I.

— Kerjäläinen! Kerjäläinen! Hei, pojat! Kerjäläiselle hieman löylytystä!

— Hurraa! Kerjäläistä selkään, huusi koko koulupoikien kööri, rientäen kohti vihollista.

Tämä oli pieni ryysyläinen. Hän vilusta väristen, kantaen pientä koria ja kannua kädessään, koetti päästä kiusaajistaan pakoon. Mutta poikajoukko piiritti ryysyläisen joka taholta. Lopulta ei auttanut muu kun asettua puolustusasentoon päälle hyökkääviä pikkuvihollisia vastaan.

Ylivoima oli suuri, urhoollisinkin vastustus ei auttanut, ja pienen ajan kuluttua makasi poika nurin syyssateesta lionneella kadulla, vieressään sopantähteitä, jotka kaatuneesta kannusta olivat siihen roiskahtaneet.

— Hurraa! huusi poikakööri, nähtyään vastustajansa kaatuneena. — Hahhahhah! Kerjäläisen pitää saada korvilleen vielä.

— Korville kerjäläistä!

Useoiden käsi kohottui ilmaan, ryysyläisen koettaessa kömpiä ylös ja toisten puuskoessa hänet takaisin. Samalla kuului kova helistys eräästä ikkunasta, jonka kohdalla kadulla taisteltiin. Poikajoukko vilkaisi ikkunaan ja ylös kohotetut kädet vaipuivat. Ikkuna aukesi ja muhkean näköinen herrasmies pisti päänsä ulos lausuen nuhtelevasti:

— Ettekö häpeä, noin menetellä tuon pienen onnettoman raukan kanssa! Sukikaa matkaanne, muuten teidät opetan, te junkkarit!

Poikasien kurittamishalu taukosi paikalla ja häpeissään lähti joukko hajaantumaan omille teilleen, jättäen uhrinsa rauhassa nousemaan jaloilleen.

Likomärkänä vedestä ja liejusta, räpisteli poloinen ryysyjään kastuneen kananpojan tavoin, silmäillen samalla kiitollisena sitä jaloa miestä, joka hädän ollessa suurimman oli avuksi tullut. Samalla osuivat hänen silmänsä kaatuneeseen kannuun ja nähtyään sisällön makaavan kadulla, purskahti pienoinen katkeraan itkuun, kokien saada perunan paloja ja lihan tähteitä uudelleen kasaan kannuunsa.

Tätä katsellessa valtasi säälintunne ikkunassa olevan herrasmiehen, hän sulki kiireesti ikkunan ja riensi kadulle.

Poika oli jo saanut muutamia perunan ja lihan palukoita kootuksi uudelleen kannuunsa ja koetti itkien koota toisia lisää.

Herrasmies otti itkevän lapsen likaisesta kädestä, taluttaen hänet portista sisään.

— Äidin soppa! valitti pienokainen tyrskyttäen ankarasti.

— Ole huoletta, lohdutteli herrasmies, saat täältä uutta. Samalla aukaisi hän kyökin oven ja huusi:

— Tytöt hoi! Huolehtikaa että tämä poikanen tulee puhdistetuksi ja ravituksi ja täyttäkää hänen kannunsa ruualla.

Pojalle hän sanoi:

— Kun olet siistitty ja syönyt, tulee sinun ennen lähtöäsi käydä luonani. Sano näille naisille että ohjaavat sinun minun luokseni. Hän pisti pojan ovesta sisään mennen itse toisesta ovesta omiin huoneisiinsa.

* * * * *

Parooni B., oli noin viidenkymmenvuotias, hänellä oli lempeät kasvot, tuuhea musta täysparta, hyvin hoidetut viikset Käytöksensä oli hieno, melkein nöyrän alhainen, huolimatta korkeasta asemastaan yhteiskunnassa. Kaikkia, kenen kanssa tuli tekemiseen, kohteli hän erittäin ystävällisesti; köyhille oli hänen kätensä aina altis tarjoomaan avustavaa almua, palvelijoitaan kohteli hän huomattavalla hyväntahtoisuudella ja oli näin ollen yksi niistä harvoista ylhäisistä henkilöistä, joita kansa todenperäisesti kunnioittaa »hyvänä herrana».

