Part 2
Kas, tuo valo-olento hänen rinnoillensa vaipuu, kädet isän kaulaan taipuu: kuin hän hehkuu, hengittää! joka säije väräjää! — Nyt hän katsoo tänne päin, kiittäin pelastajaa näin. Zanga, nyt en enää horju! Vaikk' ois hetket luetut, min' oon pedon surmannut!
KUNINGAS.
Niin, nyt oisit ilman mua, jollei tämä nuori mies tuot' ois saanut surmatuksi. (Osoittaen kuollutta käärmettä.)
GÜLNARE (peittäen kasvojaan kädellä.)
Ah!
KUNINGAS.
Pois viekää peto!
GÜLNARE.
Elkää! Tahdon kestää. En ma pelkää. (Astuen etualalle.) Älä, jalo nuorukainen, luule, vaikk' oon heikko nainen, jälkeesi mun kauas jäävän. Usein minut miehekäsnä, tasavertaisena läsnä nähtiin vaaran hetkellä. Mutta kun noin kammottavan eessäni nään ammottavan, en voi mitään itselleni. Antakaa sen silti olla, tahdon voittaa tunteheni.
Niin, sa jalo pelastaja! Sinun käsivartes valta riisti taaton kuolemalta, säästi heikon ainoon turvan. Joka puolta, uhatulla, vainoomalla kosijani. oli täällä yksin mulla tämä vanhus suojanani. Louhikäärme päätään nostaa, surmaa pakenee hän tänne, silloin nousee käden jänne, pedon surmaa, uhkan kostaa palkitkoot sen kyyneleeni! Isä, tuoss' on sankari! Isä, kas, noin katsoo mies! Mitä vanhat laulut ties, tässä näät sen eessäsi!
RUSTAN (hiljaa.)
Hiilten hehku pääni päällä!
ZANGA (samoin.)
Herra, hiiteen pelko täällä!
GÜLNARE.
Ethän vastaa? Vaiti seisot?
RUSTAN (langeten polvilleen.)
Valtiatar, maahan vaivun!
KUNINGAS (puolustellen Gülnarelle.)
Meitä ehkä oudoksuu. —
GÜLNARE.
Suohan olla, virkistää nähdä kainoakin miestä! Olen nähnyt kerskureita, pöyhkein puhein toimineita, jotka suullaan sankaroivat; vihdoin aika toiveet täytti, sankarin ja teon näytti! Meille hän kuin ylhäältä saapuu vaaran hetkellä, tekee työn, mi maineen niittää, vaikenee, kun häntä kiittää. Isä, eikö todellakin muistuta hän sinustakin tuota aikaa kaukaista, jolta saamme lukea hämmästyen satuja Rustanista maineikkaasta parsilaisten tarumaasta? —
ZANGA.
Hänkin nimeltään on Rustan.
GÜLNARE.
Rustan! Kuule, isä! — Rustan! Oo, ne ajat viel' on, jolloin ihmisvoimain loppuessa saadaan apu jumalilta. Heidän kädestään hän saapuu. (Isälleen.) Niinpä valmiina sun kohtaa tuores tieto lähetin: julma kaani Tiflisin, kosijain ja vihamiehein, sotalaumojansa johtaa yli rajojemme jo: kooten voimat sadan kansan virittää hän meille ansan. (Osoittaen Rustania.) Tuossa apu! Tuossa suoja! Tee sa hänet johtajaksi, joukkojesi salamaksi! Hän on tarmon, toimen tuoja: rohkeutta joukkos saavat, kateeksi käy toisten haavat, hän se heidät innostaa. (Rustanille.) Ole turva, apu mulle, poista synkkä pilvihäivä, (yhä hitaammin puhuen) niin tuo uusi loistonpäivä mitä suinkin saattaa sulle.
KUNINGAS (puoliääneen.)
Puhuthan kuin oisit kuullut lupauksen, jonka tein vaaran hetkellä: ma vannoin, pelastuksen jos ken toisi, kaiken hälle antavani, vaikka korkeinta se oisi. — Punastut? — Sa ymmärrät?
GÜLNARE.
Isä, tule, menkäämme!
KUNINGAS.
Nyt niin niukka, äsken lämmin! Jos mun sijallani oisit, kaikki palkinnoksi soisit.
GÜLNARE (selin kääntyneenä, ikäänkuin väistäen.)
Missä — missä on tuo paikka, jossa uhkas mua vaara?
KUNINGAS.
Tuolta tulin turmaa pakoon, tikari vain kädessäni; käärme seuras jäljestäni.
ZANGA.
Kas, se tääll' on maassa vielä välkkyvine timantteineen.
(Nostaa tikarin ja antaa sen herralleen, joka ojentaa sen kuninkaalle.)
KUNINGAS (epäävin elein.)
Mikä minun on, se pidä omanas! Noin halvoin kivin maksaisinko pelastuksen? Tulin tuolta, tuolta käärme, tämä mies — (Osoittaen Rustania.)
ZANGA (osoittaen paikkaa maassa.)
Hän seisoi tässä.
KUNINGAS.
Ei, vaan tuolla kalliolla, ruskeassa viitassa.
RUSTAN.
Zanga! Zanga!
ZANGA.
Kuumat paikat!
KUNINGAS (Zangalle.)
