II.

Huonossa hökkelissä Punavuorenkadun varrella makasi yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa kalpea nainen. Hengityksensä oli raskasta, kuuluvasti vinkuva, jota tuontuostakin keskeytti ankara yskintä. Useasti kääntyi riutuva, levoton katse ovelle, ja kun jo alkoi hämärtämään, eneni sairaan tuskallisuus.

Lopultakin saapui odotettu. Pieni ryysyläinