Part 5

»No niin, jos lapsi oli kuollut pienenä, entäpä sitten! Sopiko elämää pitää onnena tai armona?»

»Ei», vastasi katkeruus, ja joskus oli Elma uskotellut itselleen, että lapsen oli varmasti täytynyt kuolla; se ajatus vaimensi lapsen kohtaloa koskevan levottomuuden.

Mutta ihan varmahan ei kuitenkaan voinut olla.

Pitkän talven jälkeen tuli jälleen uusi kevät. Yhä pitemmälle oli Elma tottunut lykkäämään aikaa, jolloin hän vihdoin laskeutui vuoteellensa, ja nyt se alkoi joskus siirtyä ensimmäiseen aamun sarastukseen. Unettomuus alkoi tuntua rasitukselta. Nyt ei enää tapojen muutos olisi auttanut, se oli jo liian myöhäistä — hän ei enää nukkunut.

Hän nautti pulvereita, hän koetti kaikkia suositeltuja keinoja unta saadakseen, mutta viikko viikolta yhä kirkkaammaksi ja armottomammaksi käyvä aamuvalo tapasi hänet aina yhtä hereillä, ajatukset jauhaen, jauhaen lakkaamatta: hän tunsi kaipuuta päästä irti yksinäisyydestään, kaipuuta johonkin muutokseen, kyllästymistä saavuttamiinsa menestyksiin ja halua aivan toisenlaatuisiin, hän muisteli Bourgstenia ja tämän luottavaista äänensävyä; hän muisteli lasta — lasta.

Elman kärsivällisyys loppui, hän raivosi, hän kuritti kapinallista ruumistaan jääkylmillä suihkeilla minuuttikaupalla; ei mikään auttanut. Lääkärin apua hän ei tahtonut etsiä.

Eräänä yönä hän makasi liikkumattomana vuoteellaan silmät kiinni, ja juuri kun hänestä tuntui, että hän tosiaan oli uneen vaipumassa, kuuli hän eteisen patenttilukon raksahtavan ja Rickin varovaiset askelet. Tavattoman myöhäänpä Rick tulikin kotia; Elma katsoi kelloa: kolme.

Mutta Rick ei mennyt, kuten hänen tapansa yleensä oli, makuuhuoneeseensa yhteisen seurusteluhuoneen läpi Elman ovelle katsahtaen. Elmasta tuntui, että hän sen sijaan meni pihanpuoleiseen pieneen ruokasaliin, joka oli huoneiston erillisin huone, hänestä tuntui myöskin, että Rick ei ollut yksin; Elma oli kuulevinaan, vaikkakin sangen epämääräisesti, useampia ääniä. Sitten ne vaikenivat, mutta Rick ei tullut takaisin. Arvatenkin hän oli sulkenut salin oven ja siten mahdollisen seuransa kanssa poistunut kuultavilta.

Elma ei voinut hillitä itseänsä. Hänen täytyi nousta katsomaan, mitä oli tekeillä. Hän kääräisi ylleen yönuttunsa, paksun silkkisen miehen vaipan, ja tallusti ulos. Hän pysähtyi salin ovelle. Aivan oikein: siellä oli ihmisiä: kuului miehen ja naisen ääntä, Rickin hillittyä naurua, lautasten ja lasien kilinää. Elma aukaisi oven.

Pöydän ääressä istui nuori, hännystakkinen mies. Elman ensimmäinen vaikutelma oli hämmästys: vieras ei ollut Bourgsten. Hän oli heti äänen kuullessaan luullut olevansa varma, että sen täytyi olla Bourgsten, ja tämä oli saanut hänet sokeaan raivoon. Mutta raivo ei kuitenkaan lauhtunut, vaikka henkilö oli aivan toinen. Olihan hän maannut unettomuutensa tuskissa sillä välin, kun nuo molemmat, Bourgsten tai ei-Bourgsten ja Rick, hävyttömän hilpeinä, hänen olemassaolonsakin unohtaen, leikittelivät leikkiänsä.

Vieraan vieressä seisoi Rick, yllään rohkea, punainen pukunsa ja kaatoi höyryävää kahvia, pöydällä oli juustoa, voita ja leipää.

»Mitä sinä tarkoitat, Rick?» huusi Elma.

»Herra siunatkoon!» vastasi sairasvoimistelijatar, »kylläpä sinä säikytit minua!»

Ja nopeasti hän selitti, kuinka hän ja nyt sanomattoman nolostunut nuori mies, luutnantti, hänen toverinsa Sentraalista, olivat olleet erittäin hauskassa illanvietossa. Senjälkeen he olivat olleet kävelyllä ja tulleet nälkäisiksi. Luutnantin huoneeseen, jossa myöskin oli ruokavaroja, ei Rick tähän vuorokauden aikaan tahtonut mennä, niinpä oli hän sen sijaan ottanut luutnantin mukaansa omaan asuntoonsa.

»Tämähän oli riittävän arvovaltainen paikka», sanoi hän.

»Ei tämän jälkeen», vastasi Elma.

Suuttumus kiehui hänen sisässään. Toiset näkivät hänen kattolampun sähkövalossa ensin sävähtävän tulipunaiseksi ja heti senjälkeen taas käyvän kalpeaksi — aivankuin naiset samariittiyhdistyksen johtokunnan kokouksessa kerran olivat hänet nähneet. Luutnantti oli hämillään noussut. Rick asettui hänen viereensä ja kuiskasi jotakin.

»Mitä sinä kuiskailet, kuinka sinä uskallat kuiskata ihan minun nenäni edessä, minähän tiedän kuitenkin, mitä sinä sanot — tiedän, mitä kaikki ihmiset sanovat!» huusi Elma mielettömänä.

»Jos he sanoisivat, että sinä esiinnyt kuin vanha siveyshyeena, osuisi se paikalleen», vastasi Rick, »mutta muutoin minä vain kuiskasin: 'mene nyt, Klas'.»

»Niin, tehkää niin hyvin ja menkää nyt, hyvä herra», vahvisti Elma. »Koti on myöskin minun, älkääkä kuvitelko, että se on mikään avoin kapakka — tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa — kello kolme yöllä.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sai luutnantti vihdoin sanotuksi.

Hän asettui perusasentoon, kumarsi ja poistui.

Elma palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kohtaus oli ohi, se oli helpottanut, hän tunsi vain kauheata raukeutta.

Niin pian kuin eteisen ovi oli raksahtanut kiinni, riensi Rick Elman luo.

»Oletko sinä ihan päästäsi pyörällä?»

»Minä en aio puhua sinun kanssasi, Rick.»

»Siinä erehdyt, sillä nyt aion minä puhua. Etkö sinä luule minun huomanneen, että joka kerta, kun tulee vain puheeksi joku mies, sinä joudut suunniltasi. Ties' Herra, mitä sinä miehistä kuvittelet! Ihmisiähän hekin ovat, mutta elävän mieshenkilön näkeminen tässä pyhässä huoneistossa on sinusta mahtanut olla jotakin hirvittävää! Minä myönnän, että aika oli myöhä, mutta minä sinä minua pidät? Klas on minun toverini ja hyvä poika eikä käsitä asiaa väärin. Meillä oli yksinkertaisesti nälkä.»

»Tänään Klas, toisena päivänä kallis Bourgsten! Minä en tahdo tietää semmoisista löyhyyksistä», vastasi Elma.

Mutta Rick oli vuorostaan vähitellen myöskin suuttunut. »Eiköhän se pohjimmalta johdu siitä, että sinun ei itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai kallista Bourgstenia, että sinä noin hullaannut. Tahtoisinpa tietää, minkälainen sinun mielikuvituksesi oikeastaan on!»

Rick meni ikkunan luo ja veti kierrekaihtimen ylös. Yö oli joka tapauksessa tärvelty. Jos Elman ja hänen piti riidellä, niin oli paras tehdä se perinpohjin heti. Mutta kääntyessään jälleen Elman puoleen hän hätkähti.

Elma oli heittäytynyt suulleen patjalleen ja hytki itkusta, tyynyn välistä alkoi kuulua kauheita, tukahtuneita ääniä kuin pidätettyä mylvinää, lapsivuoteella olevan naisen tai kaiken ulkonaisen hillinnän unohtaneen ihmisen ulinaa. Rick ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt ketään, saatikka sitten Elma Liwiniä, sellaisena, ei koskaan kuvitellut, että pidättyväinen, muodoista arka Elma saattaisi ensin hairahtua niin hassusti kuin äsken salissa ja vielä vähemmin, että hän voisi heittäytyä noin ankaraan itkuun.

Rick ymmärsi yhden asian: että hänen oli jollakin tavoin täytynyt haavoittaa Elmaa hirveästi, mutta kuinka se oli ollut mahdollista, sitä hän ei ymmärtänyt.

Aamutunnit kuluivat rauhoitus- ja lohdutteluyrityksiin. Kaikki pantiin unettomuuden tiliin. Kun Elma oli päässyt puuskan ohi — ja hän sai itsensä hallituksi jotenkin pian — ei hän enää itkenyt, hän tunnusti kiihtyneensä liikaa. Hän makasi liikkumattomana, ja kun hänen päätänsä kivisti, valeli Rick hänen ohimoitaan ja pyyteli puolestaan anteeksi. He erkanivat vihdoin kumpikin hiukan levähtääkseen, ja kun Hulda toi aamulla sanomalehteä, luuli Elma saaneensa sittenkin hiukan unta.

Vähän ennen puolta kymmentä oli hän, kuten tavallista, valmis syömään aamiaista ja menemään työhönsä. Rick oli jo ulkona matkalla ensimmäisen senpäiväisen potilaansa luokse, ja se tuntui Elmasta suurelta helpotukselta. Hän sanoi Huldalle, ettei tulisi päivälliselle kotiin, vaan vasta sangen myöhään.

Kuten tavallista kulki Elma Humlegårdenin poikki. Satoi ja hän käänsi vaipankauluksen pystyyn, pisti kätensä taskuun ja astui ripeästi. Jälleen oli yksi elämän säälimättömiä sanansaattajia tuonut hänelle sellaisen satunnaisen sanan, joka ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta joka kuitenkin repeli hänen mieltään.

»Senkö vuoksi, ettei sinun itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai Bourgstenia?»

»Onnistunut saada!» Siinä se oli taas. Sitä siis ajatteli myöskin Rick, etteivät miehet hänestä huolineet, ja sitä ei voinut tällä kertaa, kuten muulloin, selittää välttämättömästä, torjuvasta varovaisuudesta johtuvaksi. »Onko minussa todella jotakin vikaa?» ajatteli Elma tuskallisesti. »Olenko tosiaan niin peräti erilainen kuin muut?» Arvatenkin huomasi jokainen vastaantulija sen hänestä ja hymyili salassa: »mikä se tuo huopahattuinen, miesmäiseen päällystakkiin puettu olento on — omituisuuden tavoittaja, sitä ei suvaita.

Elma ei uskaltanut katsoa ympärilleen. Hänen päätänsä kivisti, jalat eivät tahtoneet jaksaa kantaa häntä eteenpäin; hän painoi leukansa palttoonkauluriin, ikäänkuin se olisi voinut hänet piilottaa, eikä katsahtanut edes ylös, kun eräässä kadun kulmassa töyttäsi yhteen erään vastaantulijan kanssa. Samassa hän kuuli ystävällisen äänen:

»Pyydän anteeksi, mutta eikö se ole neiti Liwin?»

Hänen edessään seisoi Erik Bourgsten. Nyt ei käynyt peräytyminen, täytyi pysähtyä. Hänen täytyi kuulla kohteliaita sanoja jälleennäkemisen hauskuudesta, sietää toisen katselevan hänen valvonnan rasittamia kasvojansa, miehen mielestä tietenkin uskomattoman, epänaisellisen ja rumentavan hatun alla.

Bourgsten tiedusti hänen vointiansa, kyseli yhteisistä ystävistä:

»Vai tapaatte heitä niin harvoin. Se on vahinko heille ja teille itsellenne.»

Elma yritti jatkaa matkaansa, mutta Bourgsten pidätti häntä kysymyksillä.

»Asutteko edelleenkin yhdessä neiti Brunjohannin kanssa?»

»Asun», vastasi Elma, »mutta en kauempaa kuin syksyyn saakka.»

Ajatus, että täytyi vielä kokonainen pitkä talvi joka päivä nähdä tai vain lähettyvilläänkin sietää Rickiä, tuntui Elmasta samassa aivan mahdottomalta.

»Mutta eikö teidän olonne tule tyhjäksi?» kysyi Bourgsten.

Elma vastasi nyrpeästi:

»Tuskin vain.»

He seisoivat muutaman sekunnin ääneti. Bourgsten tarkkasi häntä. »Minkähänlaatuinen nainen tuo mahtaa olla?» ajatteli hän. Elman umpinaisuus ei hänestä lainkaan ollut vastenmielistä. Mitä nuo epäluuloiset silmät niin ankarasti epäilivät? Ja miksi tuo kauniskaarteinen suu niin harvoin hymähti? Kun Elma kiiruhti kulkuansa, silmäsi Bourgsten vielä hänen jälkeensä; hänen astuntansa oli hyväryhtinen, aivan toisenlainen kuin niin monien muiden naisten, sileä, suoraviivainen puku ja koko olento oli tyylikäs. Mutta kun Elma kiiruhti askeliansa päästäkseen kääntymään seuraavassa kadunkulmassa, näytti hän kuin takaa-ajetulta.

3.

Sen onnettoman päivän jälkeen alkoi Rick kohdella Elmaa kuin jonkinlaista potilasta. Hän esiintyi kahta huomaavaisemmin, edellytti kohtauksen mahdollisuutta vähimmästäkin aiheesta ja säästi, missä suinkin osasi, Elman hermoja, jopa hänen ruumiillisia voimiaankin, ottaen hoitaakseen muutamia pieniä taloustoimia, jotka aikaisemmin olivat olleet Elman osalla.

Elma pani sen merkille pilkallisesti.

»Rakas Rick», sanoi hän, »tämä käy meille liika rasittavaksi ajanmittaan. On parasta, että meidän tiemme erkanevat.»

»Minä olen ajatellut samaa», vastasi Rick, »luultavasti menen muuten ensi syksystä naimisiin.»

»Bourgsteninko kanssa?»

»Kuka tietää.»

»Sangen edulliseksi katsottava liitto», huomautti Elma.

»Niinkö katsot?»

»Mitä sinä itse ajattelet?»

Kernaasti olisi Rick tahtonut ajatella jotakin, mutta ei todellisuudessa tiennyt mitään. Bourgsten ei ollut niitä, jotka tuhlailivat toiveiden antamista.

Rick ja hän olivat tavanneet jokseenkin hiljan, ja Rickin oli täytynyt katsoa sitä kertaa suoranaiseksi tappioksi. Hän tiesi myöskin, että Bourgsten ennen pitkää taas lähtisi ulkomaille, ja kaikesta päättäen rakastajattarensa kanssa. Sitä tervetulleempi oli odottamaton uusi Bourgstenin soitto vain muutamia päiviä skandaaliyön jälkeen. Bourgsten ehdotti lunchia. Rickistä tuntui, että hänen osakkeensa näin ollen ehdottomasti olivat jälleen nousseet, ja hän ilmoitti sen riemuiten Elmalle.

»Minä tunnen sisässäni, että meidän edessämme nyt on ratkaisun hetki», sanoi hän.

Mutta Bourgsten kutsui neiti Brunjohannin ulos tällä kertaa ainoastaan saadakseen tietää jotakin Elma Liwinistä. Hän söi aina lunchinsa ulkona, milloin minkin tuttavansa seurassa. Sillä tavoin hän sai vähitellen selvän paljosta, mikä saattoi olla liikemiehen hyvä tietää, tietoja erinäisten piirien tai henkilöiden keskinäisistä suhteista tai muita sellaisia henkilötietoja, jotka häntä huvittivat.

Rickiä ei tarvinnut pyytää kertomaan tuota yöllistä kohtausta. Tuttavallisuutensa Klas-luutnantin kanssa hän löi pöytään valttina. Elman esiintymisen hän selitti ilman mitään ilkimielisyyttä vain erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle unettomuus voi viedä muutoin moitteettoman henkilön.

Bourgsten ei maininnut mitään kohtauksestaan neiti Liwinin kanssa tapahtuman jälkeisenä aamuna. Hän oli ylimalkaan vaiennut heidän tuttavuudestaan, ei senvuoksi, että sitä piti pitää salaisuutena, vaan tottumuksestaan, ettei toiselle naiselle puhunut toisesta: parempi että he saivat itse puhua.

Hän kuunteli Rickin kertomusta mielenkiinnolla, hänen selitteleviä lausunnoitaan hajamielisemmin, sillä hän tunsi jo ne radat, joita myöten Rickin ajatus yleensä juoksi, mutta oli ritarillinen eikä osoittanut, että jo osasi hänet ulkoa.

Ohimenevä kiusaus, jota hän kerran oli tuntenut asettua Rick Brunjohannin kanssa lähempään suhteeseen, oli kauan sitten voitettu: se oli sellainen kiusaus, joka saattoi viritä hänessä useinten naistuttaviensa parissa ja joka silloin antoi yhdessäololle väriä ja jonkinlaista jännitystä, kunnes hän piankin huomasi halun haihtuneen uusien pyrkimysten tieltä tai yksinkertaisesti ilmeisen vaaran välttämiseksi.

Rick sanoi:

»Mutta asumaan enää yhdessä Elman kanssa en syksystä alkaen suostu. Miesvihaajasta ei ole minulle toveria.»

»Luuletko sinä, että hänen arvoituksensa avain todellakin on miesviha?»

»Luulen, vaikka hän muuten piilottaa itsensä hyvin.»

»Ja mitä aiot sinä itse tehdä, Rick?»

»Kesä menee hyvin», vastasi hän, »silloin olen kylpylässä ammattiani hoitamassa. Syksyllä ehkä menen naimisiin.»

»Niinkö?»

»Minä olen pian kolmikymmenvuotias ja järkevä ihminen. Kaikesta päättäen tarjoaa avioliitto minun kanssani täydet takeet.»

Hän katsoi Bourgstenia suoraan silmiin.

»Etkö sinä tahdo yrittää, Erik?»

»En, Rick», vastasi toinen vakavasti, »minusta itsestäni ei ole läheskään yhtä hyviä vakuuksia.»

Rick ymmärsi, että tällä taholla ei ollut mitään voitettavana. Hän nielaisi uljaasti nöyryytyksen, hymyili näyttämättä, kuinka kipeää isku teki, ja kaihtoi katsetta, kunnes silmiin kihoavat kyynelet olivat ehtineet haihtua.

»Minun täytyy ottaa Klasista todenperään paremmin kiinni», ajatteli hän. »Eihän mikään kuitenkaan tässä maailmassa käy niinkuin alussa uneksii.»

Toukokuun lopulla hän meni tosiaan kihloihin luutnantin kanssa ja matkusti sitten varsinaiselle kesäpaikalleen. Elma jäi yksin asuntoonsa epätietoisena tulevaisuudesta.

Hän aikoi ottaa kesälomansa vasta myöhään syksyllä ja silloin matkustaa ulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle jonkun aatetoverinsa seurassa.

Niille, jotka kummastelivat, että hän halusi jäädä koko kesäksi kaupunkiin, hän vastasi, että kaupunki juuri silloin oli parhaimmillaan. Se on monellekin selviö ja luo kuitenkin omituisuuden sävyä siihen, joka sen lausuu. Ei kukaan kummastellut, että Elma kuului omituisten ihmisten joukkoon.

