Part 1

language: Finnish

MUISTOJEN MAILTA

Runoja

Kirj.

HILJA LIINAMAA-PÄRSSINEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

SISÄLLYS:

Vankikammio: Punavangille Vankikammio Kammo: Kammo Kauhujen yöt Teloitettu Äänet vaietkaa Jäitä Myrsky käy Kiviä sataa öinen tanssi Kirottu äiti Elinkautisvangin hourailua Kärsimysten lapsia: Nuori toveritar Kaunis on vanki Punaorpo Aamutuokio Ilotyttö Vanki vanhus Häät Kuritushuoneen kirkossa pitkänä perjantaina Hosianna Toivotus ehtoolla Suru ja kaipaus: Itkee Ilta Meri huutaa Tervehdys Keväälle Lauluni Talttumus Hiljaisuuden hetkiä: Hiljaisuudessa Lapsuuden taika Unho Yönäky Kevään ihme Kukkaissade Täällä Laulajan iltahetki Sävel Pois muurit: Pois muurit Kestä Ääni Ylösnousemus Jäähyväiset Aika: Aika Repaleruhtinas Nälkäkuolo Äiti pojalleen Vapaita säkeistöjä vapaudessa: Punaiset unet Kevään laululinnulle Ensimmäiset vuokkoset Muistatko? Kesän viimeisen kukan Omenapuut Vapaa työ Nukkuva maa Taistohon lähtevä Muistojen puutarha: Jos laulun kuningas Viertä niityn, tuoksuvaisen Se kulta, jota sulta sain Kätes kaulahani Sun luokses tulin Sano armas, miten oma niin Pääni sun polvies varaan Sun kauttasi uudesti synnyin Suljetun uutimen takana Oi säästä Sä ellös sure« Etsin aatoksin ja askelin Tunnetko ystävä oi Jo syksy tulee, talvi myös

Vankikammio

PUNAVANGILLE

Ota köynnös kukkasista sellin, sydänverin kostutettujen. Poimitut ne käsin ovat hellin. Sarka oli pitkä, sumuinen.

— Kiirastulen, pistinkujanjuoksut kestit. Ota kiehkurani tää! Soisin sulle suven sulotuoksut, matkaa voittoisata, välkeää!

VANKIKAMMIO

Kidutuskammio, kolkko hauta, jossa me vuosia kärsittiin. Sieluhun leikkoi kahlerauta, painoi muotomme murruksiin.

Teljet ja puomit, ikkunakaitteet, piikkinen, pistävä ristinpuu. Kammoksi, tuskaksi laaditut laitteet, joita ei kuvata taida suu.

Tunnoton muuri kiroja syytää, jumalan päivän karkottaa. Rautainen pakko sydämet hyytää, myrkkyä kylvää katkeraa.

Hauta, min pohjassa liejussa maata täytyy meidän vuosia niin. Ei sen hirmuja kuvata saata. — Kuinka ne muinen kestettiin?

Ristinpuu, johon kiinni me lyötiin käsistä, jaloista riippumaan. Hopeapenninki, jolla me myötiin taakan painavan kannantaan.

Pilkat ja pistot, etikkajuoma, karvausmalja pohjaton, helvetin piina ihmisen luoma, meidän, meidän se nieltävä on.

Värjyvä uhri, kauanko kestät nuolet rintahan taittuneet? Jumalaisvoima, kuolon mi estät, vieläkö vapaiksi meidät teet?

Kammo

KAMMO

Huutaa horna, hirtehiset viskelevät vimmojaan. Kiitää keijut kummalliset silkkisissä hunnuissaan.

Muurit huokaa, nauraa ovet, hyppii lankakeräset. Ikkunoissa inhat lovet, mataa niistä käärmehet.

Syöjättären kynnet syöpyy saakka sydänverehen. Sielu harhaa, kauas yöpyy. — Istun, istun vavisten.

KAUHUJEN YÖT

Voi, taivaat vierineet on alas, on vuoret päälle kaatuneet. Jumalat voimansa nyt salas, ja voittajat on paatuneet.

On pimeys, ei tähti kiilu, yön halki pauke kajahtaa. On päitten päällä surman piilu, ja kuolon arvat lankeaa.

On onkaloissa kalman höyryt ja epätoivo, hämmennys. Olennot laihat, luiset, köyryt vain valtaa kauhu, tyrmistys.

Inehmot, jotka hetki sitten viel' uskoi suureen unelmaan, nyt haavoissa on tutkaimitten, ja verta vuotaa virtanaan.

Ei yksikään nyt silmäluomi asetu öiseen lepohon. Sydäntä painaa rautapuomi, ja povi kahlehissa on.

Ja kasvoilla on kuumepuneet, niin outo liekki silmien. On toiset maahan polvistuneet, ja toiset tähyy vaieten.

Mut käytävällä kumahtavi vain askelehet raskaat niin, yön äänet jylhät leikkoavi ain' asti luihin, ytimiin.

Ja ovihakain kalskahdusta mies uljahinkin säikähtää. Jos kenet tempaa horna musta, ei huomista hän päivää nää.

Ken lieneekin, ei enää ikään hän armastansa nähdä saa. Ja manan mailla kukka mikään ei taida tuoksuin kukoistaa.

Lie isä, eipä polvellensa hän koskaan nosta pienoaan, kun teloittaja piiluinensa on lyönyt niska-nikamaan. —

Kadonnut yöst’ on tähtikajo. Soi surman laukaukset vain. Ja päättyy elon ratsas-ajo, päät maahan vierii kumahtain.

Voi, yöt on pitkät komeroissa, on kuin ei koskaan valkeneis uus päivä, vaan jo aamun koissa pois sielun manan henget veisi

TELOITETTU

Mitä kaivat mies? Miks’ maata sun lapios ruoppaa? — Kova kohtalon ies, manan sarkahan kaivan kuoppaa.

Miks’ ryysysi sä otit yltäsi, kammona seisten? — En ymmärrä. Olen saartama surman peisten.

Mikä hirmu se tää palon silmies pohjista purkaa? — Oi orvot ne jää. Kivet itkekää, kalliot surkaa!

Miks’ tuijotat niin sysimustin, synkein muodoin? — Minut ammuttiin, sydän ehtyi syöksyvin vuodoin.

Miks' jälkesi sai kulumattomat korpehen, suohon? — Ne on kauhuna kai; upotettiin ruumiini tuohon.

Miks’ käyskelet ain’, kun on kuolon kentillä kuudan? — Sitä käyn odottain, kunis pasuunan äänellä huudan. —

Miks’ rauhaton yö; käy peikot pelosta hullut? — Ajan mittari lyö. — »Ylös vainajat, päivä on tullut!»

ÄÄNET, VAIETKAA

Hiljaisuuden kapaloista tuuli nostaa pään, aavikkojen lentomatkaan aukoo siipiään.

Vankimajan unohdetun äänet saavuttaa; toimen kalske, teon tenho kutsuu, kumajaa.

Kulkee tietään tuulen henget näkymättömät. Vangitulla houreet herää, innot viehtävät.

Tahtois maailmoja luoda, vuoret paikoiltaan siirtää, käydä ottelohon kuumaan, valtaisaan.

Hurja toive! — Muuriin nyrkin kiroten lyö mies. Nähkää silmäin villi roihu, hehkuu poven ties.

Kauhistus! Ei hiilos herkkä kestä lietsontaa. Tuli karkaa, polttaa, tuhoo. — Äänet, vaietkaa!

JÄITÄ

Jäitä sataa. Tuisku ikkunaani lyö. Raskahasti hetket mataa, synkkä vangin yö.

Ihmispedot sydämeeni jäiset rakeet heittää. Kukkaiskedot hyytyy, katoo onnen takeet; hanki unten tarhat peittää.

Tuuli tuima auki kiskoo ikkunan. Louhettaret lunta viskoo vangin majahan. Tunkee tänne ryöppy jäinen koston viima nuolipäinen. Tuisku seinään lyö.

Kolkko vangin yö. Ryntään vuotehelta kimmoin, tuskan vimmoin, huudan auttajaa. Mutta kinos lattialla on kuin käärinliina. — Kostotarten raivo, piina niinkuin kuolon halla mua kouristaa.

Jäitä sataa. Kylmä kinos hautaa mun. Oi mä tukehdun. Hetket raskahasti mataa, aika pysähtyy. Jäitä, jäitä nuolipäitä sydämeeni lyö. Ylläni on huuru, hyy. Sammuvi silmäni. — Kolkko vangin yö.

MYRSKY KÄY

Myrsky käy. Myrsky käy ankara sielussain. Aaltojen villit karjat vimmaten ryntää, vauhkona harjat mustia vakoja kyntää. Kohtalon jumalat iskevi noin ukkosin ja salamoin.

Myrsky käy. Olen mä vain huojuva, särkyvä haaksi, kohta mi hajoo. Sirpaleet sinkoo eteen ja taaksi, masto jo vajoo syvyyden nieluun.

Myrsky käy. Kaikkien ilmojen tuulet lietsovat sieluun hirmuisen sään. — Kertako kertovat huulet tarinan tään: »Hukkui, hukkui laiva etsijämatkallaan.» — Laantuuko ihmisen vaiva milloinkaan?

Myrsky, myrsky käy. — Ei loppua näy.

KIVIÄ SATAA

Kiviä sataa mun vasten kasvojani, tuhannet kädet niitä heittää. Mä maassa makaan, ei kuule ainoakaan, ja ryöppy allensa mun peittää.

Kiviä sataa, kivuista, tuskista mä väännyn. Särmäisiin teriin mä vaivun veriin ja kuoliaaksi näännyn.

Kiviä sataa, rikotut jäseneni, pääni. Ja alle paasikon tukahtuu heikko ihmisääni, niin voimaton.

Kiviä sataa, vain kammon kalskahdukset pois kaiku kuljettaa. — Kiviä sataa, yön aukee tummat ukset, ja valo katoaa.

ÖINEN TANSSI

Sydänyönä kun koppihin paistaa kuu, ovi lukittu äkkiä aukenee. Ei jalkojen kapse, ei kalke muu nyt kuulu, kun luokse he astelee.

Käsin heiluvin, kasvoilla vääristys he vuoteeni ympäri piirittää. Mikä tungos ja outo hämmennys, yhä kasvaa joukko, en loppua nää!

He, vainajat, syöksyvät haudoistaan, kenen rintaa keihäs noin lävistää, kuka viittaa kauheita haavojaan, ken raajaton raukka, murskana pää.

Lasikatsehin, huulin liikahtavin mua kutsuvi olkaani koskettain: tule, joudu jo öisehen tanssihin kera kuolon haamujen karkelevain!

Lyhyt tuokio, koppini tää avartuu, parit pyörivät vinhassa vauhdissaan. He kuoppasilmin, irvessä suu noin heittävät luurankovartalojaan.

Kuu paistoi, kiihkeät soi sävelet. Oli vainajat vallassa hurmion. Mitä tää? — Mua jäiset huuloset nyt suuteli. — Hoippusin pois, tajuton.

KIROTTU ÄITI

(Lapsensurmaajan jouluyö.)

»Ken itkee kinoksissa, ken, ja syvyydessä metsän jylhän? Vain äänen kuulen, löydä en, oon kiroissa mä taivaan ylhän ja elinkautisvanki.

Yön korpeen lapsi eksyvi, mä kaahlon, kaahlon luoksesi, on kylmää syvä hanki. Mä kuulen itkus tuskaisen ja valitukses avuttoman. — Ken toi sun tänne korpehen ja vereen tahri kutrin soman?

— 'Oi äiti, äiti’, vaikeroi suu pieni, vapiseva. — Jo jäätyy, jäätyy, voi ja voi alaston lapsi, paleleva. Sun kiedon untuvihin ja tuudittelen hussasaa, niin olen hellä, hellä,

saat kullannuppu uinahtaa, sylissä lämmitellä. — Mut minne eksyit, mihin? Huu, kuinka korpi remahtaa: jo lapses kuoli, kuoli. — Mä surmasinko? — Kamalaa, sen teki mielipuoli, — mä enhän lasta lyönyt.

Huu, kuinka korpi ilkamoi: on musta, musta yö nyt! Mut lapseni, ah voi ja voi, liikuttaa kättä sinervää, jää peittää silmän sumeen, ja hervahtavi pikku pää, laps tuupertuvi lumeen.

Voi valkokutrin silkkisen miks tahrasin mä verehen!» — — Näin äiti kurja läpi yön valittaa pillomustaan, ja varjo synkän surmatyön uhoopi kiroustaan.

ELINKAUTISVANGIN HOURAILUA

Hah, hah, haa! Kopin ovi aukeaa, avain kalskahtaa.

Naura, naura, väännä suu, kalvas elinkautisvanki. — Oven sulkee rautakanki; öisin paistaa kuu.

Hah, hah, haa! Päivän mittaan kolmasti ovi aukee hetkeksi, taas jo kiinni saa. —

Miksi naura et? Täällä ovat oudot eljet, sadat lukot, sadat teljet, rautakahlehet.

Hah, hah, haa! Istuu vangit kopeissansa niinkuin kuvat paikoillansa. Ah kuin naurattaa!

Hah, hah, haa! Kaukaa kuuluu kumma melske moukarien kalke, helske. Järkähtävi maa.

Hah, hah, haa! Linna romahtaa. Ristikot kuin kaislat linkoo, ovet sinkoo. Kalvennehet varjokuvat kopeissansa havahtuvat. — Vangit, naurakaa!

Kärsimysten lapsia

NUORI TOVERITAR

Kiviseinät tuskani huutakaa, ovi musta ja ruudukko harmaa. Mua rautainen nyrkki kouristaa ja telkien kalske karmaa.

Vuos vuodelta ehtyy nuoruutein, sydänhaavat tihkuvat verta. Niin raudan raskas on kahlehein, se kertako taittuu, kerta?

Ypö yksin mykkänä tuijottain ja piikkomekkoa kantain mä riudun kätkien kaihojain luo lehtojen, nurmikkorantain.

Tinakulho kurja on polvellan’, vesi suolainen, pala karvas. Vilu tunkee säröistä ikkunan. — Ah, ken nämä vaivat arvas!

Talo tää on herjan kurimo, joka sopessa parkuu, jyskää. Poven kiusatun aukee onkalo, ja syvyyden voimat ryskää.

En valvoa voi, en nukkua saa mä vierahan silmäämättä. On kaukana ystävä, koskettaa en voi rakastettuni kättä.

Vain joskus toverin nähdä saan kuin tähtösen pilkahduksen. —- Lie vapaus ollut unta vaan, — yhä salpa on päällä uksen.

On vankilan pihalla aitio kuin suppilo ahdas, se tieni. Ei ulotu sinne aurinko, ja taivasta tilkku on pieni.

Minut sinne hetkeksi saatetaan ja kirkkohon sunnuntaina. Tää hirtehis-ilve se totta vaan on mielehen muistuva aina!

Joka soluhun tunkee pisto sen, ei poltto se lievity laisin. — Lumo yksi tok’ on, ruso taivainen, se on aatteeni tuo ihanaisin.

KAUNIS ON VANKI

Kaunis on vanki, kun lumivalkein kasvoin kirkkohon kiiruhtaa. Kiehkura niinkuin orjantappuraseppel otsalle lankeaa.

Askelin tyynin seuraa kalpea vanki joukkoa harmajaa. Kaunis ken syytönnä käy kera kärsimyslasten polkua katkeraa.

Kalpea vanki hän sinisilmät nostaa puoleeni penkistään. Tunnen katsehen lempeän heijastuksen, kuin lumotuksi mä jään.

Kaunis on ihminen aattehen aateloima. — Kaihoni vain heräjää: josp’ olis vanki sun kanssasi kohtalon kalkki suotu mun tyhjentää!

— Kuulen urkujen soiton, sävelen tumman, penkkihin painan pään. Suljen silmät ja taas surunlempeät kasvot kuin unen kaunihin nään.

PUNAORPO

Tuntemattomista maista kiidätteli kipunaista tuulen pyörre — lapsukaista.

Suojannut ei kotilehto, taistotanner vain sen kehto, mieron polku elon ehto.

Silmä pieni kyynelissä. Isä, äiti — ken ja missä? Kylmä sointu sävelissä,

jotka tuutilullaa laulaa. Vieras käsi lasta kaulaa. Varhain suru punoo paulaa.

Puhaltaos tuuli vieno, kun käy tietään orpo pieno. — Eessä taival, outo tieno.

AAMUTUOKIO

Kodin köyhän lapsi. Jo varhain oli suistunut maailmaan. Niin nuori ja kautta harhain tie kulkenut vankilaan.

Mut nyt hän neitsyt on pyhä noin äitiysvuoteellaan. Ovi vaikk' oli teljetty yhä, tuli enkeli taivaastaan.

Tuli poikanen: tähdenlento niin lankesi päälle maan. Ja äidin kohtalo vento suli lempehen puhtaimpaan.

Nyt ripsin vavahtavaisin kevätaurinko katsahtaa: niin äiti ja laps ihanaisin aamusiunauksensa saa.

ILOTYTTÖ

Ilotyttönen, oi surun tyttö, elon maljasta juoda hän ehti. Sai myrkkyä, sairas on, hervas kuin syksyn kalpea lehti.

Katu kolkko ei suojaa suonut, koti täällä on takana telkein, maja hiljainen, mut miksi hän lyö sun muurejas elkein?

Hän öisin seinähän hakkaa ja nyrkin lyö ovirautaan. Hän raivoten tiliä tinkoo: »Miks tuotu on tänne hautaan?»

Hän väsynyt on, hän on villi, on viisas ja mielipuoli. Ilotyttönen, oi surun tyttö vain varjo on; itse hän kuoli.

VANKIVANHUS

Tappuraa, tappuraa! — Minkä kohtalon hän saikaan? Rukki hyrrää, jatkuu rihma läpi vuotten, ajast’ aikaan.

Tappuraa, tappuraa! — Laskeuupi surun vihma hiuksille harmajille, poskillensa kuoppaisille.

Tappuraa, tappuraa! — Räystään lintu sirkuttavi, lintu vapaa, siivellinen. — Kuuluu kurkein koikuminen.

Tappuraa, tappuraa! — Kurjet etelästä palaa. — Vanhus nyyhkyttävi salaa; sormet hiljaa vapisevat.

HÄÄT

Iltaviesti »hyvää yötä» tuulen myötä lentää läpi ristikon. Täällä lempi, syömen syttö, vankityttö, sinut kahlehtiva on.

Nuorukaisen tuolla soman — onnettoman — kuukaudesta toiseen näät. Täällä teidän kihlajaiset, ainokaiset, mutta milloin ovat häät?

»Hyvää yötä» kuiskaa huuli, kantaa tuuli ikkunasta ikkunaan. Kuuhut katsoo, tähdet kiiltää, rintaa viiltää. — Tääll' ei häitä milloinkaan.

KURITUSHUONEEN KIRKOSSA PITKÄNÄPERJANTAINA

Häväistyksen pitkät penkit, ilottomat istuimet, juovanutuin, sinihuivein niissä vaimot sataiset.

Otsan oudot poltinmerkit, ristijuonteet nähdä saat. Ohimoilla varjot synkät, posket laihat, kulmikkaat.

Piinavirsi vaikerrellen kohoo yli huulien. Tuskan tumma laulu tunkee kuoristossa kumisten.

Elon ristinpuulle lyödyt, syljetyt ja suomitut haavojansa vaikeroivat. — Päiväkin on sammunut.

Tuskaa kauheata tätä itkee taivas, itkee maa. Haudat aukee. Vaiva, hätä tyrskinähäh puhkeaa.

Pohjaan asti tyhjennetyn elon maljan katkeran muistaa he ja eksytetyn retken, tuhon kauhean.

Rivit tiiviit vavahtavat, huulet rukousta soi. — »Ikirakkauden voima joudu kirvoittamaan, oi!

