Part 3

Tuolla on se! — Mieluisasti loistelee se viittovasti! Ah, mit' onkaan, ystäväin, siitä, kun sun viimeks näin, sattunut! — Tuo, Zanga, tulta! (Zanga lähtee.) Vanhus sa, tuo malja minulle, suloista sen viini on! Ehkä onni silloinen, kun ma viimeks siitä join, jätti siihen henkosen, jonka jälleen saada voin. Malja tuo ja viini tänne!

(Hän on laskeutunut -sohvalle. Vanha Kaleb menee noutamaan pikaria vasemmalta. Juuri kun hän on ottanut sen, tarttuu Rustan hänen käsivarteensa.)

RUSTAN.

Herra, älä juo!

KUNINGAS.

Ja miks ei?

RUSTAN.

Ei tään miehen kädest', ei, joka valheellisin juonin suosiosi multa vei, joka surmatakin voi; ei tään miehen kädest', ei!

KUNINGAS.

Ole levollinen vaan! Totta on tää kauttaaltaan, (Näyttäen kirjoitusta.) mitä kirjoittaa hän tässä, mitä puhuu mykin kielin. Siksi otan tyynin mielin maljan hänen kädestään. Kaikkiako epäillään, yksi jollei kestäkään?

RUSTAN.

Hyvä! onneksesi juo!

(Hän laskee irti vanhuksen, joka vie maljan kuninkaalle.)

KUNINGAS.

Rustan, katso tätä maljaa, josta äsken sulle join poikanani, perijänä; kas, sen yhä vielä nostan sovinnollisella miellä. Jos näät hyväks selittää, kuink' on käynyt, mit' oot tehnyt; — vaikk' ei enää poikana, eikä perijänä, siihen ylhäisempää vaaditaan, — suosioni kuitenkin sekä lahjat runsaat mukaan saat sa matkallesi, jolle lähdet onnellisempana, kuin on kuolevista kukaan. Jälleen rauha solmikaamme! (Nostaen pikaria.) Rustan! Katuvaisten malja!

RUSTAN (itsekseen.)

Onneksi! — ken ensin katuu! (Hän kääntyy pois.)

(Kun kuningas on aikeissa juoda, avautuvat teltan verhot ja Zanga astuu esiin; hänen jäljessään palvelijoita, jotka tuovat tulta ja viiniä.)

KUNINGAS.

Pankaa tulet pöydälle ja käykää tyttäreni luokse. Tahdon illan vilpoisuutta vielä hetken nauttia; oottakaa mua yöksi vasta! Mutta pois nuo astiat! Täss' on iloviinini! (Juo.) Näin en maustettua ennen juonut ole, enkä näin tulista ja kuohuvaa; lailla nuoruuden se virtaa kautta ruumiin uupuneen, ilman väräjämään saa sen tuoksun voima säihkyvä! — Oivallista! virvoittavaa! (Juo.)

ZANGA (hiljaa.)

Herra, katso!

RUSTAN.

Vaikene!

ZANGA.

Sotajoukon johtajat on puolellenne voitettu; kiittämättömyyttä kaikki napisevat, oottain teitä.

RUSTAN.

No, ma tulen.

KUNINGAS.

Menkää muut! Kaleb, jää! (Palvelijat lähtevät.) Nyt katsokaamme näitä irtolehtisiä, jotka karkoitettu poikas lukemamme puolustuksen lisäksi on kirjoittanut loukatulle isälleen. Nimiä on tässä, jotka tunnen. Kuuntele! ja — vaiti! olin sanoa, mut sinä vaiti ootkin nyt ja aina.

(Rustan on muita seuraten saapunut teltan ovelle, jossa hän pysähtyy kuuntelemaan, ottaen jonkun askeleen taaksepäin. Kuningas lepää lukien sohvalla, jonka vieressä Vanha Kaleb polvilleen kyyristyneenä kuuntelee. Pöydällä olevat kynttilät valaisevat ryhmää. Muu osa näyttämöä on pimeä.)

KUNINGAS (lukee.)

"Lähteillä Wahian asun pakolaisna yksinäin Massud-ukon majan luona." Ensi kirjeessänsä niin kirjoittaa sun poika raukkas: "Siellä Mirzan, tyttärensä, näin ma, ainoon, jota voi verrata Gülnareen, herran tyttärehen ylhäiseen." Niinpä niin! Jos muistanut sen oisit, kohtalos ois toinen. (Lukien edelleen.) "Rustan, villi metsästäjä! Miksi kiusaat rakkauttas, etsit teiltä oudoilta epäiltävää onnea?"

(Taustan verhot käyvät läpikuultaviksi, ja niiden takaa näkyy kirkkaassa valaistuksessa Mirza istuen kädet sylissä isänsä majan edustalla. Hänen edessään seisoo vanhus, joka vaatetuksensa ja muotonsa puolesta on aivan vanhan Kalebin näköinen. Hänellä on pieni harppu kädessä. Rustan, joka säpsähtäen on ottanut muutaman askeleen taaksepäin, osoittaa, kummallakin kädellään vanhuksiin viitaten, heidän yhdennäköisyyttään.)

KUNINGAS (lukien.)

"Kas, hän astuu sua vastaan katsein lempein, huoltavin, (Mirzan hahmo nousee.) onni tääll' on ainoastaan käänny teilles takaisin!"

RUSTAN.

Mirza! Mirza!

(Näky katoaa.)

KUNINGAS.

Ken on täällä?

RUSTAN (astuen esiin.)

Minä, herrani.

KUNINGAS.

Ja mikä tuo sun tänne?

RUSTAN.

Herra, luulin että kutsuit mua, kun kuulin nimeäni lausuttavan.

KUNINGAS.

Sua en; se Rustan, jonka nimen lausuin, kaukana asuu lähteillä Wahian. Mutta jää, kun kerran tulit; täss' on paljon, jota mulle selvittää sa voit ja saat.

(Rustan vetäytyy takaisin.)

KUNINGAS (lukee edelleen.)

"Rustan! Villi metsästäjä" — (Keskeyttäen.) Silmissäni hämärtää; lähemmäs tuo tulta, vanhus! Silmiä kai painaa uni. Vielä ryyppy. (Juo.) Nyt taas näen. (Lukee.) "Rustan, villi metsästäjä, käänny teilles takaisin! Mit' on maine, vallan onni? Katso mua! Kun tavoittelin liian ylhää, kiellettyä, harhaan erämaassa täällä alttihina tikarille joka salamurhaajan."

(Teltan seinä käy uudelleen läpikuultavaksi. Vuorelainen ilmestyy kirkkaassa valaistuksessa näkyviin. Ruskea viitta riippuu laahaten perässä oikealla olkapäällä. Vasemmalla puolella puree paljasta rintaa kyykäärme, jota hän pitää kädessään.)

KUNINGAS (lukee.)

"Vaikka hänet murskaisinkin, kuten paimen käärmeen tallaa kuollut olen!"

(Vuorelainen tekee kädellään liikkeen, ikäänkuin tahtoen heittää käärmeen Rustanin päälle.)

RUSTAN (syöksyen maahan.)

Kauhistus!

(Näky katoaa.)

KUNINGAS.

Mitä siellä? (Työntäen vuoteen verhot syrjään.) Rustan maassa? Mit' on tapahtunut? Katso!

(Vanha Kaleb lähestyy maahan vaipunutta.)

RUSTAN (kohoutuen.)

Miss' on hän? Haa, noitajuonta! Ja vain unta kuitenkin. (Kääntyneenä perälle.) Taasko saavut liian myöhään? Taas, kun täytetty on työ? Kas, on malja puolityhjä, täysi jo mun kohtaloni.

KUNINGAS.

Mun on kuuma, sisässäni polte hehkuu; ylöspäin veret kaikki syöksähtää! Kurja juoma! — Mitä on se? Rustan! Rustan! Mitä on se?

RUSTAN (vapisten.)

Herra, tiedänkö sen minä?

KUNINGAS.

Ja tuo malja! Mikä sai hämärtämään silmäni? — Tää ei ole sama malja; vieraita on merkit tässä, merkit villit, mielettömät. Miss' on minun? Rustan! Rustan!

RUSTAN (vaipuen polvilleen.)

Herra, tiedänkö sen minä?

EUKKO (tulee lepovuoteen verhojen takaa esiin. Hän pyörittää pikaria, jonka vei mukanaan, jalallaan edellänsä etualaa kohden.)

Hi, hi, hi! Kehrä, vierrä, lankaas kierrä! Tuuli vei! Hi, hei!

(Katoaa verhojen taa.)

(Rustan on koettanut pidättää vierivää pikaria ja kätkeä sen maassa viruvan viitan alle.)

KUNINGAS.

Mikä melu? — Siell' on minun; vaihdokas on tämä tässä. (Hän on noussut vuoteelta.) Rustan, Rustan! — Jumalat! Eikö auttajia täällä? Vanhus, tule, tue mua! (Rustanille, joka yhä koettaa kätkeä pikaria.) Turhaan sitä kätket, Rustan, näen, tunnen työsi mustan! Auta, vanhus! Ah, ma kuolen! Kuulkaa! Tuokaa lääkäreitä! Pelastusta! Apua! Kostoa ja apua!

(Hän vaipuu teltan ovelle paikalle rientäneitten käsiin. Verhot sulkeutuvat ryhmän ylle.)

RUSTAN (yritettyään joitakuita kertoja tarttua hänen edessään maassa olevaan pikariin, saaden sen vihdoin kiinni.)

Vihdoin! Vihdoin! — Haa, ja tuolla!

(Hän nostaa maasta myös toisen, vuoteen vieressä olevan pikarin. Katsellen vuorotellen kummassakin kädessään olevaa pikaria.)

Yks ja yksi! (Etsien katseellaan maasta.) Missä toinen? Yks ja yksi! Toinen missä? Missä toinen, toinen malja?

(Hän vaipuu uupuneena maahan, pää nojaten vuoteeseen.)

(Zanga saapuu.)

ZANGA.

Herra, kaikk' on mennyttä! (Rustan kavahtaa pystyyn.) Omiensa käsiin tuolla kuolee vanha ruhtinas, sopertaen sanoja, paljastaen varmaan työmme, kertoin, mitä tapahtui.

RUSTAN (temmaten sohvan viereisen pöydän paikaltaan.)

Pois tää pöytä, pois tuo vuode! Tuonne katos akka; sinne pakenen nyt minäkin.

ZANGA.

Turhaa, sillä tässä päättyy linnan seinään esipiha, tiellä vankka muuri tässä, tuolla eessä väkijoukko.

RUSTAN.

Tästä ulos! Hampaillani tahdon tähän muuriin murtaa, käsilläni kaivaa aukon, pelastuksen pakotien.

ZANGA.

Hyödytöntä! Kuule! tullaan.

RUSTAN.

No, siis veitsi valmiina, ja kun minuun käyvät, Zanga, iske selkääni se takaa. Kuuletko sa? takaa, Zanga, kun on kaikki toivo mennyt. (Hän seisoo Zangaan nojaten pää riipuksissa.)

(Teltan verhot avautuvat molemmin puolin. Kaupunkia valaisee kirkkaasti kuu. Ulommaisen alan täyttää väki.)

(Gülnare tulee seuranaisineen vasemmalta ja rientää etualalle.)

GÜLNARE.

Täällä hän on, jota etsin!

RUSTAN.

Zanga, anna tikarisi!

GÜLNARE.

Herra, luoksesi ma saavun. Kuollut on mun isäni, ja murhamiehet raivoisat —

RUSTAN.

Ken? Ken näki sen? Ken tietää?

GÜLNARE (jatkaen.)

Mykkä vanhus tuo, jok' on, pojan kuolon kostain, tehnyt tämän konnantyön ja jalon ruhtinaamme murhannut; hänen apurinsa eivät lepää, ennenkuin he ovat surmaan syösseet minutkin. Murhaajan sain vangiks kyllä, mutta heit' on paljon, ja he pelastavat hänet vielä, ja hän palaa täyttäin työnsä.

RUSTAN.

Zanga! Kuulenko ma väärin?

GÜLNARE (polvistuen.)

Herra, älä työnnä pois mua! Hyvä, vanha isä kuoli sinun nimes, huulillaan, kuin tahtoin rakkautensa sinuun, uskonsa sun apuusi erotessaan elämästä jättää perinnöksi mulle: "Rustan", sanoi hän ja kuoli. Ja niin anon maahan vaipuin: ota orpo, yksin jäänyt, kerran sulle määrätty, hänet suojeluksees ota! (Torventoitotuksia.) (Nousten ylös.) Kuuletko? Myös sotajoukko kapinassa! Tänne käy se kohti näitä muureja: nimeäsi mainitsee se, johtajaansa kutsuu se. Siihen liittyy kansa vielä, kaikki mua vastaan käyden, ilman sinun apuasi!

(Vasemmalta, verhojen ulkopuolelta tuovat asemiehet vanhan Kalebin.)

GÜLNARE.

Näätkö tuolla murhamiestä? Kuin hän hehkuu, säkenöi! Voi!

ZANGA (käsi sapelin kahvalla.)

Päin häntä! Murskaks hänet lyökää!

(Oikealta perältä saapuu riveissä sotilaita aseissa, tehden puolikäännöksen keskustaa kohden.)

GÜLNARE.

Tuolla sotajoukko! Hukass' olen!

RUSTAN (Zangaan ja asemiehiin päin, jotka uhkaavat vanhaa Kalebia.)

Seis! (Sotilasriveihin päin.) Ja te! (Osoittaen Kalebia.) Mitä hän on rikkonut, syytönkö vai syyllinen; hänet mulle jättäkää ja kootkaa raati tuomitsemaan! (Sotajoukkoa kohti.) Ja te, kunnon soturit, velvolliset — lailla minun! — (Heittäytyen Gülnaren jalkoihin.) polvistukaa lailla minun valtiattarenne eessä!

(Sotajoukon etumaiset polvistuvat, muut laskevat peitsensä.)

GÜLNARE.

Kiitos! — Teille anteeks annan! Onnelliset uhmaajat, väkivalloin vaatimanne suosiolla teille annan. (On tuotu kuninkaan turbaani ja irroitettu siitä kruunu.) Tämän valtakunnan kruunu mulle jää, en sitä anna muille, vaikka kuolo veis mun! Sit' en anna sullekaan, vaan sen kyllä kanssas ja'an.

(Hän nostaa kruunun oikealla kädellään korkealle, Rustanin painaessa päänsä maata vasten hurjan epätoivon elein.)

KANSA.

Eläköön Gülnare! Kauan valtiaamme eläköön! Terve! Terve! Rustan! Rustan!

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Sali kuninkaallisessa linnassa.

Vasemmalla ja oikealla sivuovia. Perällä vasemmalla pääovi, sen vieressä alkoovintapainen suoja, jonka peittää verho. Oikealla etualalla pöytä ja tuoli.

Rustan tulee kalliissa pukimissa, kultainen vanne päässä kiireesti pääovesta. Samassa astuu Zanga esille vasemmanpuoleisesta ovesta. Rustan viittaa häntä poistumaan panemalla sormen suulleen. Zanga vetäytyy takaisin ovesta. Rustan itse menee verhon peittämään suojaan. Karkhan ja hänen kaksi sukulaistaan astuu pääovesta sisälle.

KARKHAN.

Ystävät, mua seuratkaa! Minkä kauan sitten päätin, nyt sen panen täytäntöön. Voitteko te sietää yhä, että teitä pilkkaa tuo tänne tunkeutunut vieras, yhä väkivaltaisemmaks, yhä rohkeemmaksi käyden?

Katoaahan joukostamme huomaamatta parhaimpamme, joita epäillen hän pelkää! Kuinka? Minne? Ken sen tietää? Ja tuo musta paholainen, hänen häijy apurinsa, villiin raivoon yllyttää hänen rohkeuttaan vielä. Missä onkaan oikeus? Eikö näänny setä-vanhus, hän, tuo mykkä onneton, mustaan murhaan syypääks tehty, tutkimatta, tuomiotta, teljettynä mustaan tyrmään oikeudetta, koska syytös syylliseks jo hänet teki? Kunpa kunnon tuomari silmin, korvain asemesta, hänen mykkää kieltään kuulis, jota haastaa onneton käsin, huulten asemesta, monet epäilykset haihtuis, arvoitukset selviäisi, syyttömäksi syytön jäisi, syyttäjätpä tyrmään vaihtuis.

Vaiti ootte, maahan katsoin? Onko teillä miehen mieltä? Tulkaa! luokse valtiaamme kolmisin nyt astukaamme: valitamme vaivaa maan, valitamme omaa hätää, jotta punastuin hän huomaa käskyjensä heikkouden. Tiedän, että hänkin itse huokaa alla kahlehen, jossa vieras häntä pitää miltei niinkuin orjatarta. Käydään luokse valtiaan oikeutta anomaan; kansan tietoon kuuluvasti paljastukoot salat julki, ja ken syyllinen ja syytön, viisas tuomar' ratkaiskoon. Yksi askel on jo tehty, yhden uskaltanut oon — mutta hullu ennen sanoo, mist' on hyöty työnä vasta. Tulkaa valtiaamme luo; tämä päivä viimeinen olkoon väkivaltaisen.

(He astuvat oikeanpuoleista sivuovea kohden.)

RUSTAN (joka on viimeisten sanojen aikana astunut esiin verhon takaa, sulkee heiltä tien.)

Seis ja vangiks antautukaa!

KARKHAN.

Miksi? Syy?

RUSTAN.

Maan kavaltajat! Zanga! Vahdit! Vahdit! Zanga!

(Karkhan ja hänen seuralaisensa paljastavat tikarinsa.)

RUSTAN.

Tempaiskaa vain kurjat aseet; vaikk' ois sotajoukko teitä, yksinkään en teitä pelkää.

(Vasemmasta sivuovesta saapuu Zanga, pääovesta sotilaita päällikön johdolla.)

RUSTAN.

Viekää pois nuo kavaltajat!

KARKHAN.

Kavaltajiako me?

RUSTAN.

Kiellättekö vielä sen? Eikö välky käsissänne aseet kapinoitsijain?

Oo, ma tunnen juonenne! Taloissanne vakoillen vaanii valppaat urkkijani, hiljaisetkin haastelunne saapuu kaukaa korviini. Viekää heidät vitkailutta! Tahdon salamoida maan kuin puhdistava ukkonen, maahan murskata sen rungot, irti juuret kiskaista sekä maahan raivattuun kylvää uuden siemenen. Viekää heidät!

(Päällikkö on lähestynyt Karkhania, joka pyytää häntä pysähtymään, viittaamalla ääneti ja anovasti kuningattaren ovea kohden.)

RUSTAN (Zangalle hiljaa etualalla.)

Mutta sinä hiivi koppiin vanhuksen, jonka päivät itse säästin; nyt on pakko, poista hänet!

ZANGA.

Kyllä, herra! Mutta kuinka?

(Oikeanpuoleisesta sivuovesta saapuu muuan kamariherra.)

KAMARIHERRA.

Herra, kuningatar tahtoo tietää, mik' on melu täällä? —

RUSTAN.

Hän sen ehtii kuulla, kun välttämätön työ on tehty.

(Kamariherra lähtee.)

RUSTAN (hiljaa Zangalle.)

Saata hänet täältä pois! Tikaria heristäen vaadi hältä vala kallis; mutta vaaran uhatessa, ennen hän, kuin — huomaa: — me!

(Zanga vetäytyy peremmälle; seuraavan aikana lähtee hän hiljaa pois.)

RUSTAN (huomaten vangitut.)

Täällä vielä? Pois nuo konnat!

PÄÄLLIKKÖ.

Herra, kuningatar saapuu.

(Kaksi kamaripalvelijaa on avannut sivuovet. Gülnare astuu seurueineen esille.)

GÜLNARE.

Vastausta täält' ei saanut lähettini, jonka laitoin. Itse kysymään siis saavun, mitä tapahtunut on?

RUSTAN (osoittaen Karkhania.)

Viekää pois nuo!

GÜLNARE.

Keitä on he?

RUSTAN.

Pettureita.

KARKHAN.

Sorretuita, jotka rukoilevat sua!

(Polvistuu sukulaisineen.)

GÜLNARE.

Anna heidän puhua!

RUSTAN.

Yhtä köyttä vetävät he tuon vanhan konnan kanssa, jonka henki säästettiin.

KARKHAN.

Yhtä köyttä, jos hän syytön, — vihamies, jos sua hän vainoo. Armoa en hälle ano, kuultavaks vain pyydän häntä; roistoillekin aina suodaan silmää, korvaa tuomarin.

GÜLNARE.

Pyyntöhän on kohtuullinen.

RUSTAN.

Silloin siihen myöntyisin.

GÜLNARE.

Jos ma sitä myöskin toivon?

RUSTAN.

Toivon! Toivon!

GÜLNARE.

Sekä käsken.

RUSTAN.

