Part 1

language: Finnish

MÄÄRÄN PÄÄSSÄ

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

ARVI A. SEPPÄLÄ

Seuranäytelmiä 206

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

HENKILÖT:

Tohtori Alfred Sanmarck, kemisti. Rouva Sanmarck, hänen äitinsä. Hilda, hänen vaimonsa. Aarne Kartio, taidemaalari. Jenny Kautto. Tohtori Tela, fysiikantutkija. Miili, tohtorin palvelija. Naisia. Herroja.

Tapahtuu Helsingissä nykyaikaan.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Tohtori Sanmarckin työhuone. — Sivuun työnnettävillä rautaisilla ovilla varustetun oviaukon kautta näkyy perällä laboratoorio, hieman synkännäköinen huone vaaleanharmaaksi maalattuine seinineen ja holvattuine kattoineen. Laboratoorion perällä on akkuna, sen edessä tilava pöytä, jolla on retortteja, vaakoja, koeputkia y.m. tieteellisiä esineitä. Keskellä lattiaa on toinen samanlainen pöytä samaa alaa käsittelevine laitteineen; ja vasemmassa peränurkassa tulisija sulattimineen ja muine tieteellisine koneineen. Seinähyllyillä on runsaasti pulloja, purkkeja, laatikoita ja kaikenlaisia aineksia. Laboratoorio tekee hiukan siistimättömän vaikutuksen.)

(Etuhuone on tilava ja hauskempi. Oikealla ovi ja vasemmalla akkuna, jonka edessä on suuri kirjoituspöytä, kukkurallaan kirjoja ja papereita. Samalla puolen peräseinällä on valtava kirjahylly sekä oikealla taka-alalla leposohva pöytineen ja tuoleineen. Oikealla etualalla on uuni, vasemmalla seinäpeili ja lähellä kirjoituspöytää kiikkutuoli. On ilta. Laboratoorio on voimakkaasti valaistu, jotavastoin etuhuoneen valaistus on hiukan hillitympi.)

(Tohtori ja Tela työskentelevät laboratooriossa ja Jenny järjestelee papereita kirjoituspöydän ääressä etuhuoneessa. — Sanmarck on noin 36-vuotias hieman kuivannäköinen mies. Tarmokkailla kasvoilla näkyy ankara älyllisyys. Silmät teräsharmaat ja terävät; niiden katse hiukan alta kulmien. Suu tiukasti yhteen puristunut; leuka hieman esiinpistävä ja sileä. Tukka tumman ja teräsharmaan väliltä ja sileäksi kammattu. Puhuu korottomalla ja levollisella äänellä, jossa on hiukan ohut sointu. Hänen käytöksensä pääsävynä on järkähtämätön levollisuus.)

_Tela_ (keski-ikäinen, älykkäännäköinen ja käytökseltään huolellinen mies; tutkii suurella pöytään kiinnitetyllä mikroskoopilla erästä koeputkea; heittää hetken kuluttua työnsä, tulee etuhuoneeseen ja sytyttää tupakan). Te olette väsymätön, neiti!

_Jenny_ (noin 25-vuotias, pitkä ja solakka; näyttää hieman elähtäneeltä ikäisekseen; kasvot eivät ole juuri kauniit, mutta henkevät ja miellyttävät, kulmat kaarevat, silmät kauniit ja eloisat; huulilla eräänlainen katkerankuivettunut hymy). Täytyy...! Näistä papereista ei ole tavallisen ihmisen juuri helppo päästä selville.

_Tela_ (istuen nojatuoliin). Ne ovat aikajärjestyksessä, vanhimmat muistaakseni vuodelta 1904.

_Jenny_ (matalasti). Herra varjelkoon, niin vanhoja! Ja mitä nämä kaikki sisältävätkään?

_Tela_. Tulokset fysikaalisen kemian uusimmista saavutuksista. Nuo paperit ovat kallisarvoisemmat kuin ehkä aavistattekaan, neiti.

_Jenny_. Oo, niinkö?

_Tela_. Jonain kauniina tai rumana päivänä niillä vielä hämmästytetään maailmaa.

_Jenny_. Ja milloinka, Herran nimessä, minä saan nämä kaikki valmiiksi!?

_Tela_. Aivan niin... Täytyy todellakin ihmetellä sen miehen ehtymätöntä työtarmoa.

_Jenny_. Hän on kerrassaan rautainen mies!

_Tela_. Ja hänelle jos kenelle on tieteensä muuttunut intohimoksi...

_Jenny_ (arasti, katsoen laboratoorioon). Hyss! Tohtori tulee! (Poistuu nopeasti papereineen.)

_Sanmarck_ (keskeyttää työnsä ja tulee etuhuoneeseen). No, kuinkas käy?

_Tela_. Ei vieläkään. Ehkä jätämme sen huomiseksi.

_Sanmarck_ (katsoen kelloaan). Niin, kellohan on jo kohta seitsemän.

_Tela_. Aiotko sinä vielä jatkaa?

_Sanmarck_. Kyllä hiukan. Tiedeakatemian kokous alkaa vasta tunnin päästä.

_Tela_. Ei ole hyvä, että sinä noin ylenmäärin vaivaat itseäsi.

_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja heittäytyen sohvalle lepäämään). Täytyy!... Näin lähellä päämäärää en voi ajatella lepoa ennen kuin vasta äärimmäisen väsymyksen jälestä.

_Tela_. Sinä teet lopun itsestäsi. Sinun pitäisi kunnollisesti levätä.

