IV.

Kas niin, Raoul Vignerte! Mihin sinä siis pyrit? Mikä on oleva sinun erheesi? Mitä! Muutamia viikkoja sitten sinä vielä aamuisin huolehdit illan ravinnostasi. Sinä et ajatellut olevan olemassa suurempaa onnea kuin sen, että sai olla varma seuraavan päivän toimeentulosta. Nyt sinä saat olla huoleti huomisesta ja koko kuukaudesta ja aina. Sinun ei tarvitse muuta kuin tehdä työtä. Työnteko on ainoa asia, jota ei koskaan kadu. Etkä sinä kuitenkaan ole onnellinen. Onnellinen, sanoin, sinähän kärsit. Kärsit enemmän kuin silloin, kun saavuit Orsayn asemalle kopeloiden taskuistasi, olisiko sieltä löytynyt tarpeeksi kuparia juomarahaksi matkalaukun kantajalle, jottei sinun olisi tarvinnut ryhtyä lompakkoosi, joka kyllä ilmankin ohentuisi nopeasti. Sinä kärsit. Mistä? Kirotusta mielikuvituksestasi. Etkö tunne tästälähtien, että kohtalo saa turhaan tarjota sinulle Pariisin naiset ja Iranian aarteet voimatta tyydyttää pilviin ylettyvää unelmaasi, jota mielessäsi haudot? Hänkö, tämä nainen, suurherttuatar? Kurja hupsu! Sanoit olevasi klassikko. Puhuit pilkallisesti nauraen romanttisesta teatterista, ja kas nyt sinä olet valmis, hetkellä, jolloin itse saat samanlaista kokea, pitämään luonnollisena Ruy Blas'in [15], hänen armonsa Finlas'in markiisin palvelijan, seikkailua. Sinäkö se valitsit itsellesi jumaliksi Le Play'n ja Auguste Comte'in? Kylläpä olet huvittava! Unelmiesi kuningatar, hän on vähemmän sinulle kuin tuolle pienelle punahusaarille, joka on tottunut joutilaisuuteen, arvoasteisiin ja vaakunatieteeseen...

Ja minä olen ryhtynyt tekemään työtä, ja, vähitellen, se on totta, kirjaston tomu on haudannut haluni, vihani ja suruni.

En astunut koskaan jalallani palatsin vasempaan sivurakennukseen. Minä nautin ajatellessani, että hän istuu siellä ikävissään Melusinensa kanssa. Minä en sovi elämään täällä, minä.

Oleskelustani Lautenburgissa otan kaiken sen hyödyn, minkä tarvitsen.

Kahdessa vuodessa saan kokoon viisi- tai kuusituhatta frangia, kolmen tai neljän kirjan ainekset ja sitten palaan takaisin Pariisiin ja menetelmäni avulla ja muistaen mitä minulta on mennyt hukkaan Pariisi tulee olemaan minun. Ja Pariisi on parempaa kuin tämä halveksittava muukalaisnainen.

Professori Thierry oli antanut minulle aivan erinomaisen työsuunnitelman, tulin sen huomaamaan sitä paremmin, mitä perinpohjaisemmin syvennyin kirjastoon. Ludvig XIV:n aikuisten germaanilaisten ruhtinaitten historia valaisee erinomaisesti tämän kuninkaan omaa historiaa, tuoden paremmin näkyviin sen alkuperäisen kauneuden.

XVII:n vuosisadan saksalaisten prinssien ainoa huoli oli jäljitellä Ranskan kuningasta. Hänen hovissaan työskennelleiden taiteilijain tai heidän oppilaittensa palvelukseenottaminen oli keino, jota he yleisesti käyttivät. Mutta kun jokainen ranskalainen ylimys piti kunnia-asianaan yksinomaan yhden ainoan taiteilijan omistamista, joka teki työtä vain suojelijansa hyväksi, on huvittavaa huomata, miten saksalaiset muodostivat jonkinlaisia yhtiöitä hankkiakseen vähemmillä kustannuksilla sen tai sen maalarin, kuvanveistäjän, puutarhurin. He muistuttavat noita vaatimattomia pariisilaisia talouksia, jotka liittyvät yhteen ostaakseen kauppahalleista säkin vihanneksia tai lampaan.

