Part 1

language: Finnish

JÄLLEEN VAPAANA

Runoja

Kirj.

HILJA LIINAMAA-PÄRSSINEN

Helsingissä, Työväen Kirjapaino Oy, 1923.

SISÄLTÖ:

KUVAUKSIA.

Laulajan rukous. Laulajan häätö. Pakolaisen valitus. Nälkämailla. Autiosaarella. 1. Linna. 2. Tornin vanki. Suffrageetta. Pieni punaorpo. Ihmiselle ja ihmisestä. Korven kansa. Laulu työläisnaiselle. Karjalan raatajille. Veljestyö. Kahdeksankymmenvuotiaalle. Erämaan kameli.

HISTORIALLISIA.

Suuret rakentajat. Hellaan aarteet. Alkibiadeen jäähyväiset. Laulu haudoista. Nunnakapina. Erik XIV Kaarinalleen. Maria Stuart: 1. Tyrmässä. 2. Mestauslavalle käydessä. Spinoza. Père Lachaise. Babeuf mestauslavalla. Pajarin muisto. Deboran laulu.

YSTÄVYYS.

1—9.

MIELIALOJA.

Pessimismiä. Vappuna vankilassa. Elämä voittaa. Kevätlaulu Kannaksella. Ei mennyt kesä. Kultainen houre. Kangastus. Syystuulelle. Runottarelleni.

MIETELMIÄ.

1—20. Laulajan lääke. Kaksi potilasta. Lemmen varas. Uskonto. Mies.

KUVAUKSIA

LAULAJAN RUKOUS.

Mun laulu huulillani elää antakaa, se ihanaa! Soi kukkaniityt, metsät, vetten kalvot ja ilman ääri, vuoret, laaksot nuo. Soi kylä, kaupunki, kun yössä valvot, ja äänet kumajaa kuin kosken vuo. Soi laulu, jonka helkkyessä herää uus into, hehku, voima verraton, tuo laulu, joka ihmislapset kerää työn uurastukseen, taistohon. — Mun laulu huulillani elää antakaa. En tunne muuta jumalaa. Se kehtohoni sävelmäänsä soitti, soi parkuna, kun rintaa vihavoitti elämä tuskallaan. Ja kautta aikojen työn laulu kaikui uljas, taikavoimainen levittäin loistojaan. Mun laulu huulillani elää antakaa.

Mun laulu huulillani kuolla antakaa, se ihanaa! En mammonaa, en valtaa kunnioinut. Kun lyötiin laulaja ja murskattiin, niin eikö silloinkin se laulu soinut, mi jumalaisiin puhkes säveliin, se laulu, joka vapautta huusi, kun karkotettiin kansain suurimmat, tuo laulu ikivanha, aina uusi, mi kaikki loi, loi maailmat. Mun laulu huulillani kuolla antakaa. En tunne muuta jumalaa. Se särki teljet Caesarien, paavein, maat nosti, jotka hunnilaumat aavein sai pelkoon kauheaan. Ja eessä laulun sen luhistuu aikain tyhmyys vuortenkorkuinen, murenee mullat maan. — Oi laulu huulilla mun kuolla antakaa.

LAULAJAN HÄÄTÖ.

Hän on taikuri, loitsija, laulun mi purki sävelsointuna, virtenä, koskena vaan. Hän on joutsen valkea, ilmojen kurki, satakieli, mi soittavi oksallaan.

Kuin säikkyvi perho ja ruoho on hauras, niin herkkä hän on, et arvaakaan sinä toimen mies, sinä vahva ja vauras, miten kulkunsa outoa päällä on maan.

Elämään, sen aaltojen pohjattuuksiin hän syöksyy, sotkana nousee jo, ylös aurinkojuhlien käy ihanuuksiin ja laulaa, laulaa, sä kuuletko?

Elon riemut ja tuskat, kansojen taisto, ajan valtavat kuohut vaahtopäät sävel kantaa. — Saa sanat sorretun vaisto; on suurten toivojen kirkkaat häät.

Mut oi, kirouksin pois hänet torjuu veli, heimo ja kansa: "sä vaikene jo!" Kylä ilkkuu, koito kun paeten horjuu: "kuni muut joko sarkaa raadatko!"

Mut laulaja luotu ei kuormien kantoon, ei lyömähän, — miksi hän lyöntejä sai? Sydän ah olis altis lahjojen antoon, ken ymmärtäisi, niin kuuntelis kai.

Tarut kuulisi kummat. Verho jo siirtyis, elon näyttämö kirjava paljastuis, valot kaupunkein yön sumusta piirtyis, idän laivat aartehin rantoja uis.

Sävel kirkas, mistä sä kuulijan löydät, kun markkinaremua täysi on maa? On rihkamahelyjä, herkkuja pöydät. — "Mene laulaja, täällä et ääntää saa."

"Et hiiskua saa, vie vihatut tietos, näit sen, mitä eivät nähneet muut. Mene, tyyssijas olkoon talven nietos ja ainoat kuulijas kivet ja puut!"