Vaikka vastattavaa paljon oisi tuohon lauseeseen, joka toivo on ja käsky; kohteliaana naista kohtaan taivun heti kuitenkin. Lähetin jo palvelijan viemään tuomarinsa luo tuon ukon, usein mainitun.

KARKHAN.

Tää jos kohtaa hänet, silloin hukass' on hän. Lähetä itse häntä noutamaan, armoss' itse häntä kuule.

GÜLNARE (kamariherralle.)

Tuokaa hänet tänne siis.

RUSTAN.

Seis!

(Sulkien kamariherralta tien.)

GÜLNARE.

Ma käskin!

(Kamariherra lähtee.)

RUSTAN.

Nytpä näen: minkä pienten liitoksi ja salavehkeilyksi luulin, onkin liitto julkinen ylhäisten ja alhaisten, hyönteiset ja käärmeet sylkee yhdessä nyt myrkkyänsä turmioksi leijonan. Eikä vähään tähdätäkään: ylen työläs holhooja, jonka käsivarren valta hallinnut on täällä naisen oikullisen mielivallan, nolata nyt tahdotaan, jollei muuta.

GÜLNARE.

Sittenhän nähdä saadaan, mitä on se, kun tuo vanhus ensin tuodaan.

RUSTAN.

Yhden vain oot unhottanut: että laajan maamme parhaat mulle uskoo onnensa. Mua seuraa soturit, mua kuulee hovimiehes; luottavina porvarit katsoo mua kuin turvan tuojaa. Niin, tuo mieskin, jonka käskit tuomaan tänne vanhuksen, ilman häntä palaa; oven salpaa hältä kieltoni. Vankan tornin vahti kuuluu vannotettuun väkeheni; ilman mua ken vapauttaa ukon tuon, pää hältä meni. Ammoin varustauta aloin tuloa tään päivän vuottain: arka elää armopaloin, hullu kiitoksihin luottain.

GÜLNARE.

Liian pian paljastitkin, mitä aavistanut olen. Isä! Minkä suojelijan valtaan uskoit rakkaimpasi!

RUSTAN.

Lienee ollut hällä selko: voima suojaa suo, ei pelko!

KARKHAN.

Ruhtinatar, huoli pois; hukassa ei vielä kaikki, viel' on auttajia sulla. Aseiss' ovat ystäväni; mitä salaa tehty on, julki nyt sen julistan. Kun ma täällä puhun sulle, puhuvat he kansallesi, kurjan ikeen poistavat. Luulen sen jo alkaneen, sillä hänen kätyrinsä palaa tuolla hämillänsä, tuskaisna ja vaiti; työnsä ei kai onnistunut lie.

ZANGA (on ilmeisen hämmentyneenä palannut ja asettunut Rustanin läheisyyteen.)

KARKHAN.

Kuulkaa, käytävissä kaikuu melu kumman kirjava, kuin äänten, askeieitten humu. Niin, sun asiasi voitti, ja nyt koston päivä koitti. — Katso! Setäni on vapaa.

(Vanha Kaleb ilmaantuu ovelle. Asestettuja saattajia hänen takanaan.)

RUSTAN (Zangalle.)

Hölmö, lurjus!

ZANGA.

Herra, teille vanha totuus tuttu lie: väkivalta voiton vie!

(Vanha Kaleb on astunut sisälle. Kun hän huomaa Rustanin, aikoo hän takaisin.)

GÜLNARE.

Tule, älä pelkää lainkaan: minä sua suojelen. Niin, sun todistustas kaipaa muuan seikka tärkeä, vielä usvan peittämä, jok' on vain sun tuntemaasi: kuinka kuoli kuninkaasi?

RUSTAN.

Hänkö todistamaan? Kurjaa! Hänkö, jota epäillään, joka itse työssä löyttiin; jonka koko hovin väki murhaan syylliseksi näki, hänkö ryhtyy syyttämään?

GÜLNARE.

Ensi hetken epäluulo ei oo silti aina tosi. Myöhemmin oon huomannut, että isä vaipuissaan viime uneen, pitkään, syvään, sylihinsä ystävänä tämän sulki, hälle uskoin viime sanansa, ja hän tiesi, kuka hänet surmas.

(Vanha Kaleb on vaipunut polvilleen ja ojentaa rukoilevasti käsiään.)

RUSTAN.

Mainiosti suunniteltu! Mut on eessä luja lukko: unhottanet, että ukko mykkä on kuin haudanyö. Katsein, ilmein, viekkahasti hälle opetetuin, voi hän kyllä kestää eessä lasten, mut ei eessä oikeuden.

GÜLNARE.

Itse unhottanut olet, että viisaudessansa keksinyt on ihminen keinon äänteet ilmi tuoda sekä salat mietteiden. Tuoll' on kynä, paperia, joku piirto täyttää työn, tapahtumain tumman yön valkaisee näin lehtinen. Kirjoittamaan hänet pankaa, minä häntä suojelen.

(Sukulaiset ovat vieneet vanhan Kalebin oikealla etualalla olevan pöydän ääreen. Hänelle on annettu kirjoitusneuvot.)

RUSTAN.

Kirjoittakoon, valhetelkoon, käyköön minuun, kehen hyvään; (Kohottaen tupessa olevaa sapelia.) minun kynäni käy syvään, verellä ma kirjoitan. Käärme! Kyllä tiedän, millä vaarattomaks myrkyn saan.