_Sanmarck_. Mitä se hyödyttää? Ajatukset pyrkivät työskentelemään levätessäkin.

_Tela_. Se johtuu liiallisesta hermojännityksestä.

_Sanmarck_. Kymmenen vuotta.. kymmenen vuotta hellittämätöntä työtä; toiveita ja pettymyksiä! Ja sitten viimein aivan määrän päässä... ajatteles, se voi jännittää!

_Tela_. Niin, niin, niinä ymmärrän sen hyvin.

_Sanmarck_ (miettivästi). Kun ajattelen taaksepäin sitä aikaa, niin en usko, että lähtisin elämään sitä uudelleen... Ihminen on sentään pohjaltaan suuri optimisti... (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta viime aikoina olen monesti pelännyt kadottavani levollisuuteni ja tekeväni jonkun varomattomuuden.

_Tela_. Niin, niin, sellaiset ajatukset pyrkivät aina menestyksen hetkellä mieleen.

_Sanmarck_. Mutta jos jotain tapahtuisi — jollen syystä tai toisesta voisikaan lopettaa työtäni — niin sinä voit pelastaa minun keksintöni ihmiskunnalle.

_Tela_. Sen teen, siitä saat olla vakuutettu... jos niin onnettomasti kävisi!

_Sanmarck_. Niin, eihän voi nähdä tulevaisuuteen... ja nämä tulokset ovat erinomaisen tärkeät vastaisille kemian- ja fysiikantutkimuksille.

_Tela_ (nousten). Kerrassaan hämmästyttävät, mullistavat! Alkuaineiden hajoittaminen ei ole enää hypoteesi, vaan lopullinen totuus! (Riisuu työmekkonsa ja menee laboratorioon pesemään käsiään.)

_Sanmarck_ (vaatimattomasti). Alku on jo tehty; toiset voivat jatkaa. Olisi itserakasta ajatella, että tiede olisi meidän päivinämme viimeisen sanansa sanonut. Me' olemme vain heikkoja aseita ikuisen kehityksen käsissä. Voimme olla onnellisia, jos pieneltä osaltamme saamme kaivetuksi esiin jonkun murusen totuutta luonnon mittaamattomista syvyyksistä.

_Tela_ (tulee ovelle kuivaten käsiään). Aivan niin, Alfred, eikä sinun osasi siinä tule olemaan suinkaan pienimpiä! (Kuuluu koputusta ovelta.)

_Sanmarck_ (huutaen). Kuka siellä?... Äiti varmaankin. (Rouva Sanmarck tulee kantaen kahvitarjotinta. — Hän on noin 60-vuotias, lihavahko ja säilyneen näköinen. Pyöreät, verrattain nuorekkaat kasvot; vaaleahkossa tukassa ainoastaan ohimoilla harmaata. Käytökseltään vaatimaton ja hyväntahtoinen; oikea perheenemännän perikuva.)

_Rouva Sanmarck_. Minä se vain olen, Alfred.

_Tela_ (tullen sisään). Iltaa, rouva Sanmarck! Ja vallan kahvia mukana!

_Rouva Sanmarck_. Iltaa, tohtori! — Eikö se maistu hyvältä?

_Tela_. Kerrassaan oivalliselta, rouva!

_Sanmarck_ (naurahtaen). No, johan sinä taas lähdit kiikuttamaan sitä tänne!

_Rouva Sanmarck_. Tietysti, kun et taaskaan tullut ruokasaliin.

_Sanmarck_. Tiedäthän, etten minä sellaisia muista.

_Rouva Sanmarck_ (laskien tarjottimen pöydälle). Ettekä tekään muistuta häntä, tohtori!

_Tela_. Aivan varmaan, rouva! Mutta hän on auttamaton.

_Sanmarck_ (hyväntuulisesti). Äidit tahtovat pitää lapsiaan lapsina hautaan saakka. (Menee laboratoorioon pesemään käsiään.)

_Rouva Sanmarck_. Niin, kunpa vain osaisit totella. Mutta tällaista se aina on ollut. — (Kaataa kahvia.) Ettekö halua hiukan kahvia, tohtori?

_Tela_. Kiitoksia, rouva! Ehkä hiukan. (Ottaa kahvia.)

_Rouva Sanmarck_. Hän on lakkaamatta työssä, päivät ja yöt.

_Tela_. Hänen tehtävänsä on vaatinut aikaa ja ponnistuksia. Mutta nyt on se jo ohi, ja hänen keksintönsä mullistaa maailman; johtaa tieteet uusille urille!

_Rouva Sanmarck_. Siitä tulee siis kumminkin jotain!

_Tela_. Aivan varmaan! — Se muuttaa kokonaan tähänastiset käsitykset alkuaineiden luonteesta ja kumoaa teorian niiden muuttumattomuudesta!

_Sanmarck_ (laboratooriosta). Nyt puhut äidille hebreaa!

_Rouva Sanmarck_ (hyvillään). Niin, paljoa minä en siitä ymmärrä... Mutta hyvä Jumala, kylläpä siinä on saanutkin ponnistaa! Tiedättekö, hän on toisinaan työskennellyt kello kolmeen ja neljäänkin asti yöllä täällä laboratooriossa.

_Tela_. Ai, ai, sitä miestä. Milloin hän sitten on nukkunut?

_Rouva Sanmarck_. Aamusilla muutaman tunnin. Ja on siinä toisinaan huvennut koko yökin. (Sanmarck tulee.)