— Käy laulaja hiljaa; harppu on poissa katuvierehen mieron sauva lyö. Ovet suljetut — salien nautinnoissa lie joillakin riemun, hurmion yö.

Ja jossakin lienevi lemmittynsä. — Tuo muistelo rintaa viiltelee. Rikas kyyhkysen vienyt on syleilyhynsä. — Haa, vieläkö huulesi hourinee?

Mitä, miksikä nauravi nuttusi saumat, oi laulaja, ryysyjä ylläs lie. On seuranas kurjat kulkurilaumat, niin pitkä ja autio eessäsi tie.

Haa, nälkä sun on! — Akanainen leipä jo on loppunut. Korppi jos oisitkin kai hakisit haaskan. — Vapaus eipä ole rohtoa tautisi tuskihin. —

Ytimiin sekä luihin tuskan nuolet nyt tunkee, kuolema voiton saa. — Olit laulajaks luotu sä; mykkänä kuolet. — Kylä soi petolintujen kirkunaa,

PAKOLAISEN VALITUS.

Ei lepopaikkaa, kunne mä lasken sauvan, kussa mä kallistaa saisin väsyneen pään. Oudot rannat, joita ma kuljin kauvan, synkeä virran vuo, jonka mä vierivän nään. Puistojen kukkia katson, rintani kulo ei vihannoimaan käy, autiot unteni puut. Hymytön niin on päivän paiste ja sulo, katselen kummastuin, kuinka ne leikkii muut.

Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta, untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin? On kotiportilla vieras, vihainen hurtta, pihalla haltija uus, korskea pystyin päin. Kaukana harhaan, kenkään ei mua kysy, nimetön, tuntematon, eessäni tuulien tie. Tempaan sointuja, ah nepä luona ei pysy, sävelet, pois pakenee, lauluni kuoleva lie.

Ei lepohetkeä, aina mun täytyy rientää, saata en aavistaa, missä on matkan pää. Syksyn viima sä tuskin taitanet lientää poveni rauhattoman kaihoa jäytelevää. Näinkö, ah näinkö mä hitaasti häipyvin hetkin uskoni lunnahat nuo kalliisti maksaa saan, näin pakolaisen koidon kulkea retkin, peittyä hietikkoon, kummulle vierahan maan?

Vain suruviestejä; uhrina vainon ja uhon sortuu onnettomat lapsoset syntymämaan. Kuuluu kertomus koston, turman ja tuhon, unelma kaunis ja suur, särkynyt, pirstoinaan. Itse mä lastunen vain, jota pyörtehet ajaa, enkä mä pienintäkään jälkeä jättää voi. Kaukana veljyet, vaivan ei huojentajaa. — Jalkani kiiruhtakaa, maantiekulkuset soi.

NÄLKÄMAILLA.

Hiljeni liike ja taukosi toimet, vainajat kulkevi saattoineen. Mustien hevosten kirjotut loimet heiluvat tuulessa hiljalleen.

Valkeat reet sekä katetut lavat, kuskina kuolon viikatemies. Kalpeat saattajat taivaltavat, haamuja liekö he vain kenties.

Yllään heillä on avarat kaavut, rinnalla ristit kultaiset. Kuolema valtias, kusta sä saavut, kunne sä kärsivän korjannet?

Saattuejoukot tietänsä tarpoo askelin huojuvin, tuskaisin. Kuoleman lähetit saalista arpoo. — Voi, kuka sortui jalkoihin!

Horjahti neitonen, katkesi ruoko, vanhus, lapsikin nääntyi niin. Kasvoi kaamea kalman luoko; sitokaa, sitokaa lyhteisiin!

Saattuet kalmistoihin katoo, taas sadat uudet perähän saa. Tuonen hangelle lyhteitä latoo viikatemies ja hän naurahtaa.

Nauraa luisia poskipäitä kurjan nälkähän nääntyneen, nauraa silmän kyyneljäitä, kuinka ne hyytyi pakkaseen.

Nauraa kyliä kylmenneitä, jääneitä petojen valtoihin, ruttoa, tauteja, mieron teitä, parkua hyljätyn kaupungin.

Nauraa villiä mielettyyttä, kun emo lapsosen surmata voi. Volga ne kätkee, kuollehet syyttä. Tuota hän nauraa: "ohhohhoi!"

Näättekö: lyhtehet tuonen viidan täyttää, hautoja kaivakaa! Loppu on tullut taistelon, riidan, hangen alla on kehto: maa.

— Repaleaavehet hautoja kaivaa, työase kädestä kirpoo pois. Uupumus raskas raajoja vaivaa. "Nukkua, nukkua jospa jo vois!"

Viikatemies lyö iskun kumeen, kaivajat kaatuvi, siihen jää kuoppien ääreen multahan, lumeen. — Luurankoröykkiöt törröttää.

