VI.

Keskiviikkoiltana, 16 p:nä toukokuuta 1914, tapahtui minulle se kunnia, että Lautenburgin suurherttuatar kertoi minulle elämäntarinansa. Sallikaa minun selostaa teille tämä kertomus, ei eritoten siitä syystä, että eräiden hänen elämänsä yksityiskohtien tunteminen ehdottomasti auttaa ymmärtämään murhenäytelmää, jonka toiminta nyt alkaa kiihtyä, vaan sen ilon tähden, jota tunnen saadessani avata tämän koristeitten säiliön, käsitellä näitä ihania barbaarisia jalokiviä, joita se on täynnänsä ja jotka aina, olkoon kuinka pimeä tahansa, tulevat valaisemaan yötäni.

Hagen oli silloin poissa, hänen täytyi ottaa osaa eräisiin 7:nnen husaarirykmentin toimeenpanemiin illallisiin. Näin suurella ilolla, että suurherttuatar, niin luontevasti kuin hän suhtautuikin tähän vaiteliaaseen ja itsepintaiseen rakastajaan, oli paljon vapaampi minun seurassani kuin Hagenin.

Puoleksi makuullaan valkealla jääkarhun taljalla, joka peitti hänen pitkää leposohvaansa, hän oli puettu tuona iltana hyvin väljään, kevyeen, turkkilaisesta silkistä tehtyyn keltaiseen, ruosteen ja hopean värisillä koruompeluksilla kirjailtuun tunikkaan. Silloin tällöin hän rutisti kokoon vierellään matalalla sohvapöydällä olevan maljakon suuria ruusuja, ja silloin kuului heteitten kevyt putoilu siniselle matolle.

Matolle kyyristyneenä, hiukset puoli valtoimenaan Melusine nojasi raukeata päätään valtijattarensa paljaisiin jalkoihin, joita hän hetkittäin painoi rintaansa vasten.

Nojatuolista, jossa istuin, näin hänen valensialaisen kaulahuivinsa raottumasta nuoren naisen hienon, raukean poven hekumallisesti kohoilevan. Avonaisen ikkunan edestä oli verhot vedetty syrjään, ja yötuuli, joskus niitä kohautellen, sekoitti savukkeiden, ruusujen ja ambran huumaavaan hajuun Heerenwaldin raikkaita palsamituoksuja.

Pitämättä lainkaan väliä vaikutuksesta ja tyylistä, sekoittaen kolme kieltä keskenään, siirtyen ranskalaisesta teitittelystä saksalaiseen kolmannen persoonan käyttöön ja venäläiseen sinutteluun Aurore puhui.

»Sinä tiedät», alkoi hän, »etten ole juuri kohonnut mennessäni naimisiin. Ruhtinattaresta tulin suurherttuattareksi, ei muuta. Ja Hohenzollernien suvuksi puolisoni suku ei ole aivan niin vanha kuin minun.

Olen Tjumenin ruhtinatar. Tiedän kyllä, että teidän länsimaiset historianne eivät tiedä juuri mitään meistä. Mutta jos menisit Samarkandiin, Kara-Korumiin taikkapa vain Tiflisiin, saisit lukea vanhoista aasialaisista kronikoista asioita, jotka saattaisivat sinut unelmoiden syventymään meidän alkuperämme vanhuuteen, ja sinä ymmärtäisit, että teidän Broglienne, teidän Cumberlandinne ovat pelkkiä nousukkaita meidän rinnallamme.

Eräs tjumenilainen ruhtinas mestattiin sentähden että oli tehnyt vastarintaa Jaroslaw Suurelle, ja en mene häntä pitemmälle taaksepäin ajassa, jotten ikävystyttäisi sinua nimillä ja karkoittaisi sinua viettämään yötäsi muualla. Eräs toinen ruhtinas antoi Iivana Julmalle niin kovan palan purtavaksi, että tämä piti parempana tehdä sovinnon hänen kanssaan ja lähetti hänelle suurenmoisia lahjoja, muun muassa suuren pöytäkellon, jonka taulu oli täynnä safiireja. Se ei kuitenkaan estänyt tämän tjumenilaisen poikaa tuomasta neljäkymentätuhatta ratsumiestä Krimin kaanille, kun kaani lähti piirittämään Moskovaa, vuonna 1571, muistaakseni.

Ei pidä luulla, että me, siitä syystä että aluksi olemme taistelleet tsaaria vastaan, olisimme villiä kansaa. Boris Godunov tarvitsi kipeästi meitä taistelemaan tataareja, tserkessejä ja tseremissejä vastaan. Totta on, että mielellämme taistelimme eurooppalaisia vastaan. Tjumenin Aleksis, Pietari suuren kummipoika, johti suurta Pultavan taistelua. Vastapalvelukseksi tämä tsaari jätti hänet uudistuksiltaan rauhaan. Meillä on eräs teidän Mignardinne tyyliin maalattu taulu, joka esittää häntä karvalakissaan, messukasukan tapaan kirjaillussa turkissaan, pitkine viiksineen, jotka tsaari oli sallinut hänen pitää, mutta leikkauttanut kaikilta muilta.

Ensimmäinen, jolta parta leikattiin, oli Wladimir, minun isoisäni isä. Tämä Wladimir se oli tulemaisillaan ammutuksi Barclay de Tollyn käskystä, en muista enää mistä syystä. Hän komensi Astrakanin kasakoita, jotka taistelivat Champs-Elysées'ssä ja näyttivät tehneen puhdasta jälkeä. Isoisäni isä oli paljon rosvonnut, mutta hän myi kaiken saaliinsa saadakseen rahaa, jota hän kiirehti tuhlaamaan Palais-Royalissa. Hän pani panoksensa punaiselle ja musta tuli neljätoista kertaa.

Wladimirin isä oli aluksi ollut hyvin hyvissä väleissä Katarina II:n kanssa. Kun keisarinna sai hänestä tarpeekseen, naitti hän Wladimirin isän eräälle Anhaltin hovin neidolle. Minun sukuni liittoutui tällöin ensimmäisen kerran täkäläisten kanssa. Toivon, että minuun päättyy tämä luettelo. Melusine, en tahdo pahoittaa sinua, mutta tuo saksatar oli typerä ja itara. Hän ei esimerkiksi voinut saada näköisekseen ainoatakaan niistä seitsemästä lapsesta, jotka hän lahjoitti puolisolleen. Kaikki olivat pikku kasakoita.

Isoäitini oli Erivanista. Sanotaan, että olen hänen näköisensä, mutta hän oli kauniimpi kuin minä. Hän vaihtoi uskontoa päästäkseen naimisiin isoisäni kanssa, johon oli hullaantunut. Ennen hän palveli tulta, mikä onkin maailman kaunein uskonto.

Isäni, hänestä saan tilaisuuden puhua sinulle vielä tuonnempana, on suvussani toinen, joka liittoutui saksalaisten kanssa, vieläpä Hohenzollerien päälle päätteeksi. Mutta minun on selitettävä miten se tapahtui. Isäni oli, kuten isoisäni Wladimir, kiihkeä pelaaja. Hän oli vannonut voittavansa Ranskassa takaisin sen mitä toinen oli siellä menettänyt. Hän olisi tosiaan joutunut häviöön siellä, jos koskaan voi joutua puille, paljaille sellainen, joka omistaa maa-alueita, suuria kuin kuusi teidän maakuntaanne, lukemattoman joukon kasakoita, ja karjalaumoja, jotka kaksinkertaistuvat joka vuosi.

Joka tapauksessa hän vietti kymmenen kuukautta vuodesta Pariisissa — hän otti osaa kilparatsastuksiin — Aix'ssä, Nice'issä, kaikkialla, missä voi tavata hänen kaltaisiaan tyyppejä. — Aix'ssä hän tuli tuntemaan äitini. Se tapahtui kesällä vuonna 1882. Hän oli eräänä iltana Villa des Fleurs'issä yhdessä Kreikan Yrjö-kuninkaan ja suuriruhtinas Wasilin kanssa. He olivat juoneet paljon. Silloin isäni tuli puhuneeksi naisista kauheita asioita, väittäen, että he olivat kaikki samanlaisia ja että hän, Tjumenin ruhtinas, jonka oli pakko mennä naimisiin asemansa vuoksi, oli valmis ottamaan kenen tahansa.

Otapas silloin, sanoi suuriruhtinas, vaimoksesi ensimmäinen nainen, joka tulee tänne.

— Kernaasti, siinä tapauksessa, ettei hän jo ole naimisissa, lisäsi isäni, jolla oli uskonnollisia mielipiteitä.

— Lyön vetoa, ettet ota.

Kuinka paljon?

— Satatuhatta ruplaa.

— Suostun.

Yrjö-kuninkaalla ei näyttänyt vielä koskaan olleen niin hauskaa. Miesparka, surin häntä kovin, kuusi kuukautta sitten, kun hänet murhattiin. Mutta haluaisinpa, että osaisitte kuvitella, Melusine ja sinä, nuo kolme miestä odottamassa oven avautumista ja sen sisällekäymistä, josta oli tuleva Tjumenin prinsessa, sillä he tunsivat hyvin isäni itsepäisyyden ja tiesivät, että hän olisi nainut vaikka Pomarèn kuningattaren tai rouva Dieulafoy'n ennemmin kuin olisi menettänyt vetonsa.

Minun äitini se tuli sisälle, se on, Hessen-Darmstadtin herttuatar Eleonore, silloin kuudentoista vuotias ja englantilaisen kasvattajattarensa seuraamana. Vapisen vielä nytkin. Jos englannitar olisi astunut ensimmäisenä sisälle, olisi isäni varmasti ottanut hänet puolisokseen, ja minusta olisi tullut vähemmän kaunis.

Äitini oli tosiaan kaunis kuin päivä. Vaalea Melusine. Ehkä ei kuitenkaan niin kaunis kuin sinä, rakas Melusine. Tunsin häntä vähän, koskapa olin vasta viiden vuoden vanha, kun hän kuoli. Hän ei koskaan voinut oikein tottua tataarilaisuuteen. Muistan, miten hän ensimmäisinä syksyn kuukausina vapisi kuullessaan isokuovien huutavan Volgan soilla. Isä petti häntä usein. Hän ei osannut muuta kuin itkeä ja minusta näyttää siltä kuin hermostuttaisi se enimmän miehiä.

Kuinka ei voinut viihtyä meidän palatsissamme, kysyn vielä nytkin itseltäni? Pyydän, älä kuvittelekaan sitä miksikään alkuasukkaitten hökkeliksi. Vuonna 1850 tuli eräs ranskatar luoksemme. Voit lukea hänen kirjoittamansa kirjan: _Voyages dans les steppes de la Caspienne_.[27] Se ilmestyi Pariisissa. Hänen nimensä oli rouva Hommaire de Hell. Hänen miehensä oli insinööri, jonka oli tehtävä maanmittauksia. Voit saada todennetuksi tämän asian vanhoista kirjoistasi. Isoisäni otti insinöörin rouvan vastaan. Tämä rouva on antanut hyvin tarkan kuvauksen palatsista.

Se oli rakennettu erääseen Volgan saareen. Esivanhempani olivat menetelleet näin villien nomaadien takia. Tämä syy on nyt poissa, mutta pittoreski on jäänyt jäljelle.

