V.

_Petermanns Mittheilungen_[21] on maailman hirvittävin maantieteellinen kokoomateos, ja, se myönnettäköön, arvokkain. Meidän _Annales de Geographie_[22] on siitä vain kalpea heijastus. Venäläisillä on suurenmoinen maantieteilijä, Woikow. Meillä on Vidal de la Blache, jonka esipuhe Lavissen Ranskan historiaan on mestariteos. Mutta nämä tässä ovat yksinäisiä. He eivät ole voineet käsitellä kaikkea. _Petermnns Mittheilungen_ saattaa aivan ymmälle yleismaailmallisella tietorikkaudellaan. Opettajani Sorbonnessa — en mainitse heidän nimiänsä, se pahoittaisi heidän mieltänsä nyt — ovat satoja kertoja vakuuttaneet minulle, ettei mitään vakavaa maantieteellistä tutkimusta voinut harjoittaa ilman tätä valtavaa apulähdettä.

En tahdo liioitella oppilaalleni jakamani opetuksen arvoa enkä laajuutta uskoessani teille, etten valmistanut ainoatakaan opetustuntiani käyttämättä hyväkseni Mittheilungen'ia. Joka kerta kun minun oli tarkemmin selostettava jotakin kohtaa, nojauduin tähän verrattomaan kokoelmaan.

Tällä tavalla juuri käytin sitä hyväkseni luennoidessani perintöherttualle erikoisesti nykyhetken kysymyksestä, Kamerunista ja saksalaisten äskeisistä valtauksista Kongossa. Oli kulunut parhaiksi kaksi vuotta siitä, kun kuuluisa Cambon Kiderlen-Waechterin neuvotteluista syntynyt sopimus oli antanut keisarikunnalle mainion _bec de canard'in_ ja Togomaan seudun. Minusta oli aivan luonnollista omistaa jonkunverran huomiota tälle seudulle, josta keisari oli läimäyttänyt niin peloittavan nyrkiniskun diplomaattipöytään.

En koskaan unohda sitä päivää. Se oli maanantai, maaliskuun toinen päivä. Siitä on nyt kahdeksan kuukautta.

Tutkittuani Mittheilurigenin karttoja kirjoitin muistiin kuuden Kamerunia ja Kongoa käsittelevän artikkelin nimen ja numerot. Sitten merkitsin muistiin Berliinin yliopiston professorin Heidschützin kirjoittaman artikkelin, joka käsitteli kulkuteitä (luonnollisia ja tehtyjä).

Asettaen kirjaston pöydälle niteen, jossa tämä artikkeli oli, valmistuin tekemään siitä muistiinpanoja.

Kun aukaisin kirjan kysymyksessäolevasta kohdasta, irtautui lehtien välistä paperi ja putosi maahan.

Se oli neljään osaan taitettu, kellastunut paperiarkki. Siihen oli kirjoitettu isolla, paksulla, omintakeisella käsialalla. Se oli saksaa latinalaisin kirjaimin. Ei mitään nimikirjoitusta. En sitä tarvinnutkaan, sillä olin heti aavistanut, mistä oli kysymys ja kuka oli kirjoittanut tämän paperin. Se sisälsi täydellisen matkasuunnitelman erääseen Kongon autioimpaan seutuun pitkin liiankin kuuluisaa Sangha-jokea. Matkat oli tarkoin merkitty professori Heidschützin artikkelista saatujen tietojen mukaan. Tämä professori, en ollut siinä erehtynyt, antoi tästä alueesta kaikkein tuoreimmat tiedot: kuljettavat tiet, kaalamot, apuneuvot, jotka olivat tarpeen tähän maahan lähdettäessä, ja kaiken tämän aina maihinnoususta Librevillessä jälleen laivaan nousemiseen saakka. Jokainen pysähdyspaikka oli mainittu. Uesso, kaksi päivää — ranskalainen vartiopaikka, vettä, kantajia; Manna, yksi päivä, kantajia; Gléglé, N'Saghan yläpuolella, ruuhia j.n.e.

Minut valtasi salainen ilo. Näin siis kohtalo antoi käsiini suunnitelman, jonka oli tehnyt itse suurherttua Rudolf tutkimusmatkastaan seutuun, jossa sairaus oli hänet tuhoava. Se ei ollut lainkaan, tunsin sen selvästi, samaa iloa, jota historioitsija tuntee löytäessään mielenkiintoisen todistuskappaleen saksalaisten vehkeilyistä Kongossa, tutkijan silmissä kiistämättömän todistuksen siitä, että Agadirin iskua oli ennakolta valmistettu. Historialliset huoleni olivat hyvin kaukana tällä hetkellä! Kaikki työni, jotka olin saanut valmiiksi tuon kuuluisan juhlan jälkeen, jossa suurherttuatar oli häväissyt minua kaikkien nähden, kuten uskoin, nämä työt olin tehnyt vain harmista!

Oikein ymmärtääksenne niiden tunteiden laadun, jotka minua ahdistivat tutkiessani yksityiskohtia myöten tätä kallisarvoista paperia, minun täytyy näyttää teille ne korkeat telineet, joita mielikuvitukseni oli jatkuvasti rakentanut tuosta päivästä alkaen. Turhaan koetin pakottaa itseni vihaamaan suurherttuatarta: minä en voinut. Tästä yrityksestä sain vain yhä polttavamman halun lähestyä häntä, saada hänet huomaamaan minut, saada hänet uskomaan, että korkein toivoni oli uhrautua hänen hyväkseen. Uhrautua! Mikä sitten sai minut ajattelemaan, että tämä häikäisevä, ylpeä nainen tarvitsi minun vähäpätöistä palvelustani ja alttiuttani?... Tässä juuri, ystäväni, mielikuvitukseni oli tehnyt tehtävänsä. Totta puhuen se ei pohjautunut aivan tuulentupiin. Arvelette kai, että olin pitkinä yksinäisinä öinäni tyyten unohtanut professori Thierryn tapaisen vakavan miehen puheet. Päinvastoin, minkä laajuuden Olinkaan antanut niille! Tajusin hämärästi olevani salaperäisyyden ympäröimänä. Tunsin, kuten tunnen teidät tässä vierelläni hämärässä, että jokin murhenäytelmä oli syynä levottomuuteen, joka minua joskus epämääräisesti ahdisti. Tätä tuntemusta olivat tutkimukseni, Königsmarkien hämäräperäiselle historialle omistetut yöni vain lisänneet. Sepittelyä, sanotte te. Yksinäisen työskentelyn ja ehkä hiukan liiaksi jännittyneen tunteen aiheuttamaa hermoston ärtymystä. Näin ajatellessanne olisitte oikeassa, elleivät itse tapahtumat olisi aiheuttaneet tätä kiihtymystä.

Oli miten oli, ennen suurherttua Rudolfin matkasuunnitelman löytöäni olin jo ehtinyt sepittää itselleni romaanin, joka tyydytti mielikuvitustani. Suurherttua Fredrik-Augustia, joka oli niin moitteeton ja hyvänsuopa minua kohtaan, minä kuvittelin vaimonsa, tämän jumaloidun suurherttuattaren pyöveliksi. Kauneus harhautti minut tekemään törkeää vääryyttä. Se sai minut uskomaan miehestä, jota sain kiittää nykyisestä niin mukavasta elämästäni, kuviteltua pahaa, samalla kun pystytin sielussani alttarin naiselle, joka oli minua julkisesti halveksinut ja joka sitten, joka kerta kuin satuin hänet näkemään, ei ollut koskaan huomaavinaankaan minun olemassaoloani. »Onko hän sitten marttyyrin näköinen», sanoin itselleni kylmän harkinnan hetkinäni, »tämä ikävystynyt olento, joka viettää yönsä soittelemalla Melusinensa kanssa, päivänsä ratsastamalla, metsästämällä pikku punahusaarinsa seurassa! Tämä Hagen... Eikö hänellä sitten ole silmää nähdä, että juuri suurherttuaa täytyy surkutella ja rakastaa! Oh, minulla ei olisi hänen kärsivällisyyttänsä.»