Taivon rannalla ruskot puuntaa, huomispäivä jo viimenen lie. Jos mihin silmäsi katsehen suuntaa, varjoja täynnä nyt on joka tie.

"Ajakaa, ajakaa, tuonelan lepoon vainajat vaivatut saattakaa!" Kuski se lyöntejä laihaan hepoon ruoskan siimalla singoittaa.

Vaahtovin suin hepo suistuu maahan, väsyneet luunsa jo hervahtaa. — Kuoleman voittoa katselkaahan, ihmiset, juhdat, kaikki se saa.

Itkevi isien, poikien huulet: "rakkaimmat paha niittäjä vie". Huutoa toistaa arojen tuulet: "retkehen liity, jo vuorosi lie!"

AUTIOSAARELLA.

I. Linna.

On valtameren kuohuissa pien saari autio, kivinen linna yksin vain sen ainut asunto.

Ja komeroissa linnan sen on rautakahleissaan maan parhaimmat, he uhreja on hirmuvaltiaan.

He nosti kalvan tulisen, kun kansaa painoi ies ja vannoi: "maassa sortajaa ei salli vapaa mies".

Mut kurjat palkkasoturit ja mahti tyrannin sai voiton. Sankarien tie vei synkkiin tyrmihin.

Siks valtameren saarella komeroluolissaan nyt kituu joukon johtajat. Ja kauhu täyttää maan.

Lyö hyrskyt rannan paasihin, soi tuulet ulvoen, ja merikotkat lentelee ylitse laineiden.

Ja karjuu karu kallio ja laine lakkapää; maan orjuutusta katalaa ja konnain häpeää.

Mut linna harmaa, äänetön on tylppötorneineen kuin hautapatsas surmatun ja suuren ihanteen.

2. Tornin vanki.

— On laulaja kalvas tornissa ypö yksin, vanki hän myös. — "Et vuodattanut ole hurmetta, mikä sun oli syysi ja työs?"

— "Minä lauloin puolesta sorretun ja heikon ja nääntyneen. Minä kutsuin orjat otteluhun, valon taistohon yhteiseen.

Kun öykkärit vallan huipuillaan oli, häätäen rotkoihin maan pienet, vaiti en ollut, vaan pahat parjasin laulelmin."

— "Mitä sait? On palkkasi kahleet vain ja sa unhoon ainiaks jäät. Kuvat kaunihit loit satumaailmain, ne pirstana kaikki jo näät.

Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas jumal-istuimellensa saa. Ilo, hyppy sen ympäri käy. — Unelmaas kuka tohtivi puolustaa?

Ei tohtine, tahtone liioinkaan. Vale-arvojen aika nyt lie, korut joutavat, päivän pyytehet vaan mataluuksihin mieliä vie.

Edun onkijat, ahtahat laskijapäät ovat mittana ihmisten. Typeryyden, raukkuuden oli häät, tekohurskaus heelmänä sen.

Suur' aika, mi purppuraruskollaan lumon hartaan mielihin loi, on laskenut. Kääpiö-ihminen maan- kamaraisella kompuroi.

Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut kapinoitsijat voitetut ne. Tien varsilla kammona ristinpuut, — käy korpit jo haaskoille."

— "Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni, tein sen, mitä laulaja voi. Ei kuole se usko, mi nostatti ylös ihmisen. — Vielä se soi.

— Yhä soi sävel kaikkien oikeuden, tykit ei sitä vaijenna. Se on nouseva huulilta joukkojen taas päivänä huomisna.

Mut konsa on lyötynä parhaat maan, olen ylpeä tyrmästäin, vapautta ken kurjaa huoliskaan, kun aika on ahdas näin.

Te tietkää, harppu ei helkähdä ylistykseksi mahtavain, kamasaksojen ei pitopöydissä ole paikka se laulajain."

Näin virkkoi, katsehen kumman loi yli aaltojen vihreäin. Merikotkat lenteli, tuulet soi, vesi pauhasi vaahtopäin.

SUFFRAGEETTA.

Kurjain kaupunkiin ei matka tuone surutonten päiväin lapsia. Mistä eksyi hän? — On tyhjä huone maja vanhuuttansa lahoova.

Siellä hikityössä perhe puurtaa. Mistä vieras neito tullut tää? Näätkö, nuorta otsaa huoli uurtaa, äly katsannostaan pilkistää.

Hiljaa ollos! Vainoojia lymyy uneksija, taistelija näin. Sinisilmä lempeästi hymyy, täällä joukossa hän ystäväin.

Nälällä ja työllä näännytetyt köyhäin joukkueet hän nähdä saa. — Almujako tuo? — Ei, siinä petyt, aatetta hän pyhää julistaa.

Sano neito, miksi äidin, taaton, kodin hylkäsit sa rauhaisen; kärsimysten lasten raskaan saaton seuraksesi yksin valiten?

— "Oli humu, loisto valhepeitto elon onton, arvottoman sen. Tieni valitsin. Ei arvanheitto siihen vie, vaan pakko sydämen."