Kaikkein kaukaisin muistoni on erään Astrakaniin kolme kertaa viikossa kulkevan höyrypurren torven ääni. Se oli hauskaa, sillä se toi luoksemme vieraita, kuvernöörin, Ranskan lähettilään, joka oli yhtä rakastettava kuin Marçais ja joka ensin toi minulle nukkia ja myöhemmin kirjoja. Kuten oikeat ylimykset ainakin isäni oli aina hyvällä tuulella saadessaan vastaanottaa vieraita.

Huoneeni ikkuna oli joelle päin. Näin keltaisilla laineilla sorsaparvien viilettävän alas virtaa vakavina ja tönkkinä kuin kiiltoöljyllä silatut vieteriset leikkilinnut, ja tämä tapahtui, voitko kuvitella, sillä aikaa kuin neiti Jaufre, opettajattareni, pänttäsi päähäni partisiipin sääntöjä: kun määräyssana on edessä, noudattaa se pääsanaa; kun se on jäljessä... Minäpä nousin silloin hiljaa, sieppasin pitkän sorsapyssyni, ja pam, pam, päin sorsia. Palvelijat menivät veneellä noutamaan minulle sorsat. Isä ei suuttunut, paitsi jos en ollut saanut vähintään puoli tusinaa ammutuksi. Tämän jälkeen älä ihmettele, jos joskus teen kielivirheitä.

Pianonsoittoa opetti minulle eräs italialainen. — Tasavaltalainen. Hän olisi tahtonut saada meidät uskomaan salamielisillä hymyilyillään, että hän oli muka Garibaldin luonnollinen poika. En muista muuta kuin että hänen ristimänimensä oli Teobaldo. Eräänä päivänä, olin silloin viidentoista vuotias, hän käänsi minulle lehteä soittaessani ja suuteli minua niskaan. Myönnän, että olin häntä hiukan kiihdyttänyt, nähdäkseni mitä seuraisi, ymmärräthän. Aloin aivan hytkyä naurusta. Hän piti sitä väristyksinä ja suuteli minua yhä kiihkeämmin. Minä nauroin ja nauroin. Isä tuli sisään, ja luulin saavani nuhteita, mutta huone oli hämärä. Hän poistui jälleen vieden mukanaan hylssyjentäyttämisvehkeensä, jonka hän oli jättänyt pöydälle, pikku riistaa varten isä valmisti itse panokset saadakseen ne mielensä mukaisiksi.

Seuraavana päivänä olin neiti Jaufren seurassa kävelemässä pienessä hyvin tiheässä kuusimetsässä saaren länsirannalla. Me olimme melkein puskea päämme suureen, hervottomaan möhkäleeseen, joka keinui seedripuuhun ripustettuna. Se oli Teobaldo-raukka. Neiti Jaufre pakeni päästäen suuren huudon. Minä, minä käänsin ruumista jaloista nähdäkseni paremmin. Mutta sitten minäkin sain jalat alleni. Hänen musta, pöhöttynyt kielensä riippua letkotti ulkona. Silmät olivat sammuneet ja, mikä kaikista kamalinta, niissä oli sama ilme kuin silloin, kun hän suuteli minua. Siitä lähtien miehet ovat aina olleet minulle vastenmielisiä.

Sitten erään kerran tulin unelmoivaksi luettuani Lermontovin _Demoonin_, Lermontovin, joka on paljon suurempi runoilija kuin teidän Vignynne ja vieläpä Byronkin. Kalpenin. Kaksi punaista täplää ilmestyi poskiini. Astrakanista tuli lääkäri. Meidän kesken sanottuna osasin lahjoa hänet. Hän määräsi minulle Pjatigorskin vesiä. Juuri sinne minä halusin, sillä siellä, kuten tiedät, kaatui Lermontov kaksintaistelussa.

Pjatigorskin vedet ovat pieniä putouksia, jotka suihkuavat mustaa graniittia ja kiiltokiveä sisältävien kallioiden seinämistä. Se näyttää hyvin komealta. Kahdeksan päivän perästä olin saanut tästä jo niin tarpeekseni, että terveyteni palasi.

Uskon, etten olisi jaksanut odottaa noita viittätoista isäni määräämää päivää, ellen olisi sattunut tapaamaan erästä vanhaa, omituisen miellyttävää ranskalaisukkelia, joka ansaitsi leipänsä Pjatigorskissa toimimalla muukalaisten oppaana näiden vuoristoretkillä. Hän oli valtiollinen rikoksellinen. Luulen hänen olleen Vaillant'in ystäviä. Lyhyesti, hänet oli karkoitettu teidän maastanne Carnot'n aikana, ja, kuten kaikki, hän oli paennut Venäjälle.

Tämä mies oli sangen oppinut, mutta hänellä oli aivan omat erikoiset aatteensa. Otin hänet suojelukseeni ja seuraani, varsinkin koska neiti Jaufre nosteli käsiänsä taivasta kohden toistellen: Mitä sanoo hänen korkeutensa! kun mies puhui minulle henkilöistä ja asioista, joista en siihen asti ollut tiennyt mitään. Niitä olivat Saint-Simon, Enfantin, Bazard, Karl Marx ja Lassalle ja rautainen palkkalaki. Ja mitä kaikkea lienevät olleetkaan.

En ollut koskaan lukenut Tolstoita. Ukko antoi minulle _Ylösnousemuksen_. Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta maailmasta. Saadakseni neiti Jaufren oikein kimmastumaan annoin selittää itselleni Tolstoin yhteiskunnalliset aatteet. Vanhus riemuitsi: Ah, neiti! Jos tahtoisitte, mikä kaunis saavutus!

Seurauksena tästä oli, lähtiessäni Pjatigorskista, että toin mukanani kotiin Barbessoul-ukon. Se oli hänen nimensä. Isä aluksi kyllä hieman ällistyi, kun näki meidän palaavan tämän patriarkan kanssa. Mutta kun minä näytin terveeltä ja iloiselta, ei hän sanonut mitään. Ja olihan hän jo sitäpaitsi tottunut minun päähänpistoihini.

Hän teki enemmänkin. Sen saaren läheisyydessä, jossa palatsi oli, oli toinen pikku saari, suuruudeltaan noin puoli neliökilometriä. Isä lahjoitti sen minulle viisinekymmenine talonpoikineen miehiä, vaimoja ja lapsia, perustaakseni sinne Barbessoul-ukon aatteiden mukaisen yhdyskunnan puoleksi Saint-Simonin, puoleksi Tolstoin opin perustalle: yksityisomaisuus poistettiin, työkalut jaettiin tarpeitten ja kykeneväisyyden mukaan j.n.e.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Vietin joka päivä neljä tuntia tämän yhdyskunnan keskuudessa. Barbessoul-ukko oli riemuissaan. Hänen asemansa yhdyskunnassa oli puolittain papin, puolittain työnjohtajan. Isä luuli minun tulleen hulluksi.

Ette hämmästy, kun sanon, että sain pian kaikesta tästä kyllikseni. Asiat menivät muutoin aivan hunningolle: yhdyskunnan jäsenet soutelivat öisin ryöstämään kanoja jokivarren asukkailta, tuntien itsensä minun vaikutusvaltani nojalla turvatuiksi. Isä oli hyväntahtoisesti vapauttanut heidät veroista ja päivätöistä: oli peloittavaa nähdä miten suunnattomasti he joivat kvassia. Barbessoul-ukko oli ainoa, joka ei tuntenut, miten he tuoksuivat viinalta, naisetkin. Ajattelehan, että kahden kuukauden kuluttua eräs talonpojista oli saanut haltuunsa kaikki maanviljelystyökalut. Toiset olivat jättäneet ne pantiksi saadakseen kvassia. Kun he eivät siis enää voineet tehdä työtä, vetelehtivät he aamusta iltaan ja soutelivat öisin näpistelemään rantaseutulaisia. Eräänä yönä syttyi oikea tappelu. Kaksi talonpoikaa lyötiin kuoliaaksi. Isä suuttui silmittömästi, piti minua mielettömänä ja tahtoi hirtättää vanhan Barbessoulin. Minun hartaista pyynnöistäni siitä ei kuitenkaan tullut mitään, mutta yhdyskunta hajoitettiin. Siitä lähtien ei minuun enää mene sosialismi. Ilman isäni kasakoita olisivat nuo ihmiset aivan varmasti ottaneet toinen toisensa hengiltä.

* * * * *

Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1909 olin vastikään täyttänyt kaksikymmentä vuotta, istuin veneessä eräässä Volgan sivuhaarassa aikeissa ruveta ampumaan telkkiä, kun näin vuorella isän mielikasakan tekemässä suuria liikkeitä. Hän oli pistänyt lakkinsa sapelin kärkeen ja heilutti sitä vimmatusti.

Hän huusi myös, mutta en kuullut mitään. Ymmärsin, että kotona oli jotakin tapahtunut. Mutta tahdoin näyttää välinpitämättömältä, vaikka olinkin kovin utelias tietämään, mitä oli tapahtunut. Palasin joelta vasta tuntia myöhemmin; miesparka oli silloin aivan kuolemanväsynyt, niin kauan hän oli heiluttanut käsivarsiaan ja läähättänyt. Hän sanoi minulle, että ruhtinas odotti minua työhuoneessaan. Menin sinne mahdollisimman hitaasti, odottaen tietysti kelpo ripitystä.

Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Isä oli ihastuneen näköinen. Hän syleili minua ja, osoittaen pöydällä olevaa suurta, punaisella lakalla suljettua kirjettä, selitti minulle mistä oli kysymys.

Tsaari siinä kirjoitti isälle. Hän ilmoitti, että toukokuussa saapuisi Pietariin keisari Wilhelm, että suuria juhlia pantaisiin toimeen ja että lopuksi pidettäisiin paraati Tsarskoje Seloossa. Tässä paraatissa tsaari toivoi näkevänsä myöskin Astrakanin ja Aralin kasakat edustettuina ja hän pyysi Tjumenin ruhtinasta tuomaan brigaadin kasakoita tullessaan. »Tsaaritar», lisäsi hän, »tekisi tässä tilaisuudessa mielellään tuttavuutta pikku sisarentyttärensä kanssa.» Unohdin sanoa teille, että olin hänen sisarentyttärensä sen johdosta, että isäni oli mennyt naimisiin Hess-Darmstadtin suurherttuattaren kanssa.

En koskaan, voin sen sanoa, ollut tuntenut päiviäni pitkiksi palatsissamme Volgan saarella. Siitä huolimatta tunsin isääni kuunnellessani tavatonta iloa ja mielessäni oli tästä hetkestä alkaen vain yksi ainoa ajatus: hämmästyttää tsaari, tsaaritar, Saksan keisari ja koko maailma. Katselin kaiket päivät itseäni peilissä, ja enpä tosiaan ollut kovin pahoillani kuvasta, jonka vastassani näin.

Tähän asti oli pukuni hankittu Astrakanista Menjuzanin sisarilta, erittäin taitavilta ranskalaisilta ompelijattarilta, jotka tekivät joka vuosi matkan Pariisiin malleihin tutustuakseen ja keräsivät tuloksillaan kultaa ylhäisiltä tserkessiläisnaisilta. Isä avasi minulle rajattoman luoton, ja kaksi päivää myöhemmin läksin kaupunkiin neiti Jaufren kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle, että minulla oli omat suunnitelmani.