Turhia tyynnytyksen, unohtamisen yrityksiä! Sekuntia myöhemmin, palaten rakkaisiin houreisiini, kuvittelin Lautenburgin Auroren koettamassa huimasta ratsastuksesta, metsästyksestä, musiikista, kaikesta saada lievikettä suruunsa, jota hän tunsi puolisonsa katoamisen johdosta, tuon kauniin, urhean miehen, joka häntä rakasti ja jota hän jumaloitsi... ja mustasukkaisuus, joka sai virikettä näistä unelmista, teki ne minulle vain sitäkin rakkaammiksi.

Turhia olivat monet keskustelut, joilla koetettiin osoittaa minulle kuvitelmani häilyväisyyttä. Turhaan rouva Wendel synkeässä vihassaan suurherttuatarta kohtaan oli koettanut huoaten puhua minulle suurherttua Rudolf-raukasta, joka oli ollut niin onneton; minä syrjäytin päättäväisesti kaiken, mikä saattoi horjuttaa kuvitelmieni tasapainoista rakennelmaa.

Pitäkää minua hulluna. Mutta joka tapauksessa, kun kerta olin tämän hulluuden vallassa, ymmärrätte missä kuumeisessa tilassa minä, pantuani ensin paikoilleen Mitiheilurigen'in niteen ja tungettuani salkkuuni tuon kallisarvoisen paperin, nousin kamariini.

Sesam, aukene! Minulla oli nyt salaperäinen avain, jolla saatoin päästä suurherttuattaren luo, voittaa hänen kiitollisuutensa. Nähdessään nämä rakastetun puolison kirjoittamat rivit hän on ymmärtävä, että se, joka ne on löytänyt, joka ne tuo hänelle, ei ansaitse saada osakseen välinpitämättömyyttä. Ehkäpä suurherttuatar pyytää minulta anteeksi... Silloin minulla on varalla ratkaisevat sanat pysäyttääkseni noiden kauniiden huulien lausuman anteeksipyynnön. Hän silloin ehkä vieläkin enemmän hämmästyy, että hän on voinut olla sellainen minua kohtaan.

Kaksi kertaa rutistin kokoon ja viskasin uuniin aloitetun kirjeen, jonka piti seurata löytämääni asiakirjaa. Toinen ei tuntunut tarpeeksi kuhnioittavalta, toisessa painostettiin liiaksi löydön tärkeyttä. Loppujen lopuksi rajoituin mahdollisimman yksinkertaiseen sanontaan:

Teidän korkeutenne.

Sattuma on johtanut minut löytämään asiakirjan, joka ei voine olla liikuttamatta Teidän Korkeuttanne. Sallinette minun lähettää sen tässä kuoressa todistuksena kunnioituksesta ja alttiudesta, jota tuntee nöyrä palvelijanne.

Ajattelin parilla selittävällä sanalla ilmaista kaikki neiti von Graffenfriedille, joka oli aina osoittanut minulle mielistelevää ystävällisyyttä. Minua odotti vastoinkäyminen: Melusine oli hetki sitten lähtenyt Lautenburgista; minun täytyi jättää lähetteeni vanhalle puolihupsulle venäläiselle kamarineidille. Eukko otti kirjeen epäluuloisesti vastaan ja katosi mutisten käsittämättömiä sanoja.

Palasin heti senjälkeen huoneeseeni. Siellä kuumeeni aleni aivan pian. Toimenpiteeni melkein jo kadutti minua. Mitä se hyödytti? Miksi sekaannuin tähän asiaan? Luulenpa jo toivoneeni, että tuo vanha venakko, vieläkin hupsumpana kuin miltä näytti, hävittäisi kirjeeni.

Askeleita kuului käytävässä. Huoneeni ovelle koputettiin. Ludwig astui sisään.

— Anteeksi, herra professori, mutta herra professoria haetaan.

Peräytyen hän päästi sisälle lakeijan. Olin lysähtää kokoon tuntiessani suurherttuattaren sini- ja kultavärit palvelijan virkapuvussa.

— Ehkä herra professori tahtoisi seurata minua, sanoi tämä mies.

Tyrmistyneenä kirjeeni näin nopeasta vaikutuksesta seurasin häntä huomaamatta edes pistää hattua päähäni.

Me kuljimme viistoon puiston halki. Minne minua vietiin? Me saavuimme englantilaiseen puutarhaan ja laskeuduimme sitä pitkin Melna-joelle, joka ilta-auringon värittämänä virtasi raitojen siimeksessä.

Kastanjatiheiköstä pamahti kiväärin laukaus. Luulin kuulevani oksissa rapinaa aivankuin lintu olisi tupertunut alas.

— Herra professori suvaitkoon käydä eteenpäin.

Olin nyt jonkinlaisessa lehtimajassa. Suurherttuatar seisoi siellä kivääri vielä savuavana kädessään.

— Suokaa anteeksi, herraseni, huvittelen ampumalla rastaita, sanoi hän yksinkertaisesti.

Ja hän viittasi palvelijaa menemään.

* * * * *

Olin yksin unelmieni kuningattaren kanssa. Tiesin, että tällainen kohtaaminen kerran tapahtuisi, mutta en olisi koskaan voinut aavistaa, että sen näyttämönä olisi tämä lehtimaja, johon kävelyilläni olin niin usein pistäytynyt mitään epäilemättä.

Muutamien sekuntien ajan hän katseli minua ääneti. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä hämmennystä, jonka vallassa olin. Vasta myöhemmin, hyvin paljon myöhemmin ymmärsin, kuinka suuresti tämä hämmennykseni oli vaikuttanut edukseni. Noin vapiseva keskustelija ei voinut olla vihamies.

Hyvin lempeällä äänellä, niin lempeällä, etten tuntenut sitä, hän puhui vihdoin.

— Kiitän teitä, herra Vignerte, ilmoituksestanne. Olitte oikeassa ajatellessanne, ettei mikään, mikä muistuttaa suurherttua Rudolfista, voisi olla minua liikuttamatta.

Hän lisäsi:

— Voitteko ehkä sanoa minulle, miten tämä paperi on joutunut käsiinne?

Kerroin hänelle yksityiskohtaisesti löytöni. Tein sen varmaankin hyvin kaunein ja ylevin sanoin, sillä tunsin, että hän oli liikutettu.

— Herraseni, sanoi hän, — ja hänen sanoissaan väreili ääretön hellyys, — jos, kuten toivon, meidän on suotu oppia enemmän tuntemaan toisiamme, uskon, ettette lopuksi ole minulle enää vihainen eräistä hiukan tyhjistä elkeistä, joita olen teille osoittanut. Ei, älkää vastustako. Nuo elkeet olivat tahallisia. Välinpitämättömyys on naisilla aina teeskenneltyä. Tietäkää, että minua ymmärtääksenne tarvitsette ominaisuuksia, joita ei teillä lainkaan ole.

Missä olivat nyt ne kauniit sanat, joilla olin luvannut vastata tähän kaikesta huolimatta jo ennakolta aavistamaani lauseeseen?

— Työskentelettekö yhä edelleen yhtä uutterasti, herra Vignerte? kysyi Aurore hymyillen hymyä, jossa olin näkevinäni lievää ironiaa.

— Teidän korkeutenne, mutisin minä typertyneenä.

— Oh, en aio riistää teitä ylhäiseltä oppilaaltanne. Mutta muistelen kuitenkin, että suurherttuan ystävällisenä tarkoituksena tuottaessaan teidät tänne oli lainata teitä silloin tällöin minun käytettäväkseni. En voi syyttää muita kuin itseäni siitä, etten vielä tähän päivään asti ole käyttänyt hyväkseni tätä huomaavaisuutta.

Epäilys, joka minut valtasi koettaessani oivaltaa, puhuiko hän tosissaan vai ei, naulitsi minut paikkaani. Seisoin äänettömänä.

Hän kysyi minulta:

— Osaatteko pelata bridgeä?

