Part 4

Viettelijä? Auttaja? Ehkä! Mutta palvelija? Missä herra? Luisuithan korkeuksista, joita kohti sormeni sun tiesi johti, koska tahdonjättiläinen rohkeata työtä väistyi? Sama syy ja rangaistus, sama arvo, vaatimus meillä on; kuin kohduss' äidin samanlaiset oomme yössä.

RUSTAN.

Pelasta siis molemmat! Keino keksi, tue mua! Sillä mikä auttaa sua, joka tunsit rikostyön?

ZANGA.

Mikä auttaa? Sinut myön! Runsaan palkan varmaan saa se, ken sinut luovuttaa. Oo, sun pääs on silkkaa kultaa!

RUSTAN (suunnaten häneen iskun.)

Hirviö ja piru!

ZANGA (ottaen iskun vastaan miekalta, jota hän on pitänyt paljastettuna viittansa alla, ja lyöden sapelin hänen kädestään.)

Seis! Sitä odotinkin juuri. Herroilla on metkut omat, mielellään lyö toivottomat Mikä estää mua nyt säilärautaa syöksemästä s uoraa päätä sydämeesi, siten oman pääni ostain, vaivat maan ja omat kostain yksin iskuin? Eikä sentään; älä pelkää! Olit heikko oppilaani vain, min tein kuvaksi ma itsellein. Rikki lyötynäkin yhä oma työ on mulle pyhä. Pakene! ma tänne jään onnes tähteet keräämään, uuden loiston luoda koitan; kuollut oot, ma palkan voitan. (Viitaten perälle.) Tuolla tiesi! Pakoon käy!

RUSTAN.

Zanga, vielä kerran! Mua seuraa! Mieti, mikä olin; kuinka kaikki mua suosi; muista, kuinka sulle vuosi multa suosiota viljan.

ZANGA.

Murhasta kun syytit hiljan mua, kun avuttomaks luulit?

RUSTAN.

Unhotetaan kaikki pois! Verta vuodan, auta mua! Seutua en tunne lainkaan.

ZANGA.

Seutuako? Etkö vainkaan! Hahhahhaa! Kas, juuri tässä kuninkaan sa pelastit, tai tuo toinen oikeastaan; tässä astui hän sua vastaan. Näätkö tuolla sillan tumman? Niin, tuo onnen ensi tie nyt myös turmioon sun vie. Pakoon! Kosto lähestyy!

RUSTAN.

Voi mua, voi!

ZANGA (osoittaen siltaa.)

Käy tuonne pakoon!

RUSTAN.

Sille milloinkaan en astu! Tuonne käyn! (Kääntyen oikealle.)

ZANGA.

Ho hoi, ho hoi! Katso noita liekkejä, jotka kiertelevät maita. Kaatuneitten henkiä ne eivät oo, vaan sotilaita, jotka soihtuineen sua etsii.

RUSTAN (kääntyen vasemmalle.)

Nyt siis tietä takaisin samaa, jota tultiinkin.

(Kaukaista torventoitotusta vasemmalta.)

ZANGA.

Kuule! Mitä sanot tuosta? Selkäpuolta myös ne ajaa. Etkö usko varoittajaa? Tuolla ties!

RUSTAN (joka on astunut sillalle johtavalle ylenevälle tielle, jääden seisomaan.)

En voi, en voi! Että koskaan uskoin sua!

ZANGA.

Nytkö myöhäks sen näät vasta?

RUSTAN.

Oo, mua huimaa, kauhistaa! Tulet tuikkii kaikkialla, kuume aivoissani riehuu, ja nuo hahmot huojuvat, joita tuskin tajuat, pyörrekarkelossa liehuu. Kiusaaja ja vihamies! Paha henki! Minne ties otit? Ylen tumma olet!

ZANGA (joka on heittänyt yltään viitan ja päähineen ja seisoo aivan mustassa puvussa aloillaan.)

Kuuma on, ja musta olen.

RUSTAN.

Käärmeiltä sun hiukses näyttää!

ZANGA (vetäen tukastaan kaksi liehuvaa nauhaa, jotka ovat olleet hänen hiustensa ympäri sidottuina.)

Nauhoja, vain nauhoja!

RUSTAN.