(Hän astuu perälle päin, mutta jääkin puoliväliin seisomaan odottavana, puoleksi kääntyneenä vanhusta kohden.)

KARKHAN (vanhukselle.)

Älä pelkää, huoli pois; onhan puolessa jo työ. Tavut täyttyy, sanat syntyy. (Lukien.) "Kuninkaanne murhas" —

RUSTAN (tempaisten kiivaalla liikkeellä sapelin puoleksi tupesta).

Seis!

(Vanhus kavahtaa säikähtäen pystyyn ja pitelee vapisten pöydästä, kynä putoaa hänen kädestään maahan pöydän oikealle puolelle.)

RUSTAN.

Kiellän häntä jatkamasta!

GÜLNARE.

Käsken hänen kirjoittaa!

RUSTAN.

Tulkoon! Silmä vasten silmää mua katsokoon ja kuolkoon! Tai te, jotka innokkaasti hänen salakapinaansa edistätte, eikö ole tässä maassa tapa moinen, että seikat hämärät, joista selvää ei voi saada, kaksintaisto ratkaisee, määrää miekka terästetty? Ken käy puolustajaks tälle? Tässä vastustaja hälle!

GÜLNARE.

Taisto näyttää voiman määrän, tieto oikean ja väärän! Jatka vain sa! Missä kynä? Tuokaa uusi hälle.

ZANGA (joka erä erältä on edellisen aikana etääntynyt herrastaan, on tullut selkäpuolitse etualan oikealle puolelle.)

Uus on hyvä, parempi on vanha. (Hän nostaa kynän maasta.) Tässä kynä. (Vilkaisten äkkiä pääovelle.) Kas, ken saapuu?

(Lähinnäseisovain katseet seuraavat hänen katsettaan kääntyen ovelle.)

ZANGA.

Vanhus, tässä!

(Hän ojentaa hänelle kynää vasemmalla kädellä. Kun vanhus vitkaillen aikoo ottaa sen, työntää hän oikean, jossa hän on pitänyt tikaria kätkössä, häntä kohden ja haavoittaa häntä käteen.)

Varo vain!

(Vanhus vaipuu takaisin tuoliin päästäen epäselvän tuskanäännähdyksen, pidellen vasemmalla kädellään haavoittunutta oikeata ja peittäen myöhemmin sen liinalla.)

GÜLNARE (katsahtaen vanhukseen.)

Haa, mit' on se? Verta vuodat?

(Zanga on piilottanut nopeasti tikaria pitelevän kätensä seljän taa ja koettaa siirtyä perälle ja sille puolelle, missä hänen herransa on.)

GÜLNARE.

Ken sen teki? Ovet salpaan!

KARKHAN.

Tää se oli. Nähkää verta! Nähkää, häll' on tikari! Kiinni hänet!

ZANGA.

Herra, suojaa, pelasta!

GÜLNARE.

Niin, puolla häntä, älä salaa itseäsi! Työn hän teki käskystäsi!

RUSTAN.

Käskystäni? Minun, jonka toivoa, jos kenen sietää, että tämä mies, jonk' ääni vain voi poistaa päältä pääni myrkyllisen epäluulon, että elää hän ja voi — kädellään, kun suu on mykkä, — ilmi tuoda, mitä tietää; vahingoittaisinko häntä, itse näinkö puhdistuksen telkeäisin ainoon uksen? Tää jos hänt' on haavoittanut, itse siitä vastatkoon; joka todistusta pelkää, vähimmin hän syytön on! Eikö hänkin ollut läsnä, kun sai surman ruhtinas? Miksi yhtä tuomitaan, varjo kun käy useaan? Jos on itse työstä vapaa, neuvoi ehkä, yllytti; onhan monen monta tapaa joku teko suorittaa. Niinpä käännän hälle seljän, katseen hänestä luon pois; syytön jos, se onneks on, jollei, saakoon tuomion!

ZANGA.

Herra! —

RUSTAN.

Turhaa! Vanhus antoi todistuksen.

ZANGA.

Siinä kiitos?

RUSTAN.

Petturi! Vai kiitos vielä? Etkö sa mua johdattanut, kodistani riistäen, kietoen ja paulaten?

ZANGA.

Hyvä! Mutta vielä sietää sinun yksi seikka tietää: ukko mykkä on, ma en! Tulkaa tänne, kuulkaatten, miten saadaan kruunut, maat. miten paisuu nousukkaat.

RUSTAN.

Zanga!

ZANGA.

No?

RUSTAN.

Sa aiot —?

ZANGA.

Aion!

RUSTAN.

Oikeassa oot! ja onhan kyllä mieletöntä meidän mustaan valheverkkoon heidän liittyä, kun juonet raukee. Mykkä kieli, kuollut käsi todistajan, johon luotti he, ja joka toivon tuotti. Luoksein jää! ma suojaan sua, seuraa uskollisna mua!

Ruhtinatar, voitko vielä, kysyn kerran viimeisen, toteen näyttää syytöksen muulla? Jos on vielä sulla todistaja, anna tulla!

GÜLNARE.

Jumala ja hän vain mulla.

RUSTAN.

Jumala on kaikkein kanssa; näkee kaiken, mit' on tehty, mutta myöskin kuinka, _miksi_. Ei, sun todistajas täällä eessä ihmisten nyt viime kertaa todistakoon, sitten ikipäivät vaietkoon.