Palasin Astrakanista valittaen, ettei siellä ollut yhtään mitään. Itkin isälleni vakuuttaen, etten tahtonut näyttäytyä hovissa pyntättynä kuin joku alkuasukas. Oivallatte, etten aikonut niin vain päästää käsistäni hyvää tilaisuutta saada nähdä Pariisin. Isä raapi tietysti jonkun aikaa korvallistaan. Mutta huomasin heti, ettei hän ollut varsin vastahakoinen tapaamaan entisiä tuttaviaan.

Maaliskuun ensimmäisinä päivinä läksimme matkalle. Saapuessamme tähän Pariisiin, josta minulle oli niin paljon kerrottu, koetin kaikin tavoin varoa näyttämästä hämmästyneeltä. Siitä johtui se hiukan omituinen käytökseni, jolla urheilin.

Isä joutui tyyten lukuisien vierailujen ja välttämättömien käyntien helteeseen. Ritzissä tuskin näin häntä enää muulloin kuin aterian aikana.

Hän tahtoi lähettää minut Redferniin vaatteita tilaamaan. Pelkästä vastustamisen halusta menin Doucet'hen. En ole koskaan nähnyt mitään naurettavampaa kuin neiti Jaufren nenälasineen ja mustine pihkakivikoristeisine satiinihameineen keskellä näitä kauniita tyttöjä, jotka tulivat, menivät, tervehtivät minua voidakseni tehdä hyvin valintani.

Minulta kysyttiin: Mitä hänen korkeutensa haluaa nähdä?

— Kaikki, vastasin kylmästi.

Lyhyessä ajassa olin tilannut kuusi silkkihametta, tusinan kävelypukuja, kaksi ratsupukua ja muun vaatevaraston sen mukaisesti.

En ollut koskaan ennen tavannut itseäni niin avoimesti vaatetettuna. Neiti Jaufre oli suunniltaan. Hän uskoi täytyvänsä huomauttaa minulle, että nuoren tytön puvuksi pukuni oli ehkä hiukan liian rohkea. Lähetin hänet pois näiden koettelujen ajaksi. Sitäpaitsi isäni, joka kerran oli tullut mukaani, oli hyväksynyt valintani katsellen minua ilmein, joista tunsin itseni ylpeäksi, sillä tiesin, että hän oli tuntija.

Tuona iltana, hiukan tunnontuskissaan siitä, että oli minua koko ajan niin paljon laiminlyönyt, isä lupasi aterioida kanssani ja antoi määräyksen neiti Jaufrelle tuoda minut täsmälleen kello kahdeksan Gabrielin puistokadulle Laurentin eteen. Tarpeetonta sanoa teille, että kahdeksan aikaan siellä ei ollut minua vastassa ketään. Istuuduin penkille odottamaan. Ajan tappamiseksi kaiversin pienellä kirjoteräisellä tikarilla, joka riippui vyöni silmukassa, nimeni tuohon penkkiin. Se on kai siinä vieläkin.

Kellon tullessa kymmentä yli kahdeksan ja nähdessäni erään vanhan herran, luovivan ympärillämme ilmeisesti osoittaen halua koetella hiukan minun hermojani käskin neiti Jaufren mennä ostamaan minulle laatikon Mercedes savukkeita Matignonin puistokadun varrella olevasta tupakkakaupasta. Hän vastusteli hiukan, mutta läksi vihdoin. Vanha herrasmies lähestyi silloin. Hänellä oli ruudulliset housut ja harmaa knalli. Hän lausui minulle joukon hullunkurisia asioita, puhuen jostakin Offémont-kadun varrella olevasta pienestä huoneistosta, jossa oli Jouy-kankaalla vuorattu hissi. Käänsin päätäni, jottei hän olisi nähnyt, miten suuri työ minulla oli pidättää nauruani, niin suuri, että kovasti hämmästyin kuullessani tuiman korvapuustin mäjähtävän. Kääntyessäni huomasin isäni. Vanha herrasmies poistui jäykkänä mutisten jotakin, ettei tässä nyt enää saisi edes leikkiä laskea... Kuunvalossa näin hänen harmaan knallinsa aivan luttuun lyödyksi.

Neiti Jaufre palasi savukkeineen. Isä kehoitti tylysti häntä menemään syömään Ritziin ja sitten maata.

Laurentissa istutaan ulkona tuuheiden puiden alla pikku pöytien ääressä kaihdettujen lamppujen valossa. Siellä oli väkeä tuhottomasti. Isä oli täällä enemmän kotonaan kuin palatsissamme Volgan saarella. Hän esitteli minulle joukon kuuluisia henkilöitä, Bunau-Varillan, Charles Derennes'in, hra de Bonnefonin, prinsessa Lucien Murat'n, Maurice Rostandin. Viimeksimainittu miellytti minua suuresti hurskaine kuoripojan ilmeilleen. Me olemme yhä vielä kirjevaihdossa keskenämme, ja hän on luvannut tulla minua tervehtimään Lautenburgiin.

Kello yksitoista isä saattoi minut takaisin Ritziin ja sanoi minulle täytyvänsä vielä käydä lähetystössä Grenelle-kadun varrella. Mutta arvaattehan, etten ollut nukkumistuulella. Neiti Jaufre kuorsasi kuin vonkuva hyrrä, ja luulen, etten koskaan saisi häntä hereille. Olisittepa nähnyt hänen typertynyttä ilmettään, kun sanoin hänelle, että isän oli määrä tavata meidät kello kaksitoista ja että oli noustava.

Rauhankadulla otimme auton. »Grelot'hon», sanoin ajajalle. Tämän nimen olin kuullut Laurentissa.

Grelot on kuningasmielisten paikka. Epäilenpä, ystäväiseni, opiskelevaksi ja vakavaksi kun sinut tiedän, oletko koskaan käynyt siellä. Kun astuimme sisään, tulin hiukan kademieliseksi menestyksestä, jota saavuttivat neiti Jaufren pihkakiviliivit, joku viinillä kyllästetty pikku hummaaja kiljaisi äkkiä, että kasvattajattareni oli rouva Falliéres. Silloin koko sali alkoi vedellä kuorossa kuuluisaa laulua, jonka loppukerto oli:

La Tante Julie. La Tante Octavie, La Tante Sophie, Le cousin Léon, L'oncle Théodule, L'oncle Thrasybule, Les cousins Tibulle Et Timoléon.[28]

Minä naaroin sydämeni pohjasta, ja välitön iloisuuteni elostutti koko tätä joukkoa, joka meidän sisääntullessamme näytti aimolailla ikävystyneeltä.

Me joimme samppanjaa lasin toisensa jälkeen. Sitten tanssittiin. Näytin näille ranskalaisille, mitä venäläinen ruhtinatar osaa. Siellä ei ollut muita kuin eräs mustalainen, joka kykeni tanssimaan kanssani. Meille osoitettiin myrskyisää suosiota.

Eräs neekerisoittaja tuli pyytämään neiti Jaufrea. Uskoittepa tai ette, mutta neiti Jaufre suostui. Samppanjaa juotuaan hän ei enää ollut sama nainen. Kaksi tanssijatarta oli istuutunut minun viereeni, toinen tumma, nimeltä Zita, hopeansinisessä hameessa, toinen kokonaan ruusunpunaisessa puvussa, Crevette, joka sanoi minua prinsessaksi, tietämättään puhuen totta. He söivät leivoksiani ja joivat samppanjaani. Mutta minä olin onnellinen, hyvin onnellinen ja toistelin jo hiukan elostuneena: Kaunis, kaunis Pariisi!

Huomasin äkkiä, että useiden näiden tyttöraukkojen silkkisukat oli parsittu kantapäistä aivan kiiltonahkakenkien yläpuolelta. Silloin käänsin huudahtamalla kaikkien huomion puoleeni ja viskasin ilmaan kourallisen kultarahoja. Tytöt pyrähtivät rahojen jälkeen ja saivatkin melkein kaikki kolikot talteen lukuunottamatta viittä tai kuutta kultarahaa, joiden päälle herrat hyvin sievästi olivat panneet jalkansa.

Luulenpa, että olisin viettänyt siellä koko yön, ellei viereisestä salista olisi yht'äkkiä kuulunut riemukkaita huutoja:

— Lili, Lili, tuolla on Lilli Eläköön Lili!

Katsoin ja näin isäni tulevan. Häntä he sanoivat Liliksi hänen etunimensä vuoksi, joka oli Wassili.

Hänkin oli ylen iloinen ja käsipuolessaan hänellä oli kaksi niin sievää tyttöä, että oikein kadehdin heitä.

Hän oli liiaksi kiintynyt omiin hommiinsa huomatakseen minua. Ryhdyin heti valmistamaan peräytymistä. Mutta neiti Jaufren poisvieminen oli tukala työ. Hän ei tahtonut erota neekeristä. Autossa hän hyräili avopäin:

Caroline, Caroline, Mets tes p'tits soulien; vernis.[29]

Ikkunaan nojaten hän sitten äkkiä purskahti kiihkeästi nyyhkyttämään väittäen, etten ollut häntä tarpeeksi kunnioittanut.

Isällä oli Doucet'ssa 38600 frangin lasku. Hän ei nurissut, ja minusta näytti, että hänen tyttärensä huvittelu oli maksanut vähemmän kuin eräiden muiden, mikä seikka minua hieman harmitti.

* * * * *

Palatessamme Venäjälle meitä odotti palatsissa toinen kirje tsaarilta, joka ilmoitti isälle, että keisarin tulo Pietariin oli määrätty tapahtuvaksi 15 p:nä toukokuuta ja että isäni oli sen mukaisesti toimittava.

En voi kuvata teille sitä komeutta, jolla hän varusti kasakkajoukkonsa. Astrakanin kasakoilla on musta, sokeritopan muotoinen lakki kuten armenialaisilla, punainen, turkisreunainen viitta ja keltaiset patroonavyöt. Aralin kasakoilla on taivaansininen turkisviitta, valkoiset patroonavyöt ja kalmukkilainen pyöreä lakki, jonka halkaisija on 75 cm ja josta he ovat saaneet nimen »Suurpäät». Asestuksena heillä on käyrä sapeli, johon Aralin muhamettilaiset kasakat kaivertavat Koraanin lauseita, lyijypäiset pamput ja pitkät keihäät.

Isä laitatti kaikkien liinaisten rintamusten ja housunraitojen sijalle samanlaiset kullasta ja hopeasta. Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella, kun pikku saffranipuut puhkesivat maasta, hän piti joukkonsa katselmuksen. Auringonvalo oli vielä niukkaa ja kelmeää, mutta se riitti luomaan näihin komeihin ratsastajiin sellaisen hohteen, että saattoi hyvin kuvitella, miltä he tulivat näyttämään toukokuun kirkkaassa auringonpaisteessa Tsarskoje Selossa.

Heidän lähtöpäivänänsä Pietariin syntyi rettelöltä ja kommelluksia. Kuvitelkaa, että nämä miehet, jotka eivät pelänneet vihollisia, rajumyrskyjä eivätkä soita ja vettä, kammoavat rautatietä. Heidän hevosensa samoin. Puolet niistä pillastui nähdessään pikku höyryveturin puuskuttavan ja viheltävän keskellä aroa. Jollei pappi olisi siunannut näitä eläimiä, ei kukaan olisi tahtonut nouda niiden selkään.