Avaa paratiisin ovet, saata iloon sortuneet. Kyynelistä tulvi tiensä, verta tihkui askeleet.» —

Yllä piinavirsi kaikuu, nyyhkytyksin painuu päät. Häväistyksen istuimilla sadat vankivaimot näät.

HOSIANNA

Nyt kirkon kattoholvi avartuu, on kuni pääskyt siellä lenteleis, ja vangin kyynelhelmen pyyhkäiseis pois käsi hellä. — Hymyhyn käy suu.

Niin väräjävin äänin laulu soi, ja valot leimahtavat liekintään. Pyhimyshohde vanki-naisten pään ja kasvot kalpeaiset kimalloi.

On juhlahetki lyhyt, ihmeikäs, surujen lapset kuoroin kaiuttaa nyt hosiannaa. — Kuinka ihanaa: »Sait, hyljeksitty, suojas, ystäväs.»

Ja Kristus-kuva katsoo pyhättöön, soi kuiske jumalaisten huulien: »Käy turvaan, vaimo, lienet syntinen, jos puhdas ken, hän kiven heittäköön!»

Soi hosianna, hosianna vaan. Säteilee satain silmäin tuikkehet. Ja juovanuttuin alla sydämet pysähtää katsehesta Messiaan.

Mut äkin kuva putoo. Lumous on pois, ja seinät, katto luhistuu. Ja vihaiset vain kivet sinkouu. Ilmoille tunkee parku, kauhistus.

TOIVOTUS EHTOOLLA

Tule, jumalaishengetär, oi, tule hiljaa! On luola, on kaamea vangin hauta, se kasvaa kuoleman liljaa. Sä väistytä rauta, tule, suutele hiljaa nyt häntä, mi yhä ja aina vain niitti kyynelviljaa ja karvausmaljasta joi!

Tule oi, tule hiljaa! Käsi hellästi otsalle paina, pois vieritä tuskan vuori ja kosketa kutrejaan, mi loistettaan vain muureille jakoi.

Tule, valkea hengetär, oi! — Hän on nuori, ja kahlehen hälle he takoi. Oi kirvota raskahat siteet; sytä kirkkahat kiteet ja kukkia, kukkia luo.

Tule oi, uni lauhkea suo! Sä kasvata elämän liljaa! — Suutele hiljaa!

ITKEE

Itkee vanha värttinä aamun ensi hämärässä, itkee tinatuopit tummat, itkee rukki, viipsinpuu; kirkuu kaikki lukot kummat, parkuu rautaovet. Itkee päivä, illansuu, nyyhkyttävi povet. Itkee kovat olkiparmaat, nutut juovikkaiset, harmaat, puiset kengät, piikkopaita, lautakopin kolkko aita. Itkee palkit permannon, säleet rautaristikon. Itkee vangit ikävässä, värjyy yössä värttinä.

Suru ja kaipaus

ILTA

Taas illan pilvet yli maan hämyisen hunnun luovat. Ja taivon rannan siinnollaan kaunistaa kultajuovat.

Ja aukee lumi-ulappa, jot’ ennen kiisin suksin, ja saaren rannat, majakka utuisin kangastuksin.

Ja tuolla sadun hämyssä jumalat karkeloivat, ja avaruuden ääristä hiljaiset huilut soivat.

Mä kuljen kera ystävän ääneti, käsityksin. — Oi haavetta! Jo heräjän ja istun ypöyksin.

Mä vanki, muurit ankarat nyt näen ainoastaan. — Ah miksi näin mun jumalat pois hääti taivahastaan?

MERI HUUTAA

Vain kuuluu myrskyn ulvonta, en nää mä merta, merta. En nää mä vihreitä kuohuja, kuten katselin niitä kerta.

Ei muuta kuin ristikko mulle näy; niin hurjina viimat ne ärjyy. Ah muistan laivan, mi aaltoja käy, kuin haavan lehti se värjyy.

Ah minähän olenkin matkaaja; käy kuohut ylitse pääni. Mä muistan eloni autuutta, menetettyä ystävääni.

Yhä kuohut kasvaa, ja muistot nuo ne aaltojen alle vajoo, — ja laivani nielee pyörteen vuo, unikuvat ne särkyy ja hajoo.

Mä havahdun, rautaristikon läpi tunkevi tuuli jäinen. Meri huutaa; ah, meri kahleeton tuo ylväs ja kuohupäinen!

TERVEHDYS

Talven varpunen, viestini vie yli muurin, saata se puistikkoon, kussa mä muinaisin kuljin, konsa mun onneni viel' oli suurin, itse mä nuor' olin myös, toivoja tulvailin. Käyös lunta sä niinkuin astelin vitkaan muistojen käytäviä juurella vaahterien. Puhele puille. — Sä tuskin aavistitkaan, kuinka ne tiedustaa, miksi mä saavu en.

Riennä sä, varpunen, tullessa leppeän illan, siellä ne vuottelevat puut lumivaipassaan. Siellä on kuutamovälke ja taivahan sillan kattaa tähtien vyö, keijut on valveillaan. Kerro sä, että en eksynyt poppelikujaan rannalla vieraan maan virran viettelevän, vaan kävi aatos latuja kaivattujaan tuttuhun puistikkoon, helmassa yön hämärän.

Hertasta astua talvisen illan säässä, tietä kun reunustaa kinosten kimmellys. Pääse en sinne. On ristikko-ikkuna jäässä. Lintunen, puistohon vie kaihoisa tervehdys.

KEVÄÄLLE

Kevät, taikuri parhain, tule luokseni aamulla varhain, kun koppiini kuulen elon kantelon soittoa, niin läheistä, loittoa ja kohinaa tuulen.

Tule, hajoita harmajat seinät, pois kiidätä katto ja anna mun astua siellä, missä pehmyt on ruohoinen matto ja vihreät heinät. Suo nähdä mun taas suvikarjan kulkua tiellä.

Jo riennän. Nään satumaas. Kas kuinka nyt piennarta vilkkaa parikymmentä paljasta nilkkaa, ja kujalla tuolla käy työhönsä väki, joka pellolla, suolla on sankari kuokan ja lapion. —

Vait, tarhassa Tapion säveleitänsä soittaa käki, ja leikkii varjot ja valot noin kumpujen yllä. Ja punaiset maalaistalot mua tervehtää hymyilyllä kuten ennen.

Näin ahoja, niittyjä mennen me kuljemme sinne, missä tuttu on kotoinen rinne ja ranta ja siintävät laineet. — Pois paineet! Soi sävelet ilmojen pirran, ja vanassa virran sinisorsat leikkii ja ui.

Tule, Taikuri, kosketa sauvoin kivimuuria murenevaista! Sydänkukkani nuo lakastui; oli talveni ankara. Auvoin suviaurinko paista, mua muista! Tule, muurit ne suista, minut kihlaa kultaisin soljin, vie ratsuin päistäriköin. — Surin päivin ja öin, ja kauan värttinää poljin.

Kevät, Taikuri, siivet sä suo, ikävöitsen lehtojen luo!

LAULUNI

Ne on ostettu kallihisti, öin raskahin, valvotuin. Moni piikki mun rintaani pisti, pahan enteitä tähdistä luin.

Ne on maksettu kyynelillä. Ja liitto kun solmittiin, suru otsani löi sinetillä syvän synkkihin uurrelmiin.

Mut ain’ yhä nousevi hinta, tulipiirrot vain lisäyy. Ja rikki, rikki on rinta; — oi Runotar, sinun on syy!

TALTTUMUS

Ne lankesi viimeiset auringon säteet mun ohdakeköynnöksiini. Läpipääsemätön levis murheenhuntu ihanimpihin kuvitelmiini.

läks ikkuna peittyi, yöhön häipyi nuo kangastuksien kuvat. Sydän silvottu syki ei koskaan enää. — Kivet haudalla sammaltuvat.

Hiljaisuuden hetkiä

HILJAISUUDESSA

Sä hiljaisuus, mi äänettömin askelin lähestyt öistä vuodettani ja ympäröit mun utukuvin, sua tervehdän ja kutsun mielin ihastuvin mun pieneen majahani.

Sä hiljaisuus, väräjäväisin viulun kielin minulle soittelet kuin muinen luona peilikirkkaan lahden, kun armaan kera kahden kuljimme lempimielin ja lauloi lainehet.

Sä hiljaisuus, pois väistyy rajat, ja aatos siivet saa. Kadonneet lemmenkoiton ajat taas palajaa. Lähestyy kulta tutuin askelin ja katsein säihkyvin sieluni auvon haltioittaa.

Sä hiljaisuus, harppusi vienon suo'os soittaa sävelin tuskin kuultavin. Niin kera armaan astun venhoon, mi ui kuin joutsen valkoisin. Vaivumme öisen suven tenhoon, ja elo vain on ihanuus.

LAPSUUDEN TAIKA

Kaatui päälleni paasi, kivinen seinä. Vihainen isku mun kaasi, heikko mä heinä.

Tuskan kammitsoima taakkani alla. Uupui kätteni voima herpoamalla.

En ole kuollut, en vainaa, raukea pääni. Kiviset seinät painaa nyt elämääni.

Vaan mitä ihmeellistä: kuuluvi mulle kuiskaus — miten ja mistä? — ahdistetulle.

Onko totta vai taikaa kuiske, mi johtaa mielehen lapsuusaikaa, muisto min hohtaa

kirkasna niinkuin tähti laella taivaan. — Ah joko paino se lähti, lievitys vaivaan?

Lapsuus, lauhkeat päivät, riemujen retket, minne, minne ne jäivät onneni hetket?

Lapsuus, luoksesi palaan polttavin povin. Sun ilojuhlihis halaan tulla mä kovin.

Lempeät silmät siellä leikkini varjoo. Kukkaset niityllä, tiellä seppelen tarjoo.

Lapsuus, onneni kehto laulusi helää. Terve taas, kotilehto, lapsesi elää.

UNHO

Turhaan, turhaan odotin lunta, valkovaippaa, yhä märkä sade vain heristeli raippaa.

Selkääni löi imut sen, että mieltä kirvi. Mustana maa multainen vastahani irvi.

Kuulin kuin sen saumoista maahinen näin huusi: »Viel’ ei kypsät kuolemaan kidutetut luusi.

