus. Lautenburgin husaarien punaiset kauhtanat vilahtelivat Detmoldin rakuunoiden sinisten viittojen ja jalkasoturien tummien päällystakkien rinnalla. Erikoisesti juhlaa varten kaupunkiin tulleet ylioppilaat näyttelivät lakkejaan ja naarmujaan pöyhkeydellä, joka hävisi äkisti, kun he sivuuttivat jonkun upseerin.

Joulun läheisyys oli täyttänyt myymälöiden valaistut ikkunat odottamattomalla paljoudella esineitä, jotka aivan liikuttivat katselijaa. Ruokatavarakaupat oli ahdettu täyteen hanhia sievästi koristettuina Saksan kahdenkymmenenseitsemän valtion väreillä. Vartaassa riippuivat vierekkäin Rudolfstadtin sininen ja Württembergin punainen hanhi. Leikkelyliikkeet olivat tehneet makkaroista laitelmia, jotka kuvasivat keisarikunnan kuuluisimpia rakennuksia: valtiopäivätaloa, Berliinin asemaa, Kölnin tuomiokirkkoa. Enimmän suosiota saavutti sianihrasta tehty riemukaari, jonka korkokuvat olivat punaista gelatiinia ja kattoholvi hanhenmaksaa.

Nuoria tyttöjä kulki toisiansa käsistä pitäen ryhmittäin ohitse luoden kainosti alas silmänsä upseerien hallitsevan katseen edessä.

Söin päivällistä Lohengrinin ravintolassa, joka on Lautenburgin suurin ja komein. Muistatteko lapsuutemme puuhevosia? Tuollainen paikka, johon on sijoitettu musiikki ja vanha kultauksista hohtava hevoskulu, muistuttaa suuresti varakasta saksalaista ravintolaa. Luullakseni vain tupakoitsijat voivat istua siellä tuntematta vaivautumista. Katossa leijailevat tupakkapilvet saattavat ajattelemaan pantagruelilaista Walhallaa.

Kello löi kahdeksan, kun kadulta voimakkaasti kuuluvat hoch! hoch! -huudot saivat ravintolan kaikki vieraat syöksymään ovelle. Välkkyvin sapelein ratsasti katua pitkin rakuunajoukko asemalle tekemään kunniaa Württembergin kuninkaalle ja kenraali von Eichhornille.

Väkeä oli niin tavattomasti aseman ympärillä, ettei kannattanut ruveta hakemaan itselleen paikkaa. Vasta Roon-kadun kulmassa sain vilahdukselta nähdä rakuunoiden ympäröimän automobiilin, jossa suurherttua Fredrik-August ja Württembergin kuningas istuivat vastapäätä oppilastani ja kenraali von Eichhornia.

Huudot olivat huumanneet korvani. Kahvilasta, jonne menin, täytyi minun paeta aivan tukahtumaisillani. Ylioppilaat pöytien päälle nousseina puhuivat, lauloivat, lausuivat värssyjään tyhjennellen suunnattomia tinakannujaan. Kaduilla, häikäisevien sähkölamppujen alla, tytöt, puettuina 1900-vuoden malliin, päähineissä, jotka kohosivat vinosti korkeuteen, ruualla itsensä täyteen pakanneina keskeyttivät tuontuostakin loruilunsa kirkaistakseen tuon iänikuisen suursaksalaisen hoch-huudon.

Palatessani linnaan kiertäen Kuninkaantorin ympäri kuljin upseerien pitopaikan ohitse. Sekunnin ajan näin valaistujen lasien läpi juominkien hurjan menon. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä henkeä sakean pilven ympäröiminä, ja pöydällä loikoa retkotti kukkien ja viinipullojen keskellä kaksi alastonta naista.

* * * * *

Pastori Silbermann Voitonkadun temppelissä ja arkkipiispa Kreppel tuomiokirkossa viettivät kello kahdeksan aikana heille kuuluvia julkisia juhlamenoja, jumalanpalveluksia, joita kuulemaan katoliset ja reformeeratut sotilaat, vietiin osastoittain. Kello kymmenen oli sitten sotaväen katselmus.

Ilma suosi Lautenburgin husaareja. Aurinko säteili kirkkaana ja kylmänä. Torilta näki, miten heikko länsituuli irroitti linnan puista tummia lehtiä, jotka hitaasti putoilivat Melna-jokeen.

Olen jo maininnut, etten nähnyt huoneestani paraatitoria, jossa sotaväen tarkastus oli tapahtuva. Mutta aikaiseen nousseena olin nähnyt 182:sen preussilaisen jalkaväkirykmentin, josta kaksi komppaniaa oli erotettu pitämään järjestystä, marssivan Kuninkaantorin poikki sijoittuakseen paikalleen. Väen lukuisa kerääntyminen sai sydämeni tuntemaan niiden mieluisaa iloa, jotka tietävät, että heille on paikka varattu.