He läksivät vihdoin kahdellatoista peräkkäisellä junalla, jotka tarvitsivat kaksitoista päivää suuren Venäjänmaan poikki kulkeakseen. Me, jotka käytimme pikajunaa, läksimme vasta kahdeksan päivää myöhemmin.

Tsaari oli asettanut käytettäväksemme salonkivaunun, tarjosimme siellä paikan molemmille eversteille ja kuudelle muulle upseerille. Pappi piti seuraa neiti Jaufrelle ja Kuninille, joka oli isäni mielikasakka. Heidän haltuunsa olin uskonut puvustoni.

Pietari on Suuri kaupunki kasarmeineen, kirkkoineen ja suunnattomine puutarhoineen. Näkee, että mies, joka laati tämän kaupungin suunnitelman, oli hyvin kaukonäköinen. Saimme loistavan asunnon Talvipalatsissa, ja jo ensimmäisenä iltana soi tsaari meille yksityisen vastaanoton. »Ah», sanoi hän, »tässähän on pikku sisarentytär», ja näin hyvin, että hän huomasi minut kauniiksi. Tsaaritar syleili minua ja kutsui serkkuni suuriruhtinattaret esitelläkseen minut heille. Annoin Olgalle ja Tatjanalle kaksi kaulaketjua Kaukasian rubiineista, joiden sisällä on aivankuin timanttikyynel, ja pikku tytöille punahelmiset kaulakäädyt. Isä oli tuonut Tsaarevitshille upean isosta timantista tehdyn töyhtösoljen ja pienen kasakansapelin, jonka ponsi oli pelkkää safiiria ja säihkykiveä.

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä kaikki pääkaupungin kellot soivat julistaen keisarin saapumista. Tsaari, tsaaritar ja suuriruhtinaat olivat lähteneet Kronstadtiin häntä vastaan.

Olen senjälkeen nähnyt niin monta kertaa hallitsijain saapumisia kaupunkeihin, että ne ovat melkein kokonaan hävittäneet mielestäni muiston tästä tapauksesta. Samantekevää, se oli joka tapauksessa hyvin kaunista.

Parvekkeeltani näin hallitsijoiden tulon palatsiin. Suuriruhtinaiden johtamat valkoiset kyrassierit nelistivät vaunujen sivuilla. Preobrasenskin rykmentti muodosti kunniakujan. Koko tämän ajan isän kasakat saivat olla kasarmissa ja heitä oli kielletty menemästä ulos. Olin siitä aluksi kiukuissani, mutta ymmärsin pian tämän toimenpiteen johtuneen siitä, että he olivat Venäjän komein ratsuväki ja että tsaari piti heitä huolellisesti piilossa antaakseen heidän sitten loistaa suuressa loppuparaatissa.

Bothnian lempeän, poutapilvisen taivaan alla rintahaarniskat ja sapelit näyttivät sinisiltä ja keltaisilta.

Keisari ajoi yhdessä tsaarin, tsaarevitshin ja kruununprinssin kanssa ensimmäisissä vaunuissa. Hän oli puettu venäläisen kyrassierieverstin pukuun hopeakypärissä kultainen kotka siivet levällään. Hän tervehti joka taholle iloisen näköisenä. Fredrik-Wilhelm oli mustien husaarien univormussa.

Keisarinna ja tsaaritar saapuivat viimeisinä saksalaisten prinssien ja kenraalien seurassa.

Esittelyistä ei tahtonut tulla loppua. Minä saavutin menestystä. »Kas tässähän on pikku sisarentytär», sanoi keisari ottaen minua kädestä ja vieden minut keisarinnan luo. Pitsien ja strutsinsulkien peittämä vanha rouva syleili minua sanoen suuresti rakastaneensa minun äitiraukkaani. Fredrik-Wilhelm ja Adalbert ahmivat minua koko ajan silmillään. Adalbert on sievä poika, mutta itsepäisen ja salasisuisen näköinen. Pidän enemmän kruununprinssistä, joka on hulivili. Sanon teille, että Saksassa ei tule ikävä, kun hän pääsee valtaistuimelle.

Käytin koko iltapäivän valmisteluihin illan juhlaa varten. Pelkäsin, etten tekisi tarpeeksi häikäisevää vaikutusta. Hermostuin; pienimmästäkin äkäilin neiti Jaufrelle. Voinpa melkein sanoa, että ennakolta aavistin kaikki ne harmit ja ikävyydet, joita olin saava kokea tämän kirotun iltajuhlan takia.

Ei voi kuvitella itselleen sitä komeutta, mikä Pietarhovin juhlissa vallitsee. Keisarilla oli yllään toinen univormu, vieläkin häikäisevämpi kuin ensimmäinen. Mutta olisittepa nähnyt hänen ilmeensä, kun hän näki isäni univormun. Puvun loisteliaisuudessa ei kukaan voi kilpailla Tjumenin ruhtinaan kanssa. Jalokiviketjun rinnalla, joka, hänen vasemman olkansa päällä piti kiinni punaista turkisviittaa, keisarinnan timantit näyttivät moabitilaisen porvarisrouvan viheliäisiltä helyiltä.

Kun minä astuin esiin, näin tsaarin tekevän pienen hämmästyneen liikkeen. Hetkisen pelkäsin pukeutuneeni liian alastomasti. Sitten tämä pelko haihtui huomatessani tekemäni vaikutuksen. Ajatelkaahan, että ylläni oli Doucet'n pukimon suuri numero yksi, sininen samettihame, hyvin yksinkertainen, mutta tiukasti vartalonmukainen tietenkin, ja koristuksina yksinomaan safiireja. Lasten tavoin minä jo ajattelin sitä vaikutusta, jonka tekisin seuraavana päivänä. »Kuinka heidän silmänsä suurenevatkaan», sanoin itselleni,»kun he näkevät numero kahden, punaisen hameeni, jossa ei ole muita kuin rubiineja!»

Tanssittiin. Nautin nähdessäni näiden hitaisiin valsseihin tottuneiden saksalaisten sotkeutuvan meidän venäläisessä, hermostuneessa, vilkkaassa valssissamme ja harppaavan yhdellä jalalla kaksi askelta pysyäkseen mukana, tai tahtia tapaillen seisovan yhdellä jalalla kuin haikarat. Tanssin kruununprinssin kanssa. Hän lausui kohteliaisuuksia pukuni johdosta ja sanoi, että Saksan keisari ei ollut ehdoton itsevaltias, kosk'ei hän ollut koskaan saanut hovinsa naisia estetyksi asettamasta ainakin kuusi väriä pukuihinsa. Toivoen häntä hiukan kiusoittelevani sanoin, ettei se ollut ihmeellistä ja että minun pukuni oli Pariisista. Mutta hän myönsi kohta, että olin oikeassa ja ettei ollut mitään Pariisin veroista, ja kertoi minulle verrattoman koomillisin virnistyksin, niinkuin vain hän osasi, joukon hullunkurisia juttuja tästä kaupungista, niin veikeitä, että kuulin, kun hän vei minua paikalleni, vanhan rouvan ohimennessämme, suihkaavan hänelle: »Tahdikkuutta, Fritz!»

Samalla hän antoi minulle merkin tulla istumaan hänen viereensä.

Jo aamulla olin huomannut keisarin upseerien joukossa kookkaan Brandenburgin keltanarsisseilla kirjailtuun tummanpunaiseen univormuun puetun husaarin. Hän oli vereväkasvoinen ja hänen rehelliset likinäköiset, siniset silmänsä olivat lornjetin takaa seuranneet minua hellittämättä. Minä tietysti olin koko ajan niin kuin en olisi mitään huomannut. Olisinpa hyvin hämmästynyt tällä hetkellä, jos minulle olisi sanottu, että tämä tummanpunainen univormu olisi eräänä päivänä minun.

— Aurore, sanoi keisarinna minulle, tässä on serkkuni Rudolf, Lautenburg-Detmoldin suurherttua, joka pyytää kunniaa saada tanssia kanssanne.

Hän tanssi hirveän huonosti, tämä punahusaari, sekaantuen yhtämittaa askeleissa. Hän pyyteli anteeksi. Minä tuskin vastasin hänelle enkä edes kiittänyt häntä kun valssi loppui. Hän palasi paikalleen keisarinnan taakse pyyhkien tuon tuostakin lornjettiaan niin onnettoman näköisenä, että se olisi saanut kivetkin heltymään.

Seuraavana päivänä kuulin sen ilosanoman, että kahden päivän kuluttua pantaisiin toimeen ketunmetsästysretki. Kuinka onnittelinkaan itseäni siitä, että olin tullut ottaneeksi mukaan Tarass-Bulban, pienen berberiläishevoseni. Menin sitä katsomaan kasakoittemme kasarmiin. Se oli ollut niin kärsimätön, että se oli täytynyt teljetä aivan yksin erääseen talliin, jonka oven se oli puoleksi särkenyt pyrkiessään ulos.

Huomatessaan minut eläin hirnui ilosta ja oli tuossa tuokiossa ahmaissut sokerin, jota olin sille tuonut.

Poikani, puhelin sille upottaen käteni sen pitkään, sotkuiseen harjaan, meidän on oltava valmiit. Me jätämme heidät kaikki taaksemme, eikö niin?

Eläin hirnahti minulle, ystävällisesti ymmärtämyksen merkiksi, ja minä läksin koettelemaan ratsastuspukuani.

Tullessani sisälle tapasin isäni vakavan ja ihastuneen näköisenä. Olen aina kammonnut yllätyksiä. Ne ovat ehdottomasti vastenmielisiä.

Näin, ettei isä oikein tiennyt, miten alkaisi sanottavansa, ja se varmensi epäilyksiäni.

— Kiiruhtakaa, sanoin hänelle, minun täytyy mennä pukeutumaan.

— Tyttäreni, sanoi hän, minulla on sinulle vakavaa sanottavaa.

— Se ei estä teitä pitämästä kiirettä.

— Tyttöseni, olisiko sinusta vastenmielistä kuningattarena olo.

— Minkä kuningattarena?

— Württembergin.

Kun on kasvanut maalla, niin tuntee ainakin sukukirjat. Siispä kysyin isältä, oliko hänen tarkoituksenansa naittaa minut Württembergin kuninkaalle, joka silloin oli kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.

Hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ei ole kunnioittanut minua pyytämällä kättäsi, vaan hänen korkeutensa Lautenburg-Detmoldin suurherttua.

Isällä, joka kuitenkin itse on ruhtinas, oli suu niin täynnä majesteetteja ja korkeuksia, että jouduin aivan epätoivoon.

— Mitä! huudahdin minä. Tuoko, joka on sarfanihummerin näköinen? Ei koskaan.

— Olkaamme vakavia, sanoi isäni.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaani. En sitäpaitsi huomaa, mitä tekemistä tuolla punaisella lyhytsilmällä ja Württembergin kruunulla on keskenään.

— Asianlaita on niin, sanoi isäni opettavaisesti, että Württembergin Albert-kuninkaalla ei ole lasta, että hän on kuusikymmentäkaksi-vuotias, kuten sanoit, sokeritautinen, ja että Lautenburgin suurherttua on hänen perillisensä.

— En huoli hänestä, vastasin. Ennemmin otan vaikka kasakka Kuninin, ja sitäpaitsi, en tahdo mennä naimisiin.