Vielä kestää pieksäntää hermoytimesi. Uhmasit. — Et huolinut suojaa itsellesi.» ᵥ

Kestin. — Jopa vihdoinkin pyhää lunta sataa. Taivaan ratsut hopeiset kiitää linnunrataa. —

Miksi entismurheella sydäntä nyt sären? Unhon lunta heittelee kädet hengettären...

YÖNÄKY

Kukistuu pimentoinen vuori jylhä, ja kuilut ammottavat tasoittuu, avaruus aukee ääretön ja ylhä.

Niin allani mun venho kohouu, mi uutehen mun kantaa maailmahan, jost’ aatos arkaellen uneksuu.

Jäähyväiskatsehen mä katoovahan luon maahan, kun jo tähtöset ja kuu mun kietoo säveltensä soitantahan.

Ja unhotukseen vaipuu kaikki muu.

KEVÄÄN IHME

Kevät on, nyt ruusuja puhkee mun koppini ikkunaan. Mitä nään: on liljakin uhkee ja tulpaani loistossaan!

Kevät on, joka sopessa siintää sinivuokko ja kukkanen muu. Ja taas sydäntenhoni kiintää vihannoitseva koivupuu.

Kevät on, läpi muurien loistaa ilon hehkuva aurinko. Runoruhtinas talveni poistaa, suven pääsky laulavi jo.

KUKKAISSADE

Pyhättöni, koppi hämyinen, ja'at mulle kukkuraisin mitoin tarujas, mä hiljaisuutehen vaivun kummaa kiehkuraista sitoin.

Kukkaistulva putoo ihanin, otan vastaan käsin levitetyin. Näen silmät, hymyhuuletkin, unohtaen, että kerran petyin.

Istun hiljaa, silmin suljetuin, aarteitani tääll’ ei ryöstä kade. Armaat silmät näen, kuulen kuin leppoisasti lankee kukkaissade.

TÄÄLLÄ

Vanki, teljettynä lukkoin taa; suven suloja en nähdä saa.

Mutta täällä paratiisit muut iäisyyden kukkalatva-puut,

jotka soivat kautta aikojen, vaihtuessa myrskyn, tyvenen.

Täällä näen meren valtaisan, elon meren kumman, kuohuvan.

— —

Täällä etsin, kunnes löydän sen Kallehimman helmen: Totuuden.

LAULAJAN ILTAHETKI

Olen kulkija vain, sain maistaa kohlut mä kovat. Elonpäiväni ain’ levottomia, outoja ovat.

Toki sittenkin kun hiljenee päivien vilke, mulle iltaisin satain syttyy tähtien pilke.

Ja sipsuttain runo-impeni luokseni rientää, sydänmurheessain hän haavaini polttehen lientää.

Sulan vahaksi mä, ja anteeksi poveni anoo: tomun peitteessä miks sielu, mi päivyttä janoo?

On juhlaisaa Näkymätöntä palvoa tälleen. Sydän laulelmaa luo vienolle pyhittäjälleen.

SÄVEL

Sävel soi läpi kaikkeuden värikäsnä ja muuttuvin vaihein. Hiushienona, pauhuna sen yhä kuulet tuhansin aihein.

Kas tunturipurona noin se rientää raikuvin ryöpyin. Taas piilossa varjostoin soi hiljaa syömehen syöpyin.

Vain tuokio. — Kuulet sen jo myrskynä seljänteillä, kunis laantuvi, rauhainen syvä hartaus on säveleillä.

Sinipintahan kirkkaan veen se painuu vienohon uneen. Väre hellä nyt saa sydämeen, on viihdytys kiusautuneen.

Ken kärsivä lienetkään, elo ryöstikö kaikkesi? — Toinnut. Taas kuule! Ne helkkyämään käy kaikkeuden ikisoinnut.

Pois muurit

POIS MUURIT

Pois muurit mykät, ahtahat, on mulle auki ikkunat, en ole vanki, orja en mä henki, ihminen.

Pois muurit! Elon ihanuus, sen ehtymätön kirjavuus kuin juhlasaatto näyttäyy ja uniin hämärtyy.

Pois muurit! Elin kerta mä satujen kultapilvissä, soi siellä ihmesävelet ja lemmen kuiskehet.

Pois muurit! Valkopuvussa taas astun kukkapolkuja puutarhani mun suljetun vallassa haaveilun.

Käyn siivillä mä aatoksen kuhunka halaa sydämen, ja aina maailma on uus ja mittaamattomuus.

Mä vapaa, vapaa sittenkin, mun jos he telkes muurihin. Vastaani valot vakamoi, — en tänne kuolla voi.

KESTÄ!

Keskellä leiskuvan tulen, kidutuspätsissä tässä uljasna käy.

Julmat on jumalat taivaan, ei tule pääsyä tuomaan tenhojen henget.

Ihminen, selkein otsin liekeissä seiso. Uhmasi, tahtosi ponsi kuin teräshaarniska luja yksin sun suojaa.

Ihminen, valimon kuuman tulesta nouset ehjänä niin.