_Tela_. Niinkö?! Kuule, sinut pitäisi sulkea johonkin laitokseen, Alfred!

_Sanmarck_. Äiti liioittelee! Toisinaan, kun on tärkeitä kokeita, minä lepään tuolla sohvalla... (Istuutuu ja ottaa kahvia.)

_Rouva Sanmarck_. Niin, niin, mutta ei sellaista kenenkään terveys ajan pitkään voi kestää.

_Tela_. Samaa sanon minäkin, mutta hän ei vain ota sitä uskoakseen.

_Rouva Sanmarck_. Minusta sinä näytät nytkin niin rasittuneelta.

_Sanmarck_. Mistä se johtuisi? Minähän nukuin aamulla kauan.

_Rouva Sanmarck_. Vaikka, mutta sellainen öillä työskenteleminen ja päivillä nukkuminen on epäterveellistä. Se on säännötöntä!

_Sanmarck_. Äh, mitä hulluja! Minulle se on aivan säännöllistä!

_Tela_ (nousten). Kiitoksia, rouva!

_Rouva Sanmarck_. Ettekö halua vielä, tohtori?

_Tela_. En, kiitoksia! Täytyy jo mennä!... Lähde sinäkin, Alfred. Huomenna on uusi päivä!

_Sanmarck_. Minun täytyy tarkastaa muistiinpanoni!

_Tela_. Hyvää yötä, rouva! Näkemiin, Alfred!

_Rouva Sanmarck_. Hyvää yötä!

_Sanmarck_. Näkemiin! (Tela poistuu.)

_Rouva Sanmarck_. Odotin sinua edes kahville, kun olin aivan yksin kotona.

_Sanmarck_. Missä on sitten Hilda?

_Rouva Sanmarck_ (hymähtäen). Missä lienee... Lähti taas herra Kartion kanssa.

_Sanmarck_. Niinkö?... Hm!... No, täytyyhän hänenkin kuluttaa aikaansa. Sehän nyt on muutamain ihmisten ainoa elämäntehtävä.

_Rouva Sanmarck_. Mutta millä tavalla? Minä en pidä oikein tuosta Jennyn ja Kartion seurasta.

_Sanmarck_. Miksi niin?

_Rouva Sanmarck_. En tiedä, mitä he ovat ihmisiä. Paljon heistä vain on puhuttu.

_Sanmarck_. Äsh, mitä niistä puheista! Sitä puhutaan niin paljon tyhjää.

_Rouva Sanmarck_. Se ei ole niin tyhjää! Näkeehän sen... Kuuluivat matkustelleenkin yhdessä kuin oikea pari. Ja sinä vielä otit tuon Jennyn taloosi.

_Sanmarck_. Mutta tarvitsihan tyttöraukka työtä ja minä luotettavan puhtaaksikirjoittajan.

_Rouva Sanmarck_. Minä en ymmärrä mitä nuo tuollaiset suhteet oikein ovat. Mutta vanhan ihmisen silmiin ne näyttävät rumilta.

_Sanmarck_. No, ei pidä olla aina niin turhantarkka. Jenny on pohjaltaan kelpo ihminen.

_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Niin, eihän se oikeastaan niin kumma ole, jollei Hilda viihdykään kotona. Hän on saanut liian paljon olla yksin.

_Sanmarck_. Niin kai... mutta sitä nyt ei kumminkaan ole voinut auttaa.

_Rouva Sanmarck_. Sinä olet käsittämätön luonne, Alfred! Luuletko sen olevan niin hauskaa Hildallekaan?

_Sanmarck_. En. Sen on hän liiankin usein sanonut. (Leikillisesti.) Mutta en tiennyt teidän olevan niin yksimielisiä.

_Rouva Sanmarck_ (kärsimättömästi). Ooh, älä laske leikkiä, Alfred!

_Sanmarck_. Yhdessä asiassa te naiset olette kaikkina aikoina pysyneet samanlaisina. Korkeinta miehen elämässä pitää olla naisen, ja kaikki muu vasta sen jälkeen.

_Rouva Sanmarck_. Tässä ei ole siitä kysymys.

_Sanmarck_. Kysymys on siitä, onko miehen oltava ympäristönsä orja vai saako hän vapaasti seurata taipumuksiaan. — Oikeastaan on se vain kunnianhimoa Hildassa.

_Rouva Sanmarck_. Kunnianhimoa —?

_Sanmarck_. Niin, hän tahtoisi kaikin mokomin saada minut julkiseen elämään. Hän tietää, että minun alallani tullaan useimmiten kunnioitetuksi vasta luurankona.

_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Sinä et tunne naisen sydäntä!

_Sanmarck_. En, varjelkoon! Minä tunnen tarkalleen noin seitsemänkymmentaviisi alkuainetta ja lukemattomia yhdistyksiä. Mutta sellaista yhdistystä kuin naisen sydän ei tunne kukaan. — Ei puhuta enää siitä, äiti.

_Rouva Sanmarck_. No, ei, ei, koska niin tahdot. Sinun kanssasi ei kumminkaan pitkälle pääse. Mutta usko minua, sellainen ei ole tervettä elämää, Alfred!

_Sanmarck_ (taputtaen häntä olkapäälle). Mutta nythän minun tehtäväni on päättynyt ja sitten minusta tulee oikein kuuliaisen pojan ja aviomiehen esikuva! Ja kuuluisa mies, kuten Tela vakuutti.

_Rouva Sanmarck_ (toivoen). Onko se oikein varmaa, Alfred?