Näin hän puhuu, povessansa salaa valan vannoo eessä jumalain: "kunis suonissani syke palaa, sinis rakastan mä aatettain".

Vannoi niin ja kävi kiirastuliin neitsyt pyhä — haltioitu hän. — Saapui mies ja tunnustuksiin suliin puhkes, haasteloihin lempivän.

Vastaa neito: "en mä syleilyihin, lemmen hurmiohon luotu lie. Syvään silmäsin mä kurjuussyihin, niitä poistamaan mun johtaa tie.

Mua karta, vihkivaloin olen solmittuna pyhään aatteeseen. Mua pelkää, sydämesi polen, — lähestynet, — sairaaksi sen teen."

Eelleen rientää tuima taistelija rintamassa väsymättä ain. Pyhä neitsyt — kumma uneksija, tuttu kärsimysten, vankilain.

PIENI PUNAORPO.

Ei taaton silmä hälle hymyillyt kun syntyi. Kertoa näin viesti ties: Hän taistotantereelle kylmennyt on äsken, pirstottuna kotilies.

Mut äidin kai, öin, päivin hellivän saa pitää? — Ei, hän vainon uhri on, pois karkotetaan, viedään tyrmähän, jää avutonna pieni kehtohon.

Pois eno, sukunsa muut ehommat, tie pakolaisen heillä osanaan. Vain mummo, lasta kaksi, ainoat nää tulva säästi hyökyaalloiltaan.

Mut niinkuin nousee ruoho kulomaan, pien orpo kasvaa kera siskojen, on tähtisilmä kirkas loistossaan ja taivahinen säihky kutrien.

Sä kysyt, miksi viattomuus näin on vihattu, pois kukka juuriltaan? — En tiedä! — Ristikkojen hämäräin takana nuori äiti yhä vaan.

Tää lapset muistaa; kasvot kaunihit siks kalpenee, on sydän tuskassaan. Oi äidin luolassa jos näkisit, pyhimyshohde kuin on kasvoillaan.

"Ken julma tuhon toi", sä kyselet, "vei ison, emon, pesän hajotti, ja tuuleen syöksi pienet lintuset, puun jätti, vanhuuttaan mi vapisi?"

Ma vastaan toiste. — Katso, suloinen on lapsi, vesana se putkahtain maan mahlaa juo ja tiellä myrskyjen kuin ihmeen suojaamana säilyy vain.

IHMISELLE JA IHMISESTÄ.

1.

Kaikki ne löi, joka puolella ruoskat nousi, soi sadatukset, tähtäsi vihainen jousi.

Paeta voinut en, kivuin ja kirvellyksin makasin maassa ja haavani hoitelin yksin. —

Näin sinut, ihminen, unhotin kärsityn vaivan, lapseksi tulin ja ilosta sykähdin aivan. —

Vaan sinä naamios heitit, lyömähän aloit, haavojen arvet revit ja myrkkyä valoit.

Herjaten lyöt, paha maailma apuna sulla, Ihminen oi, ei tiikerin taljaa mulla.

Mutta sä lyö, noin vuodata vertani kuumaa, kärsimys päätäni pyörtää, mieltäni huumaa.

Pistä, — jo taittuu peitsesi hiottu kärki graniittivuortani vastaan. — Sen mitä särki

maailman pilkka ja ilkeämielinen suomus, kuori se vain on, ajaksi annettu luomus.

Vaan mikä jälelle jää, se on töitteni muuri, tahtoni taittumaton, luja kalliojuuri.

Etsin ihmistä, uskoa, vilpittömyyttä, pelkään ahtahan hengen varjoisaa hämäryyttä.

Etsin ihmistä, aattehen tunnuskuvaa, pakenen sydäntä halpuuteen alentuvaa.

Etsin ihmistä, ohdakepolkua kaitaa ken mua vakaana käymähän ohjata taitaa.

Etsin ihmistä, palvojaa ikuisten arvoin, katsehen kirkkaan, oi, toki kohtaan harvoin.

Etsin ihmistä! Kasvaa ihmisen voimin elämän kukka, ah kerta sen tieltäni poimin.

Etsin ihmistä, henkeä kirkasta, nuorta pelkään tyhjää muotoa, pettävää kuorta.

Etsin ihmistä, heikkojen nostattajaa, pöyhkää kartan, välttelen rikkaan majaa.

Korven kansa.

Siellä ne uinuu povella talvisen salon töllit pienoiset upoten nietoksiin. Uinuu alla ne tuhanten tähtien palon kirkkahin pakkas-öin, heräten aamuhun niin. Katso, taivohon päin siniharmaat sauhut liesien lämpimien kohota tupruttaa. Hiljennehet on Pohjan puhurin pauhut, vaieten kantaa puut vaippaa valkeaa.