Kello seitsemän olin valmis, mutta päätin kumminkin saapua paikalle paljon myöhemmin, vasta sitten kun koroke olisi jo ainakin puoleksi väkeä täynnä. Otin käteeni kirjan ja koetin syventyä siihen välittämättä vaivautua tutkimaan syytä hermostumiseen, joka yhä enemmän valtasi minut.

Kello yhdeksän, kun valtava melu tunki ulkoa huoneeseeni, uskoin voivani itseäni naurettavaksi tekemättä lähteä vaeltamaan torille.

Kuinka pieneksi tunsin itseni astuessani tuon suunnattoman torin poikki, jonka kaikilta tahoilta paikalle virtaava, sotilasrivien halkoma väkijoukko teki vieläkin avarammaksi.

Koroke oli jo melkein täynnä saapuessani paikalle. Olisin sangen työläästi keksinyt minulle varatun paikan, ellen olisi nähnyt erään käden heiluttavan lakkia ja viittovan minulle. Se oli herra de Marçais.

— Paikkani on aivan teidän vieressänne, sanoi minulle tämä rakastettava diplomaatti. Mainiota. Keskustelemme odottaessamme.

Ylpeänä saadessaan häikäistä minua hän mainitsi minulle meitä lähellä istuvien arvohenkilöiden nimet. Itävalta-Unkarin lähettiläs, kreivi Bela, tyyten kadonneena avariin turkkeihin, päässä hopeatöyhtöinen astrakaanilakki, Nechljudoff, Venäjän lähettiläs hyvin yksinkertaisessa puvussa, arkkipiispa Kreppel, paksu kultaristi violetin värisen kauhtanan päällä, Kielin yliopiston rehtori Etlicher.

Äkkiä tartuin hänen käsivarteensa.

— Kuka tuo on? mutisin.

— Mitä, sanoi hän ihastuneena. Te ette tunne suurherttuatar Auroren hovinaista ja erottamatonta uskottua neiti Melusine von Graffenfriediä? Mihinkä te sitten olette käyttänyt aikanne siitä lähtien kun tänne tulitte?

— Kuinka kaunis hän on! sanoin minä.

— Niin, hyvin kaunis. Ette ole ensimmäinen, joka sen huomaa. Mutta tiedättehän, ystäväiseni, lisäsi hän luoden minuun merkillisen ivallisen katseen, siinä ei voi tehdä mitään. Muutoin ette näe häntä tämän jälkeen enää muulloin kuin suurherttuattaren läsnäollessa. Odottaessamme tämä ei maksa mitään, eikö totta...

Ja tehden samassa liikkeen hän kosketti kevyesti kauniin naapurimme olkaa.

— Neiti von Graffenfried, on virkoja, jotka ovat hyvin huonosti hoidettuja linnassa. Kas tässä yksi linnan asukkaista, jota ei ole teille vielä esitetty ja joka hartaasti toivoo sitä kunniaa. Maanmieheni, herra Raoul Vignerte, hänen korkeutensa kruununperillisen herttuan opettaja.

Ihana tyttö kääntyi ja verhoten minut enkelimäiseen katseeseensa, joka, en tiedä miksi, saattoi minut omituiseen sekaannukseen, virkkoi:

— Kiitän teitä, rakas kreivi, tehdessänne herra Vignerten minulle tunnetuksi muullakin tavoin kuin maineensa kautta. Ja te, herra, sallikaa minun toivoa, että saamme jälleen nähdä toisemme tarvitsematta siihen näin juhlallisia tilaisuuksia. Mutta näytätte tekeviin työtä uutterasti.

Ei ollut ensimmäinen kerta saadessani näin todeta, miten paljon taitavammin hienostuneet tyhmyrit osaavat sovittaa sanansa kuin tunnetusti älykkäät ihmiset. Herra de Marçais antoi siitä minulle, uuden todistuksen vastatessaan minun puolestani:

— Ehkä sentähden, rakas neiti, sanon sen teitä loukkaamatta, että on helpompi tunkeutua linnan kirjastoon kuin teidän ystävyyteenne.

Melusinen silmäripset liikahtivat huomaamattomasti.

— Sanoissanne ei ole mitään loukkaavaa, päinvastoin, sanoi hän hymyillen, ja herra Vignerte, joka on todellinen oppinut, sanoo teille, että arvokkaimmat kirjastot ovat ne, joihin vaikeimmin pääsee, eikö niin, herra Beck, sanoi hän kääntyen naapurimme vanhan tiedemiehen puoleen, joka oli vastikään tullut paikalle ja tarkasteli hämmästyneellä mielenkiinnolla torin sivuille keskittyviä joukkoja.