_Sanmarck_. On, äiti, tällä kertaa se on varmaa.

_Rouva Sanmarck_ (iloisesti). Sitten minä uskon sen, koska sinä sen sanot. (Jenny tulee ja menee pöydän luo.)

_Sanmarck_. Kas niin, nyt minä menen vielä hiukan työhön... ja suljen oveni! (Menee laboratoorioon ja vetää ovet kiinni.)

_Rouva Sanmarck_ (innostuneena). Hän on siis viimeinkin onnistunut!... Ja Alfred Sanmarckista tulee kuuluisa mies! Että hänellä todellakin oli kykyä ja tarmoa viedä se päätökseen, ajatelkaas sitä, neiti!

_Jenny_ (matalasti). Se on ihailtavaa, rouva... mutta onko se viisasta?

_Rouva Sanmarck_. Kuinka niin?

_Jenny_. Hukata noin elämänsä yksinomaa työhön ja päästää perheasiansa rappiolle. — Ettekö ole mitään huomannut?

_Rouva Sanmarck_ (terävästi; istuutuen). Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?

_Jenny_. Hilda olisi tarvinnut toisenlaisen miehen. Hän on kovin elämänhaluinen, rakastaa julkista elämää ja vaihtelua. Pelkään, ettei hän ole koskaan oikein ymmärtänyt miehensä luonteen syvyyttä.

_Rouva Sanmarck_. Tarkoitatte siis, että jotain olisi kierosti!

_Jenny_. Pahaa pelkään! — Olen juuri halunnut tästä puhua rouvalle, mutta en ole saanut tilaisuutta.

_Rouva Sanmarck_ (jännitettynä). Te luulette siis, että Kartio...?

_Jenny_. Olisiko se niin ihme? Jokainen luojan päivä yhdessä; ainaista seurustelua ja vieraskäyntiä! Toinen sillä aikaa hautautuneena työhönsä kuin erakko... Hyvä Jumala, ihmisethän ovat vain ihmisiä.

_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Olen aina pelännyt tätä, mutta uskoin, että se on vain vanhaa ystävyyttä. Onhan Kartio Hildan koulutoveri...

_Jenny_. Ja nuoruuden ensimäinen ihailija! Aina hullumpaa vain! Sellainen helpottaa lähentymistä.

_Rouva Sanmarck_ (kuohuissaan; nousten). Herra varjelkoon, eikö sitten enää millään ole rajaa!... Te olette varma siitä, että heidän välillään on jotain?

_Jenny_. Minä en ole varma mistään! Mutta puhutaanhan siitä jo... Ja onhan se niin tavallista.

_Rouva Sanmarck_ (kiivaasti). Niin tavallista kaikenlaisille, mutta ei säädyllisille ihmisille!

_Jenny_. Mitään ehdottomasti säädyllisiä ei ole. Kaikki ovat kerran säädyllisiä, kunnes eivät ole sitä enää.

_Rouva Sanmarck_. Ja tuollaista tekin kärsitte! Pitäisihän teilläkin olla Kartioon jotain vaikutusvaltaa.

_Jenny_ (raskaasti). Pelkään, että olen sen menettänyt.

_Rouva Sanmarck_. Niin, niin, sellaista siitä tulee, kun alkaa elämänsä sillä tavalla!

_Jenny_ (kipeästi satutettuna). Minä ymmärrän mitä te tarkoitatte, rouva! Mutta nythän onkin kysymys henkilöistä, jotka ovat alkaneet paremmalla tavalla.

_Rouva Sanmarck_ (katsellen hetken vaieten Jennyä). Minä olen aina ihmetellyt erästä asiaa.

_Jenny_. Ja mitä sitten?... Sanokaa pois vain!

_Rouva Sanmarck_. Teidän suhdettanne Kartioon... Te kun olette niin ymmärtäväinen.

_Jenny_ (katkerasti hymyillen). Minä en ole ollut sitä aina. (Pistävästi.) Olin siihen aikaan säädyllinen, ja kun lakkasin olemasta sitä, tulin ymmärtäväiseksi.

_Rouva Sanmarck_. Mutta kuinka te sentään saatoitte?

_Jenny_. Minulla tuskin oli muuta valittavaa.

_Rouva Sanmarck_. Niin sanovat kaikki.

_Jenny_. Ja mistä tiedätte, ettei heillä ole syytä siihen? Te olette elänyt vain onnen päivänpuolella; mitä tiedätte te siitä elämästä, jota eletään varjossa... Te tunnette oikeastaan niin vähän elämää!

_Rouva Sanmarck_. Se on paljon sanottu!

_Jenny_. Olinhan varaton, yksinäinen tyttö, ja minun täytyi keskeyttää koulunkäyntini. Kasvatukseni oli kyllä opettanut minut vaatimaan elämältä, mutta ei mitään hankkimaan. Suoraan sanoen, minulla ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin kenties elävänä hautautua johonkin nurkkaan.

_Rouva Sanmarck_. No, se nyt ei olisi ollut kaikkein pahinta!

_Jenny_. Ei, mutta pahinta on se, että niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin elämiseen tarvitsee nykyään olla piispa enona ja kaiken maailman suositukset. Kun pyrin johonkin, sain vain kohteliaisuuksia ja hymyilyjä, mutta en tointa. Ensimmältä itkin, sitten raivosin ja lopulta hymyilin takaisin, koska se oli sentään helpompaa.