Vieras, joka ei lähemmältä tuntenut paroonia, tuli epäilemättä siihen johtopäätökseen, että juuri hän, parooni, olisi onnellisin mies maailmassa. Hänellähän oli elämän mukavuutta yllinkyllin, yleisissä ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä painoi hänen sanansa paljon, kaikkialla oli hän tunnettu ja tunnustettu ansioittensa puolesta ensimäisiksi miehiksi niistä, joitten hartioilla paljon on uskottu ja jotka uskotut leiviskänsä oikein käyttävät.

Mutta parooni B. ei sitte viisikolmatta vuotta täytettyänsä ollut hetkeäkään tuntenut itseänsä täysin onnelliseksi. Musta varjo oli liittynyt häntä seuraamaan; se kulki aina hänen mukanaan, olipa hän virastossa, maatilallaan, työhuoneessaan tai salongissaan.

Neljänkolmatta vanhana oli parooni tutustunut erittäin sievään ja herttaiseen tyttöön ja heidän välillään heräsi vähitellen vilpitön rakkaus. Hänellä ei ollut muuta toivoa, kun kerta saada polvistua ihanan Fransiskansa rinnalla, vastaanottamaan avioliiton siunausta, joka heidät ikipäiviksi olisi yhteen liittävä. Vaikkakin arasti, toivoi samaa Fransiska, ja heidän onnensa näytti niin suloiselta, tulevaisuuden taivaalta silmiin heijastaen.

Nuorien rakentamat toiveet ovat monesti vain utulinnoja, jotka auringon paistaessa ja tuulten puhaltaessa yhtenä päivänä saattavat tyhjiksi haihtua. Nuoren paroonin ja Fransiskan uinailut olivat sellaisia tuulentupia. Ne rakettiin, muistamatta päivän paistetta ja tuulenpuuskia, muistamatta, että heidän elämänsä oli riippuvainen muistakin kuin heistä itsestään.

Vanha parooni, nuoren isä, saatuaan vihiä poikansa lemmenseikoista, lähetti hänet oikopäätä Pariisiin, muka opinnoitaan jatkamaan. Fransiska, joka oli paroonin yhden maatilan haltijan tytär, alhaissäätyinen tyttö, naitettiin pakolla, paroonin ja isänsä vaatimuksesta, eräälle rikkaalle maanviljelijälle, tehden siten tyhjäksi ne unelmat, jotka muutamia kuukausia nuorta paroonia ja Fransiskaa oli ilahuttanut. Että siinä täydyttiin keksiä useita keinoja, sekä niiden mukana käyttää kovuutta kuin kultaakin, merkitsi vähän. Sillä vanhan paroonin täytyi voittaa; olihan hänen aivan mahdotonta yhdistää sukukilpeensä henkilöä, jonka suonissa virtaa talonpoikaisveri ja jolla lisäksi ei löytynyt muuta kuin hellä, naisellinen sydän, kauniit kasvot ja pilaantumaton naiskunniansa. Vanhan paroonin ainoan perillisen täytyi tulla suureksi mieheksi, saada itselleen puoliso yhteiskunnan ylisiltä, sellaiseen, joka ylevästi ja varmasti voisi ei ainoastaan astua rinnalla, vaan näyttää tietäkin puolisolleen kunnian portaita ylöspäin pyrkiessä.

Ja siinä, perin tärkeässä seikassa, onnistui vanha parooni. Älyä siinä kysyttiin. Poika osoittautui itsepäiseksi, mutta antautui lopulla, saatuansa sen masentavan tiedon, että rakastettunsa lopultakin oli suostunut isänsä vaatimuksiin, mennen puolisoksi toiselle.

Vuoden kuluttua palasi nuori parooni Pariisista. Hänen häänsä kreivitär Pauliinen kanssa vietettiin heti sen jälestä, ja siitä hetkestä ei parooni B. omistanut ainoatakaan ilon tai onnellisuuden hetkeä. Avioliittonsa kreivitär Pauliinen kanssa, oli vaan tavallinen yhdistetty avioliitto, sellainen, joka saattoi heidät pariskunnaksi, ikuisiksi yhdessäeläjiksi, mutta jolta puuttui se keskinäinen side, joka molemmat lähemmältä liittää toisiinsa. Puuttui rakkautta, sitä, jota parooni aina kaipasi ja jota vaan kerta oli saanut tuntea. Se oli silloin kuin tiesi omistavansa Fransiskan aran teeskentelemättömän sydämen.