Ensin heitit sa, mut ohi, sitten hän ja käärmeen kaasi! Menettäissä tajuntani näin ma sen kuin unissani. Sinä tässä, hän tuoll' yllä kalvaana ja pienempänä; ehkä heittoon köyrtyneenä. Minne viitta hältä jäi?
ZANGA.
Tuonne johkin pensaisiin.
RUSTAN.
Zanga! Zanga!
ZANGA.
Rohkeutta!
KUNINGAS.
Jaa, no niin, ja sillä hyvä! Tuonne vuoren harjan ylle temppeli on ylentyvä hälle, joka hyljätylle pelastajan lähettää. Tule, tytär.
GÜLNARE (Rustanille.)
Ethän jää kauaksi sa jälkeemme! Oo, tuo peto yhä vaan mulle kauhistusta tuottaa. Anteeks anna naiselle, joka lujuuteensa luottaa, eikä kestä kuitenkaan.
KUNINGAS.
Käsivartes hälle tarjoo, anna oikea.
GÜLNARE.
Mua suojaa kuolleilta; jos eläis se, en ma lainkaan pelkäisi.
(Hän nojaa Rustanin käsivarteen. Kaikki lähtevät, paitsi Zanga.)
ZANGA (katsellen heidän jälkeensä).
Kaikki käykin parhain päin! Prinsessa sai vangin näin. Hieman vielä kainoksuu; ylpeys kohta unhottuu. — Kas, kuin lujasti hän nojaa! Hop! — Jo pääsi kuilun yli! — Haa, hän liukuu, horjahtaa! — kaatuu? — eipäs, hänet saa heti kiinni vankka syli. Ei sen oivempaa kuin moinen, kun noin toista pitää - toinen!
RUSTAN (tullen takaisin.)
Zanga! olen autuas!
ZANGA.
Kas niin! eikö käy? se käyhän!
RUSTAN.
Tule! Tuolla myttysi! Virtaan lähimpään se heitä. Siten säätymme sä peitä. Oman työni lapsi olen, ylämäkeen tietä polen. Tule siis!
ZANGA.
Mut ensin, herra, tutkikaamme seutua, että ei tuo vuorelainen —
RUSTAN.
Olen sitä aatellut: ihminen tuo mies ei ollut; taivaallinen lähetti, joka vaaran hetkellä ilmestyi kuin pilvistä, pedon tappoi — katosi.
ZANGA.
Oishan kiitoksesta päästy.
RUSTAN.
Olkoon mieskin, kuten me, tulkoon tänne tilille; kultaa annan kahmaloin, kylläisyyttä, minkä voin, suureks hänet korotan, vaikkei verraks antajan; saatan onnen alppimaille. Ken mua tästä syyttää voi? Minkä mulle onni soi, sit' ei oo, min hän jää vaille. Teko hänen tehdä suo, sitten anoin tulla luo: kultaa kun saa kätehen, lähtee jälleen kiitellen; toisin oli laita minun: jokin selittämätön veti isän, tyttären — oo, tuon naisen ylevän! — katseet minun puolehen. Sama ei oo yhdenlainen, omani ma otan vainen. Tule, onni odottaa! Päivä taas on päästä vuoden.
ZANGA.
Herra!
RUSTAN.
Mitä?
ZANGA. Katsokaa!
(Mies, jonka keihäs tappoi käärmeen, on tullut esiin kallion takaa ja astunut etualalle oikealla. Hän on asettanut ruskean viitan, joka hänellä oli yllä, sammalpenkille ja seisoo nyt lyhyessä, mustassa ihokkaassa, käsivarret ja sääret paljaina, mustapartaisena ja -tukkaisena, kasvot kalmankalpeina paikallaan.)
RUSTAN.
Haa! kuin mua kauhistaa.
ZANGA.
Sama, jonka keihäs tässä, käärmeen maahan naulitsi —
RUSTAN.
Taasko tuho väijymässä?
VUORELAINEN (on istunut hetken sammalpenkillä tuijottaen liikkumattomana eteensä, sitten hän nojautuu lähteen reunan yli ja juo.)
ZANGA.
Kas, hän elää, liikkuu, juo!
RUSTAN.
Unelmani murskaa tuo! Zanga! —
ZANGA.
Herra!
RUSTAN (käsi tikarilla.)
Eikö hän kurja Osmin ole, joka mua pilkkas äskettäin?
ZANGA.
Partaa, tukkaa katsokaa!
RUSTAN.
Totta puhut, väärin näin. Ensin muistutti hän häntä. Joka hetki valheillansa muuttaa hänen muotoansa. Mitä vihaa, inhoaa, kaikkialla nähdä saa.
MIES (nousee, asettaa kokoonkäärityn viitan käsivarrelleen ja on aikeissa astua perälle lavan poikitse.)
ZANGA.
Kas, hän käy.
RUSTAN.
Ei sinne! Seis! Vastatkaapa! Minne matka?
VUORELAINEN (soinnuttomalla äänellä).
Hoviin, luokse kuninkaan.
RUSTAN.
Miksi?
VUORELAINEN.
Palkan vaadintaan.
RUSTAN.
Palkan? Mistä?
VUORELAINEN (kaadettua petoa osoittaen.)
Työstäni.
RUSTAN.