— Jumala nähköön, melkein, sopersin minä siunaten mielessäni Kesseliä ja vanhaa eversti Wendeliä, joita sain kiittää tästä äskenopitusta taidosta.

— No niin, herraseni, me pelaamme bridgeä joka ilta, neiti von Graffenfried, luutnantti von Hagen ja minä. Te tulette neljänneksi. Tällä teette palveluksen, joka on paljon suurempi kuin mitä kuvittelette, sanoi hän hymyillen. Tarpeetonta on lisätä, että tulette silloin milloin vain haluatte.

Hän jatkoi:

Olen kuullut lisäksi sanottavan, että teillä on mitä mielenkiintoisimpia ranskalaisia kirjoja; tutustuisin hyvin mielelläni niihin, mikäli se ei tuota harmia kelpo rouva von Wendelille.

Punastuin kovasti.

— Sovittu siis, sanoi hän ollen kuin ei olisi mitään huomannut. Te tulette milloin niin haluatte, herra Vignerte, mutta jos katsotte kiitollisuuteni osoitteeksi sitä, että esitän teille pyynnön, niin sallikaa minun silloin sanoa teille, että olisin onnellinen, jos näkisin teidät tänä iltana luonani puoliyhdeksän tienoissa.

Kumarrettuani aloin perääntyä, mutta hän antoi merkin lähestyä.

— Herra Vignerte, sanoi hän hiljaa, vakavalla äänellä, on selvää, että kaikki, mikä tätä koskee, jää meidän keskeiseksemme.

Puhuessaan hän näytti minulle kirjettä, jonka oli vetänyt esiin isoliepeisen mustan takkinsa taskusta.

Kumarsin vielä kerran.

— Tänä iltana siis, herra Vignerte, ja jos tahdotte ylenmäärin osoittaa rakastettavuuttanne, koettakaa poistuessanne liikkua niin varovasti kuin mahdollista, jottette pelästyttäisi rastaita.

Palasin linnaan tehden kierroksen pitkin Melna-joen rantaa. Jäävarpunen liihoitteli joella hipoen siivillään rusoittavaa vedenpintaa. Se oli sen smaragdin värinen, jonka näin Lautenburg-Detmoldin Auroren kalpeassa sormessa, hänen puhuessaan minulle.

* * * * *

Suurherttuattaren pelipöytä oli sijoitettu ensimmäiseen kerrokseen kummallisen pieneen Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin. Kaksi taulua Boucher'lta, yksi Largillière'iltä ja yksi erittäin hieno Watteau'lta olivat salongin suurin kaunistus. Ja kaikkialla kukkia, suunnattomat määrät.

Muistaen, että Hagen myös tulisi sinne, olin asettanut kunnia-asiakseni olla saapumatta ensimmäisenä. Kello oli tosiaan jo neljännestä vaille kymmenen, kun koputin Aurore von Lautenburgin huoneiston ovelle.

Melusine tuli avaamaan.

— Kuinka onnellinen olen, sopersi viehättävä tyttö tarttuen käteeni. Suurherttuatar tervehti minua hymyillen ja viitaten pöytään, jonka ääreen hän jo oli istuutunut Hagenin kanssa.

Minusta näytti, että punahusaari oli hyvin huonolla tuulella. Tämä toteaminen ilostutti minua suuresti, ja koko pelin ajan minä tarjosin hänelle mitä valikoiduimpia kohteliaisuuksia.

Aurore von Lautenburgilla oli yllään eräänlainen mustasta silkistä valmistettu tunika, jota kaulan ja kyynärpäitten kohdalta reunustivat yltäpäältä kullalla kirjaillut, runsaasti avoimet kallisarvoiset turkikset. Hieno, kulta rihmainen hiusverkko piti koossa hänen tavattoman upeata keltaista tukkaansa.

Hän pelasi rohkean huolettomasti, voittaen melkein aina ja laiminlyömättä kertaakaan vastalyöntiä. Melusine pelasi myös hyvin. Minä tein törkeitä virheitä lyöden tyynesti valttikortteja ja lopettaen, kuten oli kohtuullista, voittamalla.

Tunsin valtavaa iloa ajatellessani, että vain suurherttuattaren läsnäolo esti Hagenin jo useita kertoja heittämästä kasvoihini korttejaan.

Kun kello löi yksitoista, oli ensimmäinen erä lopussa. Suurherttuatar nousi.

— Poikaseni, sanoi hän tuttavallisesti Hagenille, kortit turmelevat teidät. En unohda, että teillä on huomenna tarkastajakenraali Hildensteinin toimittama katselmus ja että teidän täytyy olla jalkeilla kello kuusi aamulla.

Hän lisäsi:

— Teidän ei tarvitse enää pelätä jättää meitä kahta, Melusinea ja minua, yksiksemme, koska herra Vignerte hyväntahtoisesti suostuu pitämään meille seuraa. Menkää siis rauhassa nukkumaan.

Äidillisesti hän ojensi Hagenille tämän sapelin. Hagen kiinnitti sen vyöhönsä luoden minuun vihaisen katseen, jota minä en ollut näkevinäni.

Melusine von Graffenfried hymyili ainaista epämääräistä hymyään.

— Menkäämme minun huoneeseeni, tahdotteko? sanoi Aurore. Herra Vignerte, ottakaa mukaanne kirjat, jotka olette minulle tuonut.

* * * * *

Edgar Poen _Psychologie de l'Ameublement_[23] nimisessä teoksessa esitettyjen ohjeiden mukaisesti suurherttuattaren huone oli pyöreäseinäinen. Iso, kattoon kiinnitetty punertava lasiamppeli levitti sameata, varjotonta valoaan.

Seinillä oli muutamia Burne Jones'in, Constable'in ja Gustave Moreau'n piirroksia.

Tämä huone oli täynnä kolmenlaisia esineitä, jotka minua yli muun miellyttävät: kukkia, turkiksia ja jalokiviä.

Kukkia helotti joka taholla ja tarvitsin runsaasti viisi minuuttia tottuakseni niiden ylenpalttisuuteen. Sitten minut vähitellen valtasi suloinen herpautuminen ja rauha, niin että saatoin melkein laskea ne.

Siinä oli luonnollisesti ruusuja ja liljoja. Mutta tähän suuremoiseen kukkakudelmaan oli Tshernan ja Kaukasian kasvisto kirjaillut mitä odottamattomimpia muunnoksia ja vivahteita.

Mongolian tulikukat riiputtivat seiniltä lähes metrin pituisia terttujaan. Kaunokkiruusut täyttivät pöydät myskinhajuisilla kimpuillaan. Suuret passiflorat, jotka keväisin elähdyttävät Aralin meren autioita rantoja, Erivanin tuberoosit, karmosiinipunaiset purtojuuret, suuret, kirjavat neilikat, kannusruohot ja amarantit, balsamiinit ja mustakumina, Kasbekin esikot, Darielin vuorisolien suuret, punaiset päivänkukat. Kolkkiksen eternelli, jossa piilottelihe myytillinen vihreä asfiirilintu, kaikki nuo meillä tunnetut ja tuntemattomat kukat muodostivat tässä kosteassa huoneessa ikuisen kevään.

Katseeni pysähtyivät etenkin iiriksiin, jotka olivat violetin, melkein mustan värisiä ja tuoksuivat huumaavasti.

Suurherttuatar näki sen ja hymyili:

— Ne ovat mielikukkiani. Ne ovat niiden kukkien veljiä, joita poimin lapsena Volgan rannoilla.

Istuutuen tavattoman isolle, matalalle vuoteelleen, jota peitti kaksi jääkarhun nahkaa, hän irroitti hiusverkon, joka piti koossa hänen hiuksiansa. Tuuhea, vaalea tukka valahti turkiskauluksen yli. Hänen jalkojensa juuressa tiikerin taljalla, kyynärpää jättiläismäisen petoeläimen kalloon nojaten Melusina viritteli jonkinlaista guslia, josta hän näppäili valittavia ja sameita säveleitä.