Kaksikymmentä vuotta kesti yhdessäolo. Parooni kulki askel askeleelta korkeammalle yhteiskunnan ylisillä ja korskea puolisonsa ei tyytynyt yhteenkään astuimeen, ylemmälle oli hänen katseensa tähdätty ja kun hänellä löytyi joitakin edellytyksiä, joiden avulla kävi helpoksi astua ylemmä, ei jääminen tullut kysymykseenkään. Silloin saapui äkkiarvaamatta se viikatemies, joka ei sääli ylhäistä eikä alhaista, ja korkealle pyrkivä ylhäinen nainen löysi viimeisen korkeamman askeleensa vanhan sukuhaudan komerosta, jonne hänen maalliset jäännöksensä suurella juhlallisuudella saatettiin. Parooni jäi yksin, mutta musta varjonsa ei hävinnyt. Hänen onnensa oli särkynyt ikipäiviksi!

Autio ja kolkko olisi nyt entistä enemmän ollut koti, ellei olisi sattunut jäämään perintöä, joka tuoksullaan osasi poistaa pimeämmät, vaikeammat hetket paroonin mielestä.

Vaimovainajansa eläessä ei parooni tuota tuoksuvaa ruusua huomannut; vasta kun muhkea linna jäi autioksi ja emännän istuin tyhjäksi, tunsi parooni tuota raitista, salaperäistä ja virkistävää lemua lähellään.

Julia, kamarineito, jäi taloon emäntänsä kuoltua, ja hän oli se, joka raittiilla suloudellaan herätti huomiota paroonin melkein kylmentyneessä povessa. Hymyilynsä, herttainen kuni kevät-tuulahdus, naurunsa kaikui soittona palatsimaisen talon avarissa saleissa ja viehkeä läsnäolonsa loi lämpöä kylmimpäänkin komeroon.

Huolettomana luonnon lapsena oli hän kasvanut, onnenpotkaus oli hänet tuonut pääkaupungin sivistyneiden pariin ja sieltä oli hän onnistunut saavuttamaan paroonin puolison huomion. Julia oli vasta kahdenkymmenen vuotias, osasi soittaa, hänellä oli kaunis ääni, ja tarkka emäntänsä ei ollut unohtanut antaa niissä kummassakin aineessa hyvää opetusta seuranaiselleen.

Ja emäntänsä kuoltua jäi hän paroonin taloon!...

Vuosi paroonittaren kuolemasta oli kulunut. Rehellisen aviomiehen suruvuosi oli siis lopussa; oliko sellaista ollut olemassakaan, kantoi hän luonnollisesti omana salaisuutenaan.

Ihmeellisen nopeasti oli tämä vuosi kuitenkin ohitse vierähtänyt. Parooni tuskin huomasi sen kulkua ennenkuin se jo oli lopussa. Omassatunnossaan kiitti hän siitä Juliaa, sillä hänen tietääkseen oli tytöllä siihen hyvään parain osa. Hupaisasti kuluivat hetket hänen seurassaan; monasti unohti parooni kaiken muun maailmassa, mustan varjonsakin, sillä kauniin tytön hurmaava viehkeys vei hänet vastustamatta useasti onnen huimaaville pyörteille.

Ja Julia?... Hm! Hänkin oli olevinaan onnellinen. Tosin tunsi hän toisinaan hiljaisuudessa jonkun nuhtelevan äänen povessaan, äänen sellaisen, joka muistutti häntä menneisyyden viattomista hetkistä ja nykyisyyden epävarmoista, mutta kiihkoisasta nautinnon hyväilystä.

Sen äänen hän kuitenkin tahtoi tukahuttaa.

— Ehkä kaikki vielä menee hyvin, lausui hän silloin itsekseen. Onhan niitä kummia ennenkin tapahtunut. Rakastaahan hän minua. Rakkaus kyllä voi syrjäyttää säätyrajat. Ja ellei niin tapahtuisikaan, on kuitenkin ihana nauttia lemmen suloisesta maljasta.