Olen tavannut arkistossa suuren joukon luetteloita ranskalaisista maalareista ja arkkitehdeista, jotka ovat työskennelleet ei ainoastaan Lautenburgin ja Detmoldin herttuoiden, vaan myöskin Lüneburg-Cellen ruhtinaiden ja Hannoverin vaaliruhtinasten laskuun. Ernout on veistänyt enimmät puutarhojen marmoriryhmistä. Gourvil, Quintinien oppilas, on ne piirustanut. Lesigne, Lebrunin oppilas, on suorittanut kivityöt, Catalanilainen Giroud on huolehtinut lukkoja rantatöistä. Zeyer, öljymaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on koristanut viehättävillä aiheilla Lautenburgin palatsin ja Hannoverin _Herrenhausen'in_ [16] ovet.

Heidän laskuistaan ovat ruhtinasten taloudenhoitajat kiukkuisesti kiistelleet. Usein nämä ruhtinaat itse ovat alentuneet omakätisesti kirjoittamaan taiteilijoille ja pyytämään laskun alentamista. Olen mielenkiinnolla selaillut laajaa Giroud'n asiakirjaa, jonka tämä taiteilija esitti Hannoverin presidiaalioikeudelle v. 1690 selvitykseksi laskusta, jonka hän oli kirjoittanut muutamista _Herrenhausen'iin_ valmistetuista patenttilukoista. Herttua Ernest-August, tuleva vaaliruhtinas, ei saanut laskun alennuspyyntöänsä hyväksytyksi. Ainakin siihen aikaan näyttää Hannoverissa olleen kelvollisia tuomareita.

Olin päättänyt kohdistaa tutkimukseni pääasiallisesti ranskalaiseen vaikutukseen Saksan hoveissa XVII:llä vuosisadalla. Minulla oli edessäni iso piukka asiakirjoja, jotka riittivät täydellisesti tyydyttämään Thierryä ja antamaan minulle itselleni ainekset teokseen. Tämä Zeyer, kiiltovärimaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on syynä siihen että minun täytyy tässä laajentaa alkuperäistä suunnitelmaani. Löysin hänen laskujensa joukosta hänen todistuksensa sille tutkintokomitealle, joka oli tuominnut Hannoverin onnettoman hallitsijattaren. Hän on siten vastuussa tapahtumista, jotka tässä esitetään.

* * * * *

Vignerte pysähtyi, mietti hetkisen, ja teki minulle sitten seuraavan odottamattoman kysymyksen:

— Tunnetteko kreivi Philip-Kristop von Königsmarkin draamallisen tarinan?

Vastaukseksi lausuin hänelle nämä kaksi säkeistöä:

Comte de Koenigsmark, amoureux d'une reine, Puis son amant, ainsi du moins dit la rumeur, Dans la chambre royale ou brulaient des verveines, À l'heure où le jour naît, à l'heure où le jour meurt.

Qui pourra dire toutes les folies pensées Qui elle se plaisait tant a dérouler pour vous, Celle qui mélait les jacinthes aux pensées, Dans la masse de ses cheveux d'or un peu roux?[17]

[Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo, kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat päivän noususta päivän laskuun.]

[Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset, joita hän lausuili teille, hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa, ja kutriensa punertavaan kultaan.]

— Näiden säkeistöjen tekijä, sanoi Vignerte, oli lukenut Blaze de Buryn kirjan. Se on ainoa ranskalainen kirja, joka sopii tähän draamaan. Muistatteko sitä?

— Myönnän että monta yksityiskohtaa on jo unohtunut mielestäni.