Humlegårdenista tuli hänen kesälaitumensa. Hiukan syrjäisen, varjoisan käytävän vieressä hän löysi mieleisensä penkin. Hän istui siellä joskus kirja tai jokin pieni käsityö kädessään kaiket iltapäivät. Sattui niinkin, että hän otti mukaansa pari voileipää ja hiukan hedelmiä, laiminlyöden päivällisensä saadakseen runsaammin nauttia yksinäisyyden levosta — tai kiusaantua yksinäisyyden levottomuudesta. Sillä kaikki päivät eivät olleet yhtä rauhaisia.

Lapsiparvet puistossa olivat jonkin verran pienentyneet; tyhjä ei puisto kuitenkaan ollut. Joskus kulki joukko nuoria hänen ohitseen kesken leikkiään tai leikkipaikkaa etsien. Elma ei heitä katsellut kovinkaan rohkaisevasti. Vain harvoin rohkeni joku kävelijä istahtaa samalle penkille. Hänen tapanaan oli näet täyttää penkistä niin suuri ala kuin mahdollista sanomalehdillään ja muilla tavaroillaan. Kerran sattui kuitenkin, että eräs noin kuusitoistavuotias poika, johon hän jo oli kiinnittänyt huomiota, tämä kun syventyneenä lukuihinsa istui eräällä penkillä jokseenkin lähellä, missä häntä kuitenkin usein oli häiritty, tuli istumaan hänen vierelleen.

»Toivottavasti en häiritse», kysyi poika kohteliaasti.

»Ette», vastasi Elma.

»Tietenkin hän häiritsee», ajatteli Elma nyreästi, kun nuorukainen siirsi hiukan hänen sanomalehteänsä, saadakseen tilaa omille papereilleen ja monille kirjoilleen. Mutta kun poika palasi joka päivä, tottui Elma häneen. Poika ei pitänyt pienintäkään melua, hän ei tehnyt vähintäkään häiriötä, hän oli ilmetty ahkeruus. Elma mieltyi häneen.

»Mitä te niin innokkaasti aherratte?» kysyi hän lopulta.

»Minä aion hypätä yli yhden luokan tänä kesänä, jotta tulisin ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin, seitsemäntoistavuotiaana. Minä olen valmistellut sitä jo koko viime lukuvuoden.»

»Entä sen jälkeen, jos saan kysyä?»

»Kernaasti. Lääketieteellisiä opinnoita.»

Lyhyesti ja asiallisesti. Elma ei kuulustellut enempää sinä päivänä, kun jokainen minuutti näytti olevan nuorukaiselle kallis. Tämän voimakas kunnianhimo herätti hänessä myötätuntoa. Ne koululaiset, joita hän muinoin oli kotikaupungissaan tuntenut ja jotka olivat suuria, nyppylänaamaisia, kömpelöitä poikia, eivät olleet omanneet tällaista itsetietoista päättäväisyyttä.

Seuraavana päivänä Elma tarjosi hänelle kirsikoita mukanaan olevasta tötteröstä. Nuorukainen kiitti, pani kirjan hetkeksi pois ja söi kernaasti.

»Onko tavallista», täytyi Elman kysyä, »nykyaikana, että koulunuoriso osoittaa sellaista ahkeruutta?»

»Ei, kyllä se on poikkeuksellista», vastasi nuorukainen, »ainakaan minun kouluaikanani ei kukaan ole hypännyt minkään luokan yli.»

»Onko teillä sisaruksia?»

»Meitä on neljä. Vanhin veljeni on Amerikassa; hän tuli ylioppilaaksi yhdeksäntoista-vuotiaana, nuoremmasta ei koskaan tule ylioppilasta, hän on hiukan kovapäinen.»

»Entä neljäs?»

»Hän on sisko.»

»Häneen kai te olette hyvin kiintynyt?»

»Niin olen, hän on ehkä enimmän minun kaltaiseni ainakin siinä suhteessa, että hän tosiaan osaa tehdä työtä», sanoi poika itsetietoisesti. »Sille minä panen arvoa», lisäsi hän, ikäänkuin olisi seppeleen laskenut.

Mutta Elma ei nauranut.

»Ja aikooko se nuori sisko myöskin oppialalle?»

»Ei, hän ryhtyy opiskelemaan musiikkia», vastasi nuorukainen ja tarttui jälleen kirjoihinsa, kun kirsikat nyt olivat lopussa.

»Neljä sisarusta», ajatteli Elma. Heitäkin oli ollut neljä sisarusta, ja hän niistä nuorin. Mutta sellaista avomielisyyttä kuin tuolla nuorukaisella, ei hän muistanut eikä edes voinut kuvitella, että kukaan heistä koskaan olisi saattanut osoittaa jotakin vierasta kohtaan. He pelkäsivät aina paljastavansa jotakin, ehkäpä itse kodin ilmapiirin.