Niissä aatelmissa kului hänen vuotensa. Loppupuolella vuotta hän tosin alkoi hiljalleen muuttua erilaiseksi entisestä, hiljaisemmaksi ja ajattelevammaksi, vieläpä toisinaan suruiseksikin. Mutta kun taas parooni saapui kotiin, nimitti häntä pikku hupakoksi, ja muita mielistelyjä lateli, muuttui hän taaskin entiselleen, samalla kuin ääni povessaan kuiski hiljaa: — Ehkä tällä kertaa jo sovimme siitä. Ja iloisena, käsittämätön, autuus sydämessään, antoi hän taaskin sulkea itsensä hurmaavaan syleilyyn.

Mutta vuoden loppuessa eneni kuitenkin tuo salainen kalvava tuska Julian rinnassa. Useasti oli hän itse aikonut siitä puhua paroonille, mutta silloin tuli aina mieleensä, kuinka sopimatointa, tungeksivaista olisi moinen menettely, ja kun hän kuitenkin oli varmasti vakuutettu sen tapahtuvan paroonin puolelta, jäi se sanomatta, kunnes lopuksi tapahtui seikka, joka sen teki kerrassaan tyhjäksi.

Suruvuotensa loputtua pani parooni toimeen pienet kekkerit syntymäpäivänsä kunniaksi. Niihin saapui useita ylhäisiä vieraiksi, oli iloa ja hauskuutta yllin kyllin. Mutta Juliaa ei parooni »erityisistä syistä» — kuten kohteliaasti edellisenä iltana lausui — tahtonut vieraiden joukossa esiintyvän.

Vaikkakin Julia mieluimmin oli omassa huoneessaan sinä iltana, tunsi hän kuitenkin siitä loukkaantuneensa mitä suurimmassa määrin ja nyt vasta, iloisen seuran rupattaessa salongissa, josta naurun rähäkkä kuului selvästi hänen kamariinsa, käsitti Julia oikean tilansa.

Oi, kuinka hän oli onnetoin.

Menneisyys astui hänen silmiensä eteen niin viehättävänä ja huolettomana, mutta pettäväisnä. Tulevaisuus kuvastui kauheana: ylenkatsetta, armolla elämistä, kenties halveksemista kaikilta — yksin häneltäkin. Ja juuri täniltainen paroonin menettely vahvisti hänen käsitystään siitä. Julia huomasi nyt selvän selvästi olleensa ja olevansa ainoastaan leikkikaluna, jonka arvoon kuuluu poistuminen näyttämöltä silloin kuin leikitsijänsä pelkää mainettaan ja esiintyy viattomana hyvin ylhäisessä sivistyneessä seurassaan.

Katkeruus yltyi raivoksi. Entisen lemmen asemesta tunsi hän nyt inhoa tuota miestä kohtaan; hän olisi ollut valmis repimään silmät sen miehen päästä, jonka ansiota se oli, että hän nyt oli asemassa sellaisessa, että häpeän puna nousi omiin kasvoihinsa sitä ajatellessa. Hän kirosi omaa itseänsä, kirosi maailmaa ja kirosi, katkerasti kirosi paroonia. Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis vajoamaan maan alle, tai heittäymään meren syvyyteen, minne hyvänsä. Löytyi vaan yksi este joka sen teki mahdottomaksi, este sellainen, jota hän kesken raivonsakin tunsi rakastavansa, jota hänen vastaisuudessa tulisi suojella, huolimatta miten. Murjotun naissydämensä alla hän sen kantoi ja hän tiesi, että äidin velvollisuus on suojella sitä joka ei pienelläkään ole syypäänä siihen mitä on tapahtunut.

Mutta nyt selkoni hänelle myöskin se, miten pienestä merkityksestä on hänen persoonansa siinä talossa. Hän tunsi itsensä suljetuksi vankilaan, jossa oli kiinnitetty hyvin helpoilla kahleilla, mutta kuitenkin sellaisilla, jotka useasti sitoo köyhän kestämään kaikkea. Nämä kahleet oli yksinkertaisesti elämisen mahdollisuus! Ja synkkyys näyttäytyikin kammottavalta vastaisuudessa, jos noista kahleista tahtoi irtautua. Minne tiensä ottaisikaan, millä vastaisuudessa leipänsä hankkisi, olivat kysymyksiä, jotka repäisevästi mielessä temmelsivät.

Siitä huolimatta tunsi hän nyt kuitenkin halunsa vaativan häntä lähtemään pois siitä talosta, minne, sitä ei itsekään tiennyt, vaan kuitenkin sinne missä häpeänsä olisi voinut salata, ja minne ei myöskään hänen silmänsä ylettyisi.