Ihmettelin millä tavattomalla taidolla tämä tyttö osasi väistää keskustelun, joka uhkasi käydä sopimattomaksi.

— Olette ehdottomasti oikeassa, neiti, kiiruhti vanha virkaveljeni vastaamaan oppineille ominaisella naivisuudella, herra Vignerte tietää muutoin, että koko kirjasto on hänen käytettävänään käsikirjoituksia myöten.

— Hst! sanoi neiti von Graffenfried kääntyen, tuolla on kuningas.

Ratsujoukko oli juuri tullut näkyviimme torin toiselta puolelta. Lyhyet komentohuudot kajahtivat samassa.

Ratsumiehet ja jalkaväki ojentuivat huomioasentoon. Painetit rasahtivat kivääreihin. Kolmetuhatta sapelia lensi huotrastaan, kolme tuhatta salamaa välähti.

Trumpetit ja pikkuhuilut puhalsivat hidasta marssia, jonkinlaista sotasoittoa, jykevää ja tuimaa, joka hyvin sopi tähän synkkään joulukuun aamupäivään.

Kun se lakkasi, kajahti väkijoukosta huuto, kumea, järeä ja pitkä kuin aalto, joka vyöryy katkeamattomana.

Pieni ratsujoukko lähestyi käyntiä ajaen tyhjälle keskitorille. Württembergin kuningas, sotamarsalkan univormussa, ratsasti ensimmäisenä mustan hevosen selässä. Hänen oikealla puolellaan oli suurherttua Fredrik-August yksinkertaisessa kenraalin univormussa. Kuninkaan vasemmalla puolella kenraali von Eichhorn toi nähtäväksi koko rykmentin esikunnan loiston. Hänen vierellään ratsasti nuori perintöherttua hyvin soman näköisenä Detmoldin rakuunien sinisessä asetakissa.

Heidän takanaan välkkyivät saksalaisen armeijan loistavimmat univormut, jättiläismäinen valkoisten husaarien upseeri, kaartintykistöupseeri mustaan ja kultaan puettuna, amarantinvärisin rinnusliepein; harmaita husaareja; keltainen ulaani.

— Entä suurherttuatar? mutisin minä Marçais'lle.

— Mitä? Ja te olette reserviupseeri, ystäväiseni! Missä on, kysyn teiltä, everstin paikka sotaväen tarkastuksessa? Hänen rykmenttinsä edessä. Tuolla, katsokaa, 182:sen rykmentin eversti von Mudra. Tarkastus alkaa hänen rykmentistään. Tuolla noin hän ratsastaa esikunnan etupäässä. Hän siirtyy takaisin riviin sitte kun hänen joukkonsa on tarkastettu.

Kuninkaallinen joukkue ratsasti aika vauhtia äkkiä hajaantuneiden rykmentin komppanioiden keskitse. Mustareunaiset valkoliput kallistuivat eteenpäin vieraiden ohikulkiessa. Sitten uusi komennus. Rykmentti puristui kokoon. Oli Detmoldin rakuunain vuoro.

Solakkana ja suorana, ylvään näköisenä valkovöisessä sinisessä puvussaan, hieno pää mustan, hopeakotkaa kantavan kypärin verhoamana eversti von Becker ratsasti kuninkaan eteen tervehtien häntä, kunnioittavasti sapelillaan ja esittäen oivallisen rykmenttinsä, joka ylpeästi istui suurten, väkevien ratsujen selässä.

Tämä liikkumaton joukko vaikutti niin mahtavalta ja voimakkaalta, että puristin tuskallisena Marçais'n kättä.

— Hm, mutisi hän, meidän kyrassierimme ja spahimme saavat työtä, jos se milloinkaan tapahtuu.

Käsky, jonka toistivat komentavat majurit, kapteenit, joukkueiden luutnantit, ja maa vapisi 11:nnen Detmoldin rakuunarykmentin ratsastaessa oikealle 182:sen jalkaväkirykmentin taakse sijoittuakseen paikalleen katselmuksen ajaksi.

Oli Marçais'n vuoro puristaa minua käsivarresta.

— Katsokaa, sanoi hän.

Edessämme ensimmäisellä penkillä neiti Melusine von Graffenfried nojasi käsipuuhun ja hymyili.

Torilla lähestyi kaksi ratsastajaa kuningasta.

Toinen oli pikku Hagen. Juhlallisen kankeana, hiukan kalpeana hän ohjasi hevostaan kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä Lautenburgin husaarien everstin takana.