Sinun? — Minun! — Meidän työmme!
VUORELAINEN.
Kurjat kytät! Hahhahhaa! Oppikaapa osaamaan! (Kääntyy menemään.)
RUSTAN.
Vielä seis! Sun työstäsi kiitollisna lähettää kuningas tään korun sulle, tämän kalliin tikarin, josta säihke timantin —
VUORELAINEN.
Kiviin halpoihinko myön tuon niin onnellisen työn?
RUSTAN.
Kärki myös on tikarilla, sekin maksaa voi.
VUORELAINEN.
Vai niin!
RUSTAN.
Konna! Piru! Julma peto! Älä irmastele lainkaan, sillä ase kädessäni sykkii, vaatii päätöstäni. Zanga!
ZANGA.
Herra!
RUSTAN.
Katso häntä! Osminin ma taasen näen, kun hän nauraa irvistäen.
ZANGA.
Herra, mielenmalttia!
RUSTAN.
Olkoon! maltan mieleni! Mitä tahdot, mies, ja pyydät? Vetääkö sua rikkaus, kulta? Saat sa kultameren multa, pääsi ylle vuodatan kaiken mailman parhaimman, kaikki toivees toukokuvat, ennenkuin ne itääkään, heti etees ilmaantuvat kypsyneinä lyhteissään.
VUORELAINEN.
Taival aallon samentaa; lähteestä juon mielelläin.
RUSTAN (heittäytyen hänen eteensä polvilleen.)
Katso, jalkoihisi vaivun, sua rukoilemaan taivun. Nyt on tullut onnen hetki, josta alkaa elon retki: astu yli ruumiini, tallaa minut allesi!
VUORELAINEN.
Toisen työnkö tahdot kantaa? Toisen kultaa maksuks antaa? Vääryydess' ei onni viihdy! Kerskaa omain töittes tähden! (Hän astuu perälle, heittäen viitan jälleen hartioilleen.)
RUSTAN (tullen etualalle.)
Totta haastaa hän; ma lähden. Zanga! kääntykäämme kotiin! Enää en ma tahdo sotiin; omaisien piiriin peitän häpeän, ja toiveet heitän —
Mutta ei! sit' en ma voi! Vastaan mieli kapinoi!
(Tuntematon on jo ehtinyt sillalle vievän polun päähän.)
RUSTAN (seuraa häntä.)
Hurtta! Seis! Nyt katkes tie! Tuolla, minne silta johtaa, se meist' onnen, vallan kohtaa, jonka taival sinne vie. Seis!
(Hän on tarttunut hänen edellään astelevan viittaan.)
VUORELAINEN.
Se vaippani on vaan.
RUSTAN.
Kaukana ei herrakaan. Seis! Sa taikka ma! (Hän käy mieheen käsiksi.)
VUORELAINEN.
En ma!
(He taistelevat sillalla.)
RUSTAN.
Tarmon lamaa hän, kun koskee. Zanga, Zanga, auta mua!
(Vieras työntää Rustanin lähelle sillan reunaa aikoen syöstä hänet alas.)
RUSTAN.
Minä sorrun!
ZANGA.
Tikarilla iskekää! Teill' onhan ase.
VIERAS.
Nyt oot vallassain!
RUSTAN.
En vielä!
(Hän on paljastanut tikarin ja iskee sen nyt vieraan rintaan.)
VIERAS (vaipuen sillalle.)
Verta! Verta! Musta päivä!
RUSTAN (tullen alas sillalta.)
Zanga! Zanga! Elääkö hän? Oonko minä?
ZANGA.
Herra, ootte! Katsokaa, hän vuotaa verta.
RUSTAN.
Kauhistus, sen että tein!
VIERAS (puoliksi kohoutuen.)
Lapsuusvuodet! Jäätte taa! Viattomuus hautaan saa! (Vaipuen takaisin.) Rustan, Rustan! Mirza, Rustan!
RUSTAN.
Zanga, joutuun! Katso, onko mahdollista pelastus!
(Vieras, joka on väännellyt itseään sillalla kuolonkamppailussa, syöksyy virtaan.)
ZANGA.
Liian myöhään! Virta nieli. (Rustanille, joka on peittänyt kasvot käsillään.) Paha juttu; hyvä mieli: jollei hän, te surman saitte.
RUSTAN.
Oo, kun en ois syntynytkään!
(Torventoitotusta.)
ZANGA.
Rohkeutta! ja malttakaa! Hätäpuolustusta vaan. — Kuulkaa, meitä huudetaan! Kas, nyt tullaan! Kestävyyttä.
(Kuninkaallinen kamariherra tulee vasemmalta.)
KAMARIHERRA.
Herra, armo kuninkaani kutsuu teidät luokseen hoviin sekä sotaanlähtöön sitten. Tuolla itse tulevat.
(Kuningas ja Gülnare tulevat näkyviin taustassa, oikealla sillasta olevalla mäellä.)
KUNINGAS.
Rustan, no? Te seuraatteko?
RUSTAN.
Armon herra, valmis olen. (Zangalle.) Nyt siis kuolo taikka voitto! Vaiti! Alkaa voiman koitto!
(Hänen kääntyessään lähtemään ja torvien uudelleen kajahtaessa laskee esirippu.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Avoin kenttä Samarkandissa.