Suurherttuatar irroitti yksitellen koristeensa asettaen ne pikku pöydille ympärilleen. Erään piirongin päällä vihreässä onyksilippaassa, joka oli persialaiseen tapaan maalattu, minä tunsin sen itämaisen diadeemin, jota hän oli käyttänyt 7:nnen husaarirykmentin juhlassa. Sen vieressä oli toinen samanlainen, vielä raskaampi ja safiireilla koristettu.

Taljoissa, joita oli levitetty lattialle, oli kaikkialla armenialaista alkuperää olevia punaisia ja vihreitä pikku täpliä. Suuri, helminauhan muotoinen ambra- ja turkoosirengas riippui vuoteen pääpuolella, ja ylhäällä pienessä, hämärässä syvennyksessä oli sinisen ja kullan värinen pyhäinkuva, jonka edessä tuikki yölamppu.

Kaksi suurta, harvinaisen taiteellisesti siselöityä hopeamaljakkoa oli suurherttuattaren lähellä. Toisessa oli kuihtuneita kukkalehtiä, toisessa tavaton paljous valmistumattomia jalokiviä. Hän upotti sinne kätensä ja nosti kourallisen kiviä antaen sitten helmien ja korindonien, kalsedonien, beryllien, sardonyksien ja viherkivien himmeän hohtavana sateena valua takaisin maljakkoon...

O Lautenburgin markkreivitär, minun edessäni te olitte tatarilainen prinsessa, itämaiden haltijatar, Volgan salaperäisten aaltojen hengetär.

* * * * *

Hän pyysi minua kertomaan tapahtumista, jotka olivat johtaneet minut Lautenburgiin. Hän tiesi niistä jo hiukan Marçais'lta, mutta hymyilystä, joka säesti tätä lausetta, ymmärsin, ettei hän aivan korkealle arvostanut tämän diplomaatin terävänäköisyyttä.

Hän pyysi siis saada tietää elämäkertani. Tyydytin tämän halun kertomalla mahdollisimman vähin sanoin tarinani. Lopuksi, tuntiessani, että hän kävi tarkkaavaiseksi ja myötämieliseksi, en malttanut olla kuvailematta hänelle sitä tuskaa, jonka ensimmäinen kohtauksemme oli minulle aiheuttanut, minulle, joka heti hänet nähtyäni en halunnut sydämessäni muuta kuin olla hänelle mieliksi.

Silmät suljettuina, puhallellen valkeasta savukkeestaan renkaita, jotka leijailivat kattoa kohden, Melusine von Graffenfried nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Unohtakaamme kaikki tämä, tahdotteko, herra Vignerte, sanoi suurherttuatar, ja antakaa minulle kättä.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän sanoi tälle venäjäksi, aavistamatta, että ymmärsin jonkun verran hänen äidinkieltänsä:

— Tämä ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni _Kirchhaus'iin_.

Neiti von Graffenfried vastasi olkapäitään kohauttamalla, mikä näytti merkitsevän: Enkö sitä sanonut teille.

— Melusine, sanoi suurherttuatar, sytytä samovaari.

Sillä aikaa kuin Melusine järjesti teekupit raskaan, porisevan kuparitornin ympärille, Aurore oli noussut ja avannut pienen kirjoituskaapin. Hän viittasi minua luokseen.

— Tunnetteko tätä kirjoitusta? kysyi hän ojentaen minulle kirjeen.

Tarkastin paperia. En ollut koskaan nähnyt kysymyksessä olevaa paperia.

— Se on suurherttua Rudolf-vainajan, sanoi hän.

Hämmästykseni läheni melkein tyrmistystä. Hän ei voinut pidättää hymyään.

— Mutta silloin, teidän korkeutenne, en ymmärrä enää. Kenen on paperi, jonka teille annoin, jota saan...

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra Vignerte; paperia, joka on hankkinut teille minun kunnioitukseni ja nyt myös ystävyyteni, tätä paperia ei ole kirjoittanut puolisoni, suurherttua-vainaja. Mutta se on silti arvokas minulle, niin, ehkäpä erittäin arvokas.

Puhuessaan näin hän levitti paperin auki.

— Näen tässä erään nimen, sanoi hän, Sangha. Tiedättekö, mikä se on?

— Tiedän kyllä, vastasin, tästä aamusta alkaen. Se on Kamerunin äärimmäisin kauppala, viimeinen saksalainen vartiopaikka; kymmenen peninkulman päässä Flattersin linnoituksesta, joka on ensimmäinen ranskalainen paikka.

— Se on se, lisäsi hän, ja sitäpä ette näy tietävän, että juuri tuossa kyläpahasessa kuoli auringonpistokseen suurherttua Rudolf 10 p:nä toukokuuta 1911. Sinne hänet on haudattakin. Ymmärrätte, miten liikutetuksi tulin saadessani tästä listasta, joka ilmaisi hänen matkansa pysähdyspaikat, lukea sen paikan nimen, jonne hän pysähtyi ainiaaksi.

— Mutta kenen kirjoittama sitten on tämä luettelo? Kuka on sen laatinut?

— Eräs ystävä, vastasi suurherttuatar. Suurherttuan uskollinen matkatoveri. Sama, joka kaksi kertaa pelasti hänen henkensä Kongossa. Sama, joka, vaikkei voinutkaan pelastaa häntä sairauden kynsistä, valvoi hänen vieressään loppuun asti, piti huolta hänen hautajaisistaan.

— Hänen nimensä? kysyin minä.

— Parooni Ulrich von Boose.

— Huudahdin.

Boose, se oli hän!

Suurherttuatar oli noussut ja seisoi aivan suorana ja hiukan kalpeana. Hänen jalkojensa juuressa Melusine oli lakannut näppäilemästä guslia, joka oli laskettu matolle.

— Herra, sanoi Lautenburgin Aurore, mitä mielitte sanoa? Selittäkää, pyydän.

Mutta olin jo saanut hiukan takaisin kylmäverisyyttäni, oivalsin hämärästi tehneeni virheen. Olisin halunnut puhua muista asioista.

Suurherttuatar ei ymmärtänyt sillä tavoin:

— Tunnetteko von Boosen?

— Teidän korkeutenne, änkytin minä, suokaa minulle anteeksi. En todellakaan tiedä, pitääkö minun, voinko...

— Mitä teidän ei pidä, mitä te ette voi?

Kirosin harmillista ja ennenaikaista huudahdustani, joka yhdessä sekunnissa oli saattanut vaaraan kahden kuukauden uutterat lähentymisyritykseni. Ahtaalle joutuneena ja etsien apua silmäni kohtasivat Melusinen.

Suurherttuatar näytti ymmärtäneen väärin tämän katseen tarkoituksen.

— Herraseni, sanoi hän minulle, neiti von Graffenfried on ystäväni, ja tietäkää, että minulla ei ole mitään salattavana niiltä, joille kerta olen antanut tämän nimen. Voitte puhua hänen kuultensa, vieläpä pyydän teitä niin tekemään.

Tätä pyyntöä ei käynyt vastustaminen. Soperrellen kuten ne, joilla ei ole esitettävänä muuta kuin pelkkiä arveluita, tein hänelle jotenkuten selvää keskustelustani professori Thierryn kanssa, jolloin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan paroni von Boosesta.

Lautenburgin Auroren otsaan ilmestyi poimu.

— Ymmärrän, mutisi hän vihdoin, tai paremmin, luulen ymmärtäväni huolimatta kertomuksenne tahallisista ankoista.

Hän mietti hetkisen ja sanoi minulle sitten jo täysin tyyntyneenä:

— Tämä todistaa, herraseni, kuinka vähän tulee luottaa liian hätäisiin otaksumiin. En tiedä, mistä herra Thierry on saanut nuo juttunsa, joilla hän on pannut päänne pyörälle. Jos, kuten vakuutatte, hän on omantunnontarkka historiantutkija, luulenpa, että hän olisi menetellyt hiukan harkitummin, jos hänellä olisi ollut käsissään tämä ja tämä.

Hän ojensi minulle äskeisen kirjeen, johon hän oli liittänyt toisen kirjeen.