Siellä se korven kansa nyt kannikkaansa vaivojen kostuttamaa murtavi siunaten. Lapsoset tutkii pienoista ikkunaansa jäisiä kukkia kuin kasvaa se umpehen. Sitten äidin kinterehillä he salaa pihalle puikkelevat paljaine jalkoineen. On isä viikon vierahan työssä ja palaa iltana lauvantain kylpyhyn lämpöiseen.

Siellä ne tauteja korven uumenet uhoo, kohtalo säälimätön puuttehin vitsoelee. Taistojen tappiot uskoja särkee ja tuhoo, kärsimys kahleillaan sydämet vangitsee. Niinpä ei laulelo lennä pilvien puoleen, aatos salpautuu kinosten umpioon. — Korven kansa nyt noinko sä sortunet huoleen, — etkö sä päästä voi päivään ja aurinkoon?

Pääset sä! Siellä ne korvessa puhkee voimat, voimat kevähiset, niitä sä vuotellos! Koittaa päiväsi, ei sua sorra soimat, talven jälkehen saat nuo kevätnautintos. Kestäös korven kansa, lie talvesi vitkas, kärsimystaakkasi tuo joskin vaikea lie. Uskosi, toivosi elpyy ehompi, sitkas, hankihin aukee jo vapauden viittatie!

LAULU TYÖLÄISNAISELLE.

Elä ennen käteni lepohon käy, kun unteni kukka ei orjana näy, elä ennen jalkani kulkuas jätä, kun hältä on poistunut vaiva ja hätä. Veri koskena suonteni väyliä aja, hänen ollos, sorretun, innoittaja, myös aatos sä välkkyvät nuolesi lauo, urat hälle sä keveät kulkea auo. Sydän ellös ennen tyventä tapaa, kun soi hänen sielunsa laulelo vapaa. — Kas silloin, silloin mä nukkua saan kun unteni kukka on kauneus maan!

Oi kuormien alla hän surkastuu, alin aidanvitsa on, porraspuu. Komeroissa hän tehtaan nääntyvi varhain, tai sortuu usvihin kohtalon harhain. Vilu hällä on, lehviä pyörtehet raastaa, yö ylleen syytävi rahkoja, saastaa, imi läsnä jo katkeran kärsimysnesteen läpi aikojen kohtasi louhikon, esteen, koki puutteen, vainon ja koston vallat, orasmaillaan huurut ja harmajat hallat, oli orjatar. — Kieli ei kertoa voi, miten tuskien maljasta koito hän joi.

Olen uurtaja vain, olen laulaja yön, ajan mustaan muurihin railoa lyön. Sävel sointuna lennä sä ihmispesiin, kointähtönen pilvien palteista esiin! Tuhat soikohon soittoa harpuin, huiluin, kunis nousee silta, mi vie yli kuiluin, mi maan mudan piilosta kultia loitsee, yön helmahan valtoinaan salamoitsee. Näin lauluni laannuta jäät sekä riitteet, lyö sorto ja kirvota kahlehen liitteet. — Kas silloin päivä on loistossaan, kun unteni kukka on kauneus maan.

KARJALAN RAATAJILLE.

Kestit Karjala tuulissa kaakon ja lounaan, viersit kaskea orjana pajarin ounaan. Kolkko ja hymytön ain' oli raatajas maja. Kantele vain oli itkujen soinnuttaja.

Nousit Karjala; raatajalapsesi nuopa yhteistaistohon suurehen, jalohon urkes, havahti köyhät; paljastui elon juopa, entisaikojen pettävät harhat purkes.

Kaiuit Karjala herätyslaulua syvää, kosketit työläissielua herkistyvää, veljeysvirttä ja uskoa sytytit poviin, kutsuit ponnistuksihin raudankoviin. —

Särkyi kantelo, mureni alla se painon, sortui sotihin ankaran vihan ja vainon. Itkua kätkee Karjalan immyt rukka, juuriltaan on taitettu kaunehin kukka.

Kyliä kulkee Karjalan vaimot valkeet. Sammunut on kotilies, ei lietso palkeet, mierohon syöstynä lapset, voi, imeväiset, tuskan nuolet sinkovi nuo tulipäiset.

Harmaus saartaa nuoren ja nousevan miehen, sortui sankarit vaarojen, vaivain tiehen. Varhaisvanhana käy isät taakkaa kantain, iloton laulu on metsien, lahtien, rantain.

Kuuntele laulua, helly jo, lämpene jälleen! — Valitus tuo ei jatkua taitane tälleen. Rintasi kirvota kielet, suistele soimat, päästä jo valloilleen poves vangitut voimat!

Raatajakansa, sä nouse; jos pyrkinet kunne, itsesi huomaa, aattehes tutki ja tunne! pienten piltties vuoksi sa käy terästarmoin oikeustaistohon! — Ethän kerjuri armoin!

Vitkaan vierähti aika ja jäi monet vaiheet, — Eespäin katsehet! Toivojen kasvaa aiheet. Valkeat joutsenet kerta ne aaltoja soutaa. Impyet taas kotilähtehen vettäkin noutaa.