Etualan ensi kulissit muodostavat teltantapaisen lavan, jonka perimmäiset verhot ovat avoinna. Oikealla on tyynyistä muodostettu sohva, yllä katoksella, takaa seinäverholla koristettu. Sen vieressä pieni pöytä. Vastapäätä vasemmalla puolella suurempi, tummanpunaisella liinalla verhottu pöytä.
Teltan ulkopuolella on kansaa kumpaakin sukupuolta. Riemuhuutoja, sotaista musiikkia, torven¦toitotusta.
KANSA.
Terve, terve, voittaja! — Terve, suuri kuningas! Rustan! — Eläköön Gülnare!
(Kuningas saapuu toisella puolellaan Rustan, toisella Gülnare, joita hän johtaa kädestä. Hänen jäljessään komeapukuisia ylimyksiä. He kulkevat teltan ulkopuolisen alan poikitse ja katoavat vasemmalle.)
ZANGA (tullen väkijoukon halki, niille, jotka seisoskelevat teltan ovella.)
Tietä! Tietä! Olen täältä! (Hän astuu etualalle.) Kautta Luojan! Hyvin käy! Rustan ihmeitä on tehnyt. Astuu esiin metsästään, kohta maine kiertämään urhotöistä kautta maan. Paimenet nyt vuoriltaan astuu alas ensi kertaa, kansaa kertyy, ettei vertaa nähty ennen milloinkaan, luokse pelastuksen tuojan. Ällistyypä vihamies: hän, ken helpoks sodan ties, kiittää, kun voi perääntyä. Mepä jälkeen joutuisasti, päästään käsikähmään asti. Silloin kaanin mahtailevan Rustan näkee pakenevan, hyökkää päin, — vaan Rustan parka, tässä onkin kohta arka: — Rustan suistuu. Mutta silloin meidän miehuullinen väki, vaarassa kun hänet näki, hyökkäs — näitkö moista milloin! Koht' ei missään vihollista.. Niin on käynyt; sattumista itse sanomia tuon. Musta kun on nahka mulla, valheest' ei siks tarvis tulla.
Siellä kera kuninkaan Rustan saapuu mahdissaan. Kunhan hieman kultaantuu, jalokivestä käy puu.
(Kuningas ja Rustan tulevat.)
KUNINGAS.
Kuulitko sa? Näitkö häntä? Mikä hymyn sulous, sanain kesätuulahdus! Tunsitko sa kädenannin? Niin, Gülnare, tyttäreni, suostuu tuumiin toiveitteni. Riemu, autuus valitulle! Kätensä hän tarjoo sulle; mitä kuolon portin luona vannoin hetkenä ma tuona, toiveet yöhön peitetyt loistavasti täyttyy nyt. Sinä kera tyttäreni nouset valtatuolilleni, kautta kaikkein valtioiden sotatorvin pasunoiden kunniata tämän maan, jota äsken vallassaan vielä piti naapuri. Pelkää vihamiehet ylväät uhkaa voimas, uljuutesi, korkealle maineen pylväät nostaa valta-istuimesi. Katso, sinun on tää maa, sitä seuraan minäkin. Oo, tuot' iltaa ihanaa, jolloin sinut kohtasin! (Hän istuutuu.) Juomaa tuokaa, uuvuttaa; myöskin ilo heikoks saa. Aina kuuluu kuiske tuo: tee, mik' uudeks vanhan luo!
Kieltä kuivaa, viiniä! Teltan verhot sulkekaa; ilo, joka minut täyttää, sit' ei tahdo muille näyttää.
(Zanga antaa käskyn. Joku menee noutamaan viiniä. Teltan verhot sulkeutuvat.)
RUSTAN.
Joskin se, mit' olen tehnyt, todellakin palkan vaatii, niin näin ylellinen onni —
KUNINGAS (nousten ylös).
Anna sääntää kohtalon mikä arvo, onni on! Suoko ansiosta sade pelloillemme kastelun? Ansioko oikeuttaa voimakasta leijonaa käymään riistan kimppuhun? Synnyttävä luonto kun rikkauksiaan lahjoittaa, ei se katso, ken ne saa. Paljon riippuu sattumasta. Omas ota onnelasta! Liiaks sen jos arvelet, todella sen ansaitset. —
Rustan, yhteen kohtaan vielä sulta selvitystä toivon: kaikki, joilt' oon kysellyt vanhemmista, jotka mainit, omaisistas, suvustasi, kenkään nimiä ei tunne, heimoa, ei kansaa, maata.
ZANGA.
Pieni heimo on se vain, riippuvainen karjastansa, ja kun se on paimenkansa, kiertelee se aina maita.
RUSTAN.
Herra, kun on selvillä, mitä tapahtunut on, kysytäänkö silloin vielä, kuka tehnyt on ja kuinka?
KUNINGAS.
Totta haastat! ja ken lietkin: kuitenkin oot aina sama, joka maani vapahdit, joka minut pelastit tuona kauhunaamuna, jonka rohkeus, jonka heitto kaasi julman pedon tuon, sama olet, etkä ole; jos et, sitä kalliimpi olet mulle, kun on kallis mulle tämä muotosi.