Kerran, kun hänen naapurinsa oli sattunut jättämään kirjansa kannen auki, luki Elma salassa siinä olevan nimen: P. Murius. Täällä Tukholmassa oli siis jokin Murius-niminen perhe, liian köyhä kustantaakseen itselleen kesäasuntoa — nuorukaisen vaatteet ilmaisivat vaatimatonta elintasoa — mutta kuitenkin siksi itsestäänpitävä, että tahtoi hankkia lapsilleen hyvän kasvatuksen, hyvän käytöstavan, opintomahdollisuuksia.

Ja äkkiä tunsi Elma, istuessaan sillä hetkellä toimettomana, halua saada tietää enemmän juuri tästä Muriuksen perheestä, sen kolmesta pojasta ja pikku tytöstä, joka sai niin kiittävän arvostelun isommalta veljeltä. Elma ei tuntenut monta lapsirikasta perhettä. Hän hätkähti ajatellessaan, kuinka tavattoman vähän hän oikeastaan tiesi ihmisten elämästä. Hän oli aina pitänyt heitä loitolla itsestään. Hän oli jäänyt keskeneräiseksi, hän oli tyhjä.

»Minähän kuivun», ajatteli hän ja tunsi äkkiä janoavansa elämää, uutta kasvullisuutta, tietoa. Kuinka luontevaa olikaan kaikki muille ihmisille! Pitihän Rick ihan luonnollisena Klasin kutsumista kahville keskellä yötä, eihän Bourgsten epäröinyt pysähdyttää häntä eräänä sateisena aamuna ihan tyhjän päiten vain jutellakseen. He noudattivat luontonsa mielijohteita. Muilla ei koskaan ollut vaikeuksia, hänellä taas aina. Hän ei sisimmässään ollut koskaan vapaa, ja se tuntui tukahduttavalta.

Tähän saakka nuo toiset ihmiset olivat olleet hänelle enemmän tai vähemmän yhdentekeviä; useiden suhteen hän oli tuntenut suorastaan inhoa. Mutta tänä päivänä, hiljaisessa kesäpuistossa, mehiläisten suristessa lehmusten lehdissä, elämän innon elävän holvin alla, hän tunsi päinvastoin halua lähestyä heitä.

Niin, kirvoittaa kahlehtivia siteitä. Huutaa, kun haluttaa huutaa — ei vain raivonpuuskasta kuin rajuilmanpurkaus — puhua tai vaieta, kun puhuminen tai vaikeneminen tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä, eikä ole vain valittu asenne, velvollisuus tai ehkä aita, jonka taakse pakenee turvaan. Mennä ihmisten joukkoon yhtenä heistä, uskoutua ja vastaanottaa uskoutumista, antautua, hymyillä pikkuasioille, nauraa ääneen koomillisille, itkeä, vaikkapa vain teatterin permannolla, mutta toisten katseita ujostelematta.

Sellaista oli kai vapaus.

Elma tarttui jälleen keskustelulankaan siitä, mihin he olivat sen jättäneet, nuorukainen ja hän. Hän avasi sylinsä noille tuntemattomille Muriuksille:

»Vai on teidän pikku siskonne musikaalinen?»

Poika katsahti hiukan vastahakoisesti ylös kirjastaan, joka oli täynnä taulukoita ja merkkejä, ja vastasi:

»On, hän ja nuorin veljeni. Meidän isämme on muuten muusikeri.»

Tämä sana sai veren sävähtämään Elman päähän. Siinä se oli taas tuo tuttu, kiusallinen punastus, joka heti taas muuttuisi kalvavaksi kalpeudeksi. Muusikeri — vain yksi sana, mutta juuri yksi kaikkein myrkyllisimpiä sanansaattajia, joka säälimättömästi työnsi hänet takaisin joka kerta, kun hän uskalsi etsiä unohdusta.

Hän tarttui molemmin käsin kasvoihinsa ja hieroi niitä, ikäänkuin niitä olisi kirvellyt, koettaen tällä lapsellisella eleellä peittää hämminkiänsä — vähäpätöisen lukiolaisen vuoksi.

Mutta nuorukainen ei ollut mitään huomannut. Hän jatkoi, vieläpä jonkinlaisella ylpeydellä:

»Minun isäni on konserttimestari Murius, oopperan orkesterin ensiviulu. Neiti ehkä tietää.»

»Tiedän», vastasi Elma nyökäten.

Hän ei tiennyt mitään. Hän oli vastannut umpimähkään, mutta tyynnyttäessään itseänsä voidakseen rauhallisesti jatkaa keskustelua, hän tunsi, kuinka tämä ääneen lausuttu nimi äkkiä seisoi hänen edessään, ikäänkuin vainaja olisi astunut hänen silmiensä eteen. Jo kun hän luki nimen kirjasta, oli hänen täytynyt tuntea jotakin. Senvuoksi oli kaipuu herännyt hänessä, sen hän käsitti. Nimi oli ollut haudattuna monta vuotta. Ei siis kumma, että se ei heti herättänyt muistoa. Mutta nyt se oli herännyt: Murius.