Harmaus haihtuu, raatajan on ohimoilla hymyä päivyen. — Kaikuu kentillä noilla vapauslaulelon rohkea, syttävä loihtu. — Raatajakansa, oi, aate on yössäsi soihtu!

VELJESTYÖ.

Veljespelto se kynnetty vaivoin, kasteltu kallehin verin, riuhtoma on vihavyöryjen raivoin, tallattu, tuhottu perin.

Tarttuos auraan, perkoa pelto, riitojen ohdake revi! Lie käsivartesi hervoton, melto, työpä sen karkaisevi.

Veljesmielessä hellivin hoivin kylvä tuhkahan, soraan. Katso jo nousevi silmikko oivin, lainehtivan näet oraan.

Min isät raivasi auhtoa suota, viljeli kannokkomaita, uutta nyt satoa sieltä sä tuota, vauraaksi heimosi laita.

Veljespelto on yksi ja laaja, oi, sitä ellös pilko. Työn hikihedelmän oikea saaja kansa on. — Sit elä ilko!

Veljesmielessä raatajakansa käy oma onnesi luomaan. Suuntaa toimesi aikoinansa, kuin kymi, yhtehen uomaan!

KAHDEKSANKYMMENVUOTIAALLE.

Miksi on mummon hapset harmaat, ryppyjen uurtamat kasvot ne armaat? — Kultaa kylvönsä, hopeata niitos. Suuria antinsa, pien' oli kiitos.

Noin mikä köyristi mummon selkää? — Raskahat taakat. Ihmiset elkää painoa lisätkö. Kovaa hän koki, aika on kuorman hellitä toki.

Miksikä sydän se lyöpi niin harvaan, kuivunut kyynellähde on? — Arvaan liiaksi sykytti, rakasti kerta, silmäkin ehti jo itkeä verta.

Mistä on mielen hartaus pyhä, huulien äänetön siunaus yhä? — Väisti hän elämän arkisen nukan, korjasi talteen ikuisen kukan.

Vanha on mummo. Minnekä jatkaa vaappuva kulkija elonsa matkaa? — — Sinne ah missä on toivojen maa. — Hellästi saatelkaa!

ERÄMAAN KAMELI.

Ei lauhkeat rannat ja ruohostot ties vieriä vehmahaks luoneet. Ei suojanas palmujen katveikot, ei tuiskujen tullessa huoneet.

Vaan taival pitkä ja tuntematon, meri hiekkainen joka puolla. Voi musta myrsky sun aavikkohon pian haudata. Kentällä tuolla

eräkulkijan luut monet kalvenneet. Toki retkihin käyt, ei kauhut sua estä, vuorten harjanteet, syvät kuilut, virtojen pauhut.

Vilu, helle, nälkä ja ponnistus, yönuotion ääressä pedot. Jano viikottainen ja uupumus vain kangastuksena kedot.

Niin aartehet kannoit. Kerran vain sun lannistui jalo kaula, ja sä itkit helmassa autiomaan, kun kohtasi kuolon paula.

HISTORIALLISIA

SUURET RAKENTAJAT.

Muistat pyramiidit partahilla äiti-Niilin, jättirakennelmat. Mielees herää sadun kuvitelmat, palmukeitaat, ruskot rantamilla.

Näet raatamassa kurjat orjat ruoskan, skorpioonein piinatessa, hautakammioitten katvehessa kivenhakkaajien piirrot sorjat.

Se on työtä suurten rakentajain, oman tuskansa kun käsi uuras kuolemattomaksi kiveen muuras, painui itse maille tuonen rajain.

Suuret rakentajat kuoliko? Ei, yhä keskellämme kädet ahkeroivat. Elää jättityö, min muinen loivat, kivipiirros kuolematon, pyhä.

Yhä työläiskätten voima ruskaa, pyramiidejansa noin he muovaa, aivot suorittavat työtä luovaa. — Yhä orjain elo täynnä tuskaa.

HELLAAN AARTEET.

Yli Arkipelagin laineiden ja rantoja Hellesponton kävi valloittajan käsi hurmeinen, loi valtiomahtinsa onton.

Vahatorneja vain teräs hauras luo, lakastuu sotapäällikön valta, mut Hellas, laulusi laajat nuo ne kukkivi tuhkan alta.

Ja Olympon jumalat nuortuu ne, kuvitelmin kaunihin tehdyt. Meri ennen kuivuvi hiekalle kuin Muusain lähde sä ehdyt.

Yhä Soolonin lait jalot säälissään, tienviittoja olla voivat. Myös Sokrates kertoo mietteitään, sanaseppojen lausehet soivat.

Ja Saphokin vienoa soitintaan ajan vyörteiden läpi soittaa. Maratoonin sankari-innollaan yhä nuoriso laakerit voittaa.

Myös Pindaron, laulajan seppelpään, runokammio mielehen muistuu, kun Teeban kartanot liekeissään Aleksanterin käskystä suistuu.