— Sittenpä minun täytyy kertoa teille tämä tarina. Se ei selitä teille minun seikkailuani, vaan saa sen näyttämään vieläkin kummallisemmalta._

* * * * *

— Muistatte varmaankin millainen oli Hannoverin valtion tila v. 1680. Sen johdossa oli mies, joka oli yhtä suuri elostelija kuin valtiomies, Ernest August, ensin Osnabrückin piispa, herttua, sitten Hannoverin vaaliruhtinas.

Hänen veljensä, Yrjö-Wilhelm, oli Brunswick-Lüneburgin herttua.

Ernest-Augustin kunnianhimolla oli kaksi päämäärää.

Ensiksi: hänen hallitsijahuoneensa yhdistäminen veljen huoneeseen. Siihen oli vain yksi keino: Yrjön naittaminen Sofia-Dorotealle. Avioliitto saatiin aikaan vuonna 1682. Brunswick-Lüneburgin herttuatar oli silloin vasta kuudentoista vuoden vanha.

Toinen Ernest-Augustin päämäärä oli korkeampi: Englannin kruunu. Onni suosi häntä: kuolema korjasi peräkkäin kaksitoista kuningatar Annan lasta. Vaikk'ei Ernest-August nähnytkään politiikkansa voittoa — hän kuoli vuonna 1698 — korjasi hänen poikansa Yrjö kuitenkin sen hedelmät. Vuonna 1714, kuningatar Annan kuollessa, hän nousi Suur-Britannian valtaistuimelle nimellä Yrjö I. Hän nousi yksin, sillä kahdeksantoista vuotta sitten, häpeällisten juonien johdosta, hän oli eronnut vaimostaan, ja kun puoliso kruunattiin Englannin kuninkaaksi, päätti onneton Sofia-Dorotea päivänsä Ahlden linnassa, joka oli pikemmin vankila kuin palatsi.

Suokaa anteeksi, että esitän näin kuivasti nämä tapahtumat: pääasia on selvyys.

Kertomus Sofia-Dorotean avioerosta on kertomus kreivi Philip-Christophe von Königsmarkin murhasta.

Kuuluen erääseen Ruotsin jaloimpia sukuja, Sachsenin vaaliruhtinas-prinssin ystävä, yhtä tumma ja kaunis kuin Sofia-Dorotea oli vaalea ja kaunis, kreivi Philip ja Brunswick-Lüneburgin herttuatar olivat lapsuusaikanaan tutustuneet toisiinsa Cellessä ja silloin kaikessa viattomuudessa kihlautuneet. Elämä oli heidät erottanut. Philip oli antautunut viettämään Jaakko II:n hovissa, Ludvig XIV:n hovissa, Dresdenissä, Venetsiassa kauniin ruotsalaisen kondottierin seikkailevaa elämää.

Herättikö Sofia-Dorotean naimisiinmeno eloon hänen vanhan rakkautensa, loukkasiko se hänen turhamielisyyttään? Oli miten oli, mutta eräänä kauniina aamuna Hannover näki kreivi Philip von Königsmarkin saapuvan.

Vaaliruhtinaan hovi oli elostelujen paikka, roskaläjä, jonka keskellä kuihtui hitaasti kaunis liljankukka Sofia-Dorotea.

Puolisonsa pettämänä, jota hän oli aina halveksinut, pakotettuna teeskentelemään ystävyyttä kauhealle kreivitär von Platenille, Ernest-Augustin lemmitylle, hän eli niin hyvin kuin taisi yksinäisyydessä, kohdistaen kaiken huolensa yksinomaan kahden lapsensa kasvatukseen, pojan, josta piti tulla Englannin kuningas, tyttären, josta oli tuleva Preussin kuningatar.

Mutta nyt Königsmark saapuu Hannoveriin, ja draama alkaa.