En voinut totta puhuen erottaa selvästi suurherttuatar Auroren kasvoja. En nähnyt vielä muuta kuin hänen hoikat ääriviivansa. Hän ajoi käyden pienellä upeasti satuloidulla hevosella. Naisen ratsupuvun päällä hänellä oli Detmoldin husaarien punainen, Brandenburgin keltaisilla narsisseilla kirjailtu viitta. Musta, keltaisella narsissilla kaunistettu töyhtö liehui hänen päänsä päällä.

Hänkin tervehti sapelilla Württembergin kuningasta. Tämä ratsasti eteenpäin ja, kumartuen suurherttuattaren puoleen, suuteli hänen kättänsä.

Voimakas huuto kajahti väkijoukosta. Eläköön suurherttuatar! Eläköön kuningas! Eläköön keisari!

Marçais kosketti sormellaan kevyesti Melusinen turkiskaulusta.

— Suurherttuatar näyttää minusta tänään hyvin tyyneltä hevosellaan, sanoi hän.

— Niinkö, vastasi nuori tyttö kohottaen hartioitaan päätään kääntämättä. Suurherttuatar antoi kaataa kaksi pulloa _extra-dry'tä_ Tarass-Bulban kauroihin. Siinä selitys.

— Tarass Bulba, onko se hänen hevosensa? kysyin minä.

— On, vietävän pikku berberiläinen, niinkuin näette, karvainen kuin sänkymatto. Suurherttuatar on tuonut sen Volgan soilta. Ruma, vauhko, itsepäinen elukka. Aina käy niin, ettei ole muita kuin suurherttuatar, joka voi nousta sen selkään. Se ottaa kurssin pois tallirengeiltä. Suurherttuatar yksin tekee sille mitä tahtoo.

— Olkaa vaiti, sanoi Melusine, katsokaa!

Husaarit ratsastivat täyttä neliä asemapaikalleen rakuunain taakse, jotka itse taas olivat jalkaväen takana.

Meihin selin Württembergin kuningas ja kenraali von Eichhorn istuivat ratsuillaan aivan liki koroketta, kääntyneinä suurherttua Fredrik-Augustiin ja herttua Joachimiin päin, jotka paraatikentän toisesta päästä esittivät heille ohimarssivat joukot.

En ole mikään preussilaisten paraatiaskelten suosija. Mutta vakuutan teille että, jos kohta niitä Ranskassa pilkataankin, ne ovat täysin paikallaan saksalaisessa ympäristössä.

182:nen marssi ohitse kolonnarivistöissä. Olisi kuullut kärpäsen surinan.

Kuusi 77:nnen tykistöpatteria seurasi nelistäen. Mustissa kypäreissä kiilsivät kupariluodit.

Sitten joukkueittain, hyvässä järjestyksessä, Detmoldin rakuunat läksivät liikkeelle, ja heitä seurasi kahdensadan metrin päässä Lautenburgin husaarirykmentti.

Suurherttuatar ratsasti molempien rykmenttien välissä. Jäykempänä kuin koskaan pikku Hagen näytti olevan seitsemännessä taivaassa. Synkkä viha heräsi sydämessäni tätä luutnanttia kohtaan.

Joukkojen ohikulku oli päättynyt. Sillä aikaa kun suurherttua Fredrik August ja herttua Joachim liittyivät Württembergin kuninkaan ja kenraali von Eichhornin seuraan korokkeen edessä, molemmat ratsurykmentit siirtyivät paikalle, jonka herttuat olivat jättäneet, loppunäytöstä varten.

— Huomatkaa, sanoi Marçais minulle, nyt saatte nähdä jotakin kasakkamaista.

Oikealla sininen rykmentti, vasemmalla punainen, pienempi. Edessä, kahdenkymmenen askeleen päässä, kaksi ratsastajaa melkein kylki kyljessä.

Eversti von Beckerin suuri ruunikkohepo korskui. Tarass-Bulba, tiukasti suitsien pusertamatta, pysyi liikkumattomana.

Korokkeen aitaan nojaten Melusina von Graffenfried katsoi silmä samalla kertaa tuijottavana ja harhailevana.

Kaksi sapelia suhahti; ja silloin, tavattomalla pauhulla, virta läksi vyörymään.

Nyt oli yksi ainoa hevonen etummaisena, Tarass-Bulba. Kuinka kauan tätä kesti? Ehkä kymmenen sekuntia, ja sitten kolme tuhatta hevosta ja kolme tuhatta ratsastajaa pysähtyi äkkiä korokkeen edessä. Huutoja, kavioitten töminää. Maa tuntui järkkyvän.

En koskaan unohda tätä näkyä. Oikealla von Becker, takakenossa satulassaan, hevonen tuimasti jarrutettuna, tervehti, sapelillaan prinssejä.