Kun noin nään sun edessäni rotevana, rohkeana, ääni kirkas kaikuvana, iloitsen ma kolmin kerroin, ett' oot toisenlainen, kuin minkä silloin pyörtyissäin pelastajakseni näin, ajatusten harhakuvan. Pieneltä ja kalpealta silloin näytit, kietouneena viittaan ruskeaan ja ääni terävänä, viiltävänä. —
(Etäältä kuuluu äänten sorinaa ja sen keskeltä valittavia äännähdyksiä.)
KUNINGAS.
Mikä melu? Katsokaahan! (Joku lähtee.) Ilkeästi häiritsee se puhettani, ja ma kuulen valitusta, samanlaista — (Rustanille.) Olitko tuon kanssa yksin silloin? (Osoittaen Zangaa.) Eikö ollut muita kerallas?
RUSTAN.
Vain hän ja minä.
KUNINGAS.
Kalsea ja julma ääni, jonk' oon kuullut ennenkin, tuntenut jo varhemmin, kaikui silloin päällä pääni, kun mun kauhu lamasi. Sinä seisoit silloin —
RUSTAN. Herra, Kalliolla.
ZANGA.
Vuoren päällä.
KUNINGAS.
Oikein! Tarkemmin kun muistan, sitä ilkeemmäks se käy. Vuoren päällä, pieni, kalvas, ruskeassa viitassa, sekä ääni — (Äskeiset valittavat äänet toistuvat.) Uh, tuot' ääntä! Pois tuo ääni saattakaa sekä muisto myös sen kera.
(Zanga lähtee.)
(Palvelija on tuonut viiniä.)
KUNINGAS.
Täss' on viiniä. Käy juomaan! Pois tuon kuvan tahdon pestä! Mitä uneksin ma siellä, hyväksi ja todeks kääntyi; siitä olen riemumieliä. Minne aikoo jumalat, kauhulla sen ilmoittavat, jotta portit aukeavat siksi, kun he saapuvat. Täss' on viiniä. Käy juomaan! Tänään vielä juhlitaan, symbaalit ja huilut soi korkealle riemuamme, julistaen, että olet poikani ja perijäni, niin, sa jalo, niin, sa hyvä, suojelija, pelastaja, isäsi nyt maljas juo!
(Hänen kohottaessaan pikaria ja Rustanin notkistaessa toisen polvensa palaa Zanga nopeasti takaisin; hänen kintereillään muuan hovilainen.)
KUNINGAS (kesken kaiken.)
Mitä kuuluu?
ZANGA (hiljaa Rustanille.)
Rohkeutta, herra!
KUNINGAS.
Vieläkö saan oottaa? —
HOVILAINEN.
Herra, kaupunki on miltei kapinassa.
KUNINGAS (antaen pikarin pois.)
Kapinassa? Hullutusta! Minkä tähden?
HOVILAINEN.
Herra, virran laineet, jotka huuhtelevat muurejamme, ovat tuoneet rantahamme miehen ruumiin murhatun.
KUNINGAS.
Käännyttäköön tuomariin.
HOVILAINEN.
Ja tuo mies, hän tunnettiin samaks, jonka aikaa sitten virkamiesten joukosta — tuntemattomasta syystä — hovista sa karkoitit.
KUNINGAS.
Tiedän kyllä. — Mutta äänet ilkeät ja kolkot nuo —?
HOVILAINEN.
Herra, siell' on mykkä vanhus, miehen isä, jonka tunnet. Kädessänsä kirjoitus oikeutta hän pyytää sulta.
KUNINGAS.
Hyvä, mutta vaietkoon! Rustan!
RUSTAN.
Herra?
KUNINGAS.
Tunsitko sa miehen tuon, nyt murhatun?
RUSTAN.
Herra, luuletko —?
KUNINGAS.
No hyvä. Mutta ääni, jonka kuulin, kun jo kuolevani luulin, silloin kun sa surmasit käärmeen, minut pelastit, hänen ääntään muistutti. Nyt se muistuu mieleen, kuni puoliks unhotettu uni. Ketä työstä syytetään?
HOVILAINEN.
Herra —
KUNINGAS.
No?
HOVILAINEN.
Suo anteeks!
KUNINGAS.
Puhu! Ketä luullaan?
HOVILAINEN.
Sinua!
KUNINGAS.
Mua? Petos, hullu huhu! Yksi aisti vain ei puutu tuolta ukolta, vaan kaikki. (Vetäisten verhot auki.) Esiin, hullu, mieleltäsi mykkä, niinkuin kieleltäsi! Syytöksesi toteen näytä, taikka kuole kädestäni!
(Vanha Kaleb astuu Karkhanin ohjaamana esiin harmaaseen pukuun pukeutuneena, mustassa päällysviitassa, valkopartaisena ja -tukkaisena, ojentaen kirjoitusta, ja heittäytyy polvilleen kuninkaan eteen, päästäen samalla mykkien tapaan epäselviä äännähdyksiä.)
KUNINGAS.
Älä koske vaatteitani, ennenkuin oot peruuttanut.
ZANGA (hiljaa).
Herra, mitä arvelette?
RUSTAN.
Odota ja vaikene!
ZANGA.
Ennenkin jo näin tään miehen. Eikö muistuta hän —?
RUSTAN.
Olkoon! Kuunnellaan, hän mitä tietää.