Kreivi Philip on tullut kostamaan, valloittamaan takaisin Sofia-Dorotean sydämen. Mutta ennenkuin hän edes ehtii nähdä herttuatarta, iskee kreivitär von Platen häneen silmänsä. Kreivi arvelee viisaaksi olla loukkaamatta kaikkivaltiasta suosikkia. Mutta täytyy mennä hyvin pitkälle, jottei loukkaisi tätä naista, jossa Messalina ja lady Macbeth yhtyivät. Kreivi Philip menee niin pitkälle kuin mahdollista: häpeäjuttuun sotkettuna kreivitär olisi hänen vallassaan. Mutta toisin oli käyvä. Hän oli joutuva kreivittären valtaan.

Silloin alkaa Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kaunis idylli. Synkkä Herrenhausen-palatsi on heidän lyhytaikaisen rakkautensa todistaja. Sofia-Dorotea uskoi aluksi, että kaunis kreivi oli tullut Hannoveriin vain nähdäkseen onnettomana ja hylättynä sen, jonka isän tahto pakotti menemään naimisiin toisen kuin sydämen valitun kanssa. Philipin melkein julkinen suhde kreivitär Plateniin lisäsi hänen kärsimystänsä. Mutta eräänä aamuna mennessään seuranaisensa kanssa _Herrenhausenin_ puiston lehtimajaan, jossa hänen oli tapana istua joka päivä, hän näki kreivin puikahtavan sieltä tiehensä. Penkille jäi paperikäärö, johon oli Benseraden tyyliin kirjoitettu pieni rakkausruno.

Onko Sofia-Dorotea ollut Königsmarkin rakastajatar? Luettuani heidän kirjeenvaihtonsakin de la Gardien arkistossa, epäilen vielä. Sen ymmärsin kuitenkin, että oli mahdotonta olla sitä epäilemättä niin turmeltuneessa hovissa kuin Hannoverin, jossa tiedettiin, että perintöherttuan puoliso otti joka yö huoneistossaan vastaan kauniin ruotsalaisen seikkailijan.

Kostonhaluinen kreivitär von Platen sai viimeisenä kuulla olevansa koko linnan naurunesineenä. Mutta tuona päivänä kreivin ja herttuattaren turmio päätettiin.

Keskiviikkoiltana, ensimmäisenä päivänä heinäkuuta 1694, löysi Königsmark kotiinsa palatessaan pöydältään kirjelipun, joka sisälsi nämä yksinkertaiset lyijykynällä hätäisesti kirjoitetut rivit:

Tänä iltana kello kymmenen jälkeen prinsessa Sofia-Dorotea odottaa kreivi Königsmarkia.

Tämä kirjelippu, tämä väärennys, Sofia-Dorotean käsialan jäljennös, oli kreivitär von Platenin työtä.

Huolimattomana ja urhoollisena kuin Bussy d'Amboise Königsmark läksi prinsessan luo. Kello kaksi aamulla hän poistui prinsessan huoneesta. Samana päivänä aamulla Sofia-Dorotea näki parvekkeeltaan kahden miehen levottomin liikkein harhailevan puistossa. Kreivi Philipin palvelijat siellä etsivät herraansa. Eivät he eikä kukaan ollut häntä enää näkevä.