Isä alkoi tulistua. Hän kertoi minulle koko jutun. Lautenburgin Rudolf oli aivan mielettömästi rakastunut. Hän oli puhunut keisarinnalle, ristiäidilleen, tämä oli puhunut keisarille, keisari tsaarille ja tsaari isälle. Sellaiset ehdotukset, paitsi sitä, että olivat suureksi kunniaksi, olivat melkein käskyjä, ja...

— Ja te olette suostunut kysymättä minulta ensiksi? puuskahdin minä.

— En lainkaan, vastasi hän hämmentyneenä, mutta enhän voinut olla kiittämättä, hyväksymättä...

— Hyväksymättä, mitä?

— Hyväksymättä jotakin, joka ei sido mihinkään, siihen että suurherttua saa olla sinun ritarinasi ylihuomenna metsästysretkellä.

— Ellei muusta ole kysymys, voitte luottaa minuun. Kyllä minä osaan tästä saksalaisesta karkoittaa ajatuksen etsiä perijätärtä Venäjältä.

— Lupaa käyt täytyä kauniisti, pyysi isäni hätääntyneenä. Alanpa jo katua, että olen antanut sinun alati olla vapaudessasi. Ajattele, että kysymyksessä on kuninkaallinen kruunu, ei enempää eikä vähempää.

Kuninkaallinen kruunu! Tyttärensä näkeminen kuningattarena! Muuta ei hänellä päässänsä ollut, tällä vanhalla kalmukilla.

Illalla noustessani ajoneuvoista juhlaesittelyä varten oivalsin, että isä oli sitoutunut paljon enempään kuin mitä oli uskaltanut minulle tunnustaa.

— Täällähän meidän pikku morsiamemme on, sanoi keisari ottaen minua kädestä.

Keisarinna, hautovan kanan näköisenä, suuteli minua otsalle. Näytti olevan perhetapa sellainen.

Vieläpä tsaarikin katsoi täytyvänsä lisätä kalpeasti hymyillen Wilhelm II:lle:

— Sinä et siis tyytynyt miehiini? Nyt sinä otat minulta vielä naisalamaisenikin!

Minä hymyilin tyynen ja ylevän näköisenä, mutta silmäilin vaivihkaa punahusaariani, joka ei tiennyt, minne olisi itsensä sijoittanut, ja sanoin itsekseni:

— Odotahan, poikaseni! Saatpa maksaa kaiken tämän ylihuomenna.

* * * * *

Metsästysretken päivä tuli. Minua huoletti vain yksi asia: metsästyksen tapahtuminen liian puhdistetulla ja haravoidulla alueella. Tulin tässä suhteessa pian rauhoitetuksi. Metsässä oli kyllä suuria puistikkoja naisia varten, mutta niiden sivuilla hyvin tiheitä ryteikköjä, puroja ja, siellä täällä, pieniä suomaita ja rotkoja.

Tarass-Bulba, jolle ennen lähtöä olin antanut puoli naulaa whiskyssä kasteltua sokeria, oli hilpeä mutta rauhallinen.

Valehtelisin, jos kieltäisin, ettei hevoseni paikalletulo herättänyt ihmettelyä ja huudahduksia. Kruununprinssi kysyi, miksi en ollut antanut lyhentää sen karvaa.

— Antaapa heidän puhua, vanha veikko, mutisin minä hevoselleni.

Se ymmärsi ja pudisteli päätään pilkallisen näköisenä.

Suurherttua Rudolf oli ratsastanut viereeni. Olin niin ystävällinen, että poikaraukka rohkaistuneena sanoi minulle puoliääneen:

— Teille ei siis ole vastenmielistä, armollinen neiti, että olen ritarinanne?

— Kuinka olette voinut sellaista luulla, herraseni? vastasin. Tämä hovielämä on tukahduttavaa. Ei voi koskaan olla rauhallinen. Täällä metsässä sitävastoin, täällä on ilmaa, täällä on tilaa. Voimme jutella.

— Te rakastatte luontoa! sopersi hän riemastuneena. Miten onnellinen olen!

Minäkin olin hyvin tyytyväinen, tunsin, ettei hän jättäisi minua tuumaakaan.

Ensimmäinen kettu saatiin ajetuksi. Mitään mainittavampaa ei tällöin tapahtunut, paitsi että Tarass-Bulba torventoitotuksista ilostuneena otti muutamia polkanaskeleita ja asetti etujalkansa kuningas Adalbertin juhdan lautasille, sillä seurauksella, että tämä arvon herra oli vähällä keikahtaa nurinniskoin satulasta. Tästä hetkestä alkaen vältettiin minun pientä berberiläistäni kuin ruttoa.

Lautenburgin suurherttua ratsasti tuollaisella Saksassa niin tavallisella suurella tummanruskealla hevosella, jonka polvitaipeet ovat paksut kuin kinkut ja jonka selkä on leveä kuin biljardipöytä, Lisäksi huomasin pian, että tämä alhainen eläin oli kovasuinen ja nelisti pää jalkojen välissä.

— Ystäväparka, ajattelin minä, saatpa pian tekemistä, kun ojat tulevat eteemme.

Toinen, sitten kolmas kettu hakattiin hengiltä ilman vastuksia. Äkkiä neljäs loimahti esiin minun ja suurherttuan välillä. Näin sen. Se oli laiha, melkein hännätön eläin. Älysin, että sitä kannatti ajaa.

— Tämä on meidän! huusin Rudolfille.

Hän kannusti suurta konkariansa, joka painalsi nopeaan neliin.

Kettu oli sata metriä edellä.

Kunnon pikku eläin! Se johti meitä suoraan tiheikköä kohden.

Tuon tuostakin suurherttua kääntyi:

— Enhän aja liian nopeasti? Voitteko seurata? kysyi hän läähättäen.

— Antakaa mennä, vastasin.

Ja Tarass-Bulba pärskyi kuin sanoakseen:

— Ann' mennä, ann' mennä.

Tällä kertaa tulimme todelliseen metsään. Silloin minä kosketin berberiläiseni kaulaa ja höllitin ohjaksia. Yhdessä minuutissa suurherttua oli sivuutettu.

Näin silmänräpäyksen ajan hänen punertavat, huohottavat kasvonsa... Hän oli nyt neljännesvirstan päässä takanani.

Käskystäni Tarass-Bulba hiljensi vauhtiaan.

— Te saitte minut säikähtämään, sanoi poikaparka saavuttaessaan minut. Luulin, että hevosenne pillastui.

— Huomatkaa! huusin hänelle.

Puro ilmestyi jalkojemme juureen. Hän suoriutui joten kuten sen ylitse. Pientä nurmikkoista mäenrinnettä pitkin kettu pyyhälsi edellämme kolme koiraa kantapäillään.

Sitten tuli uudelleen tiheikköjä. Olin kumartunut hevosen kaulalle enkä saanut kasvoihini ainoatakaan raapaisua oksista, jotka Tarass-Bulban pää sinkautti syrjään ja jotka heti taas sulkeutuivat. Mutta seuralaisparkani kasvot olivat jo verissä. Pieni tammi riipaisi maahan hänen lornjettinsa. Tunsin, että hän täten oli tullut kykenemättömäksi jatkamaan ajoa. Hänen suuri hevosensa puhalsi kuin säkkipilli.

— Rohkeutta, huusin minä, kettu väsyy! Ja minä kosketin kannuksella Tarass-Bulbaa.

Pikku hevoseni ei pidä tällaisesta leikinteosta. Se otti suunnattoman hypyn. Takana toinen koetti, vaivaloisesti seurata perässä katkeavien oksien peloittavasti rasahdellessa.

— Alatpa jo saada tarpeeksesi, sanoin itsekseni, seuraavan esteen jälkeen olet kuitti mies.

Seuraava este tuli pian eteen viisitoista jalkaa leveän ja yhtä syvän vetisen ojanteen muodossa, jonka reunat olivat ruohon ja pensaitten peitossa ja siten hyvin petolliset. Hetkisen kysyin itseltäni, pääsisikö Tarass-Bulbakaan sillä vauhdilla, mikä nyt oli, päähän asti. Mutta epäilykseni oli suotta. Nousten kuin pääskynen pieni urhea heponi oli ojanteen toisella puolella.

Käännyin katsomaan taakseni, tietäen, miten seuraajalleni kävisi.

Niin oli kuin luulin. Ratsu ja ratsastaja olivat, lentäneet nurin. Ensimmäinen ei ollut tavannut reunaa takajaloillaan ja sinkauttanut siten toisen säälittä ojaan.

Hyppäsin maahan ja lähestyin suurherttuaa hieman peläten jatkaneeni leikkiä liian pitkälle.

— Ettehän ole loukkautunut? huusin.

— En luule, mutisi hän heikosti. Pelkäsin niin kovin teidän puolestanne nähdessäni teidän heittäytyvän tämän kirotun ojan ylitse.

Poika raukka! Mieleni teki pyytää häneltä anteeksi.

— Haluatteko, että autan teitä nousemaan?

— Haluan kylläkin.

Mutta turhaan koetin saada häntä pystyyn.

Silloin vasta huomasin hänen kalpeutensa.

— Olette taittanut vasemman jalkanne, huudahdin.

— Oh, ehkä ei aivan niin, sanoi hän aseettomaksi tekevällä lempeydellään, ruhjevamma korkeintaan.

— Sanon teille, että jalkanne on sittenkin poikki, tunnen sen verran näitä asioita.

Samalla aikaa leikkasin metsästystikarillani hänen saappaansa halki. Hervoton, roikkuva jalka tuli esiin.

— Tämäpä on kaunista, ajattelin, vähintään kuuden virstan päässä muista.

Rudolf ei sanonut enää mitään, katsoi vain minuun hyvillä, äärettömän lempeillä silmillään. Olisi voinut luulla, että hän tunsi itsensä onnelliseksi.

— Kiitoksia, mutisi hän.

— Mistä hyvästä? huudahdin. Olen taittanut jalkanne ja te kiitätte minua. Odottakaahan edes siksi, kunnes olen auttanut teidät pälkähästä.

Hän sanoi surumielisen näköisenä:

— Voitte palata toisten luo ja lähettää tänne jahtirengit.

— Vai niin, sanoin raivostuneena. Tulla toisten luo ilman kettua, ja kun minulta kysytään, missä on suurherttua Rudolf, saan vastata; Olen jättänyt hänet erään ojan pohjalle toinen jalka murtuneena. Ei, herraseni!

— Kuinka tahdotte, sanoi hän heikosti. Mutta en tiedä oikein, miten, aiotte suoriutua.

— Saatte nähdä.

Suuri konkari seisoi jonkun askeleen päässä nyhtäen tylsästi ruohoa suuhunsa Tarass-Bulban pilkallisesti katsellessa.

— Tule tänne, rietas elukka!

Kun olin taluttanut sen paikalle, käsitin, etten koskaan jaksaisi nostaa suurherttuaa sen selkään.

— On sekin ajatus ratsastaa hevosilla, jotka ovat korkeita kuin rakennustelineet! paasasin kiukustuneena.

Haavoittunut katsoi minuun kasvoillaan yhä sama anteeksianova ilme, joka lopuksi muuttui epätoivoiseksi.

— Tarass-Bulba! kutsuin minä.

Pieni berberiläinen tuli vitkastellen. Se epäili, että jotakin tulisi sille tapahtumaan.

Lautenburgin Rudolf ei voinut estää pelon ailahdusta.