_Rouva Sanmarck_ (matalasti). Niin, en tahdo tuomita teitä. — Mutta tämä asia on korjattava. Herranen aika, minkälainen isku se olisi Alfredille, jos hän nyt juuri joutuisi sellaiseen! Nyt, kun kaikki on kääntymässä hyvinpäin, kun hänestä tulee kuuluisa mies! Hyvä Jumala, mitä me nyt teemme?

_Jenny_. Viisaasti menetellen on asia ehkä vielä autettavissa.

_Rouva Sanmarck_. Niinkö luulette? Voi, sanokaa, mitä meidän on tehtävä!

_Jenny_. On parasta, että koetatte varovasti saada tohtorin ymmärtämään, kuinka vaarallista sellainen elämä on jo juorujenkin vuoksi. Minä haen käsiini Kartion ja sanon hänelle lujat sanat.

_Rouva Sanmarck_. Oi, tehkää niin, neiti! Siten torjutte onnettomuuden, joka teidän mukananne tuli tähän taloon.

_Jenny_. Ei, rouva; kaikella on syynsä, ja tämän asian syyt ovat yhtä vanhat kuin asianomaiset itsekin! He yksinkertaisesti eivät sovi toisilleen! (Poistuu kiireesti.)

_Rouva Sanmarck_ (menee ja avaa ovet). Alfred!

_Sanmarck_ (päätään kääntämättä). Niin, äiti... Oletko sinä vielä siellä?

_Rouva Sanmarck_. Tulehan hiukan tänne, Alfred.

_Sanmarck_ (tullen ovelle). No, mitä se nyt taas on?

_Hilda_ (pistää päänsä ovesta sisälle. — Hän on 30-vuotias, komea nainen. Kasvot säännölliset ja miellyttävät. Tukka tumma, vahva ja huolellisesti laitettu; silmät tummat ja ilmehikkäät Kauniinmuotoinen suu ilmaisee voimakkaita intohimoja ja rehevä vartalo kuvastaa ylikuohuvaa elinvoimaa. Hän on puettu vaaleaan, maukkaaseen seurustelupukuun ja harsohuivi olkapäillä). Uskaltaako tänne tulla?

_Sanmarck_ (hiukan ivallisesti). Miksei!... Mutta ei sinun sentähden olisi pitänyt pukeutua noin vaaleisiin.

_Rouva Sanmarck_ (Sanmarckille). Puhumme siitä sitten myöhemmin.

_Hilda_. Kävin taidenäyttelyssä ja siellä oli niin hirveän mieltäkiinnittävää! (Menee laboratoorioon.)

_Sanmarck_. Vai niin... Tämä tuskin tarjoaa mielenkiintoa muille kuin ammattimiehille.

_Hilda_ (katsellen ympärilleen). Ainakin täällä voi tahria itsensä! Herra varjelkoon, kylläpä täällä on sälyä! Täällä ihan pelkää liikkua!

_Rouva Sanmarck_. Olisit jäänyt tälle puolelle!

_Hilda_ (ottaen erään putken). Ei mutta katsoppas! Mitä tämä on?

_Sanmarck_. Ai, ai, älä koske siihen! Se on vedyllä käsiteltyä, räjähdyselohopeaa; (Ottaa häneltä pois putken.)

_Hilda_. Räjähdyselohopeaa! Mitä se on?

_Sanmarck_. Uskomattoman herkästi syttyvää ja voimakasta räjähdysainetta... nitroelohopeaa. Se räjähtää päästessään äkkiä ilman yhteyteen. Kokeilin sillä kerran huvikseni.

_Hilda_. Niin mieltäkiinnittävää! Annahan, kun katson!

_Sanmarck_. Ole hyvä!... En kumminkaan uskalla luovuttaa sitä tottumattomiin käsiin. Pudottaisit sen vielä lattialle.

_Rouva Sanmarck_ (kauhistuneena). Älä herran nimessä anna sitä hänelle!

_Hilda_. Ja mitä sitten tapahtuisi?

_Sanmarck_. Räjähdys tietystikin!

_Hilda_. Tuommoinen hiukkanen!

_Sanmarck_. On enemmän kuin tarpeeksi suorimaan ihmisen nopeasti ja kivuttomasti toiseen maailmaan.

_Hilda_ (pudistaen olkapäitään). Äsh, minkälaisien kauheuksien keskellä sinä elät!

_Rouva Sanmarck_. Sanos muuta! Nyt minä en uskalla ensi yönä nukkua!

_Sanmarck_ (pistäen putken hyllylle). Ne eivät ole vaarallisia sille, joka tuntee ne ja jolla on selvät aivot. Mutta asiantuntemattomien on parasta pitää sormensa kaukana niistä. (Miili tulee papereihin kääritty taulu kädessä.)

_Miili_. Tohtorinna käski tuoda tämän tänne.

_Hilda_ (vilkkaasti). No, johan se on viimeinkin täällä! Nyt saat yllätyksen, Alfred!

_Sanmarck_ (tullen etuhuoneeseen). Mikä se sitten on?

_Hilda_. Taulu. — Nostakaa se tuonne sohvalle, niin saamme nähdä. (Miili nostaa taulun sohvalle ja poistuu.)

_Sanmarck_. Milloinka sinä olet ruvennut harrastamaan taidetta?

_Rouva Sanmarck_. Sehän on hänen viimeisin kiihkonsa!

_Hilda_. Herra varjelkoon! Täytyyhän seurata aikaansa, kun sinäkään et mistään välitä!

_Sanmarck_. Hm!