KUNINGAS (jolle vanhus on antanut kirjoituksen.)
Mitä teen ma tällä näin? Viha kiehuu silmissäin. (Vanhuksen ohjaajalle.) Tiedätkö sa jotakin —?
KARKHAN.
Lähisukulainen olen.
KUNINGAS.
Kerro, mitä tiedät siis.
KARKHAN.
Mitä kuullut olen, en mitä itse arvelen. Löysimme tuon vainajan, virran rantaan ajaman, rinnassansa tikari, jok' on — sinun omasi.
KUNINGAS.
Minun? Täss' on tikarini. (Vetäen tikarinsa puoleksi esiin.)
KARKHAN.
Se, jok' oli sulla, milloin liikuit metsäretkilläsi, se, jok' oli sulla silloin, kun sun säästyi elämäsi.
KUNINGAS (astuen Rustanin luo, puoliääneen.)
Rustan, sen ma annoin sulle, kun se kauhunhetkenä putos multa kädestä. Anna takaisin se mulle! — Kalpenetko? — Rustan! Rustan! Miehen tuon ma karkoitin hovistani korpihin, koska pyytein julkein hän lähenteli tytärtäni. Kilpakosijasi siis! Rustan! Rustan! ja tuo ääni, joka kuului päällä pääni — muistan nyt sen kirkkahasti — oli samanlainen kuin miehen, jonka katalasti joku nyt on murhannut. Rustan, anna ase tänne. (Kovaa.) Oliko tuo tikari vihrein kivin varustettu?
KARKHAN.
Smaragdeilla koristettu; rintaan lyöty kahvaan asti, kiinni pitäin kamalasti märkää viittaa ruskeata.
KUNINGAS.
Viitta ruskea? — Ja seisoi kalliolla, — pieni, kalvas, — sinä syrjässä, — hän heitti. — Kumman osui? — Rustan, Rustan! — Älä sano sanaakaan, jota tulet katumaan! Tahdon nähdä vainajan, sinä haet tikarin.
Vanhus, tule! tulkaa kaikki! (Astuen Rustanin luo.) Poista pilvet kunniani! Selon vaatii kansa multa, ruhtinaalta, minä sulta, alaiselta, pojaltani.
Hän lähtee Kalebin ja seurueensa kanssa.)
ZANGA,
Herra, mitä nyt?
RUSTAN.
Niin, mitä? Kysytkö sa multa sitä? Sinä, joka aina tiesit tuhat keinoa ja juonta; joka tänne minut johdit, riistit minut kodistani, neuvoit onnen kieron pelin arpanoppaan tarttumaan? Jonka uskoin imarrusta, kuulin, hupsu, kiihoitusta, joka valhein, yllytyksin minut toisen työn sai yksin omakseni ottamaan, houkutteli taipalelta, suoralta ja tasaiselta, kultatieltä kunnian?
ZANGA.
Suora tie? Voi houreitanne! Suokaa anteeks armossanne, melkein mua naurattaa. Uljas nyrkki, mieli rehti auttaa myöskin jonkun verran; niillä lippumieheks ehti taikka päälliköksi kerran: rammaksi ne myöskin lyöttää, niukkaa armoleipää syöttää; mutta jonka halu täyttää ylemmäksi ennättää, vaikka puolitiehen jää, saa hän mutkiakin käyttää. — Tempaisulla yhdellä, pahassa tai hyvässä, minä teidät korkeimmalle nostan vuoren kukkulalle, jonka nousuun puolitiehen mennyt elämä on miehen.
Rustan,
Ja nyt uhkaa perikato!
ZANGA.
Pah! Ja mit' on menetetty? Käärmettä jos ette lyöneet, voitittehan taistelun, jolla elon turvatun itsellenne hankitte. Sotilaat on puolellanne. Niiden turviin paetkaa, jotka teidän johdossanne uhmanneet on kuolemaa; uhkailkoon vain kuningas. kenpä tietää, kuka taipuu. Herra, rohkeutta vain! Tuolla kaksi päällikköä sotajoukostamme näen vaanimassa, kurkkimassa! Jääkää tänne, odotelkaa, käynpä heitä urkkimassa.
(Hän astun perälle ihmisjoukkoon, joka on jäänyt sinne puoliympyrään.)
RUSTAN.
Lähdenkö ma? Pakenenko nyt, kun siihen viel' on aikaa? Kurjaa! Halpaa! Kauheata!
Siks ei, että tapoin miehen! Jospa tuon ma teinkin surman, tein sen eessä oman turman, koska kaita silta ei molempia kantaa voinut; niinpä toisen virta vei. Koska, mua pilkaten, työnsä peitti väijyen hän ja palkan vaati vasta, kun se päästiin antamasta; koska — sanonko sen julki, — meitä täällä kaksi kulki, mutta yks on kruunu vain.
Tein sen. Mutta jollen oisi, jospa vielä tulla voisi sillalla hän vastahain, nytkin tekisin sen vielä. Mutta nyt, kun voitto nosti korkealle tähteni, että kohtalo nyt kosti, paljastaen valheeni, siitä ei mua voitotkaan lohduttaa voi maineellaan.