— Aiotteko hinata minut tuon eläimen selkään? sopersi hän. Mieluummin jäisin tänne.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaa. Tarass-Bulba on sitäpaitsi lauhkea kuin lammas. Pitäkää vain kiinni.

Hän oli painava, tämä saksalainen. Mutta nostin hänet kuitenkin ja sijoitin hänet tukevasti satulaan suitsien avulla.

Itse nousin suuren konkarin selkään.

Luuletteko, etten palatessani pitänyt itseäni aivan pahkahulluna! Olin onnistunut tekemään vain säälittäväksi sen, jota tahdoin vihata. Ja sitten tuli vielä lisäksi Tarass-Bulban hämmästynyt katse, joka saattoi minut suunniltani.

— Mitä olen tehnyt, näytti hevoseni sanovan minulle, että annat kannettavakseni saksalaisen ja pidät parempana tuota alhaista ruunikkoa, jolla ei ole harjaa ja jonka kaviot ovat leveät kuin paistinpannut?

* * * * *

Ei pidä koskaan taittaa sellaisten ihmisten jalkoja, joiden kanssa ei halua mennä naimisiin. Minun tuskin tarvitsee kertoa teille miten kävi. Minua eivät voi sitoa muut kuin omat tekoni, ja huimapäisyyteni sai aikaan sitoumukseni, johon kaikki maailman keisaritkaan eivät olisi saaneet minua suostumaan.

Herätin suurta huomiota palatessani toisten luo ruunikolla ratsastaen ja taluttaen Tarass-Bulbaa, joka kantoi suurherttuaa hihnoilla sidottuna selässään. Metsästys keskeytettiin. Kaikki tunkeutuivat ympärillemme. Minun täytyi kertoa mitä oli tapahtunut ja tein sen mahdollisimman lyhyesti, kuten kerrotaan tapahtumista, joista ei ole syytä suurin ylpeillä. Mutta loukkautunut lisäsi värittäviä yksityisseikkoja. Kuume teki hänet kaunopuheiseksi ja sai minut näyttämään sankarittarelta. Minun täytyi ottaa vastaan onnitteluja koko hovilta.

Keisari, joka näkee kaikki asiat väärin ja suurennellusti, puhkesi lausumaan:

— Hän on ihmeteltävä, tämä lapsi, joka ensimmäisenä päivänä jo osaa pelastaa sulhasensa elämän.

Keisarinna suuteli minua. Se on perhetapa. Isäni oli seitsemännessä taivaassa.

— Parhaat onnitteluni teidän majesteetillenne, kuiskasi hän korvaani.

Olin raivoisa ja hymyilevä. Kiukkuni kohdistui Tarass-Bulbaan, joka palatsiin palatessamme sai enemmän ruoskaniskuja kuin koskaan sen jälkeen.

Minulla on eräs ominaisuus. En kärsi epäselviä tilanteita. Tietoisena siitä, että suurimmaksi osaksi omasta, syystäni olin tästä lähtien sidottu niin julkisesti, etten enää voinut vapauttaa itseäni ilman tuollaista skandaalia, jota jokainen arvoaan kunnioittava ruhtinatar kavahtaa enemmän kuin varmaa onnettomaksi tulemista, päätin vielä samana iltana esittää ehtoni hänelle, jota hovi jo nimitti sulhasekseni.

Pyysin puheillepääsyä, minkä hän empimättä myönsi lähetettyään pois siteidenasettajan.

Kun olimme yksin, puhuin hänelle jotensakin tähän tapaan:

— Herraseni, tuloni varmaankin hämmästyttää teitä. Mutta tapanani on aina ollut tehdä se, minkä arvelen hyödylliseksi, ollenkaan ottamatta huomioon, onko se sopivaa vai ei. Mielestäni on nyt erittäin tärkeätä teidän saada kuulla seuraavaa:

Tulin Pietariin tehdäkseni isälleni seuraa, nähdäkseni kauniita juhlia, lyhyesti huvitellakseni, mutta en suinkaan etsiäkseni itselleni puolisoa. Kosijoita olen hylännyt, suvaitkaa uskoa minua, yhtä monta kuin on maakuntia Venäjällä, ja viimeinen oli eräs persialainen prinssi, joka omistaa vuoriston, josta löytää jalokiviä yhtä helposti kuin multasieniä Perigordissa, ja suurempia kuin ne.

Minä siis tulin tänne. En tiedä mikä heihin kaikkiin on mennyt. Minun on muitta mutkitta mentävä naimisiin. Tätä en sano teitä pahoittaakseni. Mutta olemmehan, herraseni, tunteneet toisemme vasta kolme päivää.

Oli miten oli, joka tapauksessa olen nyt melkeinpä velvollinen ottamaan teidät puolisokseni. Olosuhteiden pakosta ei voida ottaa huomioon, mikä te olette ja mikä minä olen. Meidän historiassamme on neljä keisaria ja keisarinnaa, kruunuja ja epäilemättä myöskin tulo- ja meno arvioita pidettävänä tasapainossa; tunnen, että isä tulisi onnettomaksi, ellen minä pääsisi kuningattareksi, nyt kun hän on nähnyt, mahdollisuuden siihen. Kaiken lisäksi olen taittanut jalkanne.

Hän teki liikkeen: älkäämme, puhuko siitä.

— Juuri siitä meidän on puhuttava, koskapa, sanon sen teille suoraan, juuri tämä aiheuttamani tapaturma on saanut minut niin nopeasti hyväksymään asian, josta en vielä eilen tahtonut kuulla puhuttavankaan. Olen, siitä kiitollinen, sillä se antaa minulle vaikutelman, ettei avioliittoni ole tyyten järkiavioliitto, mikä minunlaisestani naisesta on hyvin miellyttävää.

— Tahtoisin toisenkin jalkani ja käteni poikki, sanoi hän lempeän surumielisesti, kunhan minun vain ei tarvitsisi kuulla teidän lausuvan tuota kauheata sanaa järkiavioliitto.

— Olen tehnyt päätökseni, sanoin tunteettomasti. Suostun tulemaan puolisoksenne. Mutta pitänette kohtuullisena, että asetan teille pari pientä ehtoa.

— Sanokaa, sanokaa, lausui hän kiihkeästi. Tiedättehän, että kaikki, mitä pyydätte, myönnetään edeltäkäsin.

— No, no! sanoin hymyillen. Ehkäpä havaitsette hetikohta myöntyneenne liian nopeasti. No niin, hyvä ystävä (korostin tätä sanaa), olen jo lapsuudestani alkaen nauttinut mitä täydellisintä vapautta, ja tarkoitukseni on saada nauttia sitä naimisiin mentyänikin. Tahdon, ettei mitään elämässäni muuteta, ei mitään, ymmärrättekö?

— Kuinka voitte luulla!...

— Älkää erehtykö sanojen merkityksestä, sanoin. Otaksukaa, ettei tässä puhu teille nuori tyttö eikä nainen ja huomatkaa ehtojeni tarkoittavan, että liittomme minun taipumattoman tahtoni mukaan on oleva ystävyysliitto eikä mikään muuta.

En tiedä, olisinko pitemmälti jatkanut pientä pulmallista puhettani, jollei hänen miehinen hölmöytensä olisi antanut siihen aihetta.

— Te rakastatte jotakuta, sanoi hän käheällä äänellä.

— Olkaa säädyllinen älkääkä puhuko tyhmyyksiä, vastasin tyynesti. Suostun sanomaan teille, etten rakasta ketään muuta paitsi — koska tämä rakastaa-sana nyt kerran on niin ylen tärkeä — syntymämaatani, metsästystä, isääni, kukkia, jätettäköön minut jo rauhaan, ja paria kolmea muuta asiaa, jotka eivät tosiaan voi antaa aihetta mustasukkaisuuteen, ominaisuuteen, jonka ilmeneminen älykkäässä miehessä on hyvin valitettavaa. Oletteko tyytyväinen?

Hän hymyili heikosti.

— Tämä, jatkoin, on meidän pieni yksityissopimuksemme. Viranomaiset pitävät huolen julkisesta puolesta ja kaikesta muusta. Minä en välitä siitä vähääkään ja toivoakseni ette te myöskään. Minun ei tarvitse lisätä, että saatte minusta toverin, joka on aina teidän arvoisenne, olosuhteiden tasalla minkälaiset ne ovatkin, ja kykenevä, jos Jumala niin tahtoo, kantamaan Württembergin kruunua. Tässä käteni sen vahvistukseksi.

Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä tulisesti. Hänen silmistänsä loisti ilo kuumeen asemesta. En voinut olla ihmettelemättä helppoutta, jolla olin saanut hänet paulaan. Sitten äkkiä ymmärsin hänen päätelmänsä: »Olen hänelle niin hyvä, huomaavainen ja rakastettava, että hän jonkun ajan kuluttua, jota aikaa en tahdo ennakolta määritellä, tulee siitä liikutetuksi.»

Tämä miesparan ajatus oli niin yksinkertainen, etten voinut olla tuntematta hiukan liikutusta. Me erosimme mitä parhaimpina ystävinä.

Palatessani huoneistooni kuulin tavatonta hirnumista isolta pihalta. Se oli Tarass-Bulba. Ikävystyneenä tallissaan se oli särkenyt oven, syössyt nurin tallirengin ja kaksi vartijaa, ja kutsui minua nyt alhaalta korvia särkevästi hirnuen. Minulla oli paljon enemmän vaivaa sen rauhoittamisesta kuin mitä minulla oli ollut suurherttua Rudolfista.

* * * * *

Ensi töikseni jo syksyllä 1909, kun olin tullut Lautenburg-Detmoldin suurherttuattareksi, lyhdyin panemaan toimeen välttämättömiä parannuksia saadakseni itselleni edes jossain määrin mukavan asunnon. Puutarhat olivat saaneet kasvaa omin valtoinensa, ja palatsi oli täynnä hirveätä romua, josta ei edes neekerikuningas olisi huolinut.

Palautin ripeästi järjestyksen tähän kaikkeen.

Melusine, joka tuli keväällä v. 1910, voi sanoa sinulle, että elämäni oli silloin suunnilleen samanlaista kuin nytkin, paitsi että siihen aikaan, kun ikävä ahdisti, saatoin livistää Venäjälle tuulettamaan aivojani.

Mutta kuka muuttui niin suurherttua Rudolf. Ei niin että hän olisi koskaan lakannut osoittamasta minulle mitä liikuttavinta huomaavaisuutta, tuo miesparka. Mutta vuoden kuluttua, kun hän oli saanut selvästi havaita, etteivät hänen viattomat pikku laskelmansa pitäneet paikkaansa, etteivät pitäisi koskaan, että tulisin aina olemaan häntä kohtaan sellainen, kuin olin sanonut eikä mitään enempää, hän kävi synkäksi ja pysytteli kotosalla. Lautenburgissa häntä nimitettiinkin vain Rudolf vaikenijaksi.

Pahempaa kuin tämä oli hänen joutumisensa huonoihin väleihin keisarin kanssa. Wilhelm II uskoo kuuluvansa Ludvig XIV:n kaltaisten hallitsijoiden joukkoon. Hän äkämystyy niille saksalaisille ruhtinaille, jotka eivät käy näyttäytymässä Berliinissä, ja syyttää heitä separatistisista pyrkimyksistä. Rudolf ei enää astunut jalallaan hoviin.