Siinä murhenäytelmä, ystäväni. Tässä sen ratkaisu: Sofia-Dorotean avioero. Tämä nuori kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha nainen on tekemisissä vihollismaailman kanssa. Hän tahtoo jättää puolisonsa, joka kauhistuttaa häntä. Häntä vastassa on isän kirous. Vanha herttua Yrjö-Wilhelm on naittanut tyttärensä valtion etuja silmälläpitäen. Onneton rakkausseikkailu ei saa särkeä kauniita laskelmia, joiden tuloksena on ehkä Englannin kruunu. Onneton rouva ei tahdo kuulla mitään vastaväitteitä. Hän on muutenkin vaarallinen: ruotsalaisella kreivillä oli suhteita. Lopuksi, Sofia-Dorothealle mitä nöyryyttävimmän oikeudenkäynnin jälkeen hänet julistettiin erotetuksi miehestään. Lapset otettiin häneltä pois. Tavalliseksi herttuattareksi tulleena Englannin kuninkaan puoliso kuoli vuonna 1726 vankina Ahlden linnassa. Vasta silloin isän kirous peruutui. Hänen syntymälinnansa holvi avautui hänen ruumiilleen. Se lepää Cellen tornissa hautaholvin pimeimmässä nurkassa, yksinkertaisessa nimikirjoitusta vailla olevassa kirstussa. Se sisältää viimeiset jäännökset Sofia-Dorotheasta, Hannoverin vaaliruhtinaan Yrjö-Ludvigin, sittemmin Englannin kuninkaan Yrjö I:n puolisosta.

Olen pääpiirteittäin kertonut teille niin lyhyesti kuin mahdollista Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorothean tarinan. On tarpeetonta sanoa teille, että hyvin monta kohtaa tässä draamassa on jäänyt hämäräksi. Kreivin murha on tapaus, jonka yksityiskohtia kaikkein vähimmän tunnetaan. Todistajat ovat yksimielisiä siitä, että kreivitär von Platen valmisti ansan, johon kreivi joutui saaden surmansa. Kymmenen salamurhaajaa lävisti hänet miekoillaan. Hirveä kreivitär antoi itse hänelle viimeisen iskun. Mutta mitä tehtiin ruumiille? Tässä salaperäisyys alkaa. Mielipiteet ovat jakaantuneet. Haudattiinko kreivi, kuten jotkut arvelevat, puistoon kaivettuun kuoppaan? Vai kätkettiinkö hänet, toisen arvelun mukaan, jota minun on syytä uskoa, kalkilla peitettynä niinsanotun ritarisalin kivilattian alle? Tai viskattiinko hänet muitta mutkitta likaviemäriin, joka purkautui linnan juurella virtaavaan Leine-jokeen, kuten Salaisen historian tekijä väittää? [18]

Onko hänen ruumiinsa, kuten Horace Walpole väittää, sama, joka muutamia vuosikymmeniä myöhemmin löydettiin _Herrenhausenin_ toilettihuoneen lattian alta? Teen nämä kysymykset vain selittääkseni teille, vaikka se itsellenikin vielä tuntuu selittämättömältä, miten kuumeenomaisella kiihkeydellä ponnistelin näiden asioiden selvillesaamiseksi. On otettava huomioon, että tämä probleemi esiintyi minulle polttavampana kuin kenellekään toiselle, johtuen tämä ympäristöstä, jossa olin ja joka oli niin samanlainen kuin Königsmarkin draamassa, ja niistä arvokkaista asiakirjoista, joita oli käytettävänäni herttuallisessa kirjastossa.

Tärkein siihen asti tunnetuista lähteistä oli Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kirjeenvaihto, joka on nykyjään de la Gardien kirjaston arkistossa Löberodissa Ruotsissa. Tämän kirjeenvaihdon löysi professori Palmblad, joka julkaisi siitä otteita v. 1851 Upsalassa. Viitatessaan Palmbladin tutkimuksiin minulta jäähyväisiä ottaessaan Thierry toivoi, että käsiini Lautenburgissa mahdollisesti osuisi osa tästä kirjeenvaihdosta, joka harhaili pitkät ajat Saksassa, ennenkuin päätyi Löberodiin. En löytänyt mitään tästä, mutta korvaukseksi tein muutoin tärkeän löydön.