Oo, miks sinut, kotiliesi, jätinkään, sun tutut tiesi vaihdoin mailman telmeeseen, jossa murhe murtaa rinnan! Miksi turhaan loistoon pinnan vaihdoin arvot sisäiset, loihdin usviin autereen toiveitteni haavehet! Miksen jäänyt sinne, missä sydän viel' on tuomarina, rakkautta pyytehissä, tuskat kiellon seuraajina! Haa! ja jättää onnen ladut, jotka kohtalolta sain? Kaupunki ja linnat, kadut, valtakunta vallastain? Kaiken kauan kaipaamani elävänä eessäin nään, mutta kiinni tarttuissani huumaa hullu houre pään. Eikö entisaikain urhot usein samoin epäilleet? "Tee!" niin käski miehuus heitä; "Älä!" kielsi sydämet; kenen voitti tunteen hurma, hänet, hitaan, peri turma; vaan ken toimi, kautta maan nyt sen nimeen vannotaan.
Tahdon jäädä, tahdon voittaa, vaikka kuolo ammottaakin; ja ken minut syöstä koittaa, vankasti jo seistä saakin!
(Perällä puoliympyrässä seisovan väkijoukon lomasta näkyy Zanga.)
RUSTAN.
Zanga! Zanga!
(Zanga tulee etualalle harmaapukuisen vanhan eukon seuraamana, joka kantaa pikaria.)
ZANGA.
Pois, sa noita!
EUKKO.
Zanga, anna herrallesi!
ZANGA.
Jätä minut! jätä!
Eukko.
Paha palvelija, etkö lainkaan herrastasi huolehdi?
RUSTAN.
Mitä siellä?
ZANGA.
Mistä tiedän? Hän mua seuraa pikareineen, lääkkeeks sitä sanoo.
EUKKO.
Niin, lääke! Paha palvelija, ota vain, vie herrallesi!
ZANGA.
Mene pois!
RUSTAN.
Ken lähettää hänet?
EUKKO.
Minä itse, herra. Olet sairas; sen sain tietää.
RUSTAN. Sairas?
EUKKO.
Niin, ja pahoin sairas! Villisti sun silmäs palaa, kihti tempoo leukojasi! Annahan kun koitan kättäs, tunnustelen kuumettasi.
RUSTAN
Anna olla.
EUKKO.
Sairas niinkin; tarttuvaa sun tautis on! Kuolemaan jo sortui yksi, joka lähellesi joutui, hiekalla hän makaa tuolla. Kuningaskin pelännee, tautis että häneen tarttuu; siks hän viipyy, oottelee, antaa sulle, poikani, aikaa paetaksesi.
RUSTAN.
Zanga!
EUKKO.
No, pois arkuus vain! Katso, poikaseni, tässä keino on, kas juomaa tätä, kuohuvaista, välkkyvätä: tuskin saanut huulillesi on sen kirkas, kylmä mesi, kun jo rinnan polte lakkaa, loppuu tuska, päivä sammuu, levoks uupumukses muuttuu, suuttukoon ken sitten suuttuu!
RUSTAN.
Kauheata!
EUKKO.
Näen kyllä, että juomaa säikähdät, kun se kuohuu, sihisee. He, se laantuu, lakkaa niinkuin nuoruusvuotten innostus. Poikaseni, tilkka vain viinissä jo vaikuttaa.
Täss' on viiniä. Kas, kuink' on samanlaiset pikarit! Juoman sulle sekoitan.
(Hän lähestyy lepovuoteen vieressä olevaa pientä pöytää, jolla on kuninkaan pikari.)
RUSTAN (tarttuen häneen.)
Seis! Ja Zanga! — Verhot eteen — vedä teltan verhot eteen!
(Zanga vetää verhoja, jotka sulkeutuvat.)
Eukko.
Hi, hi, hi, hi! Miksi verhot? Miksi peitteet, suojat yön? Teemme rehellisen työn. Tahtoisit kai, että sua juomaan pakotettaisiin! Ei, en tahdo pakottaa! Juoman vastaan ottaa saa vapaasti, ken haluaa. Tänne panen maljan, joka sua vetää, peloittaa; tautis sun jos yltyy yhä, tiedät, mistä avun saa. Mut ei yksin sua, kuoma, muita auttaa myös tää juoma, sairaat pian parantaa, terveet sairaaksi se saa. (On asettanut pikarin vasemmalla olevalle pöydälle.) Herran haltuun, poikaseni! Hyvästittä, kiitoksetta!
RUSTAN (joka on seissyt pää painuksissa mietteissään etualalla, havahtuu ja tarttuu eukkoon.)
Seis! ja ota takaisin pikarisi, juomasi!
(Hän tarttuu oikeanpuoleisella pöydällä olevaan pikariin ja panee sen eukon kouraan.)
EUKKO.
Hi, hi, hi! Nyt erhetyit! Tuoll' on jalo, minun tuoma! Rypäleistä on tää juoma. (Juo.) Sepä tehoo, virkistää! (Kääntäen pikarin nurin.) Tyhjä on! — No, onneksesi! Tämä mulle palkaksi. (Pistää pikarin vaatteisiinsa.) Rohkeutta, poikani! Älä kättä otsaan lyö! Kanna täytymyksen työ, se sun täytyy, sen sa voit: vainaa valta-istuimella. Itse kohtalosi ohjaat, sakkaan saakka maljan pohjaat, osas oman valikoit.