Puolen yön tienoilla loppuivat kekkerit. Vieraat poistuivat ja parooni näki kohtuuden vaativan hänen sanomaan hyvääyötä Julialle.

Iloisena astui hän Julian huoneeseen, mutta heti ensimmäisestä katseesta, joka ovessa lensi vastaansa käsitti hän etteivät asiat olleet hyvällä kannalla. Kun hänenkin omatuntonsa oli hieman arkana menettelynsä takia, teki silmäys häneen masentavan vaikutuksen, ja sen asemesta, että hän tapansa mukaan olisi rientänyt sulkemaan Julian syliinsä, hän nyt pysähtyi ovelle ja vastasi katseeseen melkein yhtä ankarasti. Hetkisen kesti vaitiolo molemmin puolin, kunnes patooni katkaisi äänettömyyden, kysymällä pistävästi josko Julialta olisi mikään puuttunut.

Ei vastausta. Tyttö seisoi vaan kohdallaan ankara katseensa kohdistettu parooniin.

Se loukkasi paroonia yhä enemmän. Melkein vimmoissaan hän paremmin huusi kuin lausui:

— Mitä? Eikö kysymykseni ole vastauksen arvoinen?

Ei vastausta.

Parooni raivostui:

— Mitä hävyttömyyttä!... Äh! Sinä luulet olevasi kylliksi suuri osoittamaan halveksumista minulle. Mielestäsi olen liika arvoton, saamaan vastausta noilta simahuulilta. Hyvä! Osoita vaan korskeutta, olen sen luonnollisesti ansainnut. Se, joka alistuu useasti, saa luvan lopulla turvautua armoihin... Minkä armon suvaitsette, kaunis neiti?

Julian povi kuohahti. Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis repäisemään taivaankin alas ja pirstomaan käsillänsä kaiken pyhän. Hän kohotti korskeasti päätään, ryhti muuttui entistä ylpeämmäksi ja hän vastasi äänellä josta katkeruus selveni niin ymmärrettävästi, että se itse parooniakin puistatti:

— Suurin armo, herra parooni, on se, että saan jäädä rauhaan. Ellei se ole armonosoitus minulta, toivon sen armona saavan teiltä.

— Ja mikä on syynä moiseen käytökseen, pyydän luvan udella?

Paroonin ääni värisi.

— Se, että alistumisenne ei tarvitse milloinkaan uudistua. Kuulette ehkä: ei milloinkaan!

Parooni menetti viimeisenkin kärsivällisyytensä:

— Oikein, hyvä neiti. Joka runttuja rukoilee, on itse runttu. Hyvää yötä.

Kiivaasti lähti parooni huoneesta paiskaten oven perässään kovalla voimalla kiinni. Julia seisoi hetken kuin kiinninaulattuna kohdallaan, sitten hän putosi lutistuneena vuoteelleen, kätki kasvonsa patjoihin ja itki, itki menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden katkeria kyyneleitä, jotka olivat särkyneen sydämen verta ja jotka nyt hävisivät tuulenpuuskan tavoin kauvas toivottomuuden rajojen taakse...

Kun parooni myöhään seuraavana aamuna heräsi, muistui yöllinen tapaus heti hänen mieleensä, ja hän käsitti tehneensä väärin Julialle:

— Minun täytyy alistua, sanoi hän päättäväisesti, pukeutui yönuttuun ja lähti oikopäätä Julian huoneeseen.

Pari napausta ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, rohkasi hän mielensä ja aukaisi saman oven minkä muutama tunti sitten oli niin vihaisesti sulkenut.

Huone oli tyhjä. Ei jälkeäkään näkynyt huoneen asujasta, Juliasta.

Ällistyen astui parooni huoneeseen. Kaikki löytyi entisessä kunnossa. Huonekalut, vuode, toaletti, kaikki kuten ennenkin. Mutta huoneen haltijatar? Missä oli Julia?

Erään paperiliuskan älysi parooni pöydällä. Se oli sulettu kotelon tapaiseksi. Päällekirjoitus oli: »Parooni B:lle».

Hetkisen epäröityään avasi parooni paperin. Kirjoitus oli Juulian selvää ja kaunista käsialaa. Sisältö kuului näin:

»Herra Parooni!