Mi on ainetta sorahan haudattiin, moni valtias sumuhun haipuu. Mut elämän istutti marmoriin kuvanveistäjän kauneuskaipuu.

Kun purppuraverhoja riistämiään, koinsyömiä kansat käyttää, yhä Attika jakelee ihmeistään, valoheitoin aartehet näyttää.

ALKIBIADEEN JÄÄHYVÄISET.

Saata Poséidon matkahan miestä, mi havaa elämän houreestaan, pattona, syntymämaan. Taakseni portit suljen, joita en avaa, Hellaan kentille en astu mä milloinkaan.

Siellä mun lapsena Artemis kymmenin nisin sankari-uhmailuun juovutti viinillään, ennustuksesta Pythian järkähti sisin, kiihdytti laulelmat kunnian etsintään.

Vieläkin kuulen, kuin sanat kertovi ylväät urhojen seikkailut, tuiskeet taistelojen, pyhättöjen näen veistokset, jalot pylväät, kuuntelen aatokset huulilta viisasten.

Anna Apollon voimaa lähteä miehen, jolta on kirvanneet valjakon ohjakset, kesken taivalta suistui hän ohitiehen, ratsu jo kiitää pois, — turhaa sinkoelet

nuolias. — Laskee maine, mi ennen hohti loistolla auringon, ympäri rantamien. Äsken Alkibiades kansaa johti, voitosta voittoon vain vei sotapurret sen.

Mies hän koittaa sai kademielien vainon, tuostapa murtunut ei, uhmasi uudelleen, lailla Titaanein kantoi vuorien painon, rohkea, hymyssä suin keskellä vaaranteen.

Valtias Ateene, väistytä kostottaret käärmehissuortuvapäät. — Muistelot armaat suo ajoilta, jolloin juhlimme pyhät ja aret, rinteet Akropoliin riemusta helkkyi nuo.

öljy- ja laakeripuut oli vihreimmissään, lempi ja nuoruus sai sydämet tulvimahan. Pois! Pois! — Pettyy ihminen pyrkimyksissään elämä varjoa vain, — tuonko jo oivallan?

Laulu haudoista.

Näin katakombien käytävät, hautojen paadet laulua toistaa: "Ei ole hän, joka sorroin mahtinsa manaa, väkevin, voittamaton. Väistyvi vuorollaan kera vyöryväin pilvein. Uhmansa, työnsäkin huutavat kaamein kaiuin: katoat arvottomiin...

Vaan kuka syytönnä, vuoks' toden solvattu herjoin kunniapattona, pilkattu, poljettu maahan, uhrina konnain, hän, — ajokauris tuo verenahnaan kyttien katraan, ristillä riippuva ah ylimaallisin ilmein kantava sielussaan uskoa kuolematonta, totuuden tulta, — jumalain suosima vain. Lie tänäpäivänä lyöty hän, hautahan syösty, huomenna nousee taas, väkevä, voimallinen."

Niin soi äänet pyhien kallioluolain, Kertomus siivet saa, uskoa kuljettaa.

NUNNAKAPINA.

(Tarina seitsemänneltä vuosisadalta.)

Mikä yössä, muurin varjostosta hiipii kenttätietä eteenpäin? — Nunnakulkue! — "Jo huntus nosta Krodieldis-neito, ystäväin."

Jalo ritari näin avosylin tervehtivi neittä urhakkaa. "Poitiers, sun sääntöjäsi hylin, luonnon ohja vain on oikeaa."

Taakse jäävät muurit valottomat, eessä päivän, rypäleitten maa. Laulaa, karkelevi nunnat somat, kilpiniekat sulhot luokse saa.

Ei nyt abbedissan kuri tapaa, virttä avaimet ei säestä. Neitoparvi vallaton on, vapaa: "Kreivi Macco, tullos leikkiin sä."

Silloin piispojen jo kaikaa sana: "Synnin virma hukuttavi maan." Macco kuule ei, on lumoomana kauniin Krodieldin linnassaan.

Eipä neitoset ne arvaa tuota abbedissan työtä ilkeää. Tekohurskaan Leuboveran luota viesti paaville jo ennättää.

Kertoo: "hurmahenki nunnat riivas, rosvojoukkoon yhtyneet on ne. Olkoon pyhä isä vihas kiivas, niskureita ruoskin rankaise.

Onni osana on luonnonlasten, kirkko, valtio vain pakon luo. Oomme tyttäriä kuningasten, katkomme jo kahlehemme nuo.

Pyhän Hilarion templin suojiin käymme siskoset ja veljyet. Aseet käteen, vainon, vihan tuojiin sinkoamme nuolet tuliset!"

Taistelee he; kilpaa kirkon kirot kaikuu kera miekan kalskehen. Vimmastuvi neitoset ne sirot, abbedissan juonet kostaen.

"Leubovera tyrmän onkaloissa karvautta meille juottamaas maista! — Luostarin on rauha poissa, kukkalavat sodan melske kaas."