Vasemmalla, takajaloilleen nousseena, Tarass-Bulba.

Viiden, ehkä kuuden metrin päässä näin suurherttuattaren pystyyn kavahtaneen hevosensa selässä. Hänen kalpeisiin kasvoihinsa ei tämä tavaton tilanne nostanut vähintäkään punaa. Iso musta huntu peitti täysin hänen hiuksensa. Hänen vihertävät silmänsä säikkyivät. Murat'a [13] muistuttaen, samalla kertaa mies- ja naisolentona, hän piti ylhäällä kohotettua sapeliaan.

Hän hymyili meille.

Kolmesta rinnasta kajahti yhtä aikaa ihailun huuto. Melusine von Graffenfried, Marçais ja minä saimme kunnian antaa alun myrskyisälle suosionhuudolle.

Silloin Tarass-Bulba laskeutui etujaloilleen. Silittäen toisella kädellään hevosen pörröistä kaulaa Lautenburgin Aurore ojensi toisen Albert-kuninkaalle, joka uudelleen suuteli suurherttuattaren kättä.

* * * * *

Kortti, jonka Ludvig toi minulle palattuani huoneeseeni, antoi minun tietää, että olin pyydetty aterialle, joka alkaisi kello kahdeksan peilisalissa hänen majesteettinsa Württembergin kuninkaan ja hänen ylhäisyytensä kenraali von Eichhornin kunniaksi. Sija 23, kolmas pöytä.

Vietin iltapäivän kamarissani, epämääräisen aarteen ääressä: availlen kirjoja, joita en voinut lukea.

Kello seitsemän menin alas puistoon. Kaksi tuntia aikaisemmin olin kuullut etäisiä torvenpuhalluksia, jotka kuoleutuivat Melnan rotkoon. Kuninkaan ja suurherttuattaren johtama metsästysretki oli päättynyt.

Palatsi oli valoa tulvillaan. Leveistä ikkunoista näin suunnattoman suuret, kukista ja kristalleista notkuvat pöydät.

Enimmät ylemmät virkailijat ja kaikki Lautenburgin upseerit oli kutsuttu päivällisille. Kolmesataa, ruokaliinaa oli jaettu kahdelletoista pöydälle.

Minä olin erään rakuunaupseerin ja erään hovineuvoksen rouvan välissä. He eivät puhuneet minulle sanaakaan koko aterian aikana.

182:sen soittokunta soitti tarjoilun väliaikoina valtiopäiväsalissa.

En nähnyt suurherttuatarta, en kuningasta enkä herttuoita, sillä kukat peittivät minulta kokonaan ensimmäisen pöydän.

Maljojen ja samppanjapullojen synnyttämän metelin aikana käytin tilaisuutta hyväkseni ja siirryin huomaamatta valtiopäiväsaliin ja sitten juhlasaliin. Sieltä saatoin nähdä hallitsijoitten sisääntulon.

Sointuva ääni herätti minut mietteistäni.

— Te täällä, herra Vignerte, mistä tämä eristäytyminen?

Olin yksin avarassa salissa neiti von Graffenfriedin kanssa.

— Entä te sitten, neiti?

— Oh, minä, se on toista se; suurherttuatar pyysi minua tekemään kierroksen täällä ennenkuin muut tulevat. Palvelijat ovat niin ymmärtämättömiä. Minun on katsottava, että kukat täällä ovat hyvässä järjestyksessä.

Minä silmäilin ihmeteltävää kukkien paljoutta ympärilläni. Ei muita kuin violetin värisiä iiriksiä ja keltaisia ruusuja, mutta ne harvinaisen suuria ja kauniita.

— Ne ovat hänen kukkiaan, Volgan iiriksiä ja Daghestanin ruusuja. Niitä tuodaan hänelle joka kuukausi kokonainen rautatievaunullinen. Hän väittää, että kukat täällä ovat niin vähäpätöisiä ja värittömiä, selitti Melusine.

— Eikö totta, nämä ovat kauniita? sanoi hän haistellen ruusukimppua.

— Hän itse on myös hyvin kaunis! mutisin minä tietämättä mitä sanoin.

Puhetoverini katsoi minuun hymyillen.

Neiti Melusine von Graffenfried oli puettu valkeaan atlashameeseen ja iiriläisillä helmillä koristettuun harsopuseroon. Ainoana koristuksena vaalealla kaulalla ruusuhelminauha.

Hän hymyili yhä; hänen tuoksuva ja hieno olemuksensa oli jonkinlaisessa raukeuden tilassa.

— Eikö totta? mutisi hän vain.

Ja äkillisen ironian vallassa hän sanoi:

— Ja te johduitte ajattelemaan häntä keskellä näitä kukkia? Sanonpa sen hänelle heti kohta.