Sofia-Dorotean tytär, mainitsin jo edellä hänestä, oli joutunut naimisiin Preussin kuninkaallisen prinssin, tulevan kuningas-korpraalin Fredrik I:n kanssa. »Erittäin tyly ja itsevaltainen puoliso», sanoo meille Blaze de Bury. »Hänen ensimmäinen työnsä kerta valtaistuimelle noustuaan oli kieltää jyrkästi vaimoansa ylläpitämästä minkäänlaisia suhteita Ahlden linnan vankiin. Vasta sitten kun Sofia-Dorotea oli perinyt äidiltään kahdeksankymmentätuhatta ekyä, mikä oli sangen iso summa siihen aikaan, ahne itsevaltijas osoitti vaimonsa äidille jonkinlaista hellyyttä, joka muutoin oli sangen hyötynäkökohtaista, sillä se perustui yksinomaan niihin oikeuksiin, joita hänen vaimollaan saattoi tähän perintöön olla, oikeuksiin, jotka loppujen lopuksi saatiin todennetuiksi kuuluisan lainoppineen Thomasiuksen tutkimusten avulla.»[19]

Nöyränä vaimona, jollainen Preussin kuningatar oli, salaisesti rippi-isänsä yllyttämänä hän oli aina moittinut itseään siitä, ettei ollut julkisesti uskaltanut puolustaa vankina elävää äitiään, jonka viattomuuden hän tiesi. Hän käytti hyväkseen pelätyn puolisonsa heikkoja hetkiä ja alkoi kerätä peruutusoikeudenkäyntiä varten tarpeellisia asiakirjoja. Mutta valitettavasti Sofia-Dorotea kuoli vuonna 1726. Hänen kuninkaallinen tyttärensä ei kuitenkaan luopunut yrityksestään. Hänen toimestaan ja ennenmainitun lainoppineen Thomasiuksen valistuneella avulla pantiin kokoon suunnaton noin tuhatkaksisataa todistusta käsittävä asiakirja. Siinä osoitettiin selvästi Sofia-Dorotean viattomuus ja kreivitär von Platenin halpamaisuus.

Tämä tyttären äidinrakkautta ilmaiseva muistomerkki ei ollut hyödyttävä mitään. Nimetön huomautus asiakirjan kannessa ilmoittaa, että Englannin kuninkaan Yrjö II:sen Preussin Fredrik I:selle tekemästä esityksestä oikeudenkäyntiä Sofia-Dorotean jälleen arvoonsa asettamiseksi ei pantu alulle. Englannin kuningas huomautti sisarelleen, hyvällä syyllä, että kaikki se, mikä esitettäisiin heidän äitinsä vapahtamiseksi, koituisi raskauttavaksi heidän isälleen.

Valtion etujen edessä Preussin heikko kuningatar taipui. Asiakirja, joka tästä lähtien oli tullut hyödyttömäksi yllämainittujen mielipiteiden muutoksen johdosta, raukesi sikseen ja joutui vuonna 1783 Lautenburgin suurherttuattaren Charlotta-Augustan haltuun.

Juuri tämä asiakirja minun oli tammikuun lopulla vuonna 1914 onni löytää herttuan kirjastosta vielä luetteloimattomien käsikirjoitusten joukosta.

Alkaen Sofia-Dorotean uskotun neiti von Knesebeckin kuulustelupöytäkirjasta kreivitär Platenin [20] tunnustukseen saakka tämä asiakirja sisälsi täydellisen kertomuksen _Herrenhausenissa_ tapahtuneesta salaperäisestä draamasta. Oppineiden tavallisella luontevalla huolettomuudella asiakirjoihin nähden, joita ei ole luetteloitu, kuljetin huoneeseeni nuo kuusi paperisalkkua, jotka paljastivat yksityiskohtiaan myöten tämän synkän tarinan.