ÄÄNI

totuuden puolustajain monituhatvuotiselta kidutuslavalta

Lyö, lyö! Mua soimaa katalin kantein, en pelkää! Ja vaikka käydä mun täytyy nyt kahlituin rantein, — sydän kauhusta jäytyy, kun vitsovi selkää veriraippa; en murru, en vaivu!

Lyö, lyö! Pane ristikon taa, ovet telkitse rautavantein, pue ylleni pakkovaippa; en taivu!

Ei säikytä julmat säädöt, ei polttomerkit, ei häädöt, vaan uhmaten kuolemaa ylös kimmoan ehjänä silleen kuin kotka, mi välttäen surmaa käy lentimilleen. ja uransa pilvihin piirtää.

Lyö, lyö! Mua hurmaa elon tuskat, ne siirtää yli esteen ja muurin. Lyö, lyö! On kerta mun voittoni suurin.

YLÖSNOUSEMUS

Mä luulin, tuli pimeys ja kuolon kolkko yö, mut ylösnousemukseni vain tää on ihmetyö.

Pois alta paatten ponnistaa, min koston koura kaas, päin päivyttä jo kurkistaa vesani uusi taas.

Kuin nuori viinipensas tuo käy keväin lehvimään, niin jälleen ylös havahdun, elohon nostan pään.

Ylitse kiviraunion, mä mihin haudattiin, jo oksani ne kaartuvat puhjeten kukkasiin.

Ja hervonneet on kädet ne, mi heitti kiviään, ylt'ympäriinsä uuden sen mä maailman nyt nään.

Maa uusi on ja soinnukas kuin saari satujen. — Myös täällä kohtaan hänetkin: unteni ihmisen.

JÄÄHYVÄISET

Jää hyvästi, kammio, tuskien tuutu, kivipiirrosseinä ja ristikkoruutu.

Pois riennän, aurinkokukille suoden tuhat suukkoa, päivyen riemua juoden.

Jää hyvästi öitten olkinen soimi! — Unet pois; eläköön elon taisto ja toimi!

AIKA

Valtakuntain, kansojen ruhtinatar lahjomaton, suur’ olet valtiatar, konsa liikut laajalla astimellas.

Herjoihinsa sortuvat Rooma, Hellas. Caesarien pöyhkien päättyy sarja, pilviin piirtää Attilan ratsun harja.

Sinä yksin merkitä taidat leimoin, mikä kestää, paalutat rajat heimoin, kaaoksesta jumalat, uskot nostat.

Kaupunkien mustista komeroista, maankin alta, vuorista, kaivannoista tulvii vyöry, — missä sen ääret näätte?

— Vaunut vierii, vaihtuvi kyytivuorot, airuitten torvien kaikaa kuorot: »Kiitää tietään Ajatar, väistykäätte!»

Vuosisatain sortajat sinä kostat. Spalernaja, Bastilji kauhistuvat. — Entis-luomat vain ovat savikuvat.

REPALERUHTINAS

Näätkö hänet, loihditun, ikinuoren suljettuna luolahan synkän vuoren kiertämässä kampia raskaan suurta vitkaisen ajan.

Hänpä jalosyntyä, jumaljuurta, leikkijöihin luotu ja sankartöihin, solmittuna hornan on kahlevöihin ankaran koviin.

Inha luola, limaiset seinät, katto, permannolla liskoja, kyitä matto, ilma täynnä höyryä tuhahtavaa,— kaamea syvyys.

Tuhat-vuosin kampia siellä viertää, nää ei, kuinka tähtöset rataa kiertää, kulkee kuu ja aurinko tietään ravaa äärellä taivaan.

Tuhat-vuosin loihdussa manausten, onkaloissa kammojen, kauhistusten maistaen vain sappea, herjan juomaa maljasta peikkoin.

Näätkö hänet, kalpean, kaunokaisen, ohimoilla kuultehen hohtavaisen, kauneuttaan tuota ei tunne, huomaa repaleprinssi.

Katso kurjaa ohdakekruunuansa, karpaleita valjulla otsallansa, olentonsa rääkätyn riutumusta piinassa tuossa!

Ruhtinas noin syöstynä hornankuiluun. — Kuka auttaa? Kellä on uskallusta taistoon käydä, tarttua taikahuiluun peikkoja vastaan?

Huilut soimaan! Repaleprinssi tuokaa luolastansa! Valtikka käteen suokaa, pelastakaa sankari kammitsoista, kahleista jalo.

Sammuu tähdet, aurinko koht' ei loista, jollei hornaa ihmisen voima voita, vuoret väisty, vangitun päivä koita aikojen yöstä!

NÄLKÄKUOLO

Mit' on tää tyhjyys, kaameus, ois ihmistenkö asumus alaston luola, vertaa vailla elomme mailla?

Näät, himmeässä sopessa niin karkealla vuoteella risoissaan lepää lapsi vieno, onneton pieno.

On hymyttömät huuloset ja kelmeät sen poskuet, suu pieni itkussansa vääntyy, lapsonen nääntyy.

Vaan äiti polon povelleen lähentää, painuu vuoteeseen, — sois kesken kovaa riutumustaan hän lohdutustaan.