VII.

Sattui joskus iltana tai parina viikossa, että suurherttuatar oli mieluummin yksinään. Käytin silloin ikävissäni nämä illat työskentelyyn.

Königsmark-tutkielmani oli pian jäänyt sikseen. Minua tuskin halutti enää penkoa tätä tomua sitten kuin sattuma oli suonut minun ottaa osaa toiseen romaaniin, jonka päähenkilöt elivät ympärilläni, puhuivat minulle joka päivä.

Tänä heinäkuun iltana, jonka Auroren oikusta sain viettää yksikseni, puhkesi kova rajuilma. Mustalle taivaalle avatusta ikkunastani kuulin yöllä miten puut rapisivat rankkasateessa. Työskentelin äärimmäisen veltosti mieli enemmän kiintyneenä maisemiin ja seutuihin, jonne Tjumenin ruhtinattaren kertomus minut oli vienyt, kuin Herrenhausenin murhenäytelmään, ja oli varmasti mitä odottamattomin sattuma, että sain käsiini ratkaisevan pääasiakirjan, josta heti aion teille puhua.

Olen aikaisemmin selostanut teille yksityiskohdittain, jotka teistä silloin varmaankin tuntuivat kerrassaan kuivilta, Preussin kuningattaren äitinsä Sofia-Dorotean puhdistamiseksi kokoaman asiakirjapinkan. Tänä iltana, tutkittuani ensin kaksi toisarvoista todistuskappaletta, sain käsiini asiakirjan, johon oli merkitty S. 2 — N:o 87.

Se sisälsi kaksi suurta sivua hyvin tiheää saksalaista kirjoitusta. Jo ensimmäisistä riveistä välinpitämättömyyteni hävisi. Kävin tarkkaavaiseksi. Ymmärsin saaneeni käsiini jotakin, jolla saattoi olla ratkaiseva merkitys.

Tämä asiakirja esitti erään Bauer-nimisen miehen tunnustuksen. Mainittu mies oli kuollut Rudolfstadtin suurherttuan metsävahtina ja oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin palvellut _Herrenhausenissa_. Viimeisellä hetkellään tämä mies, katolilainen, kutsutti papin luokseen kuulemaan rippiä. Kirkonmies, joka oli kuullut puhuttavan Preussin kuningattaren toimeenpanemista tutkimuksista, laati synninpäästön yhteydessä pöytäkirjan niistä tapahtumista, joihin Bauer oli ottanut osaa. Juuri tätä, kuolevan, rippi-isän ja kahden todistajan nimikirjoituksillaan vahvistamaa tunnustusta olin nyt ryhtymässä tutkimaan.

On selvää, että omistin näin alkuperäisluontoiselle todistukselle heti mitä tarkinta huomiota.

Bauer oli niiden kymmenen miehen joukossa, jotka tarjoutuivat kreivitär von Platenille tuona traagillisena yönä heinäkuun ensimmäistä päivää vasten v. 1694 murhaamaan kreivi Königsmarkin.

Hänen tunnustuksestansa kävi ilmi, että sillä aikaa kuin odotettiin kreivin lähtemistä prinsessan tyköä, kreivitär von Platen tarjosi miehilleen punssia.

Hän kielsi olleensa niiden joukossa, jotka tikarin- ja miekanpistoin tappoivat kreivin, mutta tunnusti pidelleensä häntä kiinni maassa, sillä aikaa kuin kreivitär von Platen, toinen jalka kreivin otsalla, koetti saada tätä tunnustamaan olleensa Sofia-Dorotean rakastaja.

Tunsin useimmat näistä yksityisseikoista. Ne on esitetty Blaze de Burynkin teoksessa. Mutta tunnustuksen seuraava kohta ratkaisi täydelleen kuuluisan riitakysymyksen, minne kreivin ruumis oli joutunut.

Kun kreivi Königsmarkista oli henki lopen lähtenyt, lausui Bauer, käski armollinen rouva von Platen kantaa ruumiin saliin uunin eteen, jonka takana on kuusi jalkaa pitkä pronssilaatta. Armollinen rouva painoi erästä vieteriä. Laatta siirtyi syrjään päästäen näkyviin pienen komeron. Huomasin epäselvästi, sillä olin hyvin hämmennyksissäni, kasan valkeata jauhoa, joka näytti silmääni kalkilta. Sinne panimme ruumiin. Armollinen rouva päästi meidät sitten menemään kehoitettuaan meitä pesemään pois veritahrat, joita joillakuilla meistä oli vaatteissaan. Hän jäi yksin ritarisaliin Festmann-nimisen kamaripalvelijansa kanssa...

Huomaatte, että minulla oli syyni, kun sanoin teille sivumennen, että Königsmarkin ruumis kätkettiin _Herrenhausenin_ ritarisaliin uunin metallilaatan taakse. Bauerin todistuksella ei ollut minun silmissäni muuta arvoa kuin että se varmensi kiistämättömästi tämän paikan. Näin siinä lisäksi todistuksen joko Ernest-Augustin tai hänen poikansa kanssarikollisuudesta. Ottakaa huomioon, että kreivitär von Platen painoi jotakin salavieteriä. XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaiset ruhtinaat olivat hyvin arkoja salalukoistaan. Kun tällainen salaisuus oli ilmaistu kreivitär von Platenille, oli se tapahtunut jostakin tärkeästä syystä.

Olin työhön ryhtyessäni valmistanut itselleni kahvia, jota olin ryypiskellyt kolme suurta kuppia. Väkevä juoma alkoi vaikuttaa, ensimmäisestä löydöstä elpyneenä järkeni oli tällä hetkellä kirkkaimmillaan. Tällä seikalla on merkityksensä, pyydän huomauttaa.

Jonkun asian keksiminen ei ole vielä mitään, sen varmentaminen on kaikki. Kuinka oikeastaan saatoin mennä Hannoveriin pyytämään lupaa saada käydä _Herrenhausenissa_, viipyä ritarisalissa yksinäni tarpeeksi kauan, sillä myönnätte kai, ettei minulla ollut lainkaan halua päästää joku palatsin vartijoista löytämilleni jäljille? Juuri tällöin juolahti päähäni ajatus, jonka esitän teille todistuksena kahvin hyvästä vaikutuksesta johtopäätöksiä tehtäessä. Olin, kuten muistanette, tutkiessani XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaisten ruhtinaiden palveluksessa olleiden ranskalaisten käsityöläisten historiaa huomannut, että Hannoverin vaaliruhtinas Ernest-August oli uskonut lukkojen valmistamisen eräälle Giroud-nirniselle katalonialaiselle käsityöläiselle, joka samalla tavoin oli tehnyt töitä Lautenburgin suurherttualle. Samaisella Giroud'illa oli vielä ollut laskuihin nähden vaikeuksia Ernest-Augustin kanssa. Tähän aikaan olin vain hätäisesti silmäillyt tätä asiaa koskevia papereita. Ne oli tutkittava seikkaperäisesti. Ehkäpä löytäisin niistä jotakin tietoa _Herrenhauseniin_ tehdyistä lukoista. Päätin ottaa heti asiasta selvän.

Kello oli hiukan yli kahdentoista. Pistin taskuuni sähkölampun ja hiivin hiljaa ulos. Luulin tällä hetkellä kuulevani pientä narinaa autiossa käytävässä. »Joutavia, ajattelin, antaisinko nyt vanhojen paperien säikyttää itseäni!...»

Astuessani kirjastoon löysin sen ikäväkseni valaistuna. Professori Cyrus Beck siellä työskenteli piirrellen mustalle taululle kaavojaan ja keskeyttäen työnsä vain tarkastaakseen viittä tai kuutta edessään olevaa avattua kirjaa.

Tuloni oli varsin luonnollista, usein sattui, että tulin myöhään yöllä kirjastoon valmistamaan jotakin seuraavan päivän opetusohjelman osaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin katseli minua tuollaisella oppineiden epäluuloisuudella, ikäänkuin peläten jotakin häneltä ryöstettävän.

Pari kolme ystävällistä sanaa lepytti hänet pian. Hän uskoi minulle päässeensä kokeissaan ratkaisevalle asteelle ja että varmasti huomenna, ellei jo tänä iltana... Puoliavoimesta ovesta kuului hänen sulatusuuniensa kohina kuin iso liekki olisi hulmunnut.

Arvelin hyödyttömäksi sanoa hänelle, että minäkin olin pääsemässä ratkaisuun eräässä tärkeässä kysymyksessä.

Jonkun ajan kuluttua muutoin hän pani kirjansa pois, kääri kokoon paperinsa, pyyhki kaavansa taululta ja poistui toivottaen minulle hyvää yötä.

Odotin hänen lähtöään kärsimättömästi, sillä olin jo löytänyt mitä etsin.