— Neiti, pyydän teitä...

— Ei, ei, haluan että opitte hänet tuntemaan, että tulette meitä katsomaan. Meille käy aika pitkäksi, tiedättehän. Ei muita kuin pikku Hagen. Hän ei aina ole huvittava.

— Hän rakastaa suurherttuatarta tietenkin! sanoin minä lähestyen häntä.

Melusine purskahti nauramaan.

— Hän on liian ikävystyttävä siihen.

— Ja suurherttuatar?

— Herra Vignerte, sanoi Melusine yhä sydämellisemmin nauraen, te menette äärimmäisyydestä toiseen, äärimmäisestä sulkeutuneisuudesta äärimmäiseen avopuheisuuteen. Tiedättekö että noilla kysymyksillänne ette missään tapauksessa ole erikoisen kohtelias minua kohtaan?

Hän taivutti itseään. Näin aivan edessäni hänen kauniin kaulansa; hänen mustat hiuksensa hipaisivat poskeani.

— Eikö totta, sanoi hän minulle hiljaa, olin teistä paljon kauniimpi tänä aamuna ennenkuin näitte hänet?

Hän tarttui käsivarteeni ja sanoi melkein käskevästi:

— No niin, katsokaa häntä nyt!

Sapelien ja kannusten helistessä seurue astui juhlasaliin, jossa tuhannet sähkölamput syttyivät yhtä aikaa.

* * * * *

Saksalaisten hovien vastaanotoille antavat verrattoman komeuden keisarikunnan loisteliaat univormut. Häikäistyjen silmieni eteen levisi ylenmääräinen paljous sinisiä, punaisia, mustia turkiksilla ja kultakirjailuilla kaunistettuja levättejä ja nuttua.

Rivi Lautenburgin husaareja ojensi sapelinsa.

Etummaisena, Württembergin kuninkaan taluttamana, suurherttuatar Aurore astui saliin.

Hänen yllään oli vihreä Metternich-samettipuku, joka jätti vasemman hartian aivan paljaaksi viimeisintä uskallettua rajaa myöten. Hänen takanaan näin poimuilevan, pitkän laahuksen, joka oli kirjailtu hienoilla hopeakuvioilla. Oikeassa kädessä kimalsi platinarenkaaseen kiinnitetty jalokivi, vasemmassa briljantteihin juutettu smaragdi.

Aamulla en ollut nähnyt hänen hiuksiaan. Nyt ne olivat nähtävissä, koko tuo vaaleankeltainen hiuskerrostuma, pään ympäri kierrettynä ja peittäen sen kuin kultainen kalotti; ja ylimmäisenä levitteli puolikaartaan outo barbaarinen smaragdidiadeemi.

Hetkeksi silmämme kohtasivat toisensa. Luulin ymmärtäväni, että se, mitä hän luki silmistäni, ei ollut hänelle vastenmielistä. Olin luultavasti ainoa, joka tässä etiketin kahlehtimassa seurassa rohkenin tietämättäni katsella tätä naista tällä tavalla.

Muistatteko, rakas ystävä, Gustave Moreaun taulua Fée aux griffons,[14] Muistatteko tuota epämääräistä olentoa syvänsinisessä maisemassa, joka ei kuitenkaan ollut niin syvä kuin Lautenburgin Auroren vihreät silmät? Hän muistuttaa likipitäen suurherttuatarta. Sama tavoittamattomuus, sama muotojen piinaava salaperäisyys. Melusine, niin hienostunut ja niin eloisa, näytti melkein kömpelöltä ja paksulta tämän Titanian rinnalla.

Mutta Moreaun taulusta puuttuu tuo lapsellinen ja samalla päättäväinen piirre, joka huokuu tämän prinsessan koko olemuksesta. Jonkinlaisena pohjolan kreolittarena, samalla kertaa raukeana ja tuimana hänellä on päivän paahtaman lumen pehmeys ja kirpeä kiilto. Heikosti hahmottuvat lantiot ovat kyllin korkeat. Huomaa että, jos hän suostuisi puristamaan sitä, hänen vartalonsa olisi harvinaisen jaloviivainen. Mutta väljä samettivaate salaa kaiken sen taipuisuuden, jonka lihan välitön kosketus aiheuttaa. Mielettömästi johdutte ajattelemaan, että ilman tätä päällystä tämä ruumis kohoaisi esiin kuin kylmä ja puhdas lilja.

Keskellä kaikkia näitä kasvoja, joihin viini on painanut alkavan verentungoksen punoittavan leiman, tämä kalpea, puolialaston patsas kuultaa ihmeteltävän sirona ja valkoisena.