Kerran oli hänen mielitiettynsä maininnut juuri sen nimen. Kuinka monta vuotta sitten! Hän oli puhellut opinnoistaan, opettajistaan. Elma oli itse pyytänyt häntä: »Kultaseni, kerro jotakin työstäsi, minkälaista sinun elämäsi on ollut ennen kuin me kaksi opimme tuntemaan toisemme!» Ja toinen oli tehnyt, niinkuin Elma pyysi, vaikka jokseenkin lyhyesti ja niukasti. Elman elämää hän ei tosin koskaan tiedustellut. Kuinkapa hän olisikaan saattanut ymmärtää, että Elma tahtoi omaksua kaiken, joka jollakin tavoin kuului häneen? Hän oli maininnut muutamia opettajiansa ja niiden joukossa erikoisesti yhden: Muriuksen. He olivat heti joutuneet pieneen kinaan, Elma ja hän. »No, olethan toki kuullut hänen soittoansa, tai ainakin kuullut hänestä puhuttavan! Onhan hän antanut konsertteja maaseudullakin!» — »Etkö? Kylläpä sinä sitten olet elänyt kolossa kuin peltomyyrä», oli Gavelström sanonut nyrpeissään. Nämä nyrpeät äänenpainot, joita joskus karahti väliin, tekivät jo silloin hyvin kipeää. Ja nyt Elma oli jälleen kuulevinaan niitä.

Elma sulki silmänsä. Mehiläisten suristessa lehmuksissa palautui kauan sitten häipynyt muisto eikä hän karkoittanut sitä pois. Se sai elää. Kaikesta huolimatta se sisälsi kuitenkin varmuuden muutamista onnellisista päivistä, tosin petollisen onnellisista, olkoon, mutta sentään sanomattoman onnellisista. Hän ei enää vaientanut entisyyden ääniä. Äänettömänä hän antautui kaipuunsa kirvoittavan kivun valtaan ja pidätti ainoastaan kirvelevät kyynelet silmiin kihoamasta.

Nuorukainen ei huomannut mitään, ei silmien sulkemista, ei äänettömyyttä eikä kirvoittavaa kipua.

Kun Elma seuraavana päivänä saapui puistopenkilleen, oli poika kuitenkin asettunut entiselle paikalleen noin kolmenkymmenen metrin päähän hänestä.

»Niinpä häiritsin häntä kuitenkin kysymyksilläni», ajatteli Elma.

Poika osoitti kuitenkin edelleenkin hyvää kasvatustaan, sillä kun hän tunnin kuluttua nousi ja kulki hänen ohitseen, pysähtyi hän ja sanoi:

»Toivon, ettei neiti pidä epäkohteliaana, että jälleen olen muuttanut paikkaa, mutta tuolla on hiukan varjoisampaa, ja tänään on niin helteinen päivä.»

»Olkaa hyvä», vastasi Elma kuivasti.

Nuorukainen meni tiehensä ja sai mennä. Seuraavana päivänä hän ei näyttäytynyt lainkaan.

Elma piti penkkinsä. Tunkeilevat kävelijät, liian meluisat lapset onnistui hänen edelleenkin pitää loitolla torjuvalla, ankaralla katseellaan. Kesäviikot kuluivat. Elman ystävät, työtoverit tai muut hänen seurapiirinsä vakinaiset jäsenet, joita vielä sattui olemaan kaupungissa, sanoivat toisilleen:

»Nyt on Elma Liwinillä taas ihmisvihaaja-aikansa. Hän on liian yksin. Rick on matkustanut pois ja sitäpaitsi kihlautunut. Meidän täytyy virkistää Elmaa!» He virkistivät häntä ehdottamalla kävelymatkoja, pieniä huviretkiä silloin tällöin, illallisia ulkona. He pitivät häntä arvossa, sen hän tiesi. He pitivät häntä pätevänä, luotettavana. Kun hän sanoi heille, että hän erkanisi Rickistä ilman kaipuuta, ymmärsivät he sen. Rickin keimailut olivat usein hyväntahtoisen leikinlaskun esineinä, mutta varsin vakavalta kannalta ei niitä otettu enempää kuin Rickiä itseäänkään. Toinen oli Elman laita.

Kiitollisena ystävällisyydestä Elma seurasi heitä huviretkille, kävelymatkoille tai hilpeille illallisille. Ihmisvihollisen viikko tuntui tällä kertaa olleen lyhyt. Elma oli pian taas ystäviensä mielestä entisellään.

Mutta uuden sisäisen kasvullisuuden, uuden tiedon nälkä ei saanut kylläänsä vanhojen ystävien parissa. Näkymättömänä, verkalleen orasti hänessä, yhä voimakkaammaksi kasvaen, halu olla ihminen juuri niiden ihmisten parissa, joita hän ei lainkaan tuntenut, ja joiden kaltainen hän ei ollut — vapauden ja liikuntatilan kaipuu. Hän ei olisi voinut sitä selittää.

4.