Lautenburgissa hän ei enää halunnut nähdä ketään. Seitsemäs husaarirykmentti sai olla vailla everstiänsä. Puolet päivistään ja öistään hän vietti kirjastossa selaillen mineralogisia teoksia, mielitiedettänsä harjoittaen. Hän vietti siellä kaiken aikansa, kunnes herra von Boose tuli tänne.

Melusine tunsi hänet, tämän Boosen, jonka nimi saa sinut vapisemaan. Sano hänelle, Melusine, ettei ollut kurjempaa bridgen pelaajaa. Hän osasi vain tavallista peliä eikä koskaan tahtonut asettua vastarintaan. Mitään kilpailua ei voinut ajatellakaan. Pyysin suurherttuaa liittymään joukkoomme neljänneksi, mutta hän oli niin taitamaton ja epäkohtelias, että minun täytyi lähettää hänet takaisin jatkamaan rakkaita opintojaan.

Boose oli hyvin oppinut, se tunnustus täytyy hänelle antaa. Kuvittelehan, että hän kolmenkymmenenkahden vuotiaana, tavallisena insinööriluutnanttina oli topografian professori sota-akatemiassa. Hänen kirjansa _Architectonique de la plaine hanovrienne_ on suuressa arvossa kaikkialla Europassa. Eräänä päivänä Berliinissä hän löi korvalle erästä komendanttimajuria, joka väitti, että Harz-vuoristossa on tertsiäärikauden jälkeisiä kerrostumia. Rudolf, joka ihaili Boosen teoksia, meni puhumaan hänen puolestaan sotaneuvostoon. Hänen välityksellään von Boose pääsi vain kuudenkymmenen päivän linnavankeudella. Rangaistusajan kuluttua sai mieheni aikaan, että hänet siirrettiin kolmanteen insinööripataljoonaan Lautenburgiin.

Keväällä y. 1911 matkustin Venäjälle viettämään isäni luona pääsiäistä. Siellä sain suurherttua Rudolfilta kirjeen, jonka olen kai jo näyttänyt sinulle. Hän ilmoitti minulle, että keisari oli kutsunut hänet puheilleen ja kysynyt eikö hän suostuisi asettamaan valtakunnan palvelukseen tieteellisiä lahjojaan. Tutkimukset olivat osoittaneet Kamerunissa löytyvän suunnattomia mineraalirikkauksia. Oli välttämätöntä saada asiasta tarkka selko ja myöskin todeta kaikella mahdollisella varovaisuudella rajamaitten mineraalilähteet, jotta saataisiin selville, olisiko Saksalle niiden anastamisesta mitään hyötyä. Nämä seudut, lapseni, minua pahoittaa sanoa se, sinulle, olivat se Kongon osa, jonka Ranska luovutti Saksalle 1912 vuoden sopimuksella.

Rudolf läksi siis tutkimusmatkalle Boosen kanssa. Hän pyysi anteeksi, että hänen saamiensa ohjeiden pakotuksesta, täytyi jättää Eurooppa näkemättä sitä ennen minua, lisäten, että hän, jos hän niin suorasukaisesti rohkenee sanoa, oli varma siitä, ettei hänen matkallansa olisi mitään vaikutusta elämäni tavalliseen kulkuun. Missä hän, ystävä raukka, suuresti erehtyi.

Pariisista, Bordeaux'sta, Saint-Louis'sta, Senegalista sain häneltä kirjeitä. Sitten Kongosta pari kolme, ne, jotka olen sinulle näyttänyt. Sitten kului hyvin pitkä aika, kunnes eräänä päivänä lankoni Fredrik-August saapui Lautenburgiin tuoden huonoja uutisia. Auringonpistoksen kohtaamana suurherttua oli kuollut Sanghassa, melkein matkansa päässä. Hänen viimeinen sanansa oli ollut minun nimeni.

Melusine on sanova sinulle, että itkin Rudolfia, ja toisin kuin itkisin Tarass-Bulbaa, jos se huomenna kuolisi. En ole koskaan tehnyt vääryyttä tälle eläimelle. Rudolfia kohtaan olen aina ollut suora ja rehellinen ja kuitenkin minusta tuntui kuin olisin jollain tavoin syyllinen hänen kuolemaansa.

Hänelle, joka lepää siellä kaukana hehkuvan auringon paahteesta halkeilevan savimaan povessa, toimitin hautajaisten asemesta suurenmoisen sielunmessun. Keisari, keisarinna, kaikki Saksan ruhtinaat olivat, läsnä. Lautenburgin punaiset husaarit surunauhat sapeleissaan muodostivat kunniakujan, ja uskonnollisten menojen aikana heidän univormunsa toivat mieleeni Pietarhovin punaisen husaariraukan, joka tanssi niin huonosti ja oli niin hyvä.

Jokainen tämän kertomuksen lause, ystäväni, on ollut merkki siitä luottamuksesta, jota osoitan sinulle. Saat siitä edelleen todistuksen jokaisessa seuraavista sanoistani.

Sinä tunnet. Hagenin etkä kovin paljoa pidä tästä minun pikku käskyläisupseeristani. En tiedä mikä hänessä on voitolla, uhrautuvaisuusko vai rakkaus. Uhrautuvaisuus sallii meidän turvautua kaikessa häneen, mutta rakkaus antaa hänelle meidän oman etumme silmälläpitämiseen selvänäköisyyttä, jota meillä itsellämme ei ole.

En minä eikä Melusine kuusi kuukautta Rudolfin kuoleman jälkeen osanneet epäillä sitä, mitä minulle oli tapahtuva. Hallitsijattaren velvollisuuksiin kiintyneenä suoritin tehtäväni täsmällisyydellä, joka hämmästytti itseäni. Olen ollut valtiopäivien puheenjohtajana, olen allekirjoittanut päätöksiä, olen siirtänyt toiseen tuomioistuimeen riita-asioita, nimittänyt virkamiehiä kaikkien tyytyväisyydeksi, luulen. Ja Lautenburgin kaupunkia ei ole koskaan hoidettu paremmin kuin minun esimiehyyteni aikana.

Hagen, hän epäili. Näin hänet päivä päivältä yhä synkempänä. Lopuksi, kyllästyneenä näkemään ympärilläni kyynärän pituisia kasvoja käskin hänen joko puhua suunsa puhtaaksi tai lähteä toipumislaitokseen. Hän lankesi jalkoihini.

— Kuinka en olisi tällainen, nyyhkytti hän, kun te tulette kuulumaan toiselle?

Hän ei rauhoittunut, vaikka vakuutin hänelle, etten ymmärtänyt vähääkään hänen puheestaan.

— Onko se mahdollista, sopersi hän, mutta Berliinissä ja vieläpä täälläkään ei puhuta muusta kuin teidän läheisestä avioliitostanne herttua Fredrik-Augustin kanssa.

Tällä kertaa olin jo saanut liiaksi. Sellainen henkilö, jollainen minä kerskaan olevani, voidaan taivuttaa yhden kerran avioliittoon yllättämällä, mutta kaksi!

Kun Hagen, joka kävi useita kertoja kuukaudessa Berliinissä, oli kertonut minulle kuulemansa, käsitin kuitenkin kalkitunkin, että asia oli vakavaa laatua. Ymmärsin sen vieläkin paremmin seuraavana päivänä saadessani kirjeen isältäni. Oli liiaksikin näkyvää, että hänet oli asiaan suostutettu käymällä kiinni hänen heikkoon puoleensa, tyttären kohottamiseen kuninkaalliselle valtaistuimelle.

Kuinka ikävää syventyä hallitsijasukujen yksityisasioihin saadakseni sinulle ymmärrettäväksi mitä sitten tapahtui! Tapahtukoon se mahdollisimman lyhyesti. Miksi minusta oli tullut Lautenburgin suurherttuatar? Päästäkseni isäni toiveitten mukaan Württembergin kuningattareksi Albert-kuninkaan kuoltua. Lautenburgin vallanperimyksestä ei ole voimassa salilainen laki, s.o. Rudolfin kuoltua pysyin minä yhä suurherttuattarena. Mutta Württembergin kruununperimyksestä, siitä määrää tämä laki. Tehkäämme itsellemme selväksi tämä: vain Lautenburgin suurherttua saattoi tulla Württembergin kuninkaaksi. Siis päästäkseni Württembergin kuningattareksi täytyi minun ensin tehdä herttua Fredrik-Augustista, ottamalla hänet puolisokseni, Lautenburg-Detmoldin suurherttua.

Isän kirjeellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin taivuttaa minua tähän liittoon.

Luulen, että vastauksessani, jonka hänelle heti kirjoitin, en muistanut aina ottaa huomioon sitä kunnioitusta, jota tyttären tulee osoittaa isälleen.

Mutta täytyy käsittää, että olin kiihdyksissäni. Olinko näin pakotettu menemään naimisiin jokaisen saksalaisen kanssa? Mikä kohtalo sille, joka ei olisi koskaan tahtonut mennä naimisiin!

Kului noin viikon verran niin sain keisarinnalta kirjeen. Hän nimitti minua tietysti rakkaaksi lapsekseen, tuhlasi minulle mitä imartelevimpia mairesanoja, mutta kirjeen lopussa oleva kutsu saapua Berliiniin oli kuitenkin kaikitenkin käsky...

Kun noudatin sitä, tein sen vähemmän taipuvaisuudesta kuin halusta päästä selville niistä juonista, joita minua vastaan hovissa punottiin.

Otin mukaani Melusinen ja Hagenin. Keisarinna otti minut vastaan hämmentyneen näköisenä, minkä edeltäpäin arvasin, ja hänen selittelynsä tuntuivat hätäisiltä. Tarvitseeko minun kertoa niistä?

L'amour ne règle pas le sort d'une princesse. La gloire d'obéir est tout ce qu'on lui laisse.[30]

[Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa. Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.]

Rakkaus! Kuuliaisuus! Mitäpä olisi hyödyttänyt sanoa hänelle, että hänen päättelynsä oli väärä, etten ollut koskaan rakastanut ketään ja etten missään tapauksessa ollut kuuliaisuudesta mennyt naimisiin ensimmäisellä kerralla. Rudolf raukkaa ei ollut enää ilmaisemassa meidän pientä yksityissopimustamme, joka vapautti minut juuri näistä kahdesta asiasta. Ja mitäpä olisi hyödyttänyt väitellä kunnon rouvan kanssa, joka saneli vain läksyänsä.

Kuuntelin häntä yhteenpuristetuin huulin, sanomatta sanaakaan. Kun hän oli lopettanut sanoihinsa takertuen, lausuin:

— Saanko tietää teidän majesteetiltanne päivän, joksi avioliittoni Fredrik-Augustin kanssa on määrätty?

Hän huudahti torjuen ja vakuutti, ettei keisarin tarkoituksena suinkaan ollut kiirehtiä asioita ja ettei mitään päivää oltu vielä määrätty.

— Siis vasta periaatteellisesti, sanoin.

Hän ei vastannut.

Palasin hotelliin hyvin tyynenä.

Lähden tänä iltana Astrakaniin, sanoin Melusinelle ja Hagenille, jotka levottomina odottivat minua. Pankaa matkalaukut kuntoon. Joka minua rakastaa, seuraa minua.

Hagen ojensi minulle pikapostin, joka oli lähetetty Lautenburgista. Viiden tai kuuden kirjeen joukossa oli yksi Venäjän postileimalla varustettu. Tunsin isäni käsialan.