— Nämä ovat, selitti hän, kaksi viimeistä kirjettä, jotka sain Kongosta suurherttua Rudolfilta. Ensimmäisessä hän kertoo, miten Ulrich von Boose pelasti hänet puhvelin kynsistä, joka oli puhkaissut hänen hevosensa toisessa, miten tämä sama Boose vapahtaa hänet viiden kuuden alkuasukkaan käsistä, jotka lähestyivät pahoissa aikeissa.

Hän katseli minua hymyillen, sillä aikaa kuin luin hänen osoittamansa kohdat.

Kumarsin hiukan nolostuneena.

Joimme Melusinen täyttämistä kupeista väkevää teetä, jossa uiskenteli sitroonankuoria. Sitten suutelin suurherttuattaren ja puristin Melusinen kättä.

— Hyvästi, ystävä, sanoi Aurore minulle, huomiseen.

Palasin omalle puolelleni puiston läpi huomattuani ulosmennessäni varjon, joka minusta hyvin näytti luutnantti von Hagenilta.

* * * * *

Laukaus, sitten vielä toinen, pamahti äänettömässä, kirkkaassa yössä. Me kuuntelimme. Jatkoa ei seurannut.

Vignerte kohautti olkapäitään,

— Joku vartija huvitteleikse.

— Sytyttäkääpä sähkölamppunne, pyysi hän.

Kun olin sen tehnyt, ojensi hän minulle kaksi paperia.

— Mitäs ne ovat? kysyin.

— Tämä tässä, vastasi hän, on ensinnäkin yksi suurherttua Rudolfin kirjeistä Lautenburgin Aurorelle. Tämä toinen on Boosen laatima asiakirja, jonka avulla, kuten olen teille kertonut, pääsin suurherttuattaren suosioon ja läheisyyteen. On hyvä, lisäsi hän, nähdä nämä paperit, jottette kuvittele uneksivanne kuunnellessanne kertomustani. Nämä tässä ovat todellisuutta. Tutustukaa niihin.

Tarkastin uteliaasti näitä kahta paperia: toisessa oli Boosen voimakasta, tarmokasta käsialaa, toinen oli täynnä venytettyjä, naisellisia kirjaimia, jotka ilmaisivat enemmän unelmoimiseen kuin toimintaan taipuvaa luonnetta. Nähdessäni tämän kirjeen saksalaiselta suurherttualta, joka tällä hetkellä lepäsi merien tuolla puolen Kongon kalkkimaassa kuuman vyöhykkeen punaisten puiden välissä, tunsin tavatonta liikutusta. Koskettaessani kirjettä sain uskomattoman selvän tuntumuksen siitä henkilöstä, jolle, se oli kirjoiteltu. Lautenburgin Aurore oli lähellämme. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan aikaa tuntenut hänet.

Vignerte sammutti lampun, ja palanen öistä taivasta tuli jälleen näkyviin. Annoin hänelle takaisin paperit. Hän jatkoi:

* * * * *

Puhuessaan _Dupuis'n ja Cotonet'n_ kirjeistä Brunetière on sanonut, että niissä on vähemmän henkevyyttä kuin halua olla henkevä. Ja samaa voi likipitäen sanoa kaikista muistakin Musset'n teoksista. Toisinpäin käännettynä tämä arvostelma pitää erinomaisesti paikkansa suurherttuattaren keskusteluista puhuttaessa. Tämä ylpeä nainen osoittautui niissä aina kaltaiseksensa. Ja kun hän oli poikkeuksellinen olento, oli kaikki, mitä hän sanoi, poikkeuksellista. Hän oli ylevä arvosteluissaan, koskaan pöyhkeilemättä, koskaan kirjoihin nojautumatta, koskaan herättämättä »putoavien kirjojen kolinan» kaikua.

Hän inhosi ylimalkaisia, tyhjiä lauselmia kuin kissa ruoholientä.

Tuntematta hänen makuansa ja tietojansa olin edellisenä iltana tuonut hänelle kolme kirjaa: _Le Voyage du Condottlère, Les Eblouissenents, Les Evocations_.

Seuraavana päivänä hän antoi ne minulle takaisin!

— Olen lukenut kaikki nämä, sanoi hän. Valintanne ei ollut huono. Näen, että rakastatte runoutta.

Sohvalla oli muutamia kirjoja. Hän otti niistä yhden ja ojensi minulle.

— Se on Revue du Caucase,[24] joka ilmestyy Tiflisissä. Näissä vähäisissä sivuissa, näissä yksinkertaisissa kertomuksissa matkoista kuolemattomiin seutuihin, on enemmän kauneutta kuin enimmissä nykypäivien runoilijoissamme. Se on suuri lähde, josta uuden ajan runoilijat tulevat täyttämään leilinsä.

Hän jatkoi:

— Shakespeare on kuollut kolme vuosisataa sitten, ja nummet, joissa hän näki Macbethin, ovat nyt paljaaksikarsitut ja täynnä tehtaita. Kauppamatkustajat vaeltelevat nyt Espanjassa Don Quichotten asemesta. Italiassa Carducci on jonkinlainen heikkomielinen Hugo. Teidän kauniit maakuntanne ovat joutuneet, kuten Sveitsi, turistien tyyssijoiksi. Kaikkien kukkuloitten liepeillä on kiertoportteja.

Suarès, jonka teoksen teiltä sain, tuntee sen, ja kun hän puhuu meidän Dostojevskistamme, voittaa hän oman itsensä. Hänen pitäisi pistäytyä Darielin solissa. Olen varma, että ne miellyttäisivät häntä enemmän kuin Ebro ja Duro, joiden tapaisia näkee kaikkialla rautatien varsilla.

Rouva de Noailles on epäilemättä teidän suurin runoilijanne. Mutta miksi hän tahtoo itsepäisesti esiintyä kreikkalaisena! Kreikkalainen ei hän ole enempää kuin indialaisen bakkuksen Ariadne tai Circassian Medea. Sen, mikä hänellä on parhainta, on hän saanut Armeniasta ja Persiasta, jotka ovat meidän maitamme. Kreikkalainen! Sehän on aivan naurettavaa. Ettekö ole sitten koskaan nähnyt häntä? Olen kerran syönyt aamiaista hänen kanssansa Evianissa. Voin sanoa hänen miellyttäneen minua, sillä hän on kaunis ja ilkeä. Mutta tiedän tosiaan, ettei hän ole kreikkalainen tyyppi. Meidän maassamme elää eräs naakkalintu. Se on villi, lentää hyvin korkealle ja käyttää taitavasti nokkaansa. Sen sulat ovat mustia ja sinisiä. Se on solakka ja eloisa. Rouva de Noailles on tataarilainen naakka eikä Eginan kömpelö ja lihava kyyhkynen.

— Entä tämä? sanoin ojentaen hänelle Renée Vivien'in teoksen.

— Tämä, vastasi hän suudellen kirjaa, en osaisi hyvin puhua siitä, sillä jumaloitsen sitä.

Tunsin hurmaavaa nautintoa kuunnellessani ympäristössä, joka tyydytti kaikkein korkeimmatkin ylellisyyden vaatimukseni, tämän kiihkeästi ihailemani naisen puhuvan asioista, jotka ovat rakkaimpia minulle. Sanoin sen hänelle suoraan.

Hän näytti siitä liikutetulta, luulen. Laskien kätensä olkapäälleni hän mutisi, en muista enää millä kielellä:

— Sinä olet soma ja minä pidän sinusta, veliseni.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän toisti edellisen illan venäläisen lauseen:

— Ei, todellakaan hän ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni _Kirchhaus'iin_.

Sitten hän jatkoi tavallisella vilkkaudellaan:

— Luulenpa, ystäväni, sinutelleeni teitä. Ei pidä kiinnittää siihen huomiota. Sekoitan hiukan kaikkia murteita ja meillä sinutellaan melkein aina kaikkia, uskollisista eläinpahasista tsaariin asti.

Seurasi pitkä hiljaisuus, jota hetkittäin katkaisivat kummalliset sävelet Melusinen soittimesta.