Lapsuuteni ja tuhmuuteni on saanut minua kulettaa tietämättäni syvänteelle, jonka pyörteet olivat liian kiitäviä, hurmaavia. Vieraan, sen jonka oma venho on määrätty viilettämään ahtaimmille aloille, täytyy noissa pyörteissä, hurjissa kuohuissa, joutua haaksirikkoon, särkyyntyä ja joutua ijäksi hylyksi. Olen sen nyt huomannut mutta — liian myöhään! Ylpeyteni, halpuuteni, jompikumpi, on minua kieltänyt ilmoittamasta Teille kaikkea sitä, joka olisi pitänyt sanoa jo aikoja sitte. Nyt sekin on myöhäistä.

Herra Parooni! Kun saatte tämän lipun, olen poistunut luotanne. Älkää kysykö minne, sillä sitä ei tiedä kukaan Teille ilmoittaa. Olen syyllinen, sillä pitihän minun tietää venhoni viilettävän vierailla vesillä. Kiitos hetkistä jotka ovat olleet enempi kuin kuolevainen sieluni olisi voinut toivoa. Kiitos ystävyydestänne minua halpaa tyttöä kohtaan. Hyvästi!

Julia Å.»

Patooni B. ei tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä. Tyttö oli lähtenyt, mutta minne sitä hänen oli aivan mahdoton käsittää. Useat ajat etsiskeli parooni häntä monelta taholta, mutta turhaan. Juliasta ei jäänyt jälelle kun suuri maalattu muotokuvansa paroonin huoneeseen ja jota kuvaa hän useasti, synkkinä hetkinään, jäi pitkiksi ajoiksi tarkastamaan. Hänestä tuntui kuin tuo suloinen kuva tahtoisi hänelle jotain salaista kertoa, sellaista, jota parooni ei käsittänyt ja jonka hän kuitenkin halusta olisi tahtonut tietää...

Patooni oli nyt kadulta pelastanut ryysyläispojan. Jätettyään hänet palvelijoittansa huostaan, palasi parooni omaan huoneesensa ja sinne päästyään hän taas aivan vahingossa heitti silmänsä tuohon suloiseen naiskuvaan, kullatuissa, hienoissa puitteissa seinällä. Ja taaskin näytti kuva aivan siltä kuin sen hymyilevistä huulista juuri sillä hetkellä kuuluisi jokin sana, jokin salainen ilmoitus, sellainen, jota parooni kaikesta sydämestään tahtoisi kuulla, itsekään oikein tietämättä mitä sen pitäisi sisältää.

Parooni pysähtyi kuvan eteen, laski käsivartensa lähelle olevalle patsaan jalustalle ja silmäili uteliaana, niinkuin ensikertaa katselisi kuvaa.

— Puhu, virkkoi hän puoliääneensä, Julia, mitä sinulla on huulillasi... Älä anna minun enää kauvemmin olla epätietoinen salaisuudestasi... Että käsitit minua väärin, että minä olin heikko sinua kohtaan, ei olo meidän kumpaisenkaan syy. Nurjat olot, epäinhimilliset käsitteet olevista ja sattuneista tapahtumista, ovat vääriä; tuomitkaamme niitä... Mutta kuitenkin, anna minun kuulla se salaisuus, joka on verhossa ja jonka vaan sinun huulesi voivat kertoa... Miksi et puhu? Miksi et lähetä pienintäkään vihjausta siitä jonka tiedät varmaan olevan uteliaisuuteni jokapäiväinen esine... Niin! Sinä olet vaan pelkkä kuva! Eihän kuva puhu eli kerro, eikä salaisuuksia ilmoita... Houkkio, kuinka kauvan varronkin sinulta turhaan vastausta... Sinä et voi puhua, eikä ole ketään joka puolestasi mitään kertoisi...

— Herra parooni! Tässä on se poika, jonka parooni käski tuoda luoksensa.

Se oli palvelijan ääni ovella. Parooni heräsi ajatuksistaan häiriintyneenä.

— Ahaa! Niin... Sen asian olin aivan unohtaa. Tule tänne poikaseni! Palvelija poistui, parooni istahti tuolille ja kaivoi raha-lompakkoa taskustaan.

Ujostelematta läheni pieni ryysyläinen hyväntekijäänsä, hänen kasvonsa säteilivät taas lapsen ilosta, saatuaan ruumiillensa hyvän ravinnon ja kadulla pilaantuneet vaatekulunsa siistityksi.