_Hilda_. Niin, ajatteles... nyt saat nähdä jotain erinomaista... Kartio on saanut siitä erittäin kiittäviä arvosteluja. (Päästelee kääreitä.) — — — Kas niin, mitä pidät siitä?

_Sanmarck_ (tarkastellen taulua). Ja mitä tämä sitten tarkoittaa? Nykyaikaisia maalauksia on mahdoton ymmärtää, jollei tunne taulun nimeä, näetkös.

_Hilda_. Etkö näe, että se kuvaa kuokkivaa miestä? Taulun nimi on "Raataja".

_Sanmarck_. Ja sinä ostit tämän taulun Kartiolta?

_Hilda_. Niin, sinun työhuoneeseesi. Täällä on niin alastonta, että hirvittää. — Minun todellakin onnistui ehtiä ajoissa. Ajatelkaas, se olisi saattanut mennä.

_Sanmarck_ (hymyillen). Olipa todellakin onnenpotkaus!

_Rouva Sanmarck_. Ja mitä tuo on sitten olevinaan?

_Hilda_ (hermostuneesti). Olevinaan! Kuinka äiti voi noin puhua taideteoksesta!

_Rouva Sanmarck_. Taideteoksesta... Jos tuo on taideteos, niin sitten olen minäkin!

_Sanmarck_. Paljonko maksoit tästä aarteesta?

_Hilda_. Sain sen kahdeksalla sadalla. Mutta oikeastaan sen arvo on paljoa suurempi.

_Sanmarck_. Niin, niin, ystäväin kauppaa! (Hieman ivallisesti.) Sinä hankit minulle todellakin yllätyksen, Hilda!

_Rouva Sanmarck_ (lyöden käsiään yhteen). Herra varjelkoon; kahdeksansataa tuommoisesta! Onpa se kadulta löydettyä rahaa; on totisesti. Ei, ei; Alfred, sinun täytyy pistää rahakukkaro syvemmälle taskuusi! Muuten tästä yks kaks joudutaan maantielle!

_Hilda_ (hermostuneesti). Äsh, te olette kaikki samanlaisia! Sanokaa nyt Herran nimessä, mitä siinä on vikaa!

_Sanmarck_. No, ensiksikin: kukaan kuokkija ei asetu noin jyrkästi kaltevalla maalla kuokkimaan ylhäältä alaspäin, kuten sinun raatajasi on suvainnut tehdä.

_Hilda_. Ja miksi niin, herra erehtymätön?

_Sanmarck_. Kokemuksesta hän tietää, että turpeen kiskominen alhaalta ylöspäin vaatii enemmän voimaa kuin päinvastoin. Sehän on fysiikan lakien mukaista.

_Hilda_ (suuttuen). Kas vain, etkö löytänytkin vikaa!

_Sanmarck_. Niin, en voi sille mitään, ettei kukaan kuokkija halua sinun mieliksesi saada verensyöksyä päähänsä.

_Hilda_. Kyllä sinä olet sietämätön!

_Sanmarck_. Niinhän se käy, kun etsitään agraariaiheita bulevardeilta käsin.

_Hilda_ (kiivaasti). Oosh... sinä... sinä olet ihan mahdoton mies! (Istuutuu sohvalle taulun viereen.) Sinun tavallasi ei kukaan sivistynyt mies kohtele vaimoaan!

_Sanmarck_. No, no, no, no, älä nyt taas rupea traagilliseksi!

_Hilda_. Onko nyt mielesi hyvä, kun sait nolata minua?

_Sanmarck_ (rauhoittaen). Mutta leikkiähän se vain oli!

_Hilda_. Kaunista leikkiä! Sinä luulet yksin olevasi niin viisas; olet niin syntisen itsetietoinen, ettei toinen ihminen!

_Sanmarck_. Ohoh, vasta minä sen ensi kerran kuulin!

_Hilda_. Niin juuri, sellainen sinä olet. Kaikki ihmiset sinua ihmettelevät, tiedätkö! Sanovat, että sinä olet kerrassaan mahdoton mies!

_Sanmarck_, No, Herran nimessä, tee kuinka tahdot. Enhän minä tahdo arvostella.

_Hilda_ (melkein itkien). Et muuta kuin loukkaat jokainen Luojan päivä! Ostin sen juuri sinun työhuoneesi seinälle ilahuttaakseni sinua!

_Sanmarck_. No, siihenhän se on aivan kuin tehty. Täällä ei sitä monikaan katsele.

_Hilda_ (nousten). Tänne sitä ei aseteta nyt enää!

_Sanmarck_. Suo anteeksi, jos turmelin sinussa kauniin vaikutuksen!... Eikä puhuta siitä enää.

_Hilda_. Sinä et turmellut mitään! Onneksi et ole mikään taiteentuntija.

_Sanmarck_. Jumalan kiitos!

_Hilda_. Mutta se vain on totta (kääntyen) ettei sinulla ole ihmistapoja! Olen monasti saanut hävetä silmät päästäni sinun tähtesi... (Sanmarck poistuu oikealle sanaakaan sanomatta.)

_Hilda_ (kävellen hillityssä raivossa). Ooh, tätä elämää, tätä elämää! Niin tuskallista ja ikävää!

_Rouva Sanmarck_. Hm!... Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

_Hilda_. Luuletteko, että hän loukkaantui?

_Rouva Sanmarck_. uskin, eiköpä hän liene siihen jo tottunut.

_Hilda_. Enkä minä juuri suuria välitä jos loukkaantuikin. Tarvitsikos hänen käyttäytyä sillä lavoin!