(Hän on astunut pöydän luo ja ottanut sillä olevan paperin, asettuen se kädessä vanhuksen eteen.)

"Kuninkaanne murhas" — Ken? Sinäkö? Et sitä sano. Tuoko tuoll', veljenpoikas? Hän, tuo teeskentelijä ja mun vihamieheni? Vainaan juomanlaskijako? Taikka oma tytär, tuo, joka vallanhimossaan auttoi vanhan kuolemaa? —

Ilmeillä ja liikkeill' ei, vaan selvästi sa todista! (Yhä nopeammin.) Orjaniko, jota itse hairahduksissani syytin? Sattumako? luonnonlaki? Sotilaatko? porvaritko? (Osoittaen yksityisiä sormellaan.) Tuoko? Tuo? Vai tämä?

VANHUS (joka edellisen aikana on noussut ja seisonut paikallaan silmät salamoiden ja rinta voimakkaasti kohoillen, sammaltaa nyt muutamain epäselväin äänteiden jälkeen ankarasti ponnistaen.)

S--A!

GÜLNARE.

Puhuuko hän?

RUSTAN.

Hullutusta! Epäselvän ähkymisen puheeksiko muutatte? Jos voit todistaa, niin tee se! Sitten taivas alas syösköön. Sano nimi, päätä työsi! (Kurottaen paperia.) "Kuninkaanne murhas" —?

VANHUS (laskien muutamain kiivaiden liikkeitten jälkeen äkkiä haavoittuneen oikean käden sitä pitelevästä vasemmasta irti ja vaipuen kouristunein jäsenin ympärillä seisojain käsiin, hiljaa, mutta nopeasti.)

Rustan!

KARKHAN.

Jumalani, nyt hän kuolee!

GÜLNARE.

Varovaisuus! varovaisuus!

(Kaikki vanhuksen ääressä. Äänettömyys.)

RUSTAN.

Zanga!

ZANGA.

Herra?

RUSTAN.

Kuulitko?

ZANGA. Kuulin.

RUSTAN.

Todellista ei se ole. Harhaa, öistä unta; sen vain houraa sairas päämme, kuumeessa me niin vain näämme. (Kello lyö.) Kello kolme lyö! — On kohta päivä. Kaikki silloin haihtuu! Valveille ma ravistaudun, aamu-ilma henkii otsaan. Päivän tullen kaikk' on selvää, en oo enää rikollinen, ei, taas olen, mitä olin.

(Muuan kuningattaren palvelijatar, joka aikaisemmin oli lähtenyt, palaa tuoden pientä pulloa haavoittuneen avuksi.)

RUSTAN.

Kas! Tuo eikö Mirza serkku? — Myös yön haamu, niinkuin nuokin, jotka äijän ääreen taipuu. Puhallus, ja kaikki haipuu.

Ei, ne jää? ne saapuu? uhkaa? Päättyvän tää viel' ei näy, katsotaanpa kuinka käy.

GÜLNARE (nousten vanhuksen äärestä.)

Turhaa! Sydän seisahtui; varmaa on: hän kuollut on jo. (Huomaten Rustanin.) Ootko täällä viel' ja uhmaat?

RUSTAN.

Ruhtinatar, sana vielä! Mit' on tapahtunut täällä, mikä osani on siinä; laskekaamme, jakakaamme, mikä sun ja mikä mun. Monet palvelukset tein, tämän maasi voittoon vein, nyt sen kaiken sulle annan, päästän, mikä sitoi sun. Aarteet parhaat valikoi, ota rikkahimmat maat, korut, helmet, kaiken saat; mulle jätä tyhjä korpi, jossa kaipuu, köyhyys asuu, kultana vain päivänpaiste, mutta valta olkoon mun.

GÜLNARE.

Sulle valta? Kahleet sulle! Hänet vangitkaa!

RUSTAN.

Sa mieti! (Taka-ala on vähitellen täyttynyt sotilailla.) Sana vain, ja sotilaat, jotka taistelussa mua jumaloi —

GÜLNARE.

Mun puolestani, mut ei mua vastahan. Kas! he siirtyy puolelleni. Tulkaa, tulkaa turvakseni!

(Sotilaat ja päälliköt, jotka ovat seisoneet Rustanin puolella, siirtyvät toinen toisensa jälkeen vastakkaiseen riviin.)

RUSTAN (huutaen heille.)

Seis!

GÜLNARE.

Hän vihamies on, tulkaa!

(Kaikki, muutamia harvoja lukuunottamatta, ovat siirtyneet hänen puolelleen.)

RUSTAN (paljastaen sapelin.)

Hyvä, taistelkaamme sitten! Zanga, sido säiläni vaskivitjoin vankasti! Miekka maalle ruostumasta, kuollessain sen jätän vasta.

ZANGA (itsekseen.)

Nyt on eessä kuumat paikat.

(Hän poistuu Rustanin seljan taitse vasemmanpuoleisen oven kautta, joka jää auki.)

RUSTAN (taisteluasennossa.)

Tulkaa tänne! Kaikki, kaikki!

GÜLNARE (astuen häntä vastaan.)

Ei, suo palvelijain olla; iske minut, uskallatko?

RUSTAN (väistyen.)

Kaikki muut, vaan sua en!

GÜLNARE.

Hurja, isän tapoit kerta; kammoatko verta?