Tutkimisvarmuudella, joka jo alusta alkaen oli minua hämmästyttänyt, olin saanut käteeni pääasiakirjan, Giroud'n Emest-Augustille osoittaman faktuuran vuodelta 1682.

Pitkästä luettelosta olin löytänyt heti seuraavan ilmoituksen:

Ritarisalin uunia varten tehty kuusi salalukkoa, sataviisikymmentä markkaa lukko, — summa... 900 livreä.

Ei tarvinnut olla mikään salalukkojen tuntija ymmärtääkseen mistä oli kysymys. Kassakaapeissa ja muissa säiliöissä käytetään yhä vielä samaa järjestelmää. _Herrenhausenin_ ritarisalin uuninlaatassa oli kuusi numeroitua lukkoa. Laatta saatiin aukeamaan siten, että kierrettiin peräkkäin kutakin lukkoa siinä järjestyksessä kuin keksijän, Giroud'in, nimessä olevat kirjaimet olivat.

Jos muistatte, että tämä Giroud oli ollut Lautenburgin suurherttuan lukkoseppänä, arvaatte ilman muuta, että ensimmäinen ajatukseni oli koetella, pitivätkö Lautenburgin linnan asesalin uunin metallilaattaan nähden paikkansa päätelmät, jotka olin tehnyt Hannoverin linnan ritarisalin uunista, ja silloin ymmärrätte, miten kärsimättömästi odotin Cyrus Beckin poistumista.

Kun hän vihdoinkin meni, odotin vielä neljännestunnin ajan. Sitten sammutin sähköt, avasin kirjastosta oikealle vievän oven ja löin sen kolahtaen kiinni ikäänkuin olisin lähtenyt omalle puolelleni huoneistooni. Sitten, välttäen pienintäkin kolinaa, sivuuttaen hapuilemalla kirjoituspöydät ja rahakokoelmat palasin takaisin ja avasin hiljaa vasemman oven, joka vei asesaliin.

Suuria kuutamon läikkiä heijastui pimeälle lattialle korkeiden, suippokaaristen ikkunoiden hahmoisina. Menin suoraan uunin luo. Tunsin jännittyneenä käsieni koskettavan raskasta rautalevyä. Vasta sitten kuin sormeni olivat kohdanneet ylhäällä vasemmalla eräänlaisen rautakohokkeen, sytytin sähkölamppuni.

Minulle ei ollut vähintäkään vaivaa tämän kohokkeen selvillesaamisesta; se kääntyi saranoillaan jättäen näkyviin jonkinlaisen taulun. Koko laite muistutti suuresti meidän kaasumittareitamme.

Tein harmistuneen liikkeen. Odotin näkeväni kirjaimia, mutta taulu olikin numeroitu. Se oli jaettu kahteenkymmeneenviiteen osastoon.

Sammuttaen lamppuni istahdin tukevalle tammijakkaralle, joka oli uunin vieressä.

Mietiskelyni ei kestänyt kauvoja. Numero 25. Olinko hölmö!

Otin taskustani lyijykynän ja palan paperia, ja polvillani jakkaran edessä sytytettyäni jälleen lamppuni kirjoitin nopeasti aapisen kaksikymmentäviisi kirjainta ja niiden alle vastaavat numerot. Kirjoitettuani sitten Giroud'n nimen sain seuraavan numeroyhdistelmän: 7. 9. 18. 15. 21. 4.

791815214. Kosolti päiviä saa kulua, ennenkuin tämä luku häviää muististani.

Käänsin kapean valosäteen suorakulmaista laattaa kohden. Suunnaton pettymys valtasi minut. Kuuden kohokkeen asemesta, joiden levyssä piti olla, näin vain kaksi.

Kun sentapaisessa päättelyssä, jonka äsken olin suorittanut, yksi ainoa kohta ei käy yhteen, on se merkki siitä, että koko päättely on väärä. Olin luullut asiaa liian yksinkertaiseksi...

Yksinomaan omantuntoni rauhoittamiseksi aukaisin ensimmäisen kohokkeen ja väännettyäni taulun keskellä olevaa viisaria asetin sen numeroon 7: g.

Siirryin laatan oikealle puolelle ja tein samoin toiselle kohokkeelle asettaen viisarin numeroon 9. i.

Silloin kuulin sydämeni jyskyttävän. Musta, pystysuora rako ilmestyi laatan keskikohdalle. Tämä rako suureni suurenemistaan. Kaksi seinää siirtyi, toinen oikealle toinen vasemmalle, niin että keskelle jäi 80 cm levyinen aukko.

Olin löytänyt: _Herrenhausenin_ salaisuus oli vihdoinkin tulossa ilmi.

Olin tullut rauhalliseksi, aivan tavattoman rauhalliseksi. Muistan hokeneeni itsekseni: »Mikä ihmeellinen tapa tutkia historiaa! Mitä ajattelisi tästä herra Seignobos?»

Ottaen mukaani jakkaran, jota olin käyttänyt pöytänä, tunkeuduin aukosta sisään. Syrjäänsiirtyneissä rautalevyissä oli sisäpuolella kaksi kädenripaa. Hyvin hiljaa mutta helposti vedin levyt jälleen yhteen, ei kuitenkaan aivan kiinni, peläten mahdollista, turmiollista sulkukoneistoa.

Muistatteko, ystäväni, elokuun 24:ttä päivää, Belgiassa, Beaumontin kylässä, kun tunkeuduimme holviin, jonne viisi ulaania kerrottiin kätkeytyneen? Te seurasitte perässäni syyttäen minua varomattomaksi. Mutta minä hymyilin ajatellessani, että nämä viisi pakolaista olivat lapsenleikkiä verrattuna siihen pimeyteen, johon minä tunkeuduin tuona yönä Lautenburgissa.

Vedettyäni laatan puoliskot melkein kiinni huomasin olevani pienessä komerossa, jonka leveys oli kuusi jalkaa ja korkeus samoin kuusi. Oikealla ja vasemmalla oli kiviseinä, mutta perällä metallilaatta, jonka, kummallakin sivulla oli taas kaksi kohoketta. Tiesin sen muuten jo ennakolta.

Asetin ensimmäisen taulun viisarin numeroon 18.

Tuskin olin saanut toisen taulun viisarin siirretyksi numeroon 15, kun murtuvan puun ratina, kamalasti kaikuen tässä hiljaisuudessa, jähmetytti minut päästä, jalkoihin. Suunnattoman levyn koko alaosa, metrin verran maasta lukien, oli kääntyessään murskannut säpäleiksi tammijakkaran, jonka sisälletullessani olin asettanut levyä vasten.

Ilman äkillistä hypähtämistä taaksepäin olisivat jalkani musertuneet.

— Oivallista, mutisin minä. Heidän salaovissaan on myöskin ketunrautoja.

Kyykistyen kömmin toiseen huoneeseen, joka oli yhtä suuri kuin ensimmäinenkin.

Uskotte, että tällä kertaa asettaessani viidennen taulun viisarin numeroon 21 ja kuudennen numeroon 4 olin hyvin varovainen. Turhaa vaivaa. Levy jakautui kahtaanne kuten ensimmäinenkin ja liukui hitaasti näkymättömillä saranoillaan.

Silloin tulin kolmanteen ja viimeiseen huoneeseen.

Se oli yhtä korkea mutta suunnilleen kaksi kertaa niin leveä ja pitkä kuin edelliset.

Kapea sädekimppu sähkölampustani valaisi selvästi mutta vähäisen alan kerrallaan.

En aluksi nähnyt maassa muuta kuin valkeata soraa.

Mutta äkkiä, ystäväni, sydämeni jähmettyi. Minut valtasi pelko, pelko. Nurkassa vasemmalla osui silmiini merkillinen valkea kasa.

Lähestyin sitä vastustamattoman voiman vetämänä ja lähestyessäni teki mieleni paeta. Kalisevien hampaitteni välistä mutisin: »Se on harhanäky, minä uneksun, tiedän hyvin, että uneksun. En ole Hannoverissa. Olen Lautenburgissa. Palatsissa. Aivan lähelläni on Cyrus Beck, joka tekee työtä. On vartijat. On Ludwig, kamaripalvelijani. On komendantti Kessel, joka on niin hyvä, niin kunnollinen...»

Valkea kalkkikasa oli nyt edessäni, jalkojeni juuressa. Pikemmin lankesin kuin polvistuin sen eteen.

Kummallisia, muodottomia, vaalenneita, kauheita jäännöksiä törrötti tuossa kasassa. En ymmärrä, miten siinä hirveässä tilassa missä olin, rohkenin tarttua yhteen niistä, koetella sitä, katsella sitä...

Joka tapauksessa tein niin. Käsissäni oli luu, oikean jalan sääriluu, minä katsoin sitä, tunnustelin...

Ja silloin minulta pääsi äänekäs huuto: keskellä tätä luuta tunsin vanhan taittuman jäljen, renkaanmuotoisen ruston.

* * * * *

Kuinka saatoin seuraavana aamuna antaa historian tunnin herttua Joachimille, on minulle vieläkin käsittämätöntä. Vältin katsomasta peileihin peläten näkeväni kasvoni liian hämmentyneinä.

Yhdentoista aikana olin suurherttuattaren pienessä vastaanottohuoneessa.

Melusine, jota vanha venäläinen kamarineitsyt oli mennyt hakemaan, tuli pian. Huomasin siitä iloisesta hämmästyksestä, jota hän osoitti, miten oudolta tuloni tähän aikaan hänestä tuntui.

— Tapaamaan suurherttuatarta, herraseni? Tepä ette haikaile koskaan. Mutta koska juuri te haluatte, niin... Ajattelenpa, että teillä näin harvinaiseen aikaan tullessanne on varmaankin...

Puhuessaan hän veti uutimet syrjään. Auringon valo sattui suoraan kasvoihini. Hän huomasi silloin, missä tilassa olin, ja saattoi tuskin pidättää huudahdusta.

— Menen hakemaan häntä, sanoi hän heti.

Olin tullut tänne kuin unissakävijä yön tapausten väkisin vetämänä. Yksinjäätyäni tuntui yritykseni mielettömältä. Ja enkö ollut mielipuolen näköinen hetkisen jo epäiltyäni, että tosiaan olin järkeni kadottanut. Hän, Aurore, miten hän ottaisi vastaan kertomuksen kummallisesta seikkailustani? »Vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuuden tilasta, joka on vahingollista hänen ruumiilliselle terveydelleen.» Tämä lause tuli mieleeni. Suurherttua Fredrik-Augusthan oli pyytänyt minua koettamaan tässä suhteessa parastani. Suoritinpa tätä tehtävääni tosiaan omituisella tavalla. Minua halutti lähteä karkuun.

Mutta suurherttuatar astui jo sisälle.

Hän oli tänä aamuna niin iloinen, etten luullut voivani koskaan häiritä häntä.

— No, ystäväiseni, sanoi hän? Mikä suo minulle ilon nähdä teidät? Oletteko kumonnut, tuntijärjestyksenne? Ja aiotteko tästälähtien omistaa aamupäivänne minulle?

Muuttuneet kasvoni vaikuttivat, häneen samalla, tavoin kuin Melusineen.

Hän tarttui käsivarteeni ja asetti, minut istumaan viereensä sohvalle.

— Vältitte kaatumisen istuutumalla, sanoi hän totisena. Melusine, anna minulle sininen rasia.

Se oli pieni turkoosikivinen rasia. Mitähän barbaarista lääkettä se mahtoi sisältää? Kun Aurore antoi minun haistella sitä, vavahdin kuin sähköiskun saaneena.

— Kas niin, sanoi hän, nyt hän voi jo paremmin.

Ja hän lisäsi:

— Heti kun tunnette jaksavanne, puhukaa! Me kuuntelemme.

Kerroin hänelle sitten kaiken, minkä te jo tiedätte, alkaen ensimmäisistä Königsmarkin historian tutkimuksistani aina viimeiseen näytökseen saakka: laskeutumiseeni asesalin holviin ja surulliseen löytöön, minkä siellä tein.

Ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta loppuun asti, vaihtaen ainoastaan silloin tällöin Melusinen kanssa katseen, jossa kuvastui enemmän hämmästystä kuin liikutusta.

Kun olin lopettanut, oli hän hetkisen vaiti ja sanoi minulle sitten tyynesti:

— Kertomuksenne on hyvin mieltä kiihdyttävä. Mutta hämmästyttäisinkö teitä, jos sanoisin, etten tunne itseäni erikoisemmin liikutetuksi. Yksi ainoa asia vain on siinä hiukan masentava, ja se on se, että olette löytänyt Lautenburgissa luurangon tarkalleen samassa paikassa, jossa sen piti olla Hannoverissa. Mutta mitäpä se muuta todistaa, jos otaksumme, että kysymyksessä ei ole luonnollinen kuolema, kuin että Lautenburgin vanhat herttuat eivät osoittaneet ihmiselämää kohtaan suurempaa kunnioitusta kuin heidän hannoverilaiset naapurinsakaan? Epäilin tätä samaa enkä ole siitä mitenkään järkytetty.

Luurangon löytäminen sinänsä ei minua niin suuresti järkyttänyt, rouva, vastasin minä.

— Mikäs sitten? kysyi hän tuolla halveksuvalla ilmeellään, jonka hänen kasvonsa saivat, niin pian kuin hän kuvitteli, että jotakin suurenneltiin hänelle.

— Se, sanoin yksinkertaisesti, mutta korostaen sanojani, että osuin saamaan käteeni oikean jalan sääriluun tuosta holviin kätketystä ruumiista ja että tämän sääriluun ulkopinnalla, keskellä, on vanhan murtuman yhteenkasvettuma.

Aurore oli käännähtänyt. Hän puristi käsillään otsaansa, johon kuolonkalpeus oli äkkiä levinnyt. Hänen tuijottavat, silmänsä suurenivat peloittavasti. Hän huusi:

— Olette hullu! Olette hullu! Melusine, sano hänelle, että hän on hullu.

Neiti von Graffenfried oli kiiruhtanut suurherttuattaren luo, joka oli horjahtanut pitkälleen sohvalla aivan jäykistyneenä. Hänen silmäluomensa avautuivat puoleksi. Sanomaton tyrmistys näkyi hänen katseessaan.

— Hullu! hullu! huusi hän vielä. Hän on Sanghassa, minulla on kirjeet, Sanghassa.

Ja hän toisti huutaen peloittavasti:

— Sanghassa! Sanghassa!

— Tein minkä luulin velvollisuudekseni, sopersin Melusinelle, auttaessani häntä, kun hän koetti saada valtijattarensa hengittämään sinisen rasian tuoksua.

Hän loi minuun syvän silmäyksen ja sanoi — tuo ihana tyttö:

— Teidän ei tarvitse pyytää anteeksi, tiedän sen.

— Älkää pelätkö, lisäsi hän puoliääneen. Aivokuume, jota hän kerran sairasti, on jättänyt hänet tavattoman herkäksi vaikutuksille. Ja tällä kertaa hänellä todella oli syytäkin. Mutta katsokaa, hän tointuu jo.

Aurore raotti hämmästyneitä silmiään. Hän näki meidät kumartuneina ylitsensä ja hänen muistinsa palasi. Katseessani näkyi varmaankin suunnaton levottomuus. Hän hymyili ojentaen minulle kätensä, jonka peitin suudelmilla.

— Anteeksi, lapseni, kun niin pelästytin teidät, mutisi hän. Hyvä Melusine, aina paikallaan kun tarvitaan, ja te, ystävä, kiitos.

— Ettehän pahastu minuun, rukoilin.

Hän kohotti päätään hymyillen ja vastasi minulle venäläisellä lauseparrella:

_»Voivatko varikset pahastua auringolle, joka panee kiiltämään kiväärinpiipun.»_

Hän lisäsi:

— Melusine, järjestä niin, että hän syö aamiaista kanssamme.

Oli harvinainen suosionosoitus saada istuutua Auroren pöytään. Vain Melusine yksin oli tähän saakka katsottu siihen arvolliseksi. Myöhemmin sain omassa nahassani tuntea, kuinka suuri tämä kunnia oli. Odottaessani näin siinä vain uuden todistuksen löytöni tärkeydestä.

Ajattelette ehkä, että tätä aamiaista painosti äsken sattunut tapahtuma. Ei vähintäkään, ja Auroren hilpeys, olkoonkin että oli keinotekoista, elähdytti siitä huolimatta seuraamme loppuun asti. Koko ajan hän puhui muista asioista. Ihailin hänen itsehillitsemiskykyänsä sitäkin enemmän, kun hallussani oli salaisuus, tarpeeksi järkyttävä saattamaan hänet pois tasapainosta. Tällä hetkellä, jolloin tunsin, että olimme mitä vakavimpien tapausten kynnyksellä, nautin ajatellessani, kuinka olin osannut laittaa itseni tarpeelliseksi ylhäiselle ruhtinattarelle, joka viisi kuukautta oli ollut sen näköinen kuin ei olisi tiennyt minua olevan olemassakaan.

Ryhtyessämme kahvia juomaan Melusine nousi.

— Minne sinä menet? kysyi suurherttuatar.

— Sanomaan, ettette aio tehdä iltapäivävierailujanne.

— Erehdyt, sanoi Aurore hymyillen. Olen tätä voimakkaampi. Ilmoita päinvastoin, että ei kello viisi vaan kello neljä on automobiilin oltava valmiina.

— Kello neljä?

— Niin, sillä tahdon olla rauhassa jonkun tunnin, ennenkuin te tulette keskiyön aikana minua hakemaan, sanoi hän minulle.

Melusine ja minä vaihdoimme katseen.

— Tämä hämmästyttää teitä, jatkoi hän. Onko se, minkä tulitte minulle ilmoittamaan mielestänne tärkeä vai ei? Minä ajattelen näin: yksi ihminen on voinut kokea näköhäiriön; kahdelle ihmiselle sellainen ei enää ole yhtä mahdollista. Kello kaksitoista, ystäväni, koputan teidän ovellenne. Ja sitten saan koetella teidän salalukkojen tuntemustanne. Sovittu, eikö niin? Ja nyt, Melusine, mene käskemään auto kello neljäksi, sillä kaksi kertaa olen jo peruuttanut vierailun, joka minun on tehtävä Lautenburgin kunnon pormestarinrouvan luo. En syö kolmatta kertaa sanaani.

Tämä määräys annettiin niin käskevästi, että Melusine läksi luotuaan kumminkin sitä ennen minuun pitkän, pyytävän katseen.

— Ystävätärraukka, tuolla katseellaan hän uskoo minut teidän suojelukseenne. Oli miten oli, kello kaksitoista, päätetty, eikö niin?

— Madame, sanoin päättävästi, teen mitä teidän korkeutenne tahtoo. Minä sekä ymmärrän että hyväksyn aiheenne. Sallikaa minun ainoastaan huomauttaa teille kahdesta seikasta: ensiksikin, että olisi paljon otollisempaa, jos minä tulisin hakemaan teitä kuin että te antautuisitte vaaraan kohdata jonkun linnan käytävissä: toiseksi, että kello kaksitoista on vahdin kierto, niin että voimme kohdata hänet, ja että on parempi poistaa kaikki häiriömahdollisuudet, kun on kysymyksessä näin arka yritys.

— Olkoon, sanoi hän. Milloin sitten?

— Luvallanne olen täällä kello puoli yksitoista. Yksi tunti riittää meille hyvin. Ja neiti von Graffenfried, joka jää huoneistoonne, ottakoon pitääkseen huolen mahdollisista sattumuksista.

Hän hymyili:

— Jos tarkoitatte Hagenia, tuota pitkävihaista poikaparkaa, ilmoitan teille, että hän viettää tämän illan seurapiirinsä keskuudessa, tuollaisissa toverikunnissa, joita kukaan oikea saksalainen ei lyö laimin, vaikkapa itse Lorelei häntä houkuttelisi.

— Hagen tai joku muu, vastasin hiukan kiusautuneena, on parasta ottaa kaikki huomioon.

— Olet oikeassa, pikku veli, sanoi hän vakavasti. Kello puoli yksitoista odotan siis sinua.

* * * * *

Kun päivällisen jälkeen palasin huoneeseeni, tuntui minusta kuin hetki, jolloin minun oli mentävä hakemaan suurherttuatarta, ei koskaan koittaisi.

Kello tuli vihdoin kymmenen ja sitten neljänneksen yli. Laskeuduin hiljaa ja avasin kirjaston oven. Mikä onni! Se ei ollut valaistu. Jos Cyrus Beck olisi saanut valitettavan päähänpiston työskennellä tänä yönä, olisi kaikki täytynyt aloittaa jälleen alusta.

Kello löi puoli yksitoista. Tarvitsin tuskin kahta minuuttia puutarhan poikki kulkemiseen. En tulisi myöhästymään.

Avasin puistoon vievän oven. Raikkaan ilman tuulahdus teki minulle hyvää.

Sulkiessani oven säpsähdin: käsi oli laskeutunut olkapäälleni.

Samassa ääni sanoi:

— Herra professori Vignerte. Kuinka, iloitsenkaan tavatessani teidät!

Se oli luutnantti von Hagen.

Yö oli pimeä emmekä voineet nähdä toisiamme. Kuitenkin minusta tuntui kuin olisi käsi, jonka hän asetti olalleni, hiukan vapissut. Yhdellä iskulla sain jälleen takaisin koko varmuuteni.

— Luulin teidän olevan iltajuhlassanne, sanoin hänelle.

— Minun piti mennä sinne, mutta joskus tulee muuttaneeksi mieltään. Kai tekin ajattelitte viettää yön huoneessanne työskennellen. Ja kumminkin olette nyt täällä.

— Oli niin painostavaa tänä iltana. Sain halun hengittää hiukan raitista ilmaa puutarhassa.

— Enpä näin ollen siis huomaa mitään sopimatonta siinä, että teen teille seuraa kävelyretkellänne.

Tällä kertaa huomasin hänen äänessään niin peittelemätöntä ivaa, että olin lyömäisilläni korttini pöytään.

Kiitän hyvästä ja kauniista tarkoituksestanne, herra luutnantti, mutta en tahdo salata teiltä, että kävelen kernaammin yksinäni.

Hän naurahti pilkallisesti.

— Aivan yksin, tosiaanko?

Kolmen neljänneksen lyönti sai minut raivoihini. Tekisikö tämä pölkkypää koko suunnitelmamme tyhjäksi?

— Mitä tarkoitatte? kysyin kiihtyen.

Ymmärsin, että hänen tarkoituksensa oli saattaa minut suunniltani.

— Herra professori, sanoi hän, meillä Saksassa on eräs asia pyhä. Kunniasanamme. Haluan uskoa, että Ranskassakin on niin laita. Jätän teidät rauhaan. Voitteko kuitenkin sitä ennen vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei teillä tänä iltana ole kohtausta suurherttuatar Auroren kanssa?

Minua värisytti. Kuinka paljon tuo mies mahtoi tietää siitä, mitä oli tapahtumassa? Kuitenkin vielä tälläkin kertaa hillitsin itseni.

— Herra von Hagen, eräs teidän romaaninkirjoittajistanne, Beyerlein nimeltään, on kirjoittanut hyvin huonon romaanin _Perääntyminen_. No niin, me kaksi olemme aikeissa ruveta näyttelemään tuon romaanin kaikkein naurettavinta kohtausta, sillä erotuksella vain, että kysymyksessä ei ole ratsuväen lippumiehen tytär, vaan teidän hallitsijattarenne, Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Ja minua hämmästyttää...

— Tiedän, sanoi hän käheällä äänellä. Ja juuri sentähden tahdon...

— Mitä tahdotte? Sanokaa. Lopettakaamme!

— Surmata teidät, herra professori.

— Ja miksi, jos saan kysyä?

— Koska te rakastatte häntä ja koska...

Hän puhkesi nyyhkytykseen, tämä punahusaari. Mutta tuolla toisella puolella suurherttuatar odotti minua.

— Olen, herraseni, käytettävissänne, jo huomenna, milloin vain tahdotte, sanoin.

— Huomenna, sanoi hän katkerasti. Ajattelette siis, että antaisin teidän mennä häntä tapaamaan? Sillä hän odottaa teitä: ette vastannut minulle äsken. Ei, herraseni, ei. Heti kohta.

Se oli liikaa. Tavattomalla voimalla kiskaisin käsivarteni irti hänen otteestaan ja työnsin hänet menemään. Hän horjahti ja törmäsi muuria vasten.

Hän vetäisi sapelinsa.

Tunsin itseni kyllin voimakkaaksi riistämään häneltä sapelin ja kääntämään sen häntä itseään vastaan. Mutta saatoin siinä yrityksessä haavoittua. Syntyisi melua, skandaali. Ei käynyt päinsä.

— Herra von Hagen, sanoin matalalla äänellä. Kuunnelkaa minua. Puhuessanne tuolla tavoin, etsiessänne riitaa täytyy teidän, tiedän sen, itse rakastaa suurherttuatarta.

— Herra, tiuskaisi hän vihastuen, kiellän teitä...

— Kuulkaa minua siis, sanoin kärsimättömällä ja käskevällä äänellä, joka vaikutti häneen. Toistan, että rakastatte häntä. No niin, nyt vetoan yhtä paljon rakkauteenne kuin sotilaan uskollisuuteenne. Suurherttuatar Aurorea, tätä jumaloitua naista, uhkaa tänä yönä suuri vaara. Jokainen minuutti, jokainen sekunti, jonka te minulta tässä riistätte, lisää tätä vaaraa, ymmärrättekö, ja siitä voin antaa teille heti paikalla kunniasanani.

Huomasin koskettaneeni oikeaan paikkaan.

— Mitä tarkoitatte, herra? mutisi hän pelästyneenä. Suuri vaarako?

— Niin, herra von Hagen. Menkää heti kotiinne; älkää panko maata. Lautenburgin Aurore voi ehkä tänä yönä tarvita teidän palveluksianne.

Hän epäröi, muita mukaantui sitten.

— Olkoon niin, herraseni, minä menen. Mutta muistakaakin, jos olette pettänyt minua...

— Älkää siitä olko huolissanne, vastasin, sillä sanon teille, että pikku kohtauksemme, jota ehdotitte äsken, suoritamme jos tahdotte huomenaamulla. Haluan sitä yhtä hartaasti kuin tekin.

— Huomiseen siis, sanoi hän kumartaen. Mihin aikaan?

— Kello kuusi. Meilleraien sillan luona. Se on rauhallinen paikka ja Melna on aivan vieressä.

— Ja aseet?

— Pitäkää te siitä huoli. Jätän tämän asian kokonaan teidän ratkaistavaksenne.

Molemmat lisäsimme yht'aikaa;

— Eikä ketään todistajia tietenkään.

Hän suoristui, tervehti minua sotilaallisesti ja etääntyi pimeään.

Vihdoinkin, mutisin minä, helpotuksesta huoahtaen.

Kello löi yksitoista astuessani suurherttuattaren huoneistoon.

* * * * *

Hän odotti minua yksin pienessä salissa, suorana mutta hiukan kalpeana.

Kun tulin sisään, luki hän kasvoistani, että oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä hän ei kysynyt viipymiseni syytä.

— Ei kai mitään vakavaa? kysyi hän vain.

— Ei mitään, rouva. Mutta lähtekäämme heti, aika on täpärällä.

Kun olimme käytävän ovella, aukeni Melusinen huoneen ovi ja neiti von Graffenfried tuli näkyviin.

— Mitä, sanoi hän, nytkö jo?

— Se on totta, sanoi Aurore. En muistanut sanoa sinulle, että siirsimme lähtömme tuntia aikaisemmaksi. Älä pelkää mitään, rakkaani. Jää tänne äläkä laske ketään sisälle, Palaamme ennen kahtatoista.

Hän suuteli Melusinea otsalle.

Tuskallisena, kyyneleet kauniissa tummissa silmissään neiti von Graffenfried tarttui minun käsiini.

— Luvatkaa, ettei hänelle tapahdu mitään, rukoili hän. Uskon hänet teidän haltuunne.

— Pian matkaan, sanoi Aurore, sammuta käytävän valo.

Me astuimme pimeyteen. Kun olimme päässeet portaitten keskiväliin, tunsin suurherttuattaren käden tarttuvan käsivarteeni. Se ei vapissut, vakuutan teille.

— Oletko asestettu? kysyi hän.

— En.

— Lapsi, mutisi hän, ja samalla tunsin hänen pistävän kätensä minun taskuuni ja panevan sinne jotakin.

— Se on browninki ja hyvä onkin. Käytä huoleti sitä heti ensimmäisessä tilaisuudessa ja ketä vastaan tahansa. Annan itse sinulle esimerkin.

Olimme tulleet porraskäytävän päähän. Hän kävi edellä, ja hän itse avasi oven.

— No? kysyin.

Hän ei mennyt eteenpäin vaan sulki oven. Käheä huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

— Ah, sanoinhan sen sinulle! Hän on voimakas, hyvin voimakas.

— Mikä nyt? kysyin levottomana.

Voimakas punertava valo kajasti oikealta puolelta, valaisten taivaan. Linnan toinen puoli oli tulessa.

Liekkien hohteessa puutarhan marjakuuset näyttivät varjokeiloilta. Persephonen suihkukaivon vesi kimalsi mustan- ja ruusunpunaisena.

— Mutta, jatkoi suurherttuatar, kuka on voinut sanoa hänelle, että tulisimme tänä iltana! Meitä oli vain kolme, jotka sen tiesimme: minä, sinä ja... hän.

Tarkastelimme hetkisen valtavaa näytelmää. Hälyä ja kiirettä alkoi syntyä palatsissa, joka tuli häirityksi ensiunessaan.

— Menkäämme, sanoi Aurore, meidän on katsottava.

Lähestyessämme törmäsimme yhteen Hagenin kanssa. Hän syöksyi kuin hullu alas palatsin oikeanpuoleisia portaita.

— Te, te! hoki hän ilosta huudahtaen tuntiessaan suurherttuattaren. Voi kuinka pelkään! Kuinka olen onnellinen!

Ja hän suuteli silmittömästi Auroren käsiä.

— Anteeksi, sopersi hän kääntyen minun puoleeni.

— Jääkää hänen luoksensa, huusin Hagenille. Ja minä käännyn ja syöksyin sisälle juhlasaliin tuimaa vauhtia.

— Minne hän menee? huusi Aurore. Pidättäkää häntä!

Minä olin jo kaukana. Juosten juhlasalin läpi tunkeuduin linnan oikeanpuoleiseen osaan. Vasen puoli oli liekeissä, kirjasto ja asesali tietenkin.

Mitä aioin tehdä? Tuskinpa olin siitä itsekään selvillä. Jokin voittamaton voima työnsi minua. Olen myöhemmin koettanut selittää itselleni tätä yritystäni. Huoneessani olivat rahani, paperini, muutamia kirjeitä äidiltäni, koko minun elämäni, ja sittenkään, olen varma siitä, en hetkeäkään tuntenut juuri tämän takia syöksyväni tulen läpi huonettani kohden.

Ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonka päässä oli huoneistooni vievä ovi, tunkeutui valtava savupyörre, josta sinkoili punaisia säkeniä.

Sivuutin Kesselin, joka oli alas tulossa.

Kuulin hänen huutavan:

— Minne menette? Käytävä syttyy tuota pikaa!

Olin jo kaukana. Riisuin takkini ja kiedoin sen pääni ympäri. Kuinka pääsin huoneeni ovelle, en tiedä. Muistan vain, että lukkoon tarttuessani poltin sormeni.

Turhaan koetin avata ovea. Avain kiertyi lukossa aivan niinkuin ennenkin, mutta ovi pysyi kiinni.

Silloin vasta huomasin paksun rautatangon, joka oli ruuvattu kiinni puoleksi oveen puoleksi seinään.

— Ah, huudahdin minä, ja ikkunani on Melnan putoukselle päin!

En vapissut. Ymmärsin. Olin saanut tietää mitä halusin.

— Niinkö, armollinen herraseni, ajattelitte siis, että olisin vielä ollut huoneessani!

Takaisintulo käytävää alas ei kestänyt minuuttiakaan, kun asetin jalkani käytävän viimeiselle portaalle, kuului takanani tavaton jysähdys. Portaitten yläosa ja koko käytävä oli luhistunut.

Kun hurjan näköisenä, hiukset kärventyneinä saavutin jälleen suurherttuattaren, oli puistoon keräytynyt paljon väkeä. Suurherttuattaren ja Hagenin vieressä seisoi kookas mies. Se oli suurherttua.

— Herra Vignerte, huudahti hän iloisesti huomatessaan minut. Minkä painon te kirvoitatte sydämeltäni! Tulette kaukaa!

— Kaukaa tosiaan, teidän korkeutenne, vastasin horjuen.

Tukekaa häntä, huudahti Aurore Hagenille.

Ja pieni punahusaari totteli.

Varokaa! huusi suurherttua äkkiä. Tätä juuri pelkäsin.

Temmaten puolisonsa mukaansa hän oli syöksynyt taaksepäin noin kaksitoista metriä. Kaikki muut tekivät tyrmistyneinä samoin.

Suunnaton punaisenkellertävä tulipatsas leiskahti punertavaa taivasta kohden. Seurasi hirvittävä räjähdys. Linnan seinien nähtiin aukeilevan, horjuvan ja sitten sortuvan rytisten raunioiksi.

Ympärillämme satoi kaikenlaisia sirpaleita, kipsipaloja, säkeniä, tiiliä, murtuneiden hirsien säpäleitä.

Meidän lähellämme osui kapteeni Mülleriin, joka oli lähestynyt tulta hiukkasen, yksi sirpale.

Näimme hänen verissä päin lyyhistyvän maahan.

Professori Cyrus Beckin laboratorio oli räjähtänyt ilmaan.

Palosotamiehet, jotka tuota pikaa, olivat saapuneet paikalle, ponnistelivat voimiensa takaa saadakseen tulen leviämisen estetyksi. Takaa, isosta pihasta kuuluu kumea, tahdikas poljento linnaväen joukkojen rientäessä pikamarssissa tulipalopaikalle.

Tunnin kuluttua päästiin tulen herroiksi. Puolentoista tunnin kuluttua voitiin ruveta vetämään raunioista esiin ensimmäisiä ruumiita.

Kello kahden tienoissa taivaalle levisi vaalean kellertävä hohde. Aamu vaikeni hiljaisesti.

Tällä hetkellä sivuutti meidät neljä sotilasta, jotka kantoivat paareja, ja me saatoimme tuntea professorin hirveästi runnellun ruumiin.

Suurherttua kumartui, katsoi kuollutta ja, vedettyään liinan jälleen kauheiden jäännösten ylitse, mutisi:

— Moisen vanhan hullun kanssa saman katon alla saattoi juuri, odottaakin tällaisen onnettomuuden kerran tapahtuvan.

Sellaisen kuolinpuheen sai Kielin yliopiston professori Cyrus Beck.

* * * * *

Me käännyimme nyt kulkemaan palatsin vasenta kylkirakennusta kohden, suurherttuatar, Melusine ja minä. Kello oli kuuden maissa. Päivä näytti tulevan hyvin lämmin. Rusoittava auringonhehku valaisi tätä mullistuksen ja hävityksen paikkaa.

Melusine oli yhtynyt meihin jo tulipalon alussa. Tähän asti hän oli auttanut suurherttuatarta pitämään huolta palokuntalaisista ja haavoittuneista sotilaista, joita oli kannettu juhlasaliin.

Aurore kulki sanaa sanomatta, ja mekin ajatuksillemme pysyimme äänettöminä.

Äkkiä hän nosti päänsä ja hymyillen osoitti minulle jotakin kirkkaalla, lämmön vaalentamalla taivaalla.

Se oli lintu, joka lännestä saapuen lensi ylitsemme. Sen lento oli räpyttelevää; nousten ja laskien kuten ainakin linnut, joiden siivet ovat liian lyhyet, se katosi vasemmalle englantilaiseen puistoon Melnan puolelle.

Toinen, sitten vielä toinen tuli ja katosi samalle suunnalle. Sitten niitä tuli peräkkäin noin kaksikymmentä.

— Ensimmäiset rastaat, sanoi Aurore. Ne lentävät Melnan pihlajiin.

Olimme saapuneet rakennuksen eteen.

— Melusine-raukkani, sanoi suurherttuatar oudon näköisenä, sinä et jaksa enää. Mene hiukan lepäämään. Minä menen sillä aikaa lehtimajaan ja koetan virkistää itseäni noilla linnuilla.

— Voinhan tulla mukaan, sanoi Melusine.

— Ei, ei, vastasi suurherttuatar. Raoul Vignerte tekee minulle seuraa. Minulla on puhuttavaa hänelle. Mutta sinut määrään lepäämään. Lähetä minulle vain kiväärini ja patroonia. Lainaa omasi Vignertelle, jonka pyssy on tuolla alhaalla linnan soraläjien alla.

Nuori tyttö tahtoi yhä tulla mukaamme.

— Mene! sanoi Aurore hänelle tylysti.

Melusine jätti meidät. Hän näytti tosiaan loppuun uupuneelta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta.

Me menimme kiertotietä päästäksemme rastaita peloittamatta lehtimajaan, jossa minulla oli ollut ensimmäinen kohtaukseni Lautenburgin suurherttuattaren kanssa. Pihlajista nähtiin tuon tuostakin jonkun rastaan pyrähtävän lentoon ikäänkuin tähyilläkseen ja sitten rauhoittuneena, laskeutuvan jälleen oksalle.

Kun pääsimme lehtimajaan, ajattelin, että oli tehtävä jonkinlaisia ampuma-aukkoja, sillä puut kasvoivat tavattoman tiheässä, ja lehtiverkko ympäröi meitä raikkaana, läpinäkymättömänä seinänä.

Suurherttuatar ei näyttänyt siitä välittävän.

Hän oli ollut koko matkan aivan ääneti. Tyly päättäväisyys kuvastui hänen kasvoillaan. Minäkään en puhunut. Mitäpä, olisin hänelle sanonut? Eivätkö ajatuksemme tällä traagillisella hetkellä olleet samat? Mitä olisi hyödyttänyt vaihtaa niitä?

Äkkiä hänen kasvojensa kiinteä ilme lientyi hieman. Hän alkoi puhua matalalla äänellä. Olin tosiaan hämmästynyt tästä kummallisesta kohtauksesta ja tästä yhtä kummallisesta päähänpistosta lähteä tällaisella hetkellä ampumaan lintuja, joiden tapoja, hän ryhtyi minulle kuvailemaan.

Ladattu kivääri polviensa päällä hän alkoi puhua minulle oudosti hymyillen, niin että pelkäsin tällä hetkellä kaamean yön vaikuttaneen vahingollisesti hänen järkeensä.

— Rastaat. Sinä kai tunnet ne, nuo suuret rastaat. Mutta ne lentävät nopeasti. Vastoin luuloa niitä on hyvin vaikea ampua, sillä ne ovat pohjaltaan sangen petollisia. Tietää niiden olevan läheisyydessä, kuten me tiedämme tällä hetkellä. Niitä ei näe. Vain aavistaa missä ne ovat. Täytyy ampua arviolta. Minä olen tottunut, siihen. Kun siis sanon sinulle: ammu, ja osoitan suunnan, ammut sinä vaikk'et maalia näkisikään. Menet katsomaan ja siellä on rastas maassa.

Hän alensi äänensä. Se kävi teräväksi. Käsi ojennettuna hän osoitti minulle erästä kohtaa, tuskin huomaamatonta lehtien kahinaa tiheässä puistikossa.

— Ammu, käski hän. Ammu, ammu!

— Mutta, sanoin minä arastellen, en näe oikein...

— Taitamaton, mutisi hän. Siis minun on se tehtävä. Hän kohotti ja laukaisi kiväärinsä.

Paukaus, tavaton, hirveä huuto. Minä vapisin kuten vapisivat vielä oksat, joita lyijykuula oli hipaissut.

Nojaten savuavaan kivääriinsä suurherttuatar sanoi minulle kalpeasti hymyten:

— Mene katsomaan...

Minä tottelin ja tunkeuduin horjuvin askelin tiheikön läpi.

Sen takana, verilätäkössä, jota maa joi, kasvot sananmukaisesti lyijykuulan silpomana, jonka hän oli saanut melkein suoraan vasten kasvojaan, Melusine von Graffenfried vääntelehti kuolinkamppailun kouristuksissa.

— Mikä hirveä onnettomuus! huusin minä värittömällä äänellä.

Suurherttuatar oli tullut tiheikön lävitse. Melusinen toinen silmä oli puhki, toinen tuijotti Auroreen mielettömällä kauhun ja kärsimyksen ilmeellä.

Aurore katseli häntä kylmästi ja mutisi Hamletin lauseen Poloniuksen murhan jälkeen:

— _Olisinpa tahtonut, että se olisi ollut joku arvokkaampi._ Kamalasti korahdellen Melusine heitti henkensä.

Hetkisen suurherttuatar pysyi liikkumattomana. Hänen piirteissään kuvastui leppymätön kovuus, joka peloitti minua. Värisemättä hän kesti kuolevan lasimaisen silmän tuijotuksen.

— Lähtekäämme, sanoi hän vihdoin. Täytyy ilmoittaa palatsiin tästä uudesta onnettomuudesta.

Hän otti minun vapisevista käsistäni sirotekoisen, kirjoteräksisen pyssyn, joka oli ollut neiti von Graffenfriedin, ja asetti sen ruumiin viereen.

Sitten hän poistui nopein askelin, annettuaan minulle merkin jäädä.

Seistessäni yksin kuolleen vieressä en aluksi uskaltanut katsoa siihen. Missä olivat nyt, Jumala paratkoon, tuo kaunis, kalvakka iho, nuo soikeat kasvot, raukeat ihanat silmät: kamala verinen sotku, sekaisin hiekkaa ja hiuksia.

Inhoittavat, keltaiset hyönteiset surisivat jo näiden surkeiden jäännösten ympärillä. Taitoin pähkinäpuusta lehdekkään oksan ja aloin sillä hätistellä niitä pois melkein samalla tavalla kuin meillä vanhat sokerileivoskauppiaat huiskivat paperiviuhkalla kärpäsiä koreistaan.

Suurherttuatar palasi pian. Rouva von Wendel, pari kolme hovineitiä ja Melusinen kamaripalvelijatar tulivat hänen mukanaan itkien ja valittaen, Suurherttuatar, aina hermojensa herrana, antoi käskyjä. Melusinen ruumis; nostettiin paareille ja kannettiin palatsiin.

Lähestyessämme palatsia näimme suurherttuan saapuvan surullisen saaton eteen. Hän oli lähdössä tarkastamaan yöllä haavoittuneita, kun sai tiedon uudesta onnettomuudesta, joka oli kohdannut Lautenburgin hovia.

Hän kiiruhti luoksemme ilmeisesti liikutettuna.

— Ah, rouva, sanoi hän puristaen Auroren kättä, mikä valitettava onnettomuus!

— Sattumalla on sallimuksensa, herra, vastasi suurherttuatar ihmeteltävän vakavasti.

— Mutta miten saattoi näin käydä?

— Tiedänkö minä sen? vastasi Aurore. En totta puhuen tiedä siitä sen enempää kuin te tämän yön tulipalon syistä.

Isku oli suora: suurherttua ei painanut alas päätään.

— Olette oikeassa, mitäpä hyödyttää syiden etsiminen, kun surullinen tulos on liiankin todellinen. Sallikaa minun liittyä, seuraanne valittamaan sitä suunnatonta vahinkoa, jonka neiti von Graffenfriedin menetys teille on tuottanut.

— Suunnatonta todellakin, herra, vastasi Aurore ja juuri siksi en vitkastele kiittää teitä, koskapa juuri te olette laittanut niin, ettei tämä vainaja ole aivan tyyten korvaamaton. Olikohan teillä jokin onneton aavistus siitä, mitä nyt on tapahtunut, sinä päivänä, jolloin päätitte herra Vignerten persoonassa antaa minulle toisen uskotun?

Fredrik-August puri huultaan. Mutta hänen vastauksensa oli hirveä.

— Tiedän, rouva, että pidätte hyvin suuressa arvossa herra Vignerten palveluksia, ja näette minun olevan siitä hyvilläni. Kun kumminkin neiti von Graffenfriedin kauhea loppu liikuttaa niin suuresti minua erittäin teitä ajatellessani, johtuu se siitä, että tiedän olevan asioita, joissa nainen on korvaamaton.

Tällainen myrkytettyjen osanotonilmausten vaihto näiden kahden henkilön välillä vaikutti minuun jollain tavoin kaamealta. Kessel, rouva von Wendel, kaikki muut olivat läsnä ja kuulivat voimatta aavistaa kaikkea sitä traagillisuutta, mikä tässä piili. Tunsin samalla kertaa ylpeyttä ja kauhua suurherttuattaren uskottuna olemisestani. Muistin äkkiä herra Thierryn. Olin luvannut hänelle, etten koskaan sekaantuisi Lautenburgin hallitsijoiden sisäisiin asioihin!...

En tiedä mitä minun enemmän piti ihmetellä, suurherttuan hirveää kohteliaisuutta vaiko suurherttuattaren kylmää ylevyyttä. Pelkäsin hetkisen, että suurherttuan alhaiset pistopuheet olisivat saaneet hänet horjumaan, menettämään tyyneytensä. Niin ei käynyt, ja hänen vasta-iskunsa oli hyökkäystä etevämpi.

— Korvaamaton, herraseni, sanoitte. Enhän ajattelekaan, että hän voisi korvata Melusinen, pyytäessäni teitä nyt jättämään herra Vignerten kokonaan minun käytettäväkseni. Luotan päinvastoin hänen alttiuteensa auttamaan minua säilyttämään mahdollisimman elävänä muiston meidän rakkaasta kuolleestamme ja tämän surullisen päivän tapauksista.

Ja hän lisäsi:

Herra Vignerte on tällä hetkellä ilman asuntoa, tulipalon johdosta. Hyväksynette, että hän tästä päivästä alkaen saa nauttia minun vieraanvaraisuuttani.

Suurherttua kumarsi.

— Toivomuksenne mukaan, rouva. Kunpa hänen seuransa toisi teille edes hiukan rauhaa, joka on moraaliselle terveydellenne niin tarpeellista näiden vaikeiden koettelemusten jälkeen, jotka Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi kannettavaksemme, antaa.

Senjälkeen hän lausui hyvästit ja poistui.

Suurherttuattaren ruumiskappeliksi muutetussa, huoneessa ruumiskirstu katosi Sirkassian ruusujen ja iiristen kukkiin, joiden välistä kohosi suitsusavumaljoja.

Aurore oli tahtonut jäädä yksin minun kanssani valvomaan kuollutta ystävätärtään.

Puettuna mustaan armenialaiseen tunikaan hän mutisi puoliääneen kauniita ortodoksisia rukouksiaan.

En ollut kahteen päivään sulkenut silmiäni. Keskiyön aikana vaivuin äärimmäisen väsyneenä unenhorteeseen nojatuolissani.

Kun aukaisin silmäni, seisoi suurherttuatar edessäni. Suurten kynttilöiden valo loi hänen kasvoihinsa häilähteleviä, vienoja varjoja.

Käsi otsallani hän surumielisesti hymyillen mutisi:

— Sinä menehdyt väsymyksestä. Mene nukkumaan, ystävä, ystäväraukka, jota olen voinut epäillä.

Mikä ihmisvoimien heikkous. Uni riisti minulta tämän yön, jonka olisin voinut viettää hänen luonaan keskellä kuolinkukkien kirpeää tuoksua, tässä ruumisalttarin ilmakehässä, jossa voi odottaa kaikkea.

Asetuin levolle neiti von Graffenfriedin huoneeseen. Vanha hupsu palvelijatar tuli nuristen vaihtamaan kuolinliinat uusiin lakanoihin.

* * * * *

Tiistaina 28 päivänä tapahtuivat Melusinen hautajaiset. Suurherttua, suurherttuatar ja perintöherttua seurasivat jalkaisin ruumisvaunuja, joiden valkoista käärinliinaa peittivät Daghestanin palsamintuoksuiset kukat.

Olin upseerien, palatsin virkailijoiden ja Lautenburgin arvohenkilöiden joukossa. Eskadroona 7:nnestä husaarirykmentistä oli suurherttuattaren käskystä kunniavartiostona. Suurherttuan käskystä katedraalin sielukellot löivät kumein ja verkkaisin lyönnein surusaatolle tahtia.

Kookas vanhus ankaran askeettisin Moltke-kasvoin ja puettuna ylväästi poimuilevaan vanhanaikaiseen lievenuttuun, kävi edellä, rinnallaan juron näköinen, ynseä luutnantti Brunswickin husaarien sinisessä univormussa. Nämä olivat Richard ja Albrecht von Graffenfried, vainajan isä ja veli.

Kun arkku kannettiin Siegstrassen kappeliin, värisytti jäätävä kylmyys jäseniäni. Ajattelin eräänlaisella kauhulla, että hän, Melusine, jonka aistillisen ihana ruumis olisi välttämättä tarvinnut katolilaisten hautajaismenojen harrasta, hiljaista loistoa, kuului reformeerattuun kirkkokuntaan.

En ollut koskaan ennen käynyt missään protestanttisessa kirkossa. Sellainen on kauhea paikka. Eivät siellä kyyneleetkään uskalla kohota silmiin, pelosta että tuossa paikassa jäätyvät.

Laiha ruumiinsa kohoten esiin jonkinlaisesta pyörökateederista, vapaamuurarien esimiehen vaatteusta muistuttavassa kummannäköisessä puvussaan pastori Silbermann puhui. En tiedä mistä syystä hän oli valinnut aiheekseen raamatun kertomuksen Jeftan tyttärestä. Ei mikään sopinut niin huonosti voimattoman, raukean vainajan muistolle kuin tämän kolkon, tylyn juutalaisnaisen mieliinpalauttaminen.

Koko sillä kiihkeydellä, jolla joku matematiikan professori innostuisi todistamaan kolmikulmioiden kolmea yhdensuuruisuustapausta, pastori puhui.

Kun hän tuli kuuluisaan lauseeseen: Lyö tätä rintaa, joka sinulle aukenee, siirtyivät silmäni suurherttuattareen. Näin että hän itki.

Automobiilit veivät meidät kirkosta asemalle. Arkku nostettiin vaunuun kukkineen, jotka jo olivat kaikki käpristyneitä.

Palatsiin palatessani kohtasin peilisalissa, joka viiden aikana iltapäivällä oli yhtä autio kuin keskiyölläkin, äkkiä luutnantti Hagenin. Hän oli kalpea ja näytti odotelleen minua.

— Herraseni, sanoi hän matalalla äänellä, odotin teitä kaksi tuntia toissapäivänä Meilleraien sillalla.

Olin, sanon sen, täydelleen unohtanut meidän pikku kohtauksemme. Tunnustin sen hänelle aivan avomielisesti.

— Voinko toivoa, että tämän jälkeen teille, ei enää satu näin harmillisia unohduksia? mutisi hän matalalla äänellä.

Puhuessaan hän pyyhkäisi poskeani hansikkaalla, joka hänellä oli oikeassa kädessään.

Olin vastaamaisillani tuimalla korvapuustilla. Mutta hänen teeskennelty tyyneytensä sai minut hillitsemään itseni.

— Herra, sanoin hänelle, olen huomenaamulla kello kuusi käytettävissänne.

— Määrätkäämme, pyydän, heti ehdot, sanoi hän. Ei todistajia, ketään, luonnollisesti. Mutta te olette loukattu puoli. Minkä aseen valitsette?

Jos olisin ollut vähemmän liikutettu, olisi tämä kysymys saattanut minut kovasti hämille. Nyt en sitävastoin epäröinyt lainkaan.

— Tämän, vastasin vetäen taskustani suurherttuattaren browningin.

Hän teki pienen hämmästyneen liikkeen.

— Se ei ehkä ole aivan sääntöjen mukaista, sanoi hän. Mutta yhdentekevää, suostun. Seitsemän laukausta mielen mukaan merkinannosta lukien. Ja välimatka?

Kymmenen askelta, vastasin vähääkään ylittämättä siitä mitä sanoin.

Hän hymyili heikosti.

Siis kuolemaan saakka. Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra.

Ja hän poistui.

Tapasin suurherttuattaren huoneessaan. En ollut, käynyt siellä sitten murhenäytelmän jälkeen. Hän viittasi minua istumaan ja pysyi vaiti. Vähitellen hämärä ympäröi meidät. Yölamppu, joka paloi jumalankuvan edessä, himmeni punertavaksi. Melusinen gusli oli vielä matolla. Ajatuksemme olivat samat. Ne kohdistuivat tuohon toiseen kauniiseen aistillisuuden soittimeen, joka sekään, tällä hetkellä jo salaperäisten maatumisilmiöitten saaliina, ei enää koskaan väräjäisi.

* * * * *

Mitkä tunnit Aurore nukkui? Melusine yksin sen oli tietänyt. Kuulimme lintujen heräävän aamun sarastaessa. Peipposten ja varpusten piipitystä seurasi satakielen surunvoittoinen laulu. Te linnut, kuulisinko teidän seuraavan huomenlaulunne?

Huomasin että oli aika. Poiketen seurustelusäännöistä sanoin Aurorelle:

Sallikaa minun poistua. Olen väsynyt.

Hän katsoi minuun moittivan näköisenä. Minusta tuntui kuin hän olisi ajatellut: Melusine, hän ei ollut koskaan väsynyt.

Ah, jospa hän tietäisi, sanoin itselleni. Ja hetkisen tunsin kiusausta kertoa hänelle kaikki.

Palasin huoneeseeni poistuen sieltä hetken kuluttua ja kiertäen varovaisuuden vuoksi kunniasalin kautta, jottei suurherttuatar ikkunastaan voisi minua nähdä.

Kello oli juuri lyönyt viisi, kun saavuin Meilleraien sillalle. Tämä pieni odotusaika tuntui minusta kokonaiselta onnen iäisyydeltä. Koskaan ei luonto ollut näyttänyt silmiini niin ihanalta, koskaan en ollut rakastanut elämää niin kiihkeästi kuin tällä hetkellä, jolloin ajattelin, että minun ehkä täytyi se jättää.

Tiesin, että Hagen oli linnaväen parhaita miekkailijoita. Hän oli myös etevä pistoolinkäyttäjä, sitävastoin kuin minun kehitykseni ja harjaantumiseni oli rajoittunut siihen, että reserviupseerin harjoituskursseillani olin ampunut pari tusinaa revolverin patrooneja.

Käsipuuhun nojaten katselin, miten Melna kohisi allani kallioiden välissä. Pieniä hopeataimenia hypähteli kuohujen keskellä. Muistin niitä lohia, joita kymmenen vuotta aikaisemmin oli pyydystänyt Ossaussa Laruns'in ja Pont-de-Béonin välillä.

Minne tämä joki virtasi? Alleriin, joka laskee Weseriin, ja se taas Pohjanmereen, joka on yhteydessä Kanaalin kanssa. Kanaali on Atlantin meren haarautuma, johon purkautuu Adour. Adouriin purkautuu Peyrehoraden sinisen linnan likellä. Paun vuoripuro, vahventuneena sitä ennen Ossaun vuoripurosta.

— Pyydän anteeksi, herra professori, että olen antanut odottaa. Mutta kello ei ole vielä, aivan kuusi.

Hagen. En ollut nähnyt hänen tulevan. Tuskinpa olin häntä ajatellutkaan.

Tervehdimme toisiamme.

— Minulla on mukanani kaikki mitä tarvitaan voidaksemme taistella todistajitta.

Hän oli vetänyt taskustaan täytekynän ja paperin.

— Kun aseeksi oli sovittu browninki, otin omani mukaan. Voimme vetää aseista arpaa, jos niin haluatte. Mutta luulen, että se on tarpeetonta, malli on sama. Ehkä odottaessamme tahtonette hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän.

Hän oli kirjoittanut minun ja omassa nimessään asiakirjan, jossa molemmat ennakolta tunnustimme, että kaikki oli tapahtunut laillisesti.

— Jos onnettomuus sattuisi, poistaa tämä eloonjääneeltä kaikki ikävyydet, katsoi hän hyväksi selittää minulle.

Virallisemmin ei olisi voitu menetellä.

Olin kumminkin utelias tietämään, miten merkinanto tapahtuisi. En voinut olla sanomatta sitä hänelle.

Hän hymyili itsekylläisesti.

— Olen pitänyt siitäkin huolen, vastasi hän.

Näin sanoessaan hän kääri, auki paketin, josta tuli esille herätyskello.

— Sointiviisari on asetettu kello kymmentä yli kuuden kohdalle, sanoi hän. Voitte todeta. Kun kello läpsähtää soimaan, saamme ampua, ollen meillä vapaus vaihtaa paikkaa. Se on muutoin mainittu asiakirjassa.

En tosiaan tiennyt sanoa tästä menettelystä, oliko se traagillista vai naurettavaa.

Hagen luki askeleet.

— Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Herra professori, olette hiukan pitempi kuin minä. Mitatkaa te vuorostanne jos tahdotte, otamme sitten keskipituuden.

Tarpeetonta, sanoin, tämä etäisyys on sopiva.

Hän kumarsi ja veti browningin taskustaan.

— Seitsemän yli kuuden, sanoi hän. Voimme asettua paikoillemme.

Asetin jalkani viivalle, jonka hän oli vetänyt ensimmäiseen paikkaan. Me seisoimme nyt vastatusten.

Herätyskello oli asetettu sillan käsinojan päälle niin, että kellotaulu oli meidän kummankin näkyvissä. Terävä nakutus kuului selvästi virran kumean kohinan halki.

Katsoin vastustajaani. Hänen silmänsä, maahan luotuina kuin nuoren tytön, tarkastelivat jalkojani.

Yhdeksän yli kuuden.

— Hän odottaa soimista ja minä seuraan viisaria, ajattelin. Jospa herätyskello rupeaakin soimaan aikaisemmin kuin viisari näyttää?

Äkkiä näin Hagenin kohottavan päänsä; hänen uljas tyyneytensä oli kadonnut. Kauhistunut ilme levisi hänen kasvoilleen.

Käännyin, ajattelematta että tämä liike saattoi maksaa elämäni. Samassa kello alkoi soida räikeästi kilisten ja jatkoi sitten soimistaan.

Suurherttuatar Aurore seisoi takanani.

Silloin ymmärsin, miksi luutnantti ei ollut ampunut.

Aurore oli nyt meidän molempien välillä.

— Jompikumpi teistä, herrat, voi selittää syyn tähän outoon näyttämölleasetukseen, sanoi hän kylmästi.

Hän ei saanut vastausta.

Hagenin tekemä asiakirja oli herätyskellon alla. Hän otti sen.

— Ymmärrän, sanoi hän luettuaan. Browningeilla. Herra Vignerte, käytätte hyvin huonosti esineitä, joita haltuunne uskotaan. Ja te, luutnantti von Hagen, onnittelen. Olette hämmästyttävän kekseliäs.

Hänen tähän asti pilkallinen äänensä tuli hyvin ankaraksi.

— Jos teillä, herrat, on tällainen tapa osoittaa minulle uskollisuuttanne, jota olette korviini toitottaneet, saatte tietää, ettei se ole varsin suuresti minun mieleeni. Herra Vignerte, te olette muukalainen ja niinmuodoin ette tunne täällä voimassaolevia asetuksia kaksintaistelusta. Mutta te, luutnantti, te tunnette ne.

Hagen painoi päänsä alas.

— Te tiedätte hyvin, että 7:nnen husaarirykmentin upseeri ei saa taistella saamatta ensin everstin hyväksymistä. Luutnantti Techner rangaistiin tämän määräyksen rikkomisesta, siitä ei ole vielä vuottakaan, kolmenkymmenen päivän linna-arestilla. Oletteko unohtanut hänet?

Hagen ei vastannut.

— Te menette panemaan univormun yllenne, herra von Hagen, sitten menette kasarmiin ja olette siellä majuri von Haugwitzin käytettävänä siihen asti, kunnes teille, raporttitietä, on ilmoitettu viidentoista päivän aresti, mihin, ottaen huomioon ansionne, rajoitan rangaistuksenne. Voitte mennä, herraseni. Ottakaa herätyskello mukaanne.

Luutnantti Hagen teki puolikäännöksen, tervehti everstiään ja läksi.