_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Niin, sinussa kai ei ole mitään vikaa.

_Hilda_. Sitä en ole sanonut! Mutta täytyyhän teidänkin myöntää, ettei tämä ole mitään elämää tällainen.

_Rouva Sanmarck_. Ei, sitä se ei ole. Se ei ole oikeata perhe-elämää; olen sen kauan jo huomannut. Mutta missä on vika?

_Hilda_. Niin, Herra nähköön, sanokaas se.

_Rouva Sanmarck_. Kyllä... Miksi sinä välttämättömästi tahdot muodostaa miehesi oman kaavasi mukaan? Pitäisihän sinun jo huomata, että siihen hän on liian jäykkää ainetta.

_Hilda_. Miksi hän sitten on niin erilainen kuin muut miehet?

_Rouva Sanmarck_. Siksi, että hänellä on oma erikoinen elämäntehtävänsä. Onko sinulla sellaista?

_Hilda_ (hämillään). Ei... enkä välitäkään!

_Rouva Sanmarck_. Siinäpä se! Pitäisikö hänen sitten ajelehtia sinun tuultesi mukaan, kun hänellä on parempaa tehtävää?

_Hilda_. Mutta hänen pitäisi ainakin ymmärtää, että minä menin naimisiin hänen enkä hänen elämäntehtävänsä kanssa!

_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, miltähän tämä maailma näyttäisi, jos kaikki miehet olisivat olemassa vain mennäkseen naimisiin! Koeta ymmärtää, rakas lapsi, ja mukautua siihen.

_Hilda_ (jäykästi). Oletteko te tehnyt niin?

_Rouva Sanmarck_. Olen, ja niin ovat tuhannet muut tehneet! Vaimon tehtävä on kodissa eikä mestaroida miehensä elämänkutsumusta. Niin minä asemani käsitin, enkä luule silti eläneeni hukkaan.

_Hilda_. Mutta te ette tuntenut itseänne syrjäytetyksi ja yksinäiseksi!

_Rouva Sanmarck_. Kyllä, hyvinkin usein. Mutta minä ymmärsin, että sen uhrin vaati minulta elämä eikä mieheni yksin.

_Hilda_ (huoaten). Niin, hyvähän teidän on puhua poikanne eduksi.

_Rouva Sanmarck_ (painavasti). Minä luulen puhuvani myöskin sinun eduksesi. — En ymmärrä tätä nykyaikaa! Eikö riitä, että naisesta on tullut miehen kilpailija kaikilla aloilla? Pitääkö sen kilpailun jatkua avioliitossakin? Eikö heiliä sitten ole enää mitään yhteistä?

_Hilda_ (synkästi; nousten). Ei meillä ainakaan.

_Rouva Sanmarck_. Herra varjelkoon sinun puheitasi! Sinun asemaasihan voisi moni kadehtia.

_Hilda_. Ette sanoisi niin, jos olisitte minun asemassani; jos aina ja ikuisesti saisitte vain alistua!

_Rouva Sanmarck_. Alistua...?

_Hilda_. Niin, hänellä on tuo ainainen päämääränsä, kuten hän sitä nimittää. Mitä välittää hän minusta!

_Rouva Sanmarck_. Ajatteletko sinä todellakin niin?

_Hilda_ (kuohuissaan). Minun sijassani ajattelisitte tekin samoin. Aina ja ikuisesti laboratooriossa, kokeiluja loppumattomiin! Olen niin lämpimästi halunnut päästä ulkomaille, mutta se on saanut jäädä noiden siunattujen kokeilujen vuoksi. Niiden tähden supistui yksin häämatkammekin. Puhumattakaan jokapäiväisen elämän pikkuvaatimuksista, jotka aina ja lakkaamatta saavat syrjäytyä hänen tarkoituksiensa tähden... Voitte kuvitella, että sellainen vuosien pitkään tuntuu vaikealta! (Menee kuohuissaan yli lattian.)

_Rouva Sanmarck_. Mutta sehän on hänen elämänkutsumuksensa maailmassa.

_Hilda_. Ja minulla on oma elämäni. (Kaihomielisesti.) Pitääkö minun kuluttaa se ilottomassa yksinäisyydessä kuin rangaistusvanki, kun ympärillä väreilee elämä ihanana, rikkaana, täyteläisenä? Ei koskaan!

_Rouva Sanmarck_. Hyvä lapsi, kun sinä koettaisit ymmärtää Alfredia!

_Hilda_. Kukaan ihminen ei ymmärrä hänen alkuainetutkimuksiaan! Hän on jatkanut niitä kymmenen vuotta. Aatelkaas, kymmenen pitkää vuotta olla kuin elävänä haudattu! ja tuleeko niistä sittenkään mitään, sitä ei tiedä taivaan Luojakaan.

_Rouva Sanmarck_. Ainakin hän vakuuttaa sitä.

_Hilda_. Niin, kunpa voisi sen uskoa!

_Rouva Sanmarck_ (liikutettuna). Kuule, Hilda, minä näen, että teidän elämänne on auttamattomasti rikki. Ja olen monasti tahtonut puhua sinulle siitä. Minä tiedän, että Alfred on yksipuolinen, mutta ehkä hänen alansa vaatii sitä. Kun sinulla itselläsi ei sellaista erikoista tehtävää ole, niin ota sinäkin se omaksesi ja koeta uhrautua sille.

_Hilda_ (uhmaillen). Toisen työlle! En koskaan! Minä elän omaa elämääni!