RUSTAN (peräytyen hänen tieltään.)

Zanga! Zanga!

GÜLNARE.

Nyt siis toimeen! Eespäin! Hyökätkää! Nyt kiinni heidät!

(Hän astuu etualan oikealle sivulle. Siellä olevat, Karkhan etunenässä, kääntyvät perälle. Taistelua.)

Rustanin ääni.

Zanga! Zanga! Ratsuni!

PALVELIJATAR.

Ruhtinatar! kauhistusta: katsokaahan tuonne, musta jonne juuri pakeni, — kas kuin soihtu loimuava kädessään hän juoksee halki laajan linnan; pelkään että hän sen pistää palamaan.

GÜLNARE.

Menköön linna, menköön henki, kunhan hänet surmataan!

(Hän kiiruhtaa palvelijattarineen oikealla olevasta sivuovesta ulos. Vanhus on jo aikaisemmin viety pois. Käsikähmä on siirtynyt perällä olevalle pääovelle. Aseitten kalsketta. Lyhyt väliaika. Sitten kaikuu ovesta joitakuita harpunsäveleitä, ja niiden seasta kuuluu Rustanin ääni useaan kertaan huutavan: "Zanga!" Näyttämö peittyy.)

* * * * *

Lyhyt maalaishuone; ovi perällä ja oikealla sivulla. Pimeä.

Mirza astuu lamppu kädessä peräovesta sisälle.

MIRZA.

Eikö hänen ääntään tuo? Taaskin hänen, kuten luulen, avunhuutoansa kuulen, kuin ois hengen hädässä. (Kuunnellen vasemmanpuoleisella ovella.) Ja ma yksin oon, ei kenkään kuule mua, lohduttain, moiti hupsuksi ja sano, ett' on turvassa hän täysin, tuskani mun totta vain.

Ei, en voi ma tätä kestää! Ei, mun täytyy etsiä tänne joku läheinen, tyhjentää tää huolten taakka, sydäntäni keventää! (Oikeanpuoleisella ovella.) Isä, rauhassako nukut, mua ja tuskaani et muista?

MASSUDIN ÄÄNI (oikeanpuoleisen oven takaa.)

Mirza, sinä?

MIRZA.

Minä juuri. Murheissako myös sa valvot, hänest' oot myös huolissasi?

MASSUD (ulkoa.)

Mitä kello?

MIRZA.

Kolme löi se.

MASSUD.

Sisään käy.

MIRZA.

Sun luokses?

MASSUD.

Niin! Yhdcss' sitten tupaan käymme.

MIRZA.

Todellakin? — Isä hyvä! Minä tulen! — Jumalat, huomaanne ma hänet uskon! Kun on muussa aatos, mieli, muusta kun mun haastaa kieli, suojatkaa te kalleintani! Ei vain kärsimyksistä, vaan myös toiveist', aatoksista, ettei turma häntä kohtaa, kunnes sieluni on taas hänen luonansa, ja kunnes rukoilla ma jälleen voin.

MASSUDIN ÄÄNI.

Etkö tule?

MIRZA.

Tässä olen. (Avaten oven.) Ylhäällä jo? Vaatteet yllä? Isä, oo kuin hyvä oot! (Astuu ulos.)

* * * * *

(Metsäinen seutu. Oikealla etualalla esiinpistävä kallio, perällä silta samoin kuin toisen näytöksen alussa. Pimeä. Etäistä taistelunmelskettä, joka vähitellen vaimenee.)

Sitten saapuu Rustan haavoittuneena, Zangaan nojaten.

RUSTAN.

Zanga, katso, kuin käy taisto?

ZANGA.

Taisto? Sano ennen: pako! Miehes väistyy, pakoon pötkii, loput vihamiehen miekkaan kaatui tuonne korven hiekkaan.

RUSTAN.

Näinkö kävi? Tääkö loppu?

ZANGA.

Syytä käsiäsi siitä! Pallo lentää niinkuin lyöt. Oisit, kuten tahdoin, silloin, kun meit' ahdistivat siellä hämmingissä kaupungin, oisit silloin suonut mun, kuten linnassa ma tein, sytykkeitä viskoa, kauhun tyhjentämät kadut, talot, kaikki tuleen peittää, ois he tainneet ajon heittää, toisin oisi käyneet ladut.

RUSTAN.

Peto! Noinko surmaa paljon? Ja ken tietää, onnistuiko?

ZANGA.

Onnistuiko? Siinä solmu: rikos ei, vaan vaara saanee hurskaan sielun kauhuihin? Uskalluksin puolinaisin, askelin noin horjuvaisin tahdoit suuruuteen ja valtaan, tietä mahdin jyrkän kaitaan korkeuksiin kiivetä? Monet sekalaiset aineet vallan sisuksissa riehuu, tuskin kymmenenkään maan hävityksen tulilaineet vastaa seosta, mi kiehuu sulatossa: mutta niskaan vuosisadankin kun viskaan, lempeydellä muistellaan, kuonan raudast' tuli poistaa, kuningas kuin kulta loistaa. Sin' et sitä kestää voinut, mielin ahtain unelmoinut kauas oot; jos tahtoo voittaa, täytyy uskaltaa; siis tälleen alhaisuuteen palaa jälleen!

RUSTAN.

Palvelijalta kuulla moista, viettelijältä, auttajalta!

ZANGA.