Eräässä maljassa savusi hyvänhajuinen suitsukakkunen.

Luontevuuteni säilyttämiseksi selailin pikku pöydällä vieressäni olevan avatun kirjan lehtiä lukematta niitä.

— Pidättekö siitä, kysyi Aurore minulta.

Se oli _Reisebilder_.[25]

Ja kun ilmaisin Heine-ihailuni:

— Minä, sanoi hän, vaadin ennen kaikkea runoilijalta määrättyä sielun ylevyyttä. Sentähden rakastan Shelleytä ja Lamartinea, ja sentähden Heine on ollut minusta aina vastenmielinen. Oh, tiedän, mitä aiotte sanoa: _Nordsee_ ja monta muuta. Tunnen paremmin kuin kukaan, mitä olen velkaa hänelle. Mutta hän on kuten tuo Deutz, joka myi teidän herttuatar de Berrynne, ja minua aina haluttaa tarttua pinsetteihin ojentaakseni niillä hänelle ihailuni.

Ottaen kirjan kädestäni hän ryhtyi sitä selailemaan.

Mitä kello mahtoi olla, en tiennyt. Verhojen takaa, avonaisesta ikkunasta tuoksahti äkkiä sisään tuota kylmää raikkautta, joka käy aamunsarastuksen edellä. Suitsusavu kallistihe kuin kaatumaisillaan oleva pylväs.

Syventyneenä nyt _Reisebilder'iin_ suurherttuatar ei nähnyt minua enää. Melusine pani hymyillen sormen huulilleen ja vei minut huoneesta hänen valtijattarensa huomaamatta poistumistamme.

Ulkona oli kylmä. Yön tumma sini vaaleni lännessä, muuttui hitaasti punertavaksi, sitten vihreäksi ja sitten kellertäväksi. Istahdin penkille oven viereen suurherttuattaren ikkunan alle, tuntien jonkinlaista murheellista, surumielistä iloa, tässä samassa paikassa, jonne niin monena yönä olin tullut vain saadakseni olla häntä lähellä.

Silloin raukea ääni, yksitoikkoinen mutta kirkas kuin vuoripuron jääkylmä vesi, lauloi.

Suurherttuattaren ääni Melusinen guslin säestämänä! Tässä olennossa ei ollut mitään soraäänistä. Hänen äänensä oli sellainen, jollaiseksi sen olin kuvitellut.

Hän lauloi Ilsen romanssia, kauneinta »Matkakuvista.» Ja kun olimme äsken juuri puhuneet siitä yhdessä, tuntui minusta kuin olisin vielä osittain ollut hänen huoneessaan.

Ich bin die Prinzessin Ilse, Und wohne im Ilsenstein; Komm mit nach meinem Schlosse, Wir wollen selig sein.

Dein Haupt will ich benetzen Mit meiner klaren Well', Du sollst deine Schmerzen vergessen, Du sorgenkranker Gesell!

In meinen weissen Armen, An meiner weissen Brust, Da sollst du liegen und träumen Von alter Märchenlust.

Ich will dich küssen und herzen, Wie ich geherzt und geküsst Den lieben Kaiser Heinrich, Der nun gestorben ist.

Es bleiben tot die Toten, Und nur der Lebendige lebt Und ich bin schön und blühend, Mein lachendes Herze bebt.

Komm in mein Schloss herunter, In mein kristallenes Schloss. Dort tanzen die Fräulein und Ritter, Es jubelt der Knappentross.

Es rauschen die seidenen Schleppen, Es klirren die Eisensporn, Die Zwerge trompeten und pauken, Und fiedeln und blasen das Horn.

Doch dich soll mein Arm umschlingen, Wie er Kaiser Heinrich umschlang; — Ich hielt ihm zu die Ohren, Wenn die Trompet erklang.[26]

Olen prinsessa Ilse, Ja asun llsensteinissa; Tule kanssani linnaani, Olemme onnellisia.

Kostutan päätäsi Kirkkaalla laineellani, Sinä unohdat tuskasi' Surunsairas poikani!

Minun valkeilla käsivarsillani, Minun valkealla povellani, Olet lepäävä ja uneksiva Muinaisista taruista.

Suutelen ja hyväilen sinua, Kuten olen hyväillyt ja suudellut Rakasta Henrik keisaria, Joka on nyt kuollut.

Kuolleet pysyvät kuolleina, Ja vain elävä elää, Ja minä olen nuori ja kukoistava, Minun naurava sydämeni värisee.

Tule alas linnaani, Minun kristallilinnaani. Neidot ja ritarit siellä tanssivat, Aseenkantajat pitävät iloaan.

Silkkiset laahukset kahisevat, Rautakannukset helisevät, Kääpiöt lyövät vaskirumpua, Ja puhaltelevat torveen.

Mutta Sinua käsivarteni syleilee, Kuten ennen Henrik keisaria; Peitin käsin hänen korvansa, Kun pasuuna soi.

Syvä hiljaisuus. Sitten aamu sarasti.

Olin antamassa tuntia oppilaalleni vanhan ajan historiassa, kun suurherttua astui huoneeseen.

Hän antoi meille merkin istuutua jälleen ja viittasi minua jatkamaan.

Olin tänään puhunut Joachim-herttualle Aleksanterin seuraajista, epigonien toimeenpanemista katutaisteluista Babylonissa aina Cyropedeonin taisteluun saakka, joka Lysimachoksen tappion johdosta laski perustan Lagidien ja Seleucidien hallitsijasuvuille. Olin koettanut piirtää nuorelle saksalaiselle prinssilleni Eumeneen, argyraspidien päällikön, Polysperschonin, Antipaterin, Antigone Gonataksen ja Demetrius Poliorceten suuret ja traagilliset hahmot. Hän kuunteli minua tehden innokkaasti muistiinpanoja, kuuliaisuudella, jota en olisi suonut aivan niin täydelliseksi...

Suurherttua oli istuutunut ja kuunteli hänkin. Hänen vakavien ja älykkäiden kasvojensa vaikutuksesta en tuntenut enää puhuvani vähälahjaiselle Joachimille, vaan Fredrik-Augustille. Hänelle oli aiottu loppupäätelmäni koettaessani selittää miten epigonien valtakuntien heikkous oli helpottava keskittyneen Rooman voittoa.

Epäröin hetkisen puheessani.

— Älkää ollenkaan välittäkö läsnäolostani, sanoi silloin hymyillen Fredrik-August, jos tarkoituksenne on verrata Roomaa Preussiin.

Olin tosiaan ilmeisen haluton painostamaan hänen kuullensa itsenäisten Saksan liittovaltioiden vasallisuhdetta Preussin kuninkaaseen.

Tein sen kuitenkin ja hän ilmaisi hyväksymisensä.

— Turvatkoon tämä vasallius, sanoi hän, kuten Rooman liittomaiden alistuneisuus, Saksan suuruuden ja maailman rauhan.

Lopetin tuntini ilmoittamalla oppilaalleni käsitellyn aineen lähdekirjat, ja mainitsin pääteoksen: Droysenin _Hellenismin historian_.

— Anteeksi, herra Vignerte, sanoi suurherttua, eikö ole mitään ranskalaista teosta, jota voisi käyttää Droysenin asemesta?

En ollut koskaan tuntenut Sorbonnessa häpeää, jota nyt tunsin vastatessani kieltävästi.

Kello löi yksitoista.

— Joachim, sanoi suurherttua, voitte mennä. Jääkää, herra Vignerte.

Olimme yksin.

— Herrani, sanoi hän kauniilla, sointuvalla, hiukan surunvoittoisella äänellään, olette tähän asti saattanut luulla minua säästeliääksi ylistyksiin nähden, joita epäilemättä tunnette ansaitsevanne. Mutta minulla on paha tapa odottaa melko kauan, ennenkuin julkilausun ajatukseni. Nyt on se hetki tullut, herra. Teidän tietämättänne oppilaanne oli eilen tutkinnossa, jonka piti eräs Kielin yliopiston professori. Osoittamatta vähääkään puolueellisuutta ranskalaista opetusmetodia kohtaan tämä professori ei voinut muuta kuin kumartaen todeta ne erinomaiset tulokset, jotka olette saavuttanut.