_Rouva Sanmarck_ (terävästi). Mutta kuinka kauan? Siitä on jo kauniita juoruja liikkeellä.

_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Juoruja!... Mistä?

_Rouva Sanmarck_. Sinun ja Kartion seurustelusta. (Terävästi.) Ja eivätpä ne taida niin perättömiä ollakaan! Mutta minä varoitan sinua vakavasti. Sinun täytyy lopettaa se, muuten on maineesi vaarassa.

_Hilda_ (uhmaillen). Juorujen tähden en ikinä!

_Rouva Sanmarck_. Sinun täytyy! Etkö sinä sitten ymmärrä, kuinka vaarallista ja sopimatonta se on? Sinulla on jotain velvollisuuksia myöskin asemaasi ja nimeäsi kohtaan, jollet miehestäsi välitäkään.

_Hilda_ (kärsimättömästi). On turhaa puhua siitä! Me emme kumminkaan ymmärrä toisiamme!

_Rouva Sanmarck_. Emme nyt, mutta ehkä sentään joskus! (Poistuu kiihtyneenä.)

_Hilda_ (menee sohvalle, nojautuu taaksepäin ja ristii kätensä silmäinsä yli). Uhrautua sille... sanoi hän... Kunpa voisin sen tehdä... (Puhkee hermostuneisiin nyyhkytyksiin; hetken kuluttua rohkaistuen.) Ei!... Myöhäistä se olisikin!

_Miili_ (tulee hiljaa). Taiteilija Kartio haluaa tavata tohtorinnaa.

_Hilda_ (havahtuen). Ah, antaa hänen tulla. — Niin, ja viekää pois tuo taulu ja siivotkaa paperit. (Menee peilin luo järjestämään tukkaansa. Miili kokoaa paperit, ottaa taulun ja poistuu.)

(Kartio tulee hiukan hermostuneena. — Hän on 28-vuotias, pitkä ja solakka. Älykkäännäköiset kasvot kalpeat ja hieman elähtäneet. Silmät siniset; kulmat kaarevat ja liki toisiaan. Pitkä taaksepäin kammattu tukka vaalea ja aaltomainen; viikset hyvin hoidetut. Seurustelupuvussa ja käyttäytyy kuin maailmanmies.)

_Kartio_. Hyvää iltaa, Hilda!

_Hilda_. Kas, Aarne! Tulitko jo hakemaan minua?

_Kartio_. Tulin! Olipa oikein hyvä, että tapasin sinut. (Osoittaen ovea.) Onko hän siellä?

_Hilda_. Hänkö? Ei, lähti juuri.

_Kartio_. Sisälle siis?

_Hilda_. En tiedä, mutta sinnepä kai. (Ottaa häntä tuttavallisesti kädestä.) Mutta tulehan nyt istumaan!

_Kartio_. En oikein tiedä... Hm! Tulin vain hiukan puhumaan kanssasi.

_Hilda_ Mikä sinun on? Näytät niin kummalliselta!

_Kartio_. Olen vain vähän hermostunut.

_Hilda_. Heitä pois hermostumiset ja istu.

_Kartio_ (istuutuu). Kiitos! — Minä olen todellakin hyvin levoton eräästä asiasta.

_Hilda_. Ja mistä sitten?

_Kartio_. Ihmiset alkavat puhua meistä. Olemme ehkä olleet varomattomia.

_Hilda_. Ihmiset! (Kohauttaen halveksien olkapäitään ja ottaen kirjan pöydältä.) Mitä meitä ihmisten puheet liikuttavat? Maksaisipa se vaivan!

_Kartio_. Ei, ei, älä sano niin, Hilda!

_Hilda_. Sanon kyliä! Me emme ole ihmisille tilivelvolliset teoistamme!

_Kartio_. Olemme sitä kumminkin yhdelle, emmekä me saa unohtaa sitä!

_Hilda_ (matalasti). Sinä tarkoitat häntä.

_Kartio_. Niin, Hilda... Ajatteles, jos hän saa tietää.

_Hilda_. Ei, tiedätkö, se on mahdotonta! Alfred Sanmarck on mies, jolle ei juoruta!

_Kartio_. Mutta Jenny tietää kaiken!

_Hilda_ (ällistyen). Jennykö? Kuinka hän sen voi tietää?

_Kartio_. Oo, Jenny ei ole enää kokematon lapsi! Et aavista minkälainen kohtaus minulla oli juuri hänen kanssaan! En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Suoraan sanoen, hän uhkasi ilmoittaa kaikki tohtorille.

_Hilda_ (uhkaavasti). Uskaltakoonpa vain!

_Kartio_ (masentuneesti). Oo, hän kyllä uskaltaa! Hän on syrjäytetty kilpailija, eikä sellainen tunne sääliä.

_Hilda_. Luulenpa, että pelkäät, Aarne!

_Kartio_ (jäykästi; nousten kävelemään). En, Hilda! Mutta luuletko olevan niin hauskaa sotkeutua tällaiseen juttuun? Siihen liittyy aina hiukan pahaa omaatuntoa; jotain epämiellyttävää! (Lyhyt vaitiolo.)

_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Aarne, sinä olet heikko!

_Kartio_ (naurahtaen). Taikka en ole tarpeeksi suuri lurjus.

_Hilda_ (nousee kärsimättömästi; menee peilin eteen). Ooh, säästä minua tuollaisilta kohteliaisuuksilta! Olet oikein inhoittava tänään!

(Lyhyt vaitiolo.)