Ja tuo vaate seljässäsi on kuin sull' ois siivet mustat.

ZANGA.

Pahat poimut, hyvät myös. Niin on meillä maalla muoti.

RUSTAN.

Murhamiehen-jaloissasi loistaa jotain synkeästi.

ZANGA (nostaen ylös varrellisen, mäntämäisen esineen, joka oli jo ennenkin maassa, mutta joka vasta nyt alkaa loistaa.)

Mätä kääpä, laho puu; lyhdyks silti sopeutuu.

(Pitäen koholla tuota esinettä, jonka valo kirkastuu.)

Valaisee sun tiesi tuonne syvyyteen. Vain siellä on sun pelastukses. Näätkö, sinut vainoojat on saartaneet?

(Etualan oikealta puolelta astuu esiin asemiehiä.)

JOHTAJA.

Hän se on! Oot vankimme!

RUSTAN.

Voi!

ZANGA.

Nyt syöksy!

(Vasemmalle, Zangan seljän taakse, ilmestyy sotilaita.)

JOHTAJA.

Tääll' on roisto!

ZANGA.

Syöksy vain!

RUSTAN (rientää sillalle vievää tietä ylös.)

JOHTAJA (vasemmalla olevain sotilaitten etunenässä.)

Tie sulkuun hältä!

(Jotkut seuraavat häntä.)

RUSTAN (näyttäytyy sillan luona.)

ZANGA.

Silta vapaa vain!

(Rustan on astunut sillalle.)

(Ylängön oikealta sivulta ilmestyy Gülnare seurueen ja soihtujen kera.)

GÜLNARE.

Seis! Verihurtta!

ZANGA.

Pelkurina pyövelinkö miekkaan kaadut? Oikea on paikka siinä! Syöksy virtaan, soturina kuole, sankarina kaadu!

GÜLNARE.

Antaudu!

(Joka taholta on saapunut esiin sotilaita soihdut käsissä. Asemiehet tunkeutuvat lähemmäs.)

ZANGA.

Mun perii hukka!

(Rustanin näköinen olento syöksyy virtaan. Samassa hetkessä luhistuu oikealla etualalla oleva kallio. Rustan tulee näkyviin vuoteellaan makaavana. Kaksi poikaa hänen vierellään, samoin kuin ensimäisen näytöksen lopussa. Seudun peittää harso, toinen, kolmas. Henkilöt käyvät epäselviksi. Zanga vajoaa. Pilvet peittävät kaiken.)

RUSTAN (liikahtaen unissaan.)

Voi mua, voi! Ei pelastusta!

(Vuoteen jalkopäässä seisova tummapukuinen poika sytyttää soihtunsa pääpuolessa seisovan kirjavapukuisen soihdusta, jonka tämä sen sijaan sammuttaa maata vasten. Rustan herää. Pojat vajoavat. Pilvet perällä häviävät. Paljastuu sama majansisusta kuin ensimäisessä näytöksessä on.)

RUSTAN (Kavahtaen ylös ja tunnustellen käsivarsiaan.)

Hengiss' oonko? — Vankinako? Eikö mua virta niellyt? Zanga! Zanga! Voi mua kurjaa!

ZANGA (samassa kotipuvussaan kuin ensimäisessä näytöksessä, astuu sisään kädessä lamppu, jonka hän asettaa pois.)

Vihdoin heräät, aamu koittaa, ratsut on jo satuloitu.

RUSTAN.

Piru! Käärme! Murhamies! Saavutko mua pilkkaamaan? Kyinä kiertyy hiuksesi, kypeniä silmäs sinkoo, kätes salamoita linkoo, vaan ma tahdon, kuolevainen, viekoiteltu, kostaa kaiken, ja tää teräs tutkikoon, onko samaa rautaa liha, kuin on otsa, sydän, viha!

(Hän on tarttunut tikariin, joka riippuu hänen vuoteensa vieressä, aikoen paiskata sillä.)

ZANGA.

Apuun! Voi! hän järjiltään on! Mirza! Massud! Kuulkaa! tulkaa! (Hän pakenee.)

RUSTAN.

Pakoon läksi. Mull' on voimaa hänen mahtinsakin voittaa! Pois nyt näistä huonehista, joita kuolonkauhut saartaa!

Tuli sammuksiin nyt tää, jottei vainoojat mua nää.

(Hän sammuttaa lampun. Leveän kaari-ikkunan lävitse, joka ottaa suuremman osan peräseinästä, näkyy taivaanranta päivänsarastuksen ensi merkeissä.)

Missä ovi? Missä pääsy tämän paikan kauhuista? Tännekö mun täytyy kuolla? — Kuule, tullaan! Kallihisti tahdon elämäni myödä — hengilt' ensin jonkun lyödä.

(Hän tarttuu vuoteensa vieressä pystyssä olevaan sapeliin.)

(Massud ja Mirza tulevat. Jälkimäinen kantaa kädessään kirkkaasti valaisevaa lyhtyä.)

RUSTAN.

Mitä, kuningas, Gülnare? Ei! — Se oisko mahdollista? Massud lienet. — Mirza, Mirza! Kuolleitako kaikki oomme? Kuinka luonanne ma olen, kotipirtin siltaa polen?

Älä tuhlaa huomiotas, katsehesi rakkautta pimeälle, sortuneelle! Verivihalla ma maksan, mitä mulle rakkaus antaa. —

Ei, en vihaa sua! Tunnen sen, en sua. — Enkä sua. — Vihaa? Ah, kuin mieli suli, lämmin tulva sieluun tuli! Ei, en teitä, ketään vihaa! Kaiken anteeks antaa voisin! Ah, kuink' kyynelin nyt toisin nään, kuin kiedottuna taikaan, niinkuin ennen lapsuusaikaan.

MIRZA.

Rustan!

RUSTAN.

Älä saavu luokse! Tietäisitpä, mit' on tehty siitä, kun me viimeks näimme.

MIRZA.

Viimeks näimme?

RUSTAN.

Päivät, viikot —

MIRZA.

Viikot? Päivät?

RUSTAN.

Mistä tiedän? Kauhea on ajan mahti.

MIRZA.

Yksi yö kai vain on mennyt?

ZANGA (ilmaantuen ovelle.)

Herra, käsketkö nyt ratsut?

MIRZA.

Etkö muista sitä enää? Eilen — Isä, sano sinä, mieleni käy raskaaks siitä.

MASSUD.

Eilen, etkö sitä muista? tahdoit luotamme sa mennä, pyysit ratsut aamuksi.

RUSTAN. Eilen —?

MASSUD.

Milloin muuten?

RUSTAN.

Eilen? — Ja tuo kaikki, jonka näin, jonka elin, kaikki suuruus, kaikki kauhistava, paha, veri, kuolo, taisto, voitto —?

MASSUD.

Oli varoitus kai loitto, salatuimman voiman työ, jolle hetki on kuin vuosi, vuosi on kuin yksi yö, joka antoi varoituksen, näytti unta uhkaavaa ja nyt toden paljastaa, poistaa yön ja uhkauksen. Tuskin saat sa toisen kerran armon. Kuule ääntä Herran!

RUSTAN.

Yö! — ja oli elämä.

MASSUD.

Yö. Vain unta yöllistä. Katso, sama aurinko, päivää vanhempana vain, joka laski uhmasi ja kovuutesi todistain, kas, se ikimatkallaan nousee yli vuorimaan, katsoo sua kummastellen, kun näin viivyt kuhnaellen: jos sa aiot retkellesi, on jo aika lähtäksesi!

(Ikkunasta näkyvä seutu, joka jo aiemmin on kuvastanut kaikki päivänsarastuksen asteet, sädehtii nyt auringonnousun täydessä loistossa.)

RUSTAN (langeten polvilleen.)

Terve, pyhä aamunkoi, iki valo, onnen päivä! Niinkuin väistyi öinen häivä, säteesi kun säihkeen loi, niin tään rinnan yökin laukee, selkenee ja kirkastuu. Hämäryyden huntu aukee, sortuu salaisuuden muuri: valaistusta seuraa lämpö ja se valoa on juuri. Kiitos sulle! että kauhun verijulma valtakunta oli varoitusta, unta, eikä elämää, ja että sätees kirkkaudessaan, valkaisija kaiken maan, kohtaa minut syyttömänä, eikä pahantekijänä.

Julistakoot sätees aina, syvään joka rintaan paina: yksi täällä vain on lauha onni: tyyni sielun rauha, syystä vapahdettu rinta! Suuruus vaarallista on, maine varjo arvoton; tyhjillä se ilveillään vie niin paljon mennessään!

Niin, sen imarruksista nyt iäks itsein irti sanon, eessäs, setä, polvillani kolmea ma lahjaa anon: —

MIRZA.

Rustan! — Isä!

RUSTAN.

Anteeks ensin! Ota pyynnön kuuman vuoksi eksynyt taas majaas luoksi katuvana!

MIRZA.

Kuuletko isä? MASSUD.

Oo, niin mielelläni!

RUSTAN.

Sitten kiusaajalle tälle, josta varoittivat tähdet, vapaus ja kultaa hälle anna, menköön minne halaa!

ZANGA.

Herra!

RUSTAN (Zangalle.)

Tahdon, että lähdet! Pyydän, isä!

MASSUD.

Toivon samaa. (Zangalle.) Mennä saat, sa olet vapaa! Ota toinen hevosista. Mitä kukkarossa on, jonka matkaa varten annoin, sinun on, ja matkaan lähde!

ZANGA.

Vapaa todella?

MASSUD.

Niin!

ZANGA (Rustania kohden.)

Mitä sanon?

RUSTAN.

Kiitä lähteissäsi.

ZANGA.

Käytän ensi riemastusta. Hyvästi, te hyvät mulle! Kaunis neito, kiitos sulle! Ja nyt joutuin matkallen halki viitain, kankaitten! (Yhdellä hyppäyksellä ovesta ulos.)

RUSTAN (joka on noussut.)

Sitten pyyntö viimeinen! Illalla kun erottiin, herätit mun toivomaan, että Mirza, tyttäresi —

MASSUD.

Älä haasta siitä nyt! Taloni ja tavarani ja'an ma kera katuvaisen; vaan mit' yli omastani, sisin ydin elon maisen, siin' en pyyntöäs voi täyttää, ennenkuin voi aika näyttää, iäksikö meni mennyt.

RUSTAN.

Setä, epäilläkö voit?

MASSUD.

En, ett' et nyt tunne niin; mutta muista: unelmat toiveita ei luo, vaan henkiin entisiä loihtivat; minkä karkoittaa nyt aamu, siemen sinuss' oli siihen; varo! niin teen minäkin.

RUSTAN.

Setä, kuule!

MIRZA.

Kuule, isä!

MASSUD.

Sinäkin käyt hänen puolleen?

MIRZA.

Hän on lempeä ja hyvä.

(Kuuluu hiljaisia säveleitä.)

MASSUD.

Kuulkaa!

MIRZA.

Isä!

MASSUD.

Säveleitä!

MIRZA.

Sana vain!

MASSUD.

Ne lähenee.

(Zanga ja vanha dervisi kulkevat ulkona ikkunan ohi. Vanhus soittaa harppua, Zanga puhaltaa huilua. He soittavat ensi näytöksen lopussa kuultua säveltä.)

MASSUD.

Eikö musta Zanga tuo? Ja vanhus hänen vierellään —

RUSTAN.

Kauhistus!

MIRZA.

Ja miksi? Onhan hän tuo hyvä dervisi, ihmeentekijä, mua joka neuvoillaan ja opeillaan on niinkuin isä ohjannut.

RUSTAN.

Pois, te tummat unet nyt! Isä, sano hyvä sana!

MASSUD.

Kas, he saapuu, kas, he tulee. Kumartavat auringolle.

MIRZA.

Isä, etkö puhu?

MASSUD (hiljaa.)

Kyllä vielä! Kuunnellaanpa; hiljaa!

RUSTAN (samoin.)

Mutta sitten —?

MIRZA (samoin.)

Lupaa!

MASSUD.

Hiljaa!

RUSTAN ja MIRZA (kietoen käsivartensa toistensa ympäri).

Isä! Setä!

MASSUD (kuunnellen yhä ulkoa tulevia ääniä, tehden vasemmalla kädellään myöntävän merkin, hiljaa.)

No niin, olkoon!

(Rustan ja Mirza vaipuvat polvilleen häntä ja toisiaan syleillen. Sävelet kaikuvat edelleen.)

Esirippu.