Hän lisäsi äänellä, jossa oli lievä katkeruuden vivahdus:

— Tiedän, että elonleikkaaja ansaitsee sitä enemmän ylistystä, mitä epäkiitollisemmalla maaperällä hänen viljansa on kasvanut. Sallikaa minun tällä hetkellä lausua teille kiitokseni ja toivomukseni, että Lautenburgin vieraanvaraisuus tyydyttäisi teitä, niin että voisitte viedä loppuun asti yrityksen, joka on niin hyvin alkanut.

— Teidän korkeutenne, vastasin minä todellakin liikutettuna, olen ylenmäärin kiitollinen teidän korkeutenne hyväntahtoisuudesta.

— Minä, sanoi hän painokkaasti, minähän olen kiitollisuuden velassa teille. Olen juuri saanut kuulla, herra Vignerte, että te vähennätte sitäkin niukkaa vapaata aikaa, minkä poikani kasvatus teille jättää, omistautumalla tehtävään, joka on minulle ehkä vieläkin rakkaampi. Jääköön kaikki tämä ainiaaksi meidän keskeiseksemme. Tiedän, mitä vaikeuksia vastaan olette saanut taistella, ennenkuin olette saavuttanut suurherttuattaren luottamuksen, jonka hän teille nyt, luullakseni, on lahjoittanut. En tuntenut teitä tarpeeksi, herrani, ilmaistakseni teille jo heti alussa, selvemmin kuin mitä tapahtui, toivomukseni saada nähdä teidän asettuvan hänen käytettäväkseen ja koettavan huvittaa häntä, vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuudesta, joka on vahingoksi hänen ruumiilliselle hyvinvoinnilleen.

Hänen äänessään oli niin vaikuttavaa surumielisyyttä, että tunsin voimakasta liikutusta.

— Teidän korkeutenne, sopersin, lupaan teille...

Hän ojensi kätensä.

— En tarvitse lupauksia, herra. Tunnen teidät nyt ja tiedän, että kaikki, minkä suinkin voitte tehdä suurherttuattaren hyväksi, sen teette. Se on paras tapa vahvistaa todeksi luottamus, jota teille osoitan. Tehtävänne ei tule olemaan aina helppo. Naisella, etenkin kun hän on saanut kokea rakastetun olennon kuoleman, ei ole sitä mielentasaisuutta, josta me miehet ylpeilemme. Tehkää parhaanne, herra Vignerte.

Me olimme hetkisen vaiti. Sitten hän lisäsi.

— Lausuisin vielä muitakin kiitoksia, jollei kaikki arvonannon osoitus olisi tarpeetonta sen luottamuksen jälkeen, mitä olen teille osoittanut äskeisellä puheellani. Sallinette minun kuitenkin ottaa huomioon sen ylimääräisen uhrautumisen, jota teiltä vaaditaan. Olen antanut määräyksen palkkionne korottamisesta viiteentoistatuhanteen.

Minä huudahdin.

— Katsokaas, sanoi hän hymyillen tuota hymyä, jonka hän osasi saada niin viehättäväksi, pelaattehan te nyt joka ilta bridgeä viiden pfennigin panoksilla!

* * * * *

Tulin hiukan myöhästyneenä aamiaiselle ja tapasin professori Cyrus Beckin kiihkeästi väittelemässä Kesselin kanssa.

Tämä viimeksimainittu näytti ilmeisesti huvikseen kiusoittelevan vanhaa oppinutta, joka leikinlaskua ymmärtämättä oli suuttumuksesta aivan tummanpunainen.

Minulla oli liiaksi miettimisen aiheita kyetäkseni seuraamaan heidän keskusteluaan. Kuulin hämärästi professorin vakuuttavan, että kemialla olisi tulevassa sodassa paljon ratkaisevampi merkitys kuin kaikilla muilla taisteluvälineillä, ja että hän, Cyrus Beck, oli tekemäisillään keksinnön, jolla voitaisiin vaatimattoman laboratorion ja muutamien keitinpullojen välityksellä hävittää kokonainen armeijakunta.

Häntä kiihdytti tavattomasti pila, jota Kessel hänestä teki.

Lopuksi hän haastoi minut todistajaksi komendanttia vastaan pyytäen minua toistamaan kohdan, jossa Renan toivoo, että ihmiskunnan kohtalot asetettaisiin oppineista kokoonpannun komitean käsiin, jolla olisi hallussaan niin voimakkaita räjähdysaineita, että niillä voitaisiin räjähdyttää maa tuhansiksi sirpaleiksi, jos sen asukkaat uskaltaisivat ruveta tekemään tyhmyyksiä.

Myönnän, että olin vain puolittain kuunnellut hänen puhettaan.

— Ilmeisesti, sanoin minä hänelle. Pyydän, sallikaa minun, herra Beck, nyt pyytää teiltä hiukan opastusta.

— Tehkää hyvin.

— Voitteko sanoa minulle, mikä on _Kirchhaus_?

Ukko oli noussut. Suureksi hämmästyksekseni hän loi minuun kiukkuisen katseen ja, ennenkuin olin hämmästyksestäni tointunut, poistui huoneesta paukauttaen oven kiinni perässään.

Katsoin Kesseliin. Tämä mies, niin kylmä ja käytöksessään moitteeton, sananmukaisesti aivan hytki naurusta.

— Mikä hänelle tuli? kysyin minä.

— Kylläpäs keksittekin! sai hän vihdoin sanotuksi. Miesparkaa! Näittekö hänen raivokasta ilmettään? Ja hän kun luuli saavansa tukea teistä.

— Mutta miksi hän suuttui? kysyin minä, ja kummasteluni oli niin luonnollinen, että Kessel vuorostaan hämmästyi.

— Kuinka, sanoi hän, ettekö sanonut sitä tahallanne?

— Miten?

— Ettekö piloillanne kysynyt häneltä, mikä oli _Kirchhaus_?

— Kysyin häneltä, koska en sitä tietänyt ja saadakseni tietää, sanoin hiukan harmistuneena.

Hän katsoi minuun ja purskahti vieläkin kovempaan nauruun.

— Ah, hyvä, mainiota, sattumalta siis, enpä ole eläissäni nähnyt parempaa. _Kirchhaus_, rakas ystävä, ettekö tiedä, mikä se on täällä Lautenburgissa?

— No mikä sitten?

Mikäkö, saakeli, sehän on hullujenhuone.

* * * * *

Suurherttuatar metsästi kaikkina vuodenaikoina.

Aika ajoin, ilahduttaakseen 7:nnen husaarirykmentin upseereita, hän myöntyi ajamaan kettua tai hirveä. Mutta kaikkein enimmän hän piti yksin metsästyksestä, sateessa ja tuulessa, ilman vartijoita, ilman palvelijoita, ilman ajomiehiä, mukana vain koira ja suunnan määrääjänä sattuma.

Kuinka monta kertaa näin hänen pikku salongissaan omin käsin täyttävän patroonia. Somat sinisen, vihreän, violetin säämiskän ja trikolorin väriset hylssyt olivat rivissä hänen edessään pöydällä, johon oli ruuvattu kiinni puuttaja. Laskien tarkoin hylssyjen vetävyyden hän pani jokaiseen annoksen ruutia, tulpan, lyijypalan ja pienen valkean pahvilevyn. Panokset kiinnitettyään hän kirjoitti kuhunkin niistä lyijyn numeron.

Hagen otti osaa kaikkiin retkiin, ja tosiaan olisi ollut vaikeata syrjäyttää häntä, koska tämä kuului hänen palvelukseensa. Melusine von Graffenfried, joka oli veltto ja huono liikkuja, jäi mieluummin palatsiin pehmeille turkistaljoille polttamaan ainaisia vaaleita savukkeitaan. Korvaukseksi herra de Marçais tuli melkein aina mukaamme. Hän sai siten tilaisuuden näytellä huomiotaherättäviä urheilupukujaan, joita suurherttuatar aina osasi sopivalla tavalla kehua. Hän oli muutoin mukava toveri, hilpeä ja sukkela.