Ah, he olivat oivallisesti käyttäneet hyväkseen minun huolimattomuuttani. Sain myöhemmin tietää, että ennen kirjettäni, jonka olin kirjoittanut hänelle noin viisitoista päivää aikaisemmin, oli isäni luo saapunut erikoinen keisarin lähettiläs. Hänen ei ollut tarvinnut olla kovinkaan taitava diplomaatti saadakseen isäni asiansa puolelle. Mainio Württembergin kruunu oli taas tehnyt tehtävänsä. Harkituin mutta taipumattomin lausein isä saneli minulle tahtonsa: minun oli otettava Fredrik-August, tai...

En voinut lukea pitemmälle, vaan revin kirjeen tuhansiksi palasiksi, tuossa tuokiossa panin menemään sähkösanoman, kolmisenkymmentä rukoilevaa, uhkaavaa, mieletöntä sanaa Tjumenin ruhtinaan osoitteella.

Muistat, Melusine, miten pelkäsimme Berliinin mustaa kabinettia. Sinä nousit junaan ja menit lähettämään sähkösanoman Köpenickistä.

Sinun mentyäsi en kestänyt enää, vaan sulauduin kyyneliin, kiukun, raivon kyyneliin. Näen itseni vietä tuossa kauheassa berliiniläisessä huoneessa. Hagen nyyhkytti jalkojeni juuressa. Hän oli tarttunut käsiini, käsivarsiinikin ja peitti ne kyynelillään ja suudelmillaan: »Minne tahdotte, milloin tahdotte, sopersi hän, lähden, seuraan teitä.» Kaiken kaikkiaan olen hyvin ylpeä ajatellessani, että yhdestä sanastani preussilainen upseeri olisi ollut valmis jättämään armeijansa, isänmaansa.

Mutta hänen viiksiensä kosketus käsivarteeni palautti minut nopeasti todellisuuden tuntoon. Muistin Sachsenin Louisea, alhaisia mustalaisia, jotka kiskovat rahaa kuningattaren syleilyistä saadulla maineellaan. Työnsin viattoman Hagenin luotani ja pääsin jälleen itseni herraksi.

Kaksi päivää, jotka odotin vastausta, vietin sisällä. Lopulta se tuli, tuo pieni sininen paperi. Sinä katsoit minuun, Melusine, ja minä avasin hymyillen sähkösanoman. Se sisälsi vain nämä sanat:

En ota vastaan tytärtäni, ennenkuin hän on täyttänyt velvollisuutensa.

Voi, hän oli kovasydäminen, tuo vanha kalmukki!

Luin ja kaaduin oikosenaan huoneeni matolle.

* * * * *

Tiedän, ystäväni, että minun tässä täytyy pysähtyä selittämään sinulle eräitä seikkoja, koska muuten tuskin kertomukseni jatkoa ymmärtäisit. »Kuinka», kysyt sinä varmaankin itseltäsi, »kaikki on voinut järjestyä sillä tavoin, että sellaisen lujatahtoisen naisen kuin Auroren on täytynyt taipua? Kuinka on tämä Fredrik-August, näkymätön ja mahtava, menetellyt saadessaan näin puolelleen keisarinnan, Rudolfin ristiäidin, ja keisarin?»

Olet luullakseni lukenut vuoden 1909 vaiheilla riittävän tarkasti lehtiä, tietääksesi, että tähän aikaan eräs Eulenburg-asia, eräs Moltke-Harden-riitajuttu piti Saksan hovia suuressa pinteessä. Henkilökohtaisesti minä vähät välitän siitä tavasta, jolla, nämä ihmiset hauskuuttelivat toisiaan. Kohtuutonta on vain mielestäni se, että näistä jutuista kimmahti kivi minun elämääni.

Veljensä eläessä Fredrik-August näyttäytyi harvoin Lautenburgissa. Näin hänet kolme tai neljä kertaa, joista kerran häissäni, toisen kerran pari kuusi kuukautta myöhemmin hänen haudatessaan vaimonsa, yksinkertaisen naisihmisen, joka käytti kalvosimia kuin mikäkin pöytäkaluston kiilloittaja. Sinun jalo oppilaasi tuskin on äitiänsä älykkäämpi.

Muun ajan Fredrik-August oli Berliinissä. Tämä mies, jonka olet nähnyt niin asiallisena ja kylmänä, vietti siellä iloista elämää. Ystävä, älä usko koskaan ihmisiä, jotka sanovat sinulle, että elostelu on vahingollista. Fredrik-Augustin menestys todistaa päinvastaista.

Nykyisellä suurherttualla on aivan erikoinen taito saattaa huonoon valoon muita joutumatta itse vaaraan. Hän on käyttänyt taitoaan hyväkseen vuonna 1909 Berliinissä. Bülowien läheisenä ystävänä, Eitelin ja Joachimin tuttavana voi vain hän yksin kertoa niistä pienistä kohtauksista, joissa hän oli läsnä. Mutta hän ei kerro sinulle, ystäväni, kuten hän ei ole kertonut minullekaan, sillä et sinä enkä minä voisi koskaan maksaa riittävästi hänen luottamuksestaan. Yksinomaan vaikenemistaan hän saa kiittää suurherttuallisesta kruunustaan ja ehkäpä pian Württemberginkin kruunusta. Kun keisarinna hermostuneesti kehoitti minua alistumaan kohtalooni, puolusti hän silloin, tuo kunnon rouva, vain kahden poikansa kunniaa.

Aivokuume, jonka isäni sähkösanoma minulle aiheutti, kesti yhden kuukauden, minkä ajan horjuin elämän ja kuoleman välillä, ja minkä ajan, uhrautuvaisuudella, jota en unohda, Melusine ja Hagen valvoivat yötä päivää vuoteeni ääressä.

Vihdoin toivuin. Minulta oli leikattu hiukset. Olin laiha mutta kaunis vielä. Eräänä päivänä katsellessani peilistä, miten hullunkuriseksi pienet vaaleat niskakiharat kasvoni tekivät, Hagen, jonka vuoro oli pitää vartiota, tuli ilmoittamaan minulle herttua Fredrik-Augustin saapumisen.

Olin vielä riittävän sairas voidakseni kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, mutta olin jo kauan halunnut päästä mittailemaan voimiani hänen kanssaan. Tunnustan häpeäkseni, että, tuona päivänä en päässyt voiton makuun.

Hän astui sisään ja tervehti minua juhlallisesti ja jäykästi. Siniset silmät hänen ajelluissa, kuivakkaissa kasvoissaan milloin himmentyivät milloin loistivat.

— Olen onnellinen, rakas sisareni, sanoi hän, tavatessani teidät vihdoinkin ylhäällä ja todella virkeän näköisenä.

Moinen luontevuus jäädytti minua. Hän jatkoi:

Minulla ei ole mitään syytä olla sanomatta teille hetikohta käyntini mieluisaa tarkoitusta. Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta kaivatun veljeni suurherttua Rudolfin kuolemasta. Kun lain määräämä suruaika on silloin kulunut loppuun, olisivat heidän majesteettinsa keisari ja keisarinna hyvin onnelliset, jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte määrätä teille parhaiten sopivan päivän häittemme viettämiseksi, sillä he ovat nimenomaisesti ilmaisseet tahtovansa olla häissämme läsnä.

— Sanokaa, rakas veljeni, vastasin, heidän majesteeteillensa, että hääpäiväni jätän heidän määrättäväkseen ja suvaitkaa lisätä, että toivon viimeisen kerran näin vaivaamani heitä.

Hän kumarsi arvokkaasti.

— Se on, uskokaa, minunkin harras toivoni, rakas sisareni, sanoi hän.

Ja hän läksi.

Menimme naimisiin eräänä synkkänä maaliskuun päivänä vuonna 1912. Lupauksensa mukaisesti keisari ja keisarinna olivat vihkiäismenojen aikana läsnä ja matkustivat sitten samana iltana takaisin Berliiniin. Kello viiden tienoissa ensin raatihuoneella, sitten linnassa hallitusviranomaiset ja virkailijat vannoivat uskollisuuden valan uudelle suurherttualle. Kello kahdeksalta oli juhla-ateria, joka läheisen surun johdosta annettiin vain rajoitetulle vieraspiirille, ylemmille upseereille ja herttuakunnan arvohenkilöille, yhteensä noin kolmekymmentä henkeä, alakerroksen peilisalissa.

Tuskin oli päästy toiseen ruokalajiin, kun ylemmästä kerroksesta päidemme yläpuolelta alkoi kuulua milloin kovempaa milloin pehmeämpää jysähtelyä.

Aluksi siihen ei kiinnitetty huomiota. Mutta jysähtely jatkui aivan vimmatulla, säännöllisyydellä.

Rypistäen keveästi kulmiaan suurherttua antoi merkin lakeijalle, joka seisoi hänen tuolinsa takana.

— Mitä tuo melu on? kysyi hän puoliääneen. Menkää lakkauttamaan se.

Kulin neljännestunti, miestä ei kuulunut takaisin, ja jysähtely jatkui yhä.

— Jumalan nimessä, Kessel, huudahti suurherttua puoleksi kiivastuneena puoleksi hymyillen, rientäkää toki katsomaan, mitä on tekeillä yläpuolellamme. Suokaa anteeksi, herrat, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen.

Kessel meni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi hyvin punaisena. Jyske oli tauonnut.

— No, sanoi suurherttua, mitä se oli?

Kessel oli ääneti.

— Kas niin, komendantti, jatkoi Fredrik-August alkaen tulla kärsimättömäksi. Ette kai ole luullakseni löytänyt tuolta ylhäältä mitään murhayrityksen valmisteluja. Kehoitan teitä rauhoittamaan vieraitani. Mitä siellä oli?

— Muurareita, korkeutenne, sopersi Kessel.

— Muurareita? Tällä hetkellä! Tänä päivänä! Se on jo liikaa. Ja mitä tekivät sitten nämä muurarit? Ah ei, pyydän, herra von Kessel, puhukaa!

— He ovat, sopersi upseeri väkinäisesti, muuraamassa kiinni keltaista käytävää.

Jäätävä hiljaisuus. Keltainen käytävä yhdisti toisiinsa Lautenburgin suurherttuan ja suurherttuattaren huoneistot.

Fredrik-August on voimakas, ystäväni. Totesin sen tuona iltana ja ihailin sitä, kun hän, lyöden otsaansa ikäänkuin tahtoen sanoa: se on totta, olin unohtanut, antoi käskyn hovimestarille:

-— Pitäkää huolta, ettei näiltä kunnon miehiltä, joiden on työskenneltävä koko yö, puutu mitään.

Samantekevää, olin onnellinen, sillä tunsin hyvin, että oli myöskin ihailua hänen ivallisessa katseessaan, jonka hän loi minuun ikäänkuin sanoakseen minulle:

— Ja nyt olemme kahden.

Aurore vaikeni. Kului joku hetki äänettömyydessä. Sitten Melusine ikkunan luo siirtyneenä veti äkkiä uutimet syrjään. Näimme silloin, että oli jo päivä.

Katsoin suurherttuatarta, joka kyynärpää polvea vasten nojasi leukaansa käteensä ja uneksui. Ei mitään velttoutta piirteissä, ei mitään uurteita ihossa tämän alusta loppuun valvotun yön johdosta.

Raikas aamu näki Auroren vieläkin kauniimpana kuin kuuma ilta oli hänet nähnyt.