— Sinä olet kaunis poika, sanoi parooni hymyillen. Mikä on sinun nimesi?

— Arnold Åthelén, vastasi ryysyläinen reippaasti.

— Åthelén! toisti parooni säpsähtäen. Merkillistä... Åthelén... Mikä on äitisi nimi! kysyi hän melkein hätäisesti.

— Julia! vastasi poika huolimattomasti, silmäillen samalla loistavia tauluja seinällä.

— Julia!... Julia Åthelén... Olisiko se mahdollista? Parooni hypähti levottomana istuimeltaan. Hänen silmänsä kohtasivat kuvan seinällä ja ikäänkuin pyytäen nyt juuri ratkaisevaa sanaa, kuiskasi sydämensä: — Puhu, Sano!

— Äidin kuva, kuului samalla iloinen lapsen ääni hänen takanaan.

— Mitä? Onko se äitisi kuva? Poikani, poikani!

Sillä hetkellä oli pieni säikähtynyt ryysyläinen sulettu paroonin syliin. Hän nosti pojan korkealle, katsoi häntä tutkivasti silmiin ja tultuansa vakuutetuksi todellisuudesta jupisi hän, laskien pojan alas:

— Niin... Olisi minun pitänyt huomata se heti... Nuo silmät. Tuo herttaisa katse, korkea otsa...

Kääntyen kuvaan seinällä hän tyytyväisenä lausui hiljaan:

— Kiitos! Sinä olet puhunut. Nyt en enää vaadi salaisuuttasi... Sen tiedän. Tuossa todistus. Kiitos Julia. Kääntyen poikaan, hän kysyi ystävällisesti:

— Milloin äitisi ja sinä tulitte Helsinkiin?

— Silloin oli vielä talvi, selitti poika järkevänä. Äiti on sairas ja tuli etsimään täältä lääkkeitä.

— Ja onko hän niitä saanut?

— Kyllä! Ei hän kuitenkaan terveeksi ole vielä tullut.

— Hän siis sairastaa?

— Äiti makaa, eikä sano voivansa hankkia Arnoldille ruokaa. Synkkä suru ilmeni pienen ryysyläisen kasvoille.

— Kuinka vanha nyt olet?

— Äiti sanoo minun olevan viisivuotiaan.

— Hm! Se on oikein, nupisi taas parooni. Oletko kauvankin käynyt pyytämässä?

— En. Kun ei äiti enää jaksanut tehdä työtä, täytyi hänen käskeä minun etsimään ruokaa itselleni ja hänelle.

— Kurja kohtalo, puheli parooni taas itsekseen. — Missä äitisi ja sinä asutte.

— Tuolla... siellä...

Poika näytti epäröivän. Lause jäi kesken ja hän näkyi olevan halutoin jatkamaan.

— No, etkö muista missä asutte?

— Niin, mutta kun äiti, tuota...

Lapsi katsoi epäilevästi paroonia silmiin.

— Mitä, äitisi?

— Hän vaan sanoi, että jos jokin suuri herra sattuisi joskus minua tapaamaan ja kysyisi asuntoanne, en saisi sitä sanoa.

— Aina vaan tuota itsepäisyyttä, sopersi parooni. Olenko mielestäsi siis »suuri herra», kysyi hän leikillisesti pojalta.

— Olette varmaan, vastasi kysytty rohkeasti.

Parooni veti lompakon taskustaan, kaivoi esille korean setelin, jonka painoi pojan käteen ja lausui:

— Tässä vähän rahaa äidillesi. Käske hänen ostamaan ruokaa ja lääkettä ja sinulle uudet eheät vaatteet. Kun se loppuu, tule uudelleen luokseni, annan lisää... Nyt saat lähteä äitisi luo.

Poika poistui, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kun parooni heläytti kelloa ja heti saapui toisesta ovesta kultanauhoilla koristeltu palvelija sisään.

— Mitä herra parooni suvaitsee? kysyi lakeija.

— Mene joutuin, Frans, tuon pienen pojan jälessä ja katso tarkkaan minne hän menee ja tuo siitä heti tieto minulle.

Palvelija kumarsi ja poistui.

Heti sen jälestä nähtiin kadulla iloisena astelevan pieni kerjäläispoika, suunnaten matkansa kohti Punavuorta, kaapuun puetun miehen häntä salaisesti seuratessa.