Me läksimme linnasta ratsain kahden tienoissa iltapäivällä. Oli ensiksi kuljettava Heerenwald'in läpi. Oravat hypähtelivät kuusissa, fasaanit kohosivat raskaasti lentoon metsäteiltä. Tiheikön sisältä kuului lehtokurpan läpättävä siipienhavina.

Marçais olisi mielellään tahtonut pysähtyä tänne. Hänestä oli mielusinta ampua fasaaneja suuressa metsässä, aukeamassa, sivullaan palvelija lataamassa kivääriä ja ilmoittamassa lintujen ohikulusta: fasaani vasemmalla, herra kreivi; kana oikealla.

Mutta suurherttuatar Aurore ei ollut tähän taipuvainen. Hän kammoi kaikkea, mikä vivahti julkiseen metsästykseen, ja tunsi etupäässä halua vesilintujen ampumiseen.

Pian kitukasvuiset puut harvenivat. Suuri harmaan kelmeä suo tuli näkyviin. Taivaalla oli aurinko jo vaipunut matalalle näkyen suurena punaisena pallona.

Kaksi palvelijaa odotti meitä pienessä yksinkertaisessa kioskissa. He ottivat huostaansa meidän hevosemme. Marçais'lla oli koiransa Dick, suuri sininen auvergnelainen metsäkoira, isoääninen, hiukan liian etäältä ajava, mutta hyvin paikallaan pysyvä. Suurherttuattaren mustansininen espanjalainen lintukoira, hyvin ruma, näytti Tarass-Bulban koira veljeltä.

Millä nautinnolla suurherttuatar heitti ohjakset ja hyppäsi maahan. Näen vielä liikkeen, jolla hän avasi hammarlessinsä ja työnsi siihen kaksi säämiskänväristä patroonaa. Kuulen messingin kylmän kilahduksen, kun se naksahtaa pyssynpiipun terästä vasten...

... Ollessani viisitoista vuotias ja asestettu vanhalla kiväärillä, olin jo maistanut tätä tavatonta iloa, metsästämistä suurella suolla. Myöhemmin, rykmentissä, osumiset liikkuviin kuviin tuottivat minulle lapsellista iloa samoinkuin kauniit kaksoislaukaukset hajaantuviin kurppiin.

Daxin pohjoispuolella on suunnaton räme, jota rajoittavat viheliäiset Hermin ja Gourberan kauppalat. Sinne päästään erästä solaa myöten, jonka nimi on Cible, koska keisarin metsästäjät ennen muinoin paukuttelivat siellä.

Samanlainen suo oli täälläkin. Mikä pehmeän hiekan, upottavan maan valittava vetistely, mikä korkea, terävä heinä, joka leikkaa kuin sapeli varomattomasti nyhtäisevää kättä.

Tämän liejun, näiden petollisten vihreiden mättäiden, näiden kaislareunaisten suonsilmien, tämän näöltään yksitoikkoisen suomaiseman kaikki eroavaisuudet ja monilukuinen kasvisto olivat minulle tuttuja.

Kuten Volgan rämeiden kaunis metsästäjätär niin minäkin tunsin kaikki näiden alastomien seutujen linnut: mustan kanan eli rantakanan, joka hyppii lehdettömissä pensaissa; ruisrääkän, joka juoksee vinhaa vauhtia korkeassa ruovostossa, eksyttää jäljiltä parhaimmatkin koirat, hengästyttää metsästäjän ja saa hänet uskomaan, että jänis on lähellä, ennenkuin se päättää nousta lentoon, tehden sen, lintuparka, hyvin kömpelösti ja joutuen silloin helposti saaliiksi.

Siellä oli vielä monenlaisia sorsia, joihin luoti ei ota pystyäkseen, vaan liukuu syrjään ja jotka syöksyvät huimaavaa vauhtia ilman halki viistossa, kovaiskuisessa lennossa: sinisorsia, lusikkanokkasorsia, kauniita punapäisiä palosorsia; helakoita tavisorsia, jotka uivat parittain ja joilla punertavissa rinnoissaan on kolme höyhentä mustan apilaan muotoisena kuviona...

Siellä oli kahlaajalintuja, mustan ja valkoisen kirjavia kuin harakat, nousten nopeasti ilmaan ja sitten äkkiä paiskautuen maata kohden väistääkseen laukausta...

Siellä oli kurmitsoja, niin kauniita keväällä, kultahepenissään...

Siellä oli lopuksi soiden kuningattaret, linnuista kauneimmat, vaikeimmat ampua, suokurpat: pieni, tuskin leivosen kokoinen vihreä- ja sinijuovainen lintu, jota meillä nimitetään _taivaanvuoheksi_, tavallinen suokurppa, viiriäisen kokoinen mutta pelkkää jännettä koko lintu, ja, harvinaisin kaikista, heinäkurppa, joka on peltopyyn kokoinen.

Alakuloisin, rämein huudoin ne halkovat ilmaa hämmästyttävällä nopeudella, ällistyttävin kaartein ja kääntein. Tähtäätte oikealle, ja kun tuuli on vienyt savun, näette vasemmalla, hyvin kaukana, pienen harmaan linnun, joka häviää.

Näiden hannoverilaisten soiden keskellä, jotka olivat erehdyttävästi Landes'ien soitten näköisiä, Lautenburgin Aurore oli vieläkin kauniimpi kuin palatsissa juhlapuvussaan. Pieni pyöreä lakki päässään, jaloissa pitkävartiset, pehmeät vesisaappaat hän käveli hypähdellen keveästi kuin paimentyttönen hyllyviä mättäitä pitkin. Tämän vetisen, kostean ilmakehän kellertävät huurut heijastivat ruosteenvärisen hohteen hänen kasvoilleen. Marçais ampui kylmäverisesti, tarkkaan. Pikku Hagen hermostui ja laukaisi aina liian nopeasti kiväärinsä. Minä olin paljon taitavampi kuin he, mutta mikä kehno ampuja olinkaan suurherttuattareen verrattuna.

Jättäen meille rantakanat ja sorsat hän kiinnitti huomionsa vain kurppiin. Yö kaartui alakuloisena vetisen suomaan ylitse. Taivaanranta hohti kuparin karvaisena päivän viimeisten säteitten hehkussa. Vesilätäköt kiilsivät vihreinä, vähitellen syventyvinä ja tummuvina. Kivääreistä leimahti joka laukauksella kalpea liekki, joka pimeyden lisääntyessä kävi yhä punertavammaksi.

Tämä oli suurherttuattaren hetki. Hänen espanjalainen koiransa näytti ikäänkuin monistaneen itsensä. Joka kerta kun eläin pysähtyi, kuultiin kurppien lentävän. Ei Marçais, ei Hagen enkä minä nähnyt niitä enää. Mutta Aurore, hän näki ne, jokainen hänen laukauksistaan pudotti pienen harmaan linnun.

Hetken odotus, pimeässä kuului taipuvien ruohojen kahinaa. Silmät välkkyen, yltä päältä märkänä, kiiltävänä ja mustana espanjalainen syöksyi esiin tuoden valtijattarelleen maahan pudonneen kurpan.

Oli yö. Matalalla taivaalla lensi kaukaisin, kirkuvin huudoin näkymätön kurkirivi. Suurherttuatar otti linnun koiralta. Me siirryimme lähemmäksi. Näin hänen silittävän vielä lämpöistä hentoa ruumista. Siinä ei näkynyt mitään haavaa. Ei mitään, mistä olisi käynyt ilmi lyijypalan tekemä näkymätön musta reikä, jota tietä hento elämä oli liitänyt pois.

Silloin, tuolla epäjohdonmukaisuudella, jonka huomaa monissa metsästäjissä, Lautenburgin Aurore vei huulilleen pienen, voimattoman pään ja suuteli sitä.