Pontus Murius kulki pitkin Florankatua, epäröi hiukan ja kulki edelleen ohi Paschin talon, joka oli suljettuna, uutimet alhaalla. Pääkonsulin väki oli saaristossa omassa komeassa kesähuvilassaan. Pontus oli kauan toivonut, että Alexis kutsuisi häntä sinne joksikin aikaa, mutta se ei ollut Alexin mieleen juolahtanut. Heidän välisensä ystävyys oli niukin naukin säilynyt, mutta siinä kaikki.

Vieläkin epäröityään Pontus soitti lopulta Paschin talon portille. Sen avasi talonmiehen vaimo, joka sanoi, että Alexis-herra tuskin oli kotona.

»Tuskin?» kysyi Pontus. »Eikö se sitten ole varma?»

»Nähkääs», sanoi portinvartijan vaimo, »hänen piti matkustaa tänä aamuna, enkä minä ole sen koommin häntä nähnyt.»

Ihan selvä tieto ei tämäkään ollut, mutta Pontus ei tahtonut esiintyä itsepäisenä. Hän nosti hiukan lukiolaislakkiansa ja kulki pettyneenä edelleen.

Alexis oli ollut kaupungissa edellisenä päivänä. Tilda oli nähnyt hänet ja ilmoittanut sen kotona, mutta hänen, Pontuksen, näytti siis olevan mahdotonta tavata tätä toivomaansa toveria.

Eittämätöntä oli, että Alexis, tuo tunnettu teikari, jolla oli kaikki edut ja mahdollisuudet elämässä, todellakin piti seuraa Tildan kanssa, joka tosin oli aika sirkeä tyttö, se täytyi veljen myöntää, mutta joka tapauksessa sentään ainoastaan kolmetoistavuotias kakara. Heidän saattoi nähdä juttelevan ja nauravan, ärsyttelevän toisiaan ja ilmeisesti viihtyvän toistensa parissa.

Hänen, Pontuksen, seurassa ei Alexis koskaan päästänyt valloille sitä mielialaa, joka niin hyvin tuntui sietävän Tildaa. Mitä teikarilla ja Tildalla saattoi olla toisilleen sanomista, se oli Pontukselle, joka istui aherrukseensa vajonneena ja uteliaan, vanhahkon naisen ihailemana, käsittämätöntä. Sillä eihän Tilda hevin saattanut kertoa Paschille kaikkia noita vanhoja, lapsellisia loruja, joita hän ja Libert olivat sommitelleet Ihmissyöjien maasta tai Anders de Wahlille omistetusta Östermalmista!

Pontus ei tiennyt, että muinainen Ihmissyöjien maa oli täydellisesti muuttunut ja nyttemmin kiintoisa vain sen kautta, että siellä asui maailman kaunein nainen, Rouva Pasch; että Anders de Wahlin valtakunta oli luhistunut, niinkuin moni muukin mahtava valta, ja nyt oli ainoastaan tavallinen Östermalm, jossa asui tavallisia ihmisiä ja jossa rouva Murius kävi torilla. Noidat ja pahantekijät olivat poistuneet vanhoilta olinpaikoiltaan, keisarin palatsissa ei ollut enää kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia ja jalokiviä, vaan kirjoja, joita kuka tahansa sai lainata. Maa oli kiertänyt yhden kierroksen lisää auringon ympäri, siinä kaikki. Se merkitsi, että vuosi oli kulunut, ja että Libert ja Tilda eivät enää olleet pikku lapsia. He olivat jo pitkällä seuraavaa kierrosta. Vanhat lapsellisuudet olivat saattaneet kelvata ennen kultaristin aikaa tai tarkemmin sanoen ennen tanssiaisten aikaa. Mutta nyt oli kaikki muuttunut, ja alkanut aivan uusi aikakausi, josta Pontus ei ollut saanut selvää: Alexis Paschin aika.

Tilda palvoi tätä uutta jumalaa, ja Libert auttoi häntä siinä. He eivät väsyneet yhä uudelleen toistelemasta tanssiaisten kaikkia yksityiskohtia ja niiden jälkeisen uskomattoman aamun tapahtumia, jolloin he olivat heränneet lattialla, lainatulla matolla, ja huomanneet, että Alexis oli unohtanut itsensä heille ja nukkunut heidän kaikkien kanssa. Ovessa seisoivat äiti ja Garibaldi ja nauroivat, ja äiti huusi: »Nyt on aika nousta ylös, puuro jäähtyy!» Alexille sanoi hän: »Herra Pasch, minä olen soittanut kotiinne, niin ettei kukaan siellä ole levoton.» Alexis näytti kuitenkin hiukan nololta, nousi ja silitteli sormillaan rypistynyttä smokingiansa, mutta lopuksi yhtyi hänkin nauruun. Puuroa ja kahvia hän sai niinkuin kaikki muutkin, isä ja äiti ja Garibaldi. Pöydässä oli tungosta, mutta Alexis sanoi kiitellessään ja ennenkuin lähti ajamaan tilaamallaan autolla: »Minulla ei ikinä ennen ole ollut niin hauskaa!»