Hänen huulensa ovat punatut, hänen silmänsä sinertävien renkaiden ympäröimät totta puhuen, hänen kyntensä ovat hyvin ruusuiset. Mutta miten selvästi tuntee, että hän on vain huvitettu näistä menetelmistä, joilla toiset koettavat lisätä kauneuttansa. Hänen kauneutensa hymyilee näille apukeinoille. Hän käyttää niitä vain paremmin tunteakseen olevansa niistä riippumaton.

Hymy... se mikä päilyy hänen kalpeilla kasvoillaan, on täysin sovinnainen. Etiketin vankina hän on ottanut kasvoilleen olosuhteiden vaatiman ilmeen. Tarkasteleva katsoja aavistaa sen sitäkin paremmin, kun hänen tehtyä vakavuuttaan horjuttaa silloin tällöin ilme, joka synnyttyään heti taas häviää. Tämä ilme sisältää yhtä paljon tunteita kuin prisma värejä. Jos joskus opin paremmin tuntemaan hänen korkeuttansa, koetan ehkä analyseerata niitä. Odottaessani olen havainnut tässä loistavassa ilmiössä kaksi kiistämätöntä värivivahdusta, pilkallisuuden ja ikävystymisen.

Tämä pehmeä ja raukea nainen, onko hän tosiaan tuo aamullinen huima amatsooni? Sellaisena pidin hänestä enemmän. Minua kiusaa hänen olkapäänsä suuri alastomuus. Tahtoisin peittää sen paksulla hermeliiniturkiila.

Heitä on tusinan verran hänen ympärillään. Oh, tiedän hyvin, että hän on heidän valtijattarensa ja että he katsovat häneen jäykästi kuin komentosanaa odottavat sotilaat. Mutta elleivät he uskoisi itseään nähtävän, kuinka pikaisesti he luopuisivatkaan tästä pidättyväisyydestään.

Ja mitä muuta sitten todistaa tuo pieni punainen husaari, joka tuolla kauempana kukkavihkon takaa luo hänen kauniiseen olkaansa peloittavan himokkaan katseen? ... Tiehesi, maalainen! Käänny kömpelöitten ja säyseitten saksattariesi puoleen, joilla on pulleat käsivarret ja diabolon muotoiset vartalot. Tämä nainen tässä ei ole sinun rotuasi. Hän ei ole sinua varten, moukka!

Kiroan sinua ja kadehdin sinua. Kadehdin sinun tummanpunaista viittaasi, sinun keltanarsissejasi, kiiltäviä koristeitasi, 7:nnen husaarirykmentin luutnantin-arvoasi, joka, muun puutteessa, muodostaa hierarkkisen siteen sinun ja piinaavan kauniin everstisi välille. Voisin silloin lähestyä häntä ja lausua hänelle, kuten sinä nyt, kohteliaisuuksia tämänaamuisesta näytteestä.

Kasvot melkein kokonaan kätkettyinä iiriskimppuun, jota hän lähentää nenäänsä, suurherttuatar kiittää heikosti upseereja, jotka häntä onnittelevat.

— Eihän. Liioittelette. Kaikki ansio on Tarass-Bulban. Minä se ihmettelen teitä, kun saatoitte seurata mukana konkareillanne. Tarass-Bulban rinnalla täkäläiset hevoset ovat oluenpanijain juhtia.

Ehkä kuvittelen, mutta minusta ei näytä mahdottomalta, ettei hän voisi, jos vain tahtoisi, puhua saksaa vähemmän muukalaisesti korostaen.

Vasemmalla, köynnöksillä verhotussa nurkkauksessa 182:sen soittokunta virittää valssin. Tanssi alkaa.

— Me olemme tässä tanssijoitten tiellä, herrat. Menkää hakemaan kumppaninne, jotka varmaankin ovat minulle vihaisia. Viekää minut paikalleni, kreivi, sanoi hän tarttuen kenraali von Eichhornin käsivarteen.

He kääntyivät, nämä saksalaiset ja saksattaret, arvokkaasti ja harkitun vakaisesti. Kannukset helähtelivät. Keisarikunnan kauniit värit välkähtelivät sähkökruunujen alla kuin häikäisevässä kaleidoskoopissa.

— Herra Vignerte, te ette tanssi!

— Siitä syystä, neiti, etten osaa hyvin, ja sitten siitä, että siviilipuku on niin naurettava ja köyhä keskellä kaikkia näitä univormuja.

— Se ei ole mikään puolustus, väittää Melusine. Odottakaas, näen tuolla kunnon rouva von Wendelin, joka soveltuu hyvin hyvästi teidän pukuunne. Menkää pyytämään häntä.

— Jos kerran on tanssittava, tanssin mieluummin teidän kanssanne.

— Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy valvoa ja sijoitella yksinjääneitä tyttöraukkoja ja arkoja tanssijoita. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja seuratkaa minua.

Tämä kaunis nainen, jonka käsivarren tunnen sivullani, antaa minulle varmuuden, joka minulta puuttui.

— Neiti von Graffenfried! Herra Vignerte!

Se oli Marçais'n ääni.

Kiireestä kantapäähän hienona hän on istuutunut suurherttuattaren läheisyyteen. Taivas! Hän antaa minulle merkin lähestyä.

— Teitähän on aivan mahdoton tavoittaa! sanoi hän minulle nauraen. Tulkaa, herraseni.

Hän esittää minut suurherttuattarelle.

— Olen ajatellut hiukan teitä, teidän korkeutenne, lähettäessäni tänne herra Vignerten. Mutta teillä ei näytä olevan kiirettä käyttää lahjoja, joita teille annetaan.

Hän vastaa huolettomasti:

— Minäkö! Enhän pyydä muuta kuin saada oppia tuntemaan herra Vignerten. Hän näyttää erinomaiselta. Anteeksi, herraseni, jos sanon: näyttää. En ole vielä omakohtaisesti voinut sitä todeta. Te työskentelette ahkerasti, sanotaan?

Sama kysymys, jonka Melusine minulle teki. Alhaista! Ikuisestiko minun on laahattava sinua mukanani, pedantin viitta? Täytyykö minun aina käydä uutterasta lukutoukasta, joka vietän yöni uneksuen muille tuntemattomista, ääretöntä nautintoa ja hekumaa tuottavista asioista? Tahdon vastata. Tunnen, että tulen vastaamaan tälle halveksijalle jotakin hyvin ratkaisevaa. Mutta hän nousee.

— Suokaa anteeksi. Minun täytynee tanssia ainakin kerran!

— Herra von Hagen, kutsuu hän.

Hän on lähellä, tuo pikkuinen punahusaari. Hän käy esiin samalla kertaa nöyränä ja ihastuneena. Oh, tiedän, että kerran on päivä tuleva, jolloin hän saa minulta korvilleen.

Salissa syntyy tyhjä tila. Suurherttuatar Auroren valssi on kuin vedenpyörre. Pelätään joutumasta sen piiriin. Tanssijat jättävät tilan vapaaksi.

He tanssivat. Aluksi hidasta saksalaista valssia, kolmijakoista. Sitten tahti kiihtyy Se on enää vain kaksijakoista. Se ei ole enää edes bostonia, vaan hurjaa ja notkeaa pyörimistä. Katselijat kuiskailevat ihastuneina. Suurherttua Fredrik-August katselee kaunista pyörrettä hymyllä, joka on melkein ylpeyden hymyä.

Se ei ole enää Hagen, niin norja ja nopea kuin hän onkin, joka johtaa pyörimistä. Se on kookas, vihreä ja valkoinen nainen. Yhä huolettoman ylimielisenä hän kääntyy, kääntyy, kääntyy.

Hagen jättäytyy pyörteen vietäväksi. Sanomaton ilo värittää hänen vaaleat nuorukaiskasvonsa. Hän antautuu valtijattarellensa. Punainen, vihreä, punainen, vihreä, sitten kaikki sekaantuu. Näkyy täyteväri. He pyörivät, pyörivät, pyörivät...

Ranskassa olisi taputettu.

Hän istuutui jälleen paikalleen aina yhtä liljamaisena ja ikävystyneenä. Tehdessään liikkeen korjatakseen pukunsa oikeata olkainta hänen kaunis iirisvihkonsa, jota hän ei ole jättänyt kädestään, putoaa maahan. Kiiruhdan, otan ja ojennan sen.

— Kiitoksia, herra, sanoo hän huolimattomasti.

Sitten, tieten tahtoen, tällä kertaa, hän antaa kukkien jälleen pudota.

— Hyvä Jumala! Ne ovat jo kuihtuneita.

* * * * *

Olen palannut kamariini. Olen avannut ikkunan, ja nojautuneena ikkunalautaan, silmät kylmiin tähtiin kiinnitettyinä, luulen, että olen itkenyt.

Ymmärrän. Hän vihaa minua leppymättömästi. Mistä syystä? Mitä olen tehnyt? En tiedä.

Ja minä sanon köyhien vaivaisten sanan: Tehkäämme työtä.

Korviini kuuluu vielä heikosti soittoa. Kuninkaantoria pitkin vyöryy kirkkaasti valaistuja ajoneuvoja. Ne, jotka istuvat niissä, ovat onnellisia. He näkevät hänet yhä vielä niinkuin minä näin hänet.

Tehkäämme työtä...