Kuinka paljon rakkautta ja ritarillisuutta, mitä rikoksia ja lemmenleikkiä, mitä ylellisyyttä, mitä elämän ja kuoleman vimmaa sisälsivätkään nämä kellastuneet lehdet, nämä eri kielillä kokoonpannut asiakirjat! Yöllä, kun kaikki linnassa nukkuivat, siirsin pöytäni miellyttävän takkavalkean ääreen ja tein työtä kuumeisella kiihkolla. Tässä minä sain käsitellä elävää historiaa eikä toisen tai kolmannen käden kautta kulkenutta, jota minulle oli seulottu määrättyä ohjelmaa noudattaen Sorbonnen kirjastossa. Kuivaan oppitietoon sekaantui minun aivoissani totta puhuen hyvä annos kummallista romantiikkaa. Hannoverin hovi tanssi silmieni edessä haavekuvallisena ja verisenä: Ernest-August, vaikeneva poliitikko; Yrjö-Ludwig, irstailija ja vähälahjainen; kreivitär Platen, pelottava Messalina, joka kaikesta huolimatta oli mahtanut olla kaunis ja tavoittelun arvoinen; Königsmark, tumma seikkailija, kultakirjailtu takkinsa veren tahraamana, ja ennen kaikkea Sofia-Dorotea, kalpea, solakka ja puhdas, hopealla kirjaillussa silkkipuvussa, joka hänellä oli yllään hääpäivänään.

Hopeapuvussa, tosiaanko? Tämä, tämä oli historiaa, kirjallista kuvausta. Kuinka paljon kauniimmaksi ja todellisemmaksi minä kuvittelin hänet toisessa puvussa, puvussa, jonka olin jo nähnyt, vihreässä sametissa!

Talvi teki loppuaan. Kevät oli tulossa. Ikkunastani, joka oli puoleksi auki, jotta uuni paremmin vetäisi, tuli sisään kosteita, lämpimiä tuulenhenkäyksiä. Tunsin varjossa mustilta näyttävien puiden oksien sulavan lähestyvää versomista odottaen.

Silloin, useita kertoja, ystäväni, rakas ystäväni, — kuoleman joka puolelta vaaniessa on hyvä tunnustaa nämä mielettömyydet, jotka ovat meidän kaltaistemme miesten elämälle palkinto ja kunnia — viehtyneenä kauniin murhatun seikkailijan, kauniin kuolleen kuningattaren muisteloon, vaiston johtamana, jonka erehtymättömyyden myöhemmin sain tuta, avasin sydän jyskyttäen huoneen oven. Käytävä oli pimeä. Vanhat portaat natisivat jalkojeni alla. Olin usein nähnyt juhlasalista vilkkuvan vartijan uneliaan lyhdyn. Mitä olisin sanonut, kysyn teiltä, jos minut olisi huomattu?

Puistoon päin avattu ovi jätti näkyviin tummansinisen suorakulmion, jonka keskellä värähteli salaperäinen Kassiopeia. Minä kävelin kuutamoisia nurmikoita pitkin pysytellen puiden varjossa. Palatsin keskiosassa näkyi yhdestä ikkunasta valo. Miten myöhään suurherttua Fredrik-August työskenteli!

Kaikki oli pimeää vasemmassa sivurakennuksessa. Mutta kun olin saapunut rakennuksen päähän ja nojasin muuria vasten, tiesin pian, että koko maailma ei sentään nukkunut.

Ei ollut vielä kevät. Mutta tunsi tosiaan, että satakielen aika oli pian lähellä. Ruusuinen, pitkittäinen valonsäde virisi ohuena haravoidulle hiekalle, heijastaen siihen verhojen ja uutimien katkoman kuvan toisesta valaistusta ikkunasta.

Satakieli ei vielä laulanut tässä ranskalaisessa puistossa Saksanmaalla, jonne kohtalo oli minut vienyt. Mutta ikkunan takana valittava, värähtelevä, viiltävä, hidas ja vieno sävel, joka tuon tuostakin aiheettomasti katkesi synnyttäen hermostuneessa mielessäni mitä kummallisinta ailahtelua, tunkeutui palatsin sisältä aivan sydämeen asti... Neiti Melusine von Graffenfried soitteli siellä viulullaan valtijattarelleen Schumannin herkänhempeimpiä kehtolauluja.