Mutta joukollensa sytyttävin sanoin Krodieldis haastelee: "Orjuutuksen tietä kyllin kävin, vapaus jo vihdoin valkenee."

Mutta Roomasta nyt tiedon toivat lähetit: on paavin käsky näin: "Tuhotkaatte nunnat kapinoivat mielet korskeat ne nöyrryttäin!"

Piispat, kuninkaat ne haastaa: "Macco, kapina sun tulee kukistaa." Mutta tällä rintaa lemmen pakko, vetovoima kumma kiehtoaa.

"Häntä häiritä mä uskallanko, jota ihannoitsin, ikävöin. Kauniin Krodieldin valloitanko ratsumiehin, miekan mittelöin."

Lähtee Macco, seuraa joukkoansa, käsi voimaton on taistohon. Krodieldis koko tenhollansa vastaan käy ja haastaa peloton:

"Miekkas laske, kirkonkiro, panna ihmiserhetystä — kaava muu. Valon lippua sa nosta, kanna, tuosta mädännäisyys puhdistuu!"

Macco silmäyksen jumaloivan nunnaan luo, soi ääni kiihkeä: "tullos luokseni, ma sulle hoivan takaan, neito sua lemmin mä.

"Tiedän, setäs julma perintösi ryösti, luostariin sun teljeten. Nousit taistoon, koittaa häviösi, vaarasta mä sua suojelen." —

Lausuu neito: "Vainoojaini pistin vielä taittuu, taivas salamoi." — Katsoo puolehen hän pyhän ristin. — Kumeasti kirkon kellot soi.

ERIK XIV KAARINALLEEN.

1.

Ma olen paljas, ryöstetty ja syösty kurjuuteen. Sun sain, ah saituri ei niin lie rikas aarteineen,

kuin olen. Nyt mä ymmärrän kotoisen onnen sen, jot en mä ennen tuntenut loistossa salien.

Nyt onnen sen mä omistan, kun Sinut vain mä saan. On soppi ahdas rakkahin, kun kanssasi sen jaan.

Ja valtakunnat, kruununi ilolla unhoitan, kun sydämes, sun sydämes poveeni painallan.

Mun Kaarinani kaunoinen sun sain. Ja mainehen sun kuninkaanas saavutan ma kuolemattoman.

2.

Lie herjat mua häväisseet, tok' parhainta ei taitaneet tuhota multa: sydäntäs ja suurta lempeäs.

Lie telkäneet mun vankilaan, mut lempeän ei kuitenkaan ijäti sulle hehkuvaa he taida sammuttaa.

3.

Kalvaessa kaihon piinan katsoin Aurajoen vanaa. Liehuvan näin valkoliinan, tuuli kuiski tuhat sanaa.

Katsoin Kaarinani purtta. Itkin. Mieleen muistui veli, tunnoton tuo verihurtta, joka meidät eroitteli.

Kirottu hän kerroin kolmin, upotkoon jo hämäryyteen! Kera jumalien solmin liiton täytteeks' pyhän pyyteen.

Thor ja Odin avuks tulkaa, päästäjiksi paulojeni. Ojentakaa kortta, sulkaa yli virran mennäkseni.

Nähkää, viittoo käsi hennoin. Itkuun heltyy pilviparras. — En voi kiitää ilmalennoin, houretta vain toive harras.

4.

Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee. Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten, kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.

Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto, lempein katsannoin katsele kalleintain. Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto. Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!

Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein hyväile armastain. Vyö hopeainen luo ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein, kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!

MARIA STUART.

1. Tyrmässä.

Olet armias, oi jumal-äiti pyhin katsannoin, sulomuodoin. Noin kenkään ei voi hurmata maan tomun lasta. — Uni varhainen, min lapsuusvuosina näin, olet sä.

Sinut näin, sua huoneestain en sallinut siirtää. Pääs hohtoa katselin aamuin, illoin siunaustasi vuottain.

Jumal-äiti sä armias, hellä, sinä, jolla on murheista raskain oman rintasi alla, joka poikasi ristillä näit. Sinä rakastaa taidat.

Oi auta! — En lapsi, en ehjä mä enää, en kiedottu untuvavaippaan.

Pyhä Maria pilvistä alas käy aurinkohehkuna armas mun alastomuuteeni kurjaan ja luolaan, kussa mä makaan lian, liejun ja ryysyjen päällä!

Sä katso: olen silpoma itseni, muitten ja pirstoja vain joka puolla. Sydänhaavat koskena vuotaa, käsi voimaton, jalka ei liiku.

Sinä yksin kirkas nyt pimeyteeni mustaan valo saata! Tule ihmelunnahin, lohduin, vala öljyä haavoihin syviin, minut nosta!

Jumal-äiti, sä kuulet maan lasta, Sinä lemmessä suuri.

2. Mestauslavalle käydessä.

Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin; riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo. Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin oasten kattehesen kohtalo muuttua suo. Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen, himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys. Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen, lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.