Kuule! Tullaan! Nyt ma lähden; en jää tänne muiden nähden. Kaikki pyytää apuani, kaikki kammoo kasvojani. Katso, tuoll' on mulle suoja: rako teltan seinässä; sinne mahtuu vanha ruoja. Menestystä suokoon Luoja! Ole luja, järkevä!
(Hän nilkuttaa teltan oikealle sivulle ja vetäytyy siellä olevan lepovuoteen verhojen taa; katsoo vielä kerran, kohottaen verhoja, ja katoaa sitten kokonaan.)
RUSTAN.
Minne eukko katosi?
ZANGA.
Enpä tiedä. Seinän rakoon, verhon taako pääsi pakoon, — sit' en tiedä varmasti.
RUSTAN.
Vaikene ja anna liina.
(Osoittaen tummanpunaista liinaa, jota Zanga kantaa irrallaan kaulassaan.)
ZANGA.
Liina?
RUSTAN.
Niin. — Kas noin! — Nyt hiljaa!
(Hän on levittänyt tummanpunaisen liinan vasemmalla olevan, samanvärisellä liinalla katetun pöydän ja sillä seisovan pikarin päälle ja odottaa nyt jännittyneenä.)
(Teltan verhot avautuvat. Kuningas astuu esille ja hänen jäljessään Kaleb, Karkhan ja kaksi seuralaista.)
KUNINGAS.
Sinä täällä vielä, Rustan?
RUSTAN.
Missä sitten, kuninkaani?
KUNINGAS.
Luulin sinun lähteneen. Menkää muut! (Kalebille.) Sa, Kaleb, jää.
(Seuralaiset lähtevät, teltan verhot suljetaan.)
KUNINGAS (joka on ottanut ruskean viitan ja tikarin eräältä poistuvista, joka niitä kantoi, heittää viitan maahan.)
Rustan, tunnetko tuon viitan? Viitan ja tään tikarin?
RUSTAN.
Vaatteista en paljon tiedä; aseet tunnen hyvästi.
KUNINGAS.
No, siis tunnetko tään aseen?
RUSTAN.
Kyllä; se on tikari, jonka kerran hukkasit.
KUNINGAS.
Hukkasin? Sen sulle annoin.
RUSTAN.
Niin, kun hukkasit sen ensin, ja kun ma sen löysin, herra; kuten varmaan joku muu nyt, kun ma sen hukkasin.
KUNINGAS.
Hukkasit?
RUSTAN.
Niin.
KUNINGAS.
Joku toinen löysi sen?
RUSTAN.
Niin kai.
KUNINGAS.
Ja tuoko toinen teki murhatyön, joka vaatii kostoa?
RUSTAN.
Herra, siitä puhun vain, minkä itse tein ja tiedän.
KUNINGAS.
Entä viitta?
RUSTAN.
Herra, sanoin: vaatteista en paljon tiedä.
KUNINGAS.
Kuitenkin tuon kuolleen piirteet ovat saman miehen, joka siiloin käärmeen surmasi.
RUSTAN.
Olit puolipyörryksissä, itsehän sen tunnustit.
KUNINGAS (kohottaen kirjoitusta, jonka vanha Kaleb hänelle antoi.)
Kirjoitus tää sanoo paljon, näyttää kuinka väärin tein kurjasti nyt murhatulle.
RUSTAN.
Jos teit väärin murhatulle, älä elävälle tee. Mitä tietää kuollut kirjain? Töitteni suo puhua! Kenpä taistoon lähtä tohti, joka voittoon, rauhaan johti? Kuka kruunus pelasti, jonka muuten vihamies vienyt oisi, kukaties? Kiittää saat kai siitä mua, syytettyä, uhattua? Haa, se kiitoksesta säästää, sinut lupauksista päästää, hälle syytöksiä syytää, joka onnen arpaan luotti, pelastuksen maalle tuotti; ja nyt hänet vaaditaan, oikeutettu, vastaamaan! Oikeuteni ensin velon! Sitten ottaa voimme selon, kuink' on käynyt miehellesi; ensin täytä lupaukses, anna, minkä määräsit!
KUNINGAS.
Mitä silloin lupasin, syihin toisiin perustin! Tahraton ja puhdas vain saada voi mun korkeimpain. Itsesi sa puhdista! Viel' ei kellään tietoa, mistä sua epäillään. Aikaa vielä yön saat tään itseksesi neuvotella, mikä sua hyödyttää. Jollet vielä huomenella ole saanut selvempää, kokoan ma neuvoston sotajoukon parhaimmista, se saa tuomita ja päättää, kumpi oikeassa on. (Kääntyy hänestä; Kalebille:) Tule, vanhus! luetaan, mitä sull' on sanottavaa: poikaas silmäni se avaa liian myöhään tuntemaan. (Seisoen sohvan luona oikealla.) Tuohan viiniä ja tulta, hämärtää, ja janottaa. Tähän jätin lähteissäni maljan koskemattoman täynnä iloviiniäni; — nielikö sen siitä maa? Tosin ilo mennyt on, menikö nyt viinikin?
(Rustan on julmistuneena siepannut pois vasemmanpuoleisella pöydällä olevan pikarin ylle levitetyn liinan.)
KUNINGAS.