VIII.

Suojapaikkamme harmaassa oviaukossa, josta nyt kylmä aamuilma tunki sisälle, näyttäytyi musta hahmo.

— Herra luutnantti, herra luutnantti, kello on viisi.

Se oli vartijajoukkueen sotilas, jonka olin kaiken varalla käskenyt herättää meidät tähän aikaan.

Puolen tunnin kuluttua, hyökkäys, sanoi Vignerte. Lähtekäämme, täydennän ulkona kertomukseni. Se on muutoin jo hyvin lähellä loppuaan.

Kaikki tähdet olivat sammuneet. Yksi ainoa kimalteli vielä hyvin matalalla, idän puolella, paikassa, josta nouseva päivä sen pian karkailtaisi.

Olimme sijoittuneet tukkivarusteen päälle rotkon reunalle; siitä meillä oli vapaa näköala komppaniamme miehittämän linjan ylitse. Saatoimme sieltä erinomaisesti seurata pian alkavan äkillisen hyökkäyksen kaikkia käänteitä.

Sivullamme oli suorakulmion muotoon koottu risuläjä. Se oli sotilaan vaatimaton hauta. Saatoin pienestä, valkeasta puurististä lukea seuraavat veden jo liuottamat sanat:

»Mohammed Beggi ben Smail, II.-sta siirtomaarykmentistä, kaatui Ranskan puolesta 23 p:nä syyskuuta 1914. Rukoilkaa hänen puolestansa.»

Olen harvoin nähnyt mitään niin liikuttavaa kuin tämä pieni risti, joka lapsen hartaudella pyysi kristillistä rukousta musulmanisotilasparan tomulle.

Vignerte tuijotti edessämme olevaa maisemaa odottaen hetkeä, jolloin häipyvä pimeys sallisi hänen tarkastaa seutua. Mutta se ei tullut vielä vähiin aikoihin. Töin tuskin erotti taivaanrannalla vihollisen miehittämien kukkuloiden mustat ääriviivat.

* * * * *

Hurtebisen ja Craonnen ylitse, sanoi hän, Laonin, Sains-Richanmontin ja Guisen poikki, Capellen ja tuon Nouvionin metsän kautta, jossa hyökkäsimme valkeita, kyrassiereja vastaan, ajatukseni usein liitää Hannoverin hiekkaisille tasankomaille, Lautenburgiin, jonne olen jättänyt Auroren. Miten hänen käy huoneessaan turkiksiensa ja jalokiviensä keskellä? Jumalani, mitä he ovat, mahtaneet hänelle tehdä?

Kun Meilleraien sillan kohtauksen jälkeen palasimme palatsiin, ei hän puhunut minulle sanaakaan. Aterioitsimme yhdessä. Sitten hän ryhtyi panemaan maljakkoihin suuria mustia iiriksiä ja valkeita kuminankukkia.

Kellon kymmenettä käydessä hän kutsui kamarineitsyen.

— Onko neiti Marthe jo tullut? kysyi hän.

Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi:

— Päästäkää hänet sisälle.

Neiti Marthe saapui joka vuosi tähän aikaan näyttämään suurherttuattarelle Pariisin huvikauden tuhansia viehättäviä korukapineita. Hiukkasen Madelainen puistokadun tuoksua tuli tämän hienon ja sievän tytön mukana huoneeseen.

— Teillä on kai ollut onnellinen matka, lapseni? kysyi Aurore.

— Tulin eilen illalla, armollinen rouva, vastasi nuori tyttö. Pyydän anteeksi, että näin heti tulin häiritsemään teidän korkeuttanne, mutta minun täytyy lähteä paluumatkalle tänä iltana.

— Mitä kauniita kapineita tuotte minulle tänä vuonna?

Neiti Marthe otti pahviaskeistaan esille pieniä pariisilaisia koruja, tylliviuhkoja, samettisia ja läikesilkkisiä käsilaukkuja, pieniä maali-, puuderi ja kasvolaastarirasisioita, kaikenlaisia tuollaisia ylellisyystavaroita, jotka muutamille käyttäjilleen antavat nousukkaan leiman.

— Jättäkää minulle kaikki nämä, sanoi Aurore. Sanotte Duvelleroylle, että asia järjestetään. Tarvitsen marraskuussa Watteau- tai Lancret-mallisen viuhkan; sen pitää olla valmis, kun tulen Pariisiin.

— Teidän korkeutenne saa sen, vastasi nuori tyttö varmasti.

— Hyvä. Te lähdette tänä iltana kello viiden junassa. Jäätte aterialle luokseni. Saatte kertoa minulle hiukan siitä, mitä Rauhankadulla ensi talvena tapahtuu.

Koko aterian ajan ihmettelin sitä miellyttävää yksinkertaisuutta, jolla tämä pikku pariisitar vastasi suurherttuattaren kysymyksiin. Olin ylpeä kauniista kotimaalaisestani nähdessäni Auroren, joka oli niin kopea Lautenburgin naisia kohtaan, kohtelevan tätä tyttöä kuin vertaistaan. Matta millä ihmetyksellä pallinkaan merkille, miten tavaton itsensähallitsemiskyky oli tällä prinsessalla, joka kolmen päivän ja kolmen yön järkytyksistä huolimatta vielä pystyi keskustelemaan keveän huolettomasti tuhansista Pariisin muotien pienistä yksityisseikoista.

Suositatte siis minulle yhä Carlier'ta?

— Kyllä, armollinen rouva. Se on sittenkin hatuista paras.

— Laurence ei ole enää Pyramiidi-kadun varrella. Se on muutettu suureen myymälään Auber-kadulla. Ehkäpä käyn siellä.

— Teidän korkeutenne tehköön niin. Laurence harjoittaa etenkin suurta vientiliikettä. Enimmät sen kaupoista tapahtuvat ulkomaalaisten välityskauppiaiden kautta.

Olin onnellinen tästä lörpöttelystä, tästä hilpeästä väliajasta keskellä traagillisia tapauksia, jotka se sai minut melkein unohtamaan.

Kolmen tienoissa suurherttuatar antoi Marthelle käärön.

— Tässä matkaanne varten, lapsukaiseni. En tahdo myöhästyttää teitä junasta. Auto vie teidät hotelliinne ja sieltä asemalle. Olen käyntiinne hyvin tyytyväinen. Muistakaa viuhkaani. Näkemiin sitten. Marraskuussa tulen teitä tervehtimään.

Kun pikku auringonsäde oli poissa, vaipui suurherttuatar hetkiseksi ajatuksiinsa, kosketellen pitkin huonetta siroteltuja korukapineita. Sitten hän sanoi minulle:

— Herra Vignerte, minulla, on teille tärkeä uutinen ilmaistavana.

Vastasin kiihkeän kysyvällä katseella.

— Saan ilmoittaa teille, jatkoi hän, että olen saanut erään kirjeen, kirjeen herra von Booselta.

Minä hämmästyin.

— Luuletteko, sanoi hän, että tämä ystävällinen Marthe-neiti on tehnyt matkan Pariisista tänne vain tuodakseen minulle Duvelleroyn korukapineita — sangen somia muutoin?

* * * * *

Perjantai. Kello kahdeksan illalla.

Olimme juuri nousseet aterialta. Kamaripalvelija tuli sisälle tuoden iltapostin — kymmenkunta kirjettä — jotka hän antoi suurherttuattarelle.

— Sallithan, ystäväiseni? sanoi hän minulle.

Hän tarkasti kirjeiden sinetit toisen toisensa jälkeen. Sitten hän avasi yhden.

— Se on tämä, sanoi hän luettuaan.

Hän ojensi minulle kirjeen.

Se oli avustuspyyntö eräältä hampurilaiselta hyväntekeväisyysyhdistykseltä. Siinä ilmoitettiin kansanjuhlasta, joka seuraavana maanantaina pantaisiin toimeen työläisten lastenseimien hyväksi.

— Me menemme sinne, sanoi Aurore lyhyesti. Se on Boosen kanssa sovittu merkki.

Pari päivää sitten olin saanut tietää kaikki. Suurherttuatar oli minulle kertonut, miten hän, heti kun olin antanut hänelle Petermanns Mittheilungenista löytämäni asiakirjan, oli kirjoittanut parooni von Booselle Kongoon. Mitä todisteita hän oli voinut esittää tälle miehelle, en ole koskaan saanut tietooni. Tosiasia oli, että Marthen tuoma kirje ilmoitti suurherttuattarelle, että von Boose oli lähtenyt Afrikasta. Nyt hän oli saapunut Hampuriin. Hänellä oli epäilemättä tehtävänä tärkeitä paljastuksia.

— Olen luvannut siitä palkinnon, mutisi Aurore kelmeästi hymyten.

— Lähdemme huomenna, jatkoi hän.

Hän silmäili minua, mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Ystäväiseni, alan epäröidä vaikkakin myöhään; en tahdo hyväkseni käyttää uhrautuvaisuuttasi. Tiedätkö, että olet sotkeutunut hyvin peloittavaan juttuun?

— Entä te? sanoin minä.

— Minuun nähden on toisin. Minä taistelen vapauteni puolesta, joka on minulle elämääni kalliimpi. Ja sitten vielä minä olen kaikesta huolimatta Lautenburgin suurherttuatar ja ennen kaikkea Tjumenin ruhtinatar. Minun takanani on tsaari, koko suuri Venäjä. Se täytyy ottaa huomioon. Mutta sinä, ystävä, ajattele Cyrus Beckiä, ajattele Melusinea. Miksi, mistä hyvästä sinä uhrautuisit?

Katseessani, jonka häneen loin, kuvastui sellainen moite, että hän, korkea, halveksuva ruhtinatar, painoi päänsä alas.

— Anteeksi, mutisi hän.

Sitten hän sanoi:

— Olkoon niin sitten. Lähdemme huomenna. Soita. Annan määräyksiä matkaa varten.

Painoin sähkönappulaa. Askeleita kuului. Ovelle koputettiin.

— Sisään, sanoi Aurore.

Ovi avautui.

— Ah, huudahti suurherttuatar.

Luutnantti Hagen seisoi kynnyksellä.

Hän oli hiukan kalpea ja seisoi jäykässä kunnia-asennossa oikea käsi kypärin tasalla, jonka metallinen leukahihna oli käännetty hänen rypistyneen leukansa alle.

— Luutnantti von Hagen, tosiaan! sanoi Aurore, joka oli jälleen päässyt tasapainoon, mistä lähtien arestissa istuvat upseerit eivät enää suvaitse oleskella linnoituksessa?

Hagen vaikeni liikkumattomana ja kylmänä.

— Suonette minulle selityksen, herraseni... Arestinne ei ole loppunut, mikäli tiedän?

— Se on loppunut, teidän korkeutenne, mutisi Hagen.

— Loppunut? huudahti suurherttuatar. Oletteko menettänyt järkenne, herra von Hagen!

— En, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti matalalla ja itsepintaisella äänellä. Arestini on loppunut tänä iltana.

— Loppunut! huusi Aurore aivan suunniltaan joutuen. Tiedättekö, luutnantti, mihin asetatte itsenne alttiiksi jatkaessanne tätä pilaa? Tiedättekö, että on vain yksi tapaus, yksi ainoa tapaus, jonka sattuessa voidaan keskeyttää minun määräämäni arestirangaistus?

— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Hagen.

— Ja että tämä tapaus on...

— Sota, täydensi luutnantti.

Tämä näyttää teistä ehkä epätodennäköiseltä: keskellä niitä draamallisia kohtauksia, joiden näyttämönä Lautenburgin hovi sattui olemaan, olivat heinäkuun viimeisen viikon suuret tapaukset menneet melkein huomaamatta ohitsemme. Olimmehan kyllä omistaneet hiukan huomiota Serbian nootille, mutta asesalin yön jälkeen ei meille ollut olemassa enää mitään muuta kuin ne tapahtumat, joista olen teille kertonut, ei Itävallan ultimatumia, ei Saksan _Kriegszustandia_, ei mitään, sanon minä. Ja nyt tämä, niin yksinkertainen sana: sota!

Silmäilin tyrmistyneenä Hagenia. Hän oli vaihtanut punaisen viittansa vihreän harmaaseen kenttäpukuun.

Tukahduttaen hämmästyksensä pysyäkseen mahdollisimman kylmänä Aurore kysyi:

— Sotako, herra von Hagen, ja ketä vastaan?

— Tänä iltana Venäjää vastaan luultavasti, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti, ja huomenna epäilemättä Ranskaa vastaan. Suurherttua saapui tunti sitten Berliinistä tuoden mukanaan armeijakunnan liikekannallepano-käskyn.

Aurore meni ikkunan ääreen ja avasi sen selko selälleen. Vallitsi painostava kuumuus.

— Ja suurherttua, luutnantti, on varmasti antanut teidän tehtäväksenne ilmoittaa minulle, tämän suuren uutisen... En siinä tapauksessa huomaa, mitä hyötyä teillä on noista neljästä husaarista, jotka näen tuolla alhaalla oven luona.

Hagen karahti punaiseksi ja tuli sitten kalpeaksi.

— Teidän korkeutenne! sopersi hän.

— Mitä? sanoi suurherttuatar ylpeästi.

— Minulla on toinen tehtävä. Suokaa minulle anteeksi...

— Asiaan, asiaan, luutnantti, älkää vapisko noin. Ellette edes kykene ilmaisemaan mistä on kysymys, ette koskaan saa voimaa sen suorittamiseen. Sanokaa suoraan siis, minä olen kai vankina palatsissa, eikö niin?

— Oh, teidän korkeutenne, huudahti Hagen, kuinka olette voinut ajatella että... Minäkö hyväksyisin...

— Mistä on sitten kysymys?

Luutnantti käänsi sanaakaan sanomatta silmänsä minuun.

— Rouva, sanoin minä astuen esiin, älkää kiusatko itseänne kauempaa. Herra von Hagen, miksi ette voi yksinkertaisesti sanoa saaneenne, tehtäväksenne vangita minut.

Seurasi hiljaisuus.

— Onko se totta, herraseni? kysyi suurherttuatar.

Hagen painoi päänsä alas.

— Voitteko sanoa, mistä syystä tämä vangitseminen tapahtuu?

— Teidän korkeutenne, sanoi Hagen, joka sai hiukan varmuutta, olen vain sotilas ja tottelen saamiani käskyjä arvelematta. Mutta on helppo käsittää: herra Vignerte on ranskalainen ja lisäksi upseeri. Ranska asettaa väkeänsä liikekannalle meitä vastaan. Ranskalaisia lentäjiä on kuuleman mukaan jo pommitettu...

— Te olette sotilas, herraseni, ja tottelette saamianne käskyjä, keskeytti suurherttuatar. Se on aivan paikallaan, mutta voitteko valtuuttaa minulle, ettette ole itse ollut tätä käskyä aikaansaamassa?

Hagen ei vastannut, mutta vihainen katse, jonka hän loi minuun, oli riittävän kaunopuheinen.

Suurherttuatar sanoi minulle lyhyesti:

— Pankaa päällenne.

Hän itsekin pani hartioilleen väljän, tumman viitan. Sitten hän meni laatikolleen. Näin hänen penkova sitä, ottavan eri esineitä, jotka hän sujautti viittansa avariin taskuihin.

— Herra von Hagen, sanoi hän palatessaan luoksemme, linnoitukseenhan teidän on vietävä herra Vignerte? Mihin aikaan?

— Hänen on oltava siellä kello kymmenen, teidän korkeutenne.

Silloin rajattoman halveksuvasti hymyillen hän asetti kätensä von Hagenin olkapäälle.

— Olet siis, sanoi hän, hetkiseksi voinut kuvitella itsellesi, että jättäisin hänet sinun käsiisi?

Musertava majesteetillisuus oli hänen katseessaan, hänen ryhdissään, hänen sanoissaan. Näin luutnantin painavan päänsä alas ja vapisevan koko ruumiiltaan.

— Ludwig von Hagen! jatkoi hän. Eräänä päivänä, siitä on nyt neljä vuotta, sain kuulla että eräs VII:n husaarirykmentin upseeri oli pelannut, oli harjoittanut vilppiä. Se merkitsi hänelle häpeää ja kuolemaa. Seuraavana päivänä tuon upseerin velat oli maksettu, asia haudattu hiljaisuuteen, ja hän itse, päässen minun käskyläisupseerikseni, hämmästytti koko linnaväkeä ihmeellisellä ja nopealla menestyksellään. Siitä on syntynyt puheita, joita olen halveksinut. Itse parhaiten tiedät, että tähän toimenpiteeseen johti minut halu pelastaa häpeästä kunnon nuori mies, joka oli hyvää sukua ja jota luulin rehelliseksi ja uskolliseksi.

Tämä tässä sitävastoin, sanoi hän viitaten minuun, ei ainoastaan ole minulle mitään velkaa vaan on vielä aiheettomien epäluulojen johdosta saanut puoleltani osakseen välinpitämättömyyttä ja halveksumista. Hän ei siitä masentunut. Hiljaisuudessa hän on työskennellyt hyväkseni. Hän ei ehkä itse vielä tunne tekonsa koko merkitystä. Joka tapauksessa hän tiesi panevansa alttiiksi elämänsä. — Ja nyt se mies, joka saa kiittää minua kaikesta, tulee vangitsemaan sitä, jota minä saan kiittää kaikesta.

Kyyneleitä näkyi pikku husaarin poskilla.

— Mitä tahdotte minun tekevän? sopersi hän värisevällä ja sortuneella äänellä.

— Että maksat velkasi minulle, vastasi Aurore. Se päivä on nyt tullut, enkä voi kuitenkaan surkutella sinua siitä, että olet itse saattanut itsesi tähän suoritustilaan.

— Käskekää, sanoi hän, tottelen.

— Mene alas ja aloita lähettämällä pois sotilaat. Keksi jokin syy, joka ei sitten tuota sinulle ikävyyttä.

— Nyt, sanoi hän, kun luutnantti oli palannut, menet autovajaan. Siellä on vielä joku ohjaajista. Käsket vetää ulos suuren harmaan Benz-auton kaikkine varusteineen, sammutetuin lyhdyin, ja ohjaat sen itse tuonne alas. Kello on kahtakymmentä vaille yhdeksän; ole valmis viimeistään kello kymmenen.

Levitettyhän pöydälle matkakartan Aurore kumartui sitä tarkastamaan. »Selvästi paljon lyhyempi Aix-de-Chapellen ja Belgian kautta», mutisi hän, »mutta tunnen paremmin Wiesbadenin ja Thionvillen tien.»

— Oletko valmis? kysyi hän minulta.

— Mitä aiotte tehdä? kysyin.

— Viedä sinut Ranskaan tietenkin.

Hän lisäsi:

— Olen pannut palttoosi taskuun rahaa ja revolverin: niillä läpäisee kaikkialla.

Ystäväni, Aurore oli hyvin kaunis silloin. Jos olisitte nähnyt hänet noin, ymmärtäisitte mielenliikutuksen, joka tällä hetkellä sortaa ääneni.

Kumea kohu kuului ikkunan alta. Benz oli siellä.

— Tule, sanoi Aurore.

Samassa Hagen astui sisään.

Kuinka kaukana olikaan nyt hänen ynseä itsepäisyytensä. Hän lankesi polvilleen suurherttuattaren eteen.

— Te lähdette, lähdette hänen kanssansa ainiaaksi, sopersi hän nyyhkyttäen.

Suurherttuatar katsoi häneen hiukan lempeämmin.

— Luullessanne niin, herra von Hagen, on tottelevaisuutenne teille sitä suuremmaksi ansioksi. Tietäkää siis, etten lähde pois. Olen sidottu tähän paikkaan, jota inhoan täällä, jäljelläolevan tehtäväni vuoksi. Mutta tällä hetkellä olen velvollinen pelastamaan sen, joka on uhrannut kaikki minun puolestani.

— Ah, kiitos, kiitos, sanoi nuori mies.

— Odottakaahan vielä, ennenkuin kiitätte minua, sanoi Aurore. Herra von Hagen, teillä on kai mukananne, otaksun niin, henkilötodistuksenne ja liikekannallepanomääräyksenne?

Hagen nousi horjuen.

— Liikekannallepanomääräykseni? toisti hän hyvin kalpeana.

— Niin, sanoi suurherttuatar tyynesti, ehkä tahdotte jättää ne herra Vignertelle. Meidät voidaan pysähdyttää matkallamme täältä rintamalle. Tiedän kyllä, että minun tuskin tarvitsee muuta kuin ilmoittaa nimeni selviytyäksemme mistä hyvänsä. Mutta voimme joutua tekemisiin typerien vahtisotilaiden kanssa. Ei saa hukata aikaa. Luutnantti Hagen pääsee menemään esteettömästi kaikkialla. — Nopeasti siis.

Upseeri oli kalman kalpea. Hirveä taistelu riehui hänen sielussaan.

— Te otatte siinä minun kunniani, rouva, sanoi hän vihdoin.

— En ota koskaan enempää kuin mitä olen teille antanut, herra von Hagen, vastasi Aurore säälimättömästi. Mutta ei pidä mitään liioitella. Ette joudu vaaraan, ellette itse tahdo. Pyydän teiltä vain kahta asiaa: ilmoittakaa lähtömme vasta kello kymmenen jälkeen ja järjestäkää niin että luullaan meidän lähteneen Aix-la-Chapellen tietä. Jos suurherttua on kyllin julkea käyttääkseen puhelinta tai sähköttämistä, ei suuntamme saa olla hänelle tunnettu. — Siispä näkemiin: huomenna tähän aikaan olen takaisin.

Hän ojensi kätensä, jonka Hagen kostutti kyyneleillään.

— Voinhan luottaa sinuun, ystäväni? sanoi Aurore.

Kykenemättä liikutukseltaan puhumaan Hagen teki myöntävän merkin.

Itsekin syvästi liikutettuna lähestyin häntä ja ojensin käteni tälle miehelle, joka pani tällä hetkellä kaikki alttiiksi minun tähteni. Mutta hän perääntyi ja vastasi minulle sanoin kuvaamattoman vihaisella katseella:

— Herra, rukoilen Jumalaa, että hän antaisi meidän pian kohdata toisemme toisaalla.

Aurore kohautti olkapäitään; kuulin hänen mutisevan jotakin miesten typeryydestä. Mutta hän meni jo portailla. Seurasin häntä luotuani viimeisen silmäyksen turkisten, jalokivien ja kauniiden, kalpeiden kukkien kamariin...

— Nouse autoon, sanoi Aurore matalalla äänellä.

Asetuin istumaan hirvittävään Benz-autoon. Läksimme liikkeelle. Kun ajoimme Meilleraien sillan yli löi Lautenburgin ja linnan tornin vanha kello yhdeksän.

* * * * *

Loppumattomiin jatkuva valkea tie hohti harmahtavana kuunvalossa. Auto kiiti sitä pitkin meluttomasti, huimaavaa vauhtia. Käänteissä sain tuntea, miten uskomattoman varma ohjaajattareni käsi oli.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että ennenkuin pääsin oikein tajuihini, olimme jo tehneet matkaa yli sata kilometriä. Silloin Auroren lause: »Huomenna tähän aikaan olen takaisin», palasi muistiini ja ajattelin, että muutamien tuntien kuluttua minun oli erottava, suurherttuattaresta.

En noussut kapinaan. Hurja vauhti, jolla kiisimme eteenpäin, vaikutti minussa turruttavaa uupumusta ja tunsin melkeinpä nautintoa. Mustat metsiköt, hopeanhohtoisten jokien ylitse vievät sillat pakenivat ja jäivät taaksemme. Sivuutimme heinäkuorman: viisikymmentä senttimetriä vasemmalle vielä ja olisimme olleet kuoleman omat. Kuolema, toistin tämän sanan, katsoin Auroren tiukkoja kasvoja; hänen ohjausratasta puristavissa käsissään näkyi hienojen hansikkaiden läpi valkeita viiruja.

Ja sitten äkkiä ajattelin sotaa. Se oli siis totta? Onnistuisiko minun päästä isänmaahani? Mutta, tunnustan sen häpeäkseni, tämä ajatus ei voinut herättää huomiotani, nopeus huimasi minua, riisti minut itseltäni. Tällä hetkellä olin täysin välinpitämätön siitä mitä minulle vielä saattaisi tapahtua.

Neliskulmainen kaihdin ohjasi erään sähkölampun valon tiekartalle, mutta Aurore tuskin vilkaisi siihen. Hän tunsi erinomaisen hyvin tämän tien. Muistin, että hän oli sanonut minulle tehneensä, tämän matkan lukemattomia, kertoja mennessään kylpylaitoksiin.

Hän osasi milloin tahansa arvelematta sanoa kaupungit, joiden punertava kajastus läheni ja suureni, näkyi oikealta tai vasemmalta puolelta, sitten jäi taaksemme ja katosi. Pari kolme kertaa hän sanoi minulle: Kassel, Giessen, Wetzlar...

Kassel, Giessen, Wetzlar! mitä se minua liikutti?

Lyhdyn alla mittarin vieressä kiilsi kello. Mutta en nähnyt viisareita. En ajatellutkaan enää mitään...

Hiljentämättä vauhtia ajoimme mäkisen kaupungin halki, jossa talot olivat tummien puistikoiden kätkössä.

— Wiesbaden, mutisi Aurore; minun huvilani, sanoi hän sivuuttaessamme yhden taloista. Kello ei ole vielä yhtä. Olemme ajaneet kelpo tavalla.

Hän käänsi oikealle eräälle sivukadulle. Etäällä vasemmalla näkyi taivaalla jonkin suuren kaupungin valoheijastus.

— Se on Mayence, sanoi hän, ja tuolla on Rhein.

Tuota pikaa ajoimme siltaa pitkin pyhän virran yli.

Se vyöryi kohisten alhaalla. Hetkittäin näki taivaan selvitessä sen vihertävän vaahdon.

Sillan yli päästyämme kuulimme kauempaa komennon, järeän _werda_ ja sitten terävän kiväärinpamahduksen.

— He ampuivat, sanoi Aurore, lähestymme rintamaa. Täytyy olla varovainen.

Silmäsin kompassia. Etenimme suoraan länttä kohden. Nopeusmittari näytti 105. Ensimmäisen kerran minut valtasi ällistys.

Aurore näki sen ja hymyili:

— Wetzlarin ja Wiesbadenin välillä, oli vauhtimme 145, sanoi hän yksinkertaisesti.

Pian tuli uusi punainen kajastus näkyviin lännestä, käsin.

— Thionville, sanoi Aurore. Se taitaa olla kokonaan joukkojen jaloissa.

Suureksi hämmästyksekseni näin, ettei hän valinnut kiertotietä välttääkseen kaupunkia, kuten hän oli tehnyt tähän asti. Suoraa tietä pitkin, kaikki lyhdyt sytytettyinä, me ajoimme linnoitusta kohden, jonka muurit kohosivat vähitellen eteemme.

Auto hiljensi. Taloja, etukaupungin osia. Sitten käskevä _werda_! Me pysäytimme.

Parikymmentä sotilasta ympäröi meidät. Kaikilla oli vihreän harmaa univormu ja kaapuun verhottu kypäri.

— Paperinne! kuului aliupseerin karkea ääni.

— Näytän ne luutnantillenne, vastasi Aurore, pyydän hakemaan hänet tänne.

Tämä tuli juuri parhaiksi paikalle. Vaalea jättiläinen kiukustuneena häiriytyneestä unestaan. Kun hän huomasi siviiliväkeä, kävi hän tuimasti kuulustelemaan.

— Herra, sanoi suurherttuatar kuivasti, pyydän teitä ensiksi kieltämään sotilaitanne kolhimasta pyssynperillä autoani. Ja sitten suvaitkaa katsoa tätä.

Samalla hän käänsi sähkölamppua niin että se valaisi oveen maalattua Lautenburgin vaakunaa.

Upseeri hätkähti.

— Hänen korkeudellensa Lautenburg-Detmoldin suurherttuattarelleko minun on kunnia...? sopersi hän ojentuen kunniantekoasentoon.

— Hänelle juuri, herra luutnantti, vastasi Aurore.

— Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, sanoi upseeri typertyneenä. Takaisin! kiljaisi hän samassa sotilaille, sysäten lähimpänä seisovat rajusti, taemmas. Miten voin palvella teidän korkeuttanne?

— Aivan yksinkertaisesti, sanoi suurherttuatar. Kenraali von Offenburg on kai yhä vielä Thionvillen komendanttina? En usko, että hänen ylhäisyytensä tällaisena yönä on levolla. Saattakaa minut hänen Luoksensa. Antakaa yhden miehistänne nousta autooni ja näyttää meille tietä.

Upseeri teki heti mitä pyydettiin, kumartaen hyvin syvään ja pahoitellen, että palveluksensa esti häntä lähtemästä itse oppaaksi.

Linnanpäällikkö ei ollut kasarmissa. Löysimme hänet lopuksi esikuntineen asemalta. Asemasilta oli mustanaan väkeä, jonka liikkeitä hän valvoi. Suunnaton määrä tykkejä oli tuotu paikalle ja yön pimeydessä näyttivät niiden mustat hahmot vedenpaisumuksenedellisen ajan jättiläiseläimiltä. Tämä näky, josta sai raa'an voiman ja väkevyyden tuntumuksen, värisytti minua.

Kun eräs käskyläisupseeri oli ilmoittanut hänelle suurherttuattaren läsnäolon, kiiruhti kenraali von Offenburg luoksemme. Hyvin komeana pitkässä, harmaassa turkisviitassaan hän kumarsi Aurorelle muistuttaen, hänelle saaneensa kerran kunnian tanssia hänen kanssaan Berliinissä. Mutta kuinka hän koettikin puhua, hän salasi huonosti hämmästyksen, jota hänelle tuotti meidän läsnäolomme tällä hetkellä ja tässä paikassa.

— Älkäähän liikoja kummeksiko, kenraali, sanoi Aurore hymyillen. Niin pian kuin kuulin suurista tapahtumista, joita täällä valmistellaan, en voinut, enää pysyä Lautenburgissa. Tahdoin nähdä joukkojamme rintamalla ja niin lähdin liikkeelle käskyläisupseerini kanssa. Luutnantti von Hagen, 7:nnestä husaarirykmentistä, sanoi hän esitellen minut.

Tervehdin niin jäykästi kuin osasin.

— Teidän korkeutenne, paasasi von Offenburg, miksi olette silloin tullut, tänne! Täällä ei ole mitään nähtävää, XVI osasto on kuin kallio, se ei hievahda paikaltaan. Miksi ette mennyt Aachenin suunnalle?

— Todella, sanoi suurherttuatar, minulle kyllä, mainittiin siitä. Aix-la-Chapellen tietä pitkin...?

— Tiedättehän, että koko armeija keskittyy sinne, supatti kenraali meille.

— Se on totta, sanoi Aurore. Mutta Belgian rintama ei herätä mielenkiintoani; päinvastoin en olisi koskaan antanut anteeksi itselleni, jos olisin jättänyt näkemättä sodan aamuna Ranskan rintaman.

— Tervehdin teissä 7:nnen husaarirykmentin urheata, everstiä, sanoi von Offenburg kohteliaasti suudellen suurherttuattaren kättä. Voinko olla teille hyödyksi?

— Luonnollisesti, sanoi Aurore. Tiedättekö, että etuvartijanne pysähdyttivät minut äskettäin aivan häikäilemättömästi. Toivoisin teiltä oikeastaan saattoväkeä, mutta Benz-autoni saisi silloin kovasti hillitä itseään mukautuakseen teidän rakuunoittenne tahtiin. Mutta he saavat saattaa minut vain etuvartiolinjalle saakka ja te annatte minulle jonkinlaisen lupakirjan, joka paluumatkalla säästää minut ikävyyksiltä. Kiiruhtakaamme, aamu jo sarastaa ja tahdon nähdä nousevan auringon valossa rintaman rajapaalut.

Kenraali haetutti passin.

— Kas noin, sanoi hän piirtäen siihen nimensä. Teillä on vielä aikaa. Villeruptiin, joka on Ranskan puolella kahdet kilometrin päässä rajalta, on tuskin kahtakymmentäkilometriä. Ehditte sinne puolessa tunnissa. Mutta älkää luulko saavanne nähdä ranskalaisia sotilaita. Heidän hallituksensa on antanut heille määräyksen, perääntyä kaksi peninkulmaa rintaman taakse, jottei millään muotoa voitaisi syyttää heitä vihollisuuksien alkamisesta, täydensi hän leveästi nauraen.

Puoli plutoonaa rakuunoita saattoväkenämme läksimme muhkeasti Thionvillestä. Kun olimme ajaneet pari kilometriä Audun-le-Roman'in tietä, kuiskasi, suurherttuatar korvaan:

— He ovat sangen kohteliaita mutta käyvät, ajan pitkitän rasittaviksi.

Ja hän pani auton täyteen vauhtiin.

Takanamme, nousevan päivän sarastuksessa, rakuunat hajaantuneina häipyivät minuutin kuluttua näkyvistämme.

Kylmä aamutuuli puhalsi ohimoihini. Tavaton liikutus valtasi minut nyt ja en tosiaankaan tällä hetkellä ajatellut tätä naista, jonka puolesta olisin uhrannut kaikki, ja joka minun nyt oli jätettävä ainiaaksi. Katselin edessäni olevia kumpua, jotka toinen toisensa jälkeen kohosivat näkyviin. Tämä verraton paluumatkani haihtui mielestäni ja antoi tilaa viiltävämmälle, voimakkaammalle tunteelle.

Se oli voimakkaimmillaan kun auto äkkiä pysähtyi niin että olin lentää nurin ja suurherttuatar osoitti minulle vaieten tien oikealla puolella kymmenen askeleen päässä meistä seisovaa rajapylvästä.

Kahden metrin korkuisena, oikealta puoleltaan mustana ja valkoisena vasemmalta sinisenä, valkeana ja punaisena se vaikutti tällä hetkellä äärettömän hämmentävältä ja häiritsevältä.

Katsoin suurherttuattareen ja huomasin onnen tuntein liikutuksen merkkejä näissä suljetuissa, lujapiirteisissä kasvoissa.

Ei ollut vielä aivan valoisaa. Auto oli tuntuvasti pienentänyt vauhtiaan. Näytti siltä kuin Aurore olisi tahtonut antaa minun katsella ohimennessä pieniä yökukkia, joita tuuli nuokutteli laaksojen rinteillä.

— Äkkiä tartuin seuralaiseni käsivarteen. Auto pysähtyi. Eräällä ylängöllä, josta näki yli tien ja joka hämärässä kuvastui ainakin kahdensadan metrin korkuisena, tuli liikkumaton ratsastaja näkyviin.

Se oli ranskalainen rakuuna. Eroitti kypärin keltaisen töyhdön ja keihään punavalkean viirin. Sitten tuli paikalle toinen, pian oli heitä kymmenen, sitten kaksi kymmentä ja he läksivät hiljaista ravia etenemään meitä vastaan.

— Tällä kertaa, sanoi Aurore hymyillen, on sinun vuorosi puhua heille.

Upseeri ratsasti edellä. Hän oli kookas nuori mies, tummatukkainen ja kalpeakasvoinen. Tervehdittyään sapelillaan hän kysyi meidän lupalippujamme.

— Herra, vastasi suurherttuatar, pidän parempana tunnustaa teille suoraan, ettei minulla ole mitään sellaista, sillä epäilen ettette ole tyytyväinen tähän, jonka minulle on antanut Thionvillen saksalainen kenraali, sanoi hän vetäen esiin von Offenburgin kirjoittaman lupatodistuksen.

Nuori luutnantti teki liikkeen, joka saattoi merkitä, että olosuhteet eivät hänen mielestään sopineet leikinlaskuun.

— Herra, jatkoi Aurore huomattuaan yhdellä katseella minun täydellisen kykenemättömyyteni selityksien antoon tällä hetkellä, on asioita, joita on liian pitkällistä kertoa tiellä autossa. Lyhyesti ilmoitan, että olen Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Seuralaiseni herra Vignerte on ranskalainen upseeri, luutnantti kuten tekin. En tiedä onko Ranskassa jo ryhdytty varovaisuussyistä vangitsemaan saksalaisia. Joka tapauksessa on Saksassa eilisestä alkaen tätä menetelmää ruvettu noudattamaan ranskalaisiin nähden. Seuralaiseni tahdottiin vangita; tuon hänet teille. Siinä kaikki.

Ja huomattuaan hämmästyksen, mikä kuvastui upseerin kasvoilla, hän lisäsi:

— Minun on ehkä lisättävä, herra, että olen syntyjäni venäläinen, niin ettei teidän tarvitse pelätä minua ja lahjaani, jonka olen teille tuonut.

Upseeri oli noussut ratsailta. Hän kumarsi kunnioittavasti Aurorelle, joka oli laskeutunut minun kanssani autosta tielle.

— Luutnantti de Coigny 11:nnestä rakuunarykmentistä, Longwystä, sanoi hän.

Esitin itseni. Puristimme toistemme kättä.

— Tulette kaukaa, toverini. Mitä meidän on tehtävä teille?

— Voitte kai antaa hänelle hevosen, sanoi suurherttuatar. Ja sitten, jos saan antaa teille neuvon, viekää hänet viipymättä siviili- tai sotilasviranomaistenne luo. Hän tulee Saksasta, hän tietää paljon asioita, jotka voivat olla hyödyksi tälle maalle, missä kukat ovat kauniita, mutta missä varustautuminen näyttää sangen laiminlyödyltä.

Hän katseli näin puhuessaan villiä metsäruusupensasta, joka kasvoi kallion reunalla. Herra de Coigny veti luokseen rehevimmät oksat, teki ruusuvihkon ja ojensi sen suurherttuattarelle.

— Kiitoksia, herraseni, sanoi Aurore viehkeästi hymyillen nuorelle miehelle, jota hänen tavaton kauneutensa piti lumottuna. Tahtoisitteko hyväntahtoisesti väistyä taemmas hevosinenne? Tie on kapea ja minun täytyy kääntää auto.

Silloin minä puhkesin nyyhkytykseen.

Koko yöllinen välinpitämättömyyteni, äkillinen liikutus, joka valtasi minut ajaessamme Ranskan rajojen sisälle, hävisi, haihtui olemattomiin. Ajattelin enää vain sitä, että neljännestunnin kuluttua olin kadottava Auroren ainiaaksi.

Herra de Coigny oli komentanut miehensä taemmas. Kuulin suurherttuattaren sanovan hänelle vienolla äänellä:

— Suokaa hänelle anteeksi, herra, hän on saanut kestää hermotäristyksiä, jollaisia sota ei ole hänelle koskaan tuova.

Tunsin sitten hänen kätensä otsallani.

— Rohkeutta, ystävä, sanoi hän matalalla mutta lujalla äänellä. Sinä pääset nyt kotiisi, isänmaahasi, joka on kaunis ja jota rakastan. Se tarvitsee sinua, sillä sota tulee olemaan ankara, ankarampi kuin luulet. Mutta sinä saat nähdä kauniita asioita, hevosten tulisen laukan elokuun auringonsäteissä, saat kokea yleviä innostuksen hetkiä, jolloin järkeily vaikenee, kaikkea sitä, mikä minun kaltaiseni naisen saa pahoilleen siitä, ettei ole syntynyt mieheksi.

Kohtalosi ei ole valitettava. Ja jos luulet toista, niin ajattele sen kohtaloa, joka palaa yksinään, ilman sinua Lautenburgiin.

— Voi, sopersin minä kyynelteni lomitse, jääkää, älkää palatko Saksaan. Ajatelkaa mitä teille voi siellä tapahtua.

Kuulin hänen äänensä terävöityvän.

— Ystäväiseni, luulinpa minun seurani saaneen sinut käsittämään mitä on viha. Boose on paluumatkalla. Oletko siis unohtanut asesalin uunin, Kongon kirjeet ja koko luon salaperäisen ristiriidan, ja ajatteletko, että minä hetkellä, jolloin rikos paljastui, jättäisin rikoksentekijän sikseen?

Kyyneleeni vuotivat yhä runsaammin, ja äkkiä ääretön tuska riipaisi sydäntäni samalla kun tunsin otsallani lyhyen suudelman...

Käännähdin rajusti päästäen huudon ja aloin kuin hullu juosta tietä pitkin, siksi kunnes kompastuin ja kaaduin pitkin pituuttani ojaan.

Kun villin näköisenä, murtuneena kömmin pystyyn, ei autosta ollut enää jäljellä muuta kuin pieni harmaa pilkku kaukana idässä.

* * * * *

Audun-le-Roman'issa, jonne tulin seitsemän tienoissa rakuunahevosella, jonka Coigny oli antanut käytettäväkseni, hankittiin minulle viipymättä auto, joka läksi kiidättämään minua Nancya kohden.

Luulin Ranskassa liikekannallepanon olevan jo täydessä käynnissä. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Silloin muisto niistä hirveistä valmistuksista, joita olin nähnyt tänä yönä ja joiden tarkoitusta ei käynyt epäileminen, tuli painostavimmaksi ajatuksekseni.

Minut vietiin heti maaherran luo. Annoin hänelle niin tarkan kertomuksen kuin mahdollista kaikesta, mitä olin nähnyt ja kuullut. Hän kuunteli minua kiihkeän tarkkaavaisesti tehden muistiinpanoja. Kun jätin hänet, läksi hän puhelimitse ilmoittamaan saamansa tiedot Pariisiin.

Harhailin Nancyn kaduilla. Junani läksi kello kaksitoista.

Liian hermostuneena asettuakseni levolle astuin erääseen Stanislas-torin varrella olevaan kahvilaan. Kaiveltuani taskuani maksaakseni vedin sieltä esiin laukun, jonka Aurore oli sinne pannut. En ollut vielä koskaan ollut niin rikas kuin tällä hetkellä, jolloin rahalla, jota ennen olin niin himoinnut, tuskin oli enää mitään arvoa minulle.

Kuljin pitkin suurta katua ja pysähdyin tietämättäni erään myymälän eteen. Menin sisään ja ostin sieltä itselleni puvun, jonka näette vieläkin ylläni, huomaamatta edes — niin suuri oli turtumakseni — että sinisen puseron sijalla oli kenttäpukuun kuuluva musta, punakauluksinen viitta.

Kello kaksitoista läksi juna viemään minua Pariisia kohden. Ensimmäistä kertaa näin silloin nuo seudut, jotka perääntymisemme on tehnyt meille unohtumattomiksi: Dormans'in, jonka silloin ylitse marssimme toisena päivänä syyskuuta sydämissä murhe, murhe, jonka Sedanin vuosipäivä teki vieläkin kauheammaksi; Jaulgonnen kauniin tien, jota pitkin ahdistimme vihollista; Château-Thierry'n Marne-virran rannalla korkeine linnanraunioineen, missä viimeisen kerran saimme nukkua vuoteissa.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli viiden, kun juna pysähtyi Château-Thierryn asemalle. Siellä sain kuulla uutisen yleisestä liikekannallepanosta. Nyt se oli pystytetty, tuo tuli- ja rautamuuri, joka erotti minut suuresti rakastamastani Lautenburgin hallitsijattaresta.

Vallitsi painostava myrskyn ilmakehä, joka ei kuitenkaan häirinnyt suuren Pariisin rauhaa, noustessani junasta itäisellä asemalla. Oi Pariisi, olin ennen niin pelännyt puolestasi, kun tämä hirvittävä hetki koittaisi, pelännyt kiihtymystäsi, intohimoasi, sitä levottomuutta, minkä innostus aiheuttaa. Ja nyt oli tämä hetki läsnä eikä edes murhakaan ollut saanut sinua pois tasapainostasi, sen murha, joka väitti voivansa mielensä mukaan joko ehkäistä tai päästää valloilleen vallankumouksen.

Minun liikekannallepanomääräykseni oli hävinnyt Lautenburgin linnan tulipalossa, mutta se ei minua huolestuttanut, sillä tunsin ulkoa sen sisällön ja olin päättänyt jo seuraavan päivän aamuna lähteä Pau'hon liittyäkseni jalkaväkirykmenttiin.

Pukeuduin eräässä matkailijakodissa univormuuni ja lähdin Lafayette-katua pitkin kulkemaan keskikaupungille päin.

Ihmiset olivat pikemmin kuumeisia kuin häliseviä. Kaikkialla sotilaita, upseereja kuten minä, mutta kaikilla käsikoukussaan äiti, vaimo, jotka katselivat poikaansa, miestänsä sanomattomin ylpeyden ja liikutuksen tuntein. Minä vain olin yksin, yksin tänä traagillisena iltana, vieläkin yksinäisempänä tässä kaupungissa kuin tuona iltana jolloin olin sen jättänyt.

En tiennyt vielä minne olin menossa. Mutta pääsin siitä jo parempaan selvyyteen tullessani Royale-kadulle, jonka valaistut parvekkeet olivat väkeä täynnä. Weberin edustalla tuli Clotilde mieleeni. Oli elokuu, hänellä ei siis ollut enää valkoista ketunnahkaa. Varmaankin hänellä oli heleäsilkkinen pusero... Sitten tämän tytön muisteleminen kammotti minua.

Elyseen-Kenttien vihreys alkoi jo tummentua syksyisen taivaan alla. Poikkesin oikealle ja läksin kulkemaan pientä puistokatua pitkin, joka suurine puineen ja kahviloineen muistuttaa kylpykaupunkia. Autoja pysähtyi valaistujen ravintoloiden eteen. Ohjaajat avasivat ovet.

Olin tullut Gabrielin puistokadulle, joka lehvien varjostamana oli synkkä kuin tunneli. Hitain askelin kävelin sitä eteenpäin. Ääretön ahdistus kalvoi koko olemustani. Pian näin lasien välkkyvän.

Erään ravintolan ovessa luin sanan Laurent.

Silloin istuuduin sitä vastapäätä penkille, jonka tiesin siinä olevan. Hapuillen sormeni tunnustelivat penkin kulunutta, rosoista pintaa, töksähtäen siellä täällä suuriin kuhmuihin ja koloihin.

Äkkiä ne pysähtyivät. Ne olivat löytäneet mitä etsivät. Kumarruin ja saatoin helposti, vaikka oli jo täysi yö, erottaa penkissä kolme merkkiä, kolme kirjainta A.A.E., jotka Tjumenin pikku ruhtinatar oli ennen muinoin kaivertanut siihen.»

EPILOGI.

— Kertomukseni on lopussa, sanoi Vignerte.

Hän vaikeni ja minä kunnioitin hänen äänettömyyttänsä. Sitten vähitellen tunsimme ajatuksemme irtautuvan murhenäytelmästä, jonka Vignerte oli loitsinut esiin, ja kiintyvän siihen, mikä nyt oli leviämässä eteemme.

Kello oli neljännestä vailla kuusi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta se tuntui tuota pikaa nousevan. Takanamme hiljaisuudessa neljä yhteyssotilasta oli liittynyt meihin, yksi kustakin komppanian neljänneksestä.

Kello oli kuusi!... Äkkihyökkäyksen hetki...

Kului pitkä minuutti. Sitten heikko vihellys saapui korviimme itäinen jätti juoksuhautansa.

Oli noin kolmesataa metriä näiden juoksuhautojen ja sen puuvarustuksen välillä, jonka puhdistamisen ystävämme olivat saaneet tehtäväkseen. Kolmensadan metrin kulkeminen ryömimällä vatsallaan suurimman osan aikaa kesti runsaasti neljännestunnin.

Yö oli kylmä, mutta ohuet, idässä jo punertavat pilvet ennustivat kaunista päivää.

Traagillisia hetkiä nämä, jotka kuluvat tällaisessa odotuksessa. Kuitenkaan ei ainoakaan niistä, jotka ovat ehjin nahoin tällaisesta hirveästä tilanteesta päässeet, ole koskaan katunut kokemiaan.

Äkkiä kuului terävä pamahdus laakson pohjalta. Sitten kaksi, kolme... Pieni saksalainen vartiosto oli nostanut hälyytyksen, mutta, kuluneesta ajasta päättäen, liian myöhään; meikäläiset olivat jo heidän kimpussaan.

Silloin, oikealla puolellamme, aivan kuin metallikangasta olisi revitty, kiväärit alkoivat rätistä. Seuraten saamiansa ohjeita 23:s komppania oli avannut tulen vetääkseen vastassa olevien saksalaisten huomion puoleensa ja estääkseen heitä antamasta apua ahdistetuille tovereilleen.

Nyt koko vihollislinja vastasi hyvää ennustavalla hermostuneisuudella. Heidän huonosti tähdätyt luotinsa lensivät korkealta ylitsemme. Aika ajoin vain jokunen katkennut oksa putosi viereemme leijaten aivan kuin lehmuksen siivitetty lehti. Ne jotka ovat taistelleet metsissä, tuntevat tämän ilmiön.

Tätä meteliä oli kestänyt viisi minuuttia, kun suunnaton tulipatsas nousi taivaalle oikealla puolellamme peittäen savupilveen vastapäiset kukkulat ja sammuen sitten puunsiru-, kivi- ja multasateeseen. Samalla hetkellä kuului tavattoman kumea, mahtava jymähdys.

— Hyökkäys onnistui, mutisin Vignertelle. Sinne oli kaivettu miina. He ovat räjähdyttäneet sen.

Meidän puolellamme kiväärituli jatkui yhä. Äkkiä kaikki hiljeni. Raketti suhahti taivaalle meidän linjoiltamme.

Tämä ilmoitti tykistölle, että 22:nen oli esteettömästi päässyt takaisin juoksuhautoihinsa ja että tykistön vuoro oli nyt toimia. Sulkutuli alkoikin heti.

Takaapäin kuultiin niiden nyt viuhuvan, noiden näkymättömien hirviöiden, jotka kiisivät ylitsemme tuhoa tuottavissa kaarissa. Viuhuminen kasvoi ja siirtyi eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut käsittää, miksi ei näkynyt noita lintuja, jotka pitävät niin suurta ääntä.

Kun ne saapuivat vihollisjuoksuhautojen yläpuolelle, näkyi sininen ja punainen liekki, savua ja sirpaleita, jotka sinkosivat korkeuteen keltaisena patsaana, ja sitten vapisutti ilmaa tavaton räjähdys.

Vignerte ja minä seurasimme kiikarilla ammunnan tuloksia.

Äkkiä kuulin itseäni huudettavan.

Se oli eräs sotilaistamme, jonka välityksellä olimme yhteydessä pataljoonan päällikön kanssa. Hän saapui juoksusta hengästyneenä.

— Herra luutnantti! Herra luutnantti!

— Mitä nyt?

— Pataljoonan päällikkö! Hän pyytää teitä tulemaan heti komennuspaikalle.

— Menen sinne, sanoin Vignertelle. Mitä uutta tuolta alhaalta päin? Tiedätkö, onnistuiko 22:sen hyökkäys?

— Erinomaisesti, luutnanttini, vain kaksi miestä kaatui. He räjähdyttivät miinan, hävittivät juoksuhaudan ja toivat mukanaan nelisenkymmentä vankia. Hyvin suoritettu. Mutta menkää pian, päällikkö kiirehti kovin.

Läksin; hyvin mukava polku vei komennuspaikalle, joka sijaitsi muutamien satojen metrien päässä takanapäin. Vain yksi ainoa kohta polulla oli vihollistulelle alttiina. Kuljin tällä kohdalla kyyristymättä, sillä tällä haavaa saksalaisten rintama, meidän tulestamme vaienneena, ei tuottanut mitään vaaraa.

Päällikkö odotti minua majansa kynnyksellä.

— Ah, siinähän te olette. Anteeksi että kiirehdin teitä. 22:sen menestys on siihen syynä.

— Miten voin palvella, päällikköni?

— Tehän olette suorittanut tutkinnon saksankielessä, jotavastoin minä, siitä lähtien kun pääsin Saint-Cyr'istä, en ole lainkaan tullut puhuneeksi tätä kirottua kieltä. Meillä on täällä eräs merkittävä vanki. Olen turhaan koettanut kuulustella häntä. Häneltä ei saa sanaakaan. Kuitenkin hän voisi antaa meille hyödyllisiä tietoja. Hän on insinööri-pataljoonan päällikkö. Hän se järjesti tuon miinan, joka räjähti niin kauniisti. Caste, joka otti hänet vangiksi, ylennetään varmasti kapteeniksi.

— Ylempi upseeri, eikä osaa ranskaa, sehän kummallista! sanoin. Tiedättehän, että monet tekeytyvät osaamattomiksi.

— Tiedän sen ja siksi juuri olen kutsunut teidät. Katsokaamme, kieltääkö hän ymmärtävänsä sitä virheetöntä saksankieltä, jolla te häntä puhuttelette. Kas täällä miehemme.

Astuin sisälle pataljoonan päällikön majaan, jossa saksalaista upseeria säilytettiin kahden sotilaan vartioimana, samojen, jotka olivat saattaneet häntä vihollisten juoksuhaudasta lähtien. He olivat tämän johdosta niin ylpeitä, etteivät malttaneet olla kiinnittämättä minun huomiotani tähän seikkaan.

— Revolverinlaukauksella hän tappoi Labourdette-raukan. Mutta luutnantti Caste'n kanssa hyökkäsimme häneen käsiksi.

Vanki oli noin nelikymmenvuotias, silmät siniset ja kylmät, kasvonpiirteet kovat ja älykkäät. Hän tuskin vastasi tervehdykseen astuessani sisälle.

Tein hänelle muutamia kysymyksiä, mutta tuloksetta.

— Herra, sanoi hän lopuksi mitä puhtaimmalla ranskankielellä, kuten olin odottanutkin, mitä hyödyttää tämä kuulustelu? En voisi sanoa teille muuta kuin vähäpätöisiä asioita kuten nimeni, josta te ette välitä. Mitä sotilaallisiin tiedonantoihin tulee, niin olen upseeri kuten tekin. Jos olisitte minun asemassani, ette sanoisi mitään, eikö totta? Sallikaa minun menetellä samoin.

Ja hän sulkeutui mitä halveksuvimpaan äänettömyyteen.

— Emme saa häneltä tietää mitään, sanoin päällikölleni. Oliko hänellä edes mitään papereita, kun hänet vangittiin?

— Ei mitään, vastasi harmittelevasti päällikköni.

— Ette löytäneet mitään? kysyin sotilailta.

— Ei mitään, luutnanttini, paitsi tämän, vastasi toinen heistä vetäen hihastaan rutistuneen paperin. Muita se on aivan rikki revitty eikä sisällä montakaan sanaa.

— Antakaahan kuitenkin tänne, sanoin.

Lyijykynällä kirjoitettu, puoleksi sotkeutunut paperilappu, jonka sotamies ojensi minulle, oli reväisty jostakin kirjeestä. Heti kun olin saanut sen silmieni eteen, puistatti minua kuin olisin saanut sähköiskun.

Vanki katseli minua pilkallisen näköisenä.

Lähestyin häntä kiukkuisena.

— Tiedän nyt nimenne, herraseni, sanoin hänelle.

— Se hämmästyttää minua suuresti, vastasi hän röyhkeästi, sillä paperi, joka on hallussanne, ei ole allekirjoitettu, ettekä te ole mikään noita.

— Te kurja, sanoin hänelle suutahtaen, nimenne on Ulrich von Boose, ja olette Lautenburg-Detmoldin suurherttuan Rudolfin murhaaja.

Kuolettava kalpeus oli levinnyt upseerin kasvoille. Hänen kätensä jäykistyivät. Kuitenkin jaksoi hän sanoa värisevällä äänellä:

— Herra komendantti, panen vastalauseeni tästä kohtelusta. Suvaitkaa kieltää luutnanttianne herjaamasta vangittua vihollista. Se on kerrassaan sopimatonta.

— Jättäkää minut rauhaan! kiljaisi päällikköni. Mutta tulimmaista, luutnantti, mitä tämä juttu oikein merkitsee? Mitä paperi sisältää?

Sain vaivoin hillityksi liikutukseni.

— Anteeksi, päällikköni, mutisin. En tunne voivani selittää teille... Mutta tahdotteko hyväntahtoisesti heti lähettää hakemaan tänne luutnantti Vignerten? Hän tietää, kuka tämä mies on, ja selittää teille kaikki.

— Olkoon menneeksi, murisi pataljoonan päällikkö. On tämäkin nyt koko juttu, tämä.

Ja hän antoi käskyn.

Vignerten nimestä saksalainen kävi vieläkin kalpeammaksi. Hän loi minuun raivokkaita katseita. Elleivät nuo kaksi sotilasta olisi tukevasti pidelleet häntä, olisi hän syöksynyt kimppuuni riistääkseen minulta paperin, jota nyt ryhdyin hiukan tyynemmin tutkimaan.

Viimeisen kerran, sanottiin siinä, toistan teille tämän: tunnen liian hyvin tapanne suoriutua muista voidakseni olla arvaamatta, mitä aikeita teillä minuun nähden on. Olen suostunut lähtemään sotaan. Mutta se pitkittyy; olen joka päivä vaarassa menettää henkeni. Se olisi epäilemättä teille mieluista: suurherttuan ja suurherttuattaren jälkeen minä, eikö niin? Ja sitten te olisitte rauhallinen... En ole niin typerä. Jollei minua viidentoista päivän kuluessa tästä lukien ole kutsuttu pois rintamalta, esikuntaan, ja ylennetty arvossa, mitä ylennystä katson palveluksistani voivani vaatia, ilmoitan teille tämän: yksityiskohtainen kertomus asiasta tullaan ystävieni toimesta julkaisemaan puolueettomien tai vihollismaiden lehdissä osoitettuna kaikille niille henkilöille, joita teillä asian ilmitullessa on syytä pelätä. Ja voin vakuuttaa teille, että tätä kertomusta tullaan sitäkin enemmän uskomaan, kun todistuksiin liitetään näyte käsialasta, jonka te tunnette hyvin.

Tämä viimeinen lause oli kirjoitettu käsialalla, joka tyyten erosi muusta kirjeen kirjoituksesta. Toinen oli hienoa ja sujuvaa, toinen tarmokasta ja isokokoista. Molempia olin kuluneena yönä saanut tarkastaa. Toinen oli niiden kirjeiden käsialaa, jotka suurherttua Rudolf oli lähettänyt Kamerunista, toinen taas Mittheilungenista löydetyn matkasuunnitelman.

Kaikki oli nyt selvää, hirvittävän selvää.

— Vignerte saa vihdoinkin tietää, ajattelin ilostuen.

Mutta äkkiä kylmä hiki kihosi ohimoilleni: mitä saisi hän maksaa tästä tiedosta? Suurherttuatar! Minua onnetonta, joka en ollut ajatellut, että hänkin...

— Se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, mutisin minä...

Liian myöhään.

— Tuolla luutnantti tulee, sanoi päällikkömme, joka majan kynnykseltä oli pitänyt seutua silmällä.

Se oli tapahtunut. Mitään ei voinut enää tehdä.

Aurinko nousi valaisten taistelukenttää. Luotien raastamassa pensaassa visersi peipponen.

Alhaalla rinteellä huomasin minäkin nyt Vignerten. Hän nousi rauhallisesti polkua ylös. Näin hänen kookkaan, joustavan ruumiinsa, sitten vähitellen erotin hänen hienon tumman päänsä.

— Hyvä Jumala! huudahdin.

— Mitä ihmettä, herraseni, sanoi päällikkö minulle, oletteko tullut aivan pähkähulluksi?

Nyt Vignerte oli meistä enää vain sadan metrin päässä. Näin hänen pidentävän askeleitaan kulkeakseen suojattoman paikan yli, joka hänet vielä erotti päällikön suojatusta paikasta.

Silloin rusottavalta taivaanrannalta kuului kauhea viuhina, joka kasvoi kasvamistaan. Näkymätön esine lähestyi vaalenevalla taivaalla pannen ilman tärisemään. Vonkuminen kasvoi yhä ja me ymmärsimme, että pirullinen kaari päättyisi meidän kohdallamme.

Kuin pikku sammakoitten nähtiin sotilaiden siellä täällä loikkaavan koloihinsa.

Yllätettynä juuri suojattoman paikan keskellä Vignerte oli pysähtynyt. Eteenpäin vaiko taaksepäin: tunsimme hänen turmiollisen epäröimisensä.

Esine paukahti nyt ukkosen jylinällä.

— Vignerte, huusin epätoivoisesti. Pitkällenne, Jumalan tähden, pitkällenne!

Sekunnin ajan näin hänet vielä. Hän ei liikahtanut enää paikaltaan. Aivan suorana, kasvot myrskyä vastaan, hän vienosti hymyten tyytyväistä ja haltioitunutta hymyä katsoi auringonnousua kohden.

Silloin räjähti.

Kiviä ja rautakappaleita satoi suojapaikan päälle, minne päällikkö oli minut äkillisellä tempauksella mukanaan vetäissyt. Kun kaamea sade oli lakannut, katsoimme kauhun suurentamin silmin ulos.

Rinteellä oli tavattoman syvä, musta kuoppa, jonka vasemmalla reunalla nähtiin punaisia ja sinisiä vaateriekaleita.

Niin kuoli 31 p:nä lokakuuta 1914 luutnantti Vignerte rakastettuaan Lautenburg-Detmoldin suurherttuatarta Aurorea.

Viitteet:

[1] L'Ecole normale supérieure, Pariisin hienoin korkeakoulu.

[2] Järjestyksessä toinen Ranskan yliopistoissa jaettavista kolmesta oppiarvosta ennen tohtorinarvoa.

[3] Agrégé = agrégatio-tutkinnon suorittanut. Lisensiaattitutkinnon jälkeen seuraava oppiarvo.

[4] Vanha frankil. laki, joka sulkee naiset pois perimyksestä.

[5] Ranskal. runoilija, 1793—1843.

[6] Les limbes = Taivaan esikartanot.

[7] He lentävät, mutta heidän siipeinsä havinaa ei kuulla.

[8] Hannoverin ja Preussin kuningashuoneiden kantaäiti.

[9] Kaikkein kauneinta on taipua.

[10] W. Meyer-Forster: Paroni von Heidenstam. Ensimmäinen osa, I.

[11] Shagriininahka. Balzacin kuuluja romaaneja. Suom. [Taikatalja, 1934]

[12] Absoluuttisen etsiminen.

[13] Napoleonin kuuluisa ratsuväen päällikkö.

[14] Keijukainen kotkain kynsissä.

[15] Victor Hugon samannimisen näytelmiin sankari.

[16] Herraintalo valtiopäivillä.

[17] Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo, kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat päivän noususta päivän laskuun.

Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset, joita hän lausuili teille, hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa, ja kutriensa punertavaan kultaan.

[18] _Histoire secrète de la Duchesse de Hanovre_ julkaistu Lontoossa 1732 ilman tekijän mainintaa, joksi luullaan paroni von Blelefeldiä, Preussin hovin lähettilästä Hannoverissa. Nojaten tähän kirjalliseen todistuskappaleeseen ja seuraaviin olen täydentänyt Vignerten kertomusta Blaze de Buryn artikkeleilla, jotka ilmestyivät Revue de deux Mondes'lssa ja koottiin vuonna 1855 kirjaksi nimeltä: Episode de l'histoire du Hanovre, Les Königsinark.

[19] Blazc de Bury. Episode de l'histoire du Hanovre. Huomautuksia ja oikaisuja, s. 378.

[20] Tämän Oraison funèbre de la comtesse C.E. de Platen -nimisen tunnustuksen kaksoiskappale säilytetään käsikirjoituksena Wienin arkistossa.

[21] Petermannin Tiedonantoja.

[22] Maantieteen Vuosikirja.

[23] Kalustamisen psykologia.

[24] Kaukasian aikakauskirja.

[25] Matkakuvia. Eräs Heinen teos.

[26]

Olen prinsessa Ilse, Ja asun llsensteinissa; Tule kanssani linnaani, Olemme onnellisia.

Kostutan päätäsi Kirkkaalla laineellani, Sinä unohdat tuskasi' Surunsairas poikani!

Minun valkeilla käsivarsillani, Minun valkealla povellani, Olet lepäävä ja uneksiva Muinaisista taruista.

Suutelen ja hyväilen sinua, Kuten olen hyväillyt ja suudellut Rakasta Henrik keisaria, Joka on nyt kuollut.

Kuolleet pysyvät kuolleina, Ja vain elävä elää, Ja minä olen nuori ja kukoistava, Minun naurava sydämeni värisee.

Tule alas linnaani, Minun kristallilinnaani. Neidot ja ritarit siellä tanssivat, Aseenkantajat pitävät iloaan.

Silkkiset laahukset kahisevat, Rautakannukset helisevät, Kääpiöt lyövät vaskirumpua, Ja puhaltelevat torveen.

Mutta Sinua käsivarteni syleilee, Kuten ennen Henrik keisaria; Peitin käsin hänen korvansa, Kun pasuuna soi.

[27] Matkustuksia Kaspian aroilla.

[28] Täti Julia, Täti Oktavia, Täti Sophia, Serkku Leon, Setä Teodulos, Setä Trasybulos, Serkut Tibullus ja Timoleon.

[29] Karolina, Karolina pane pikku kiiltokenkäsi jalkaan.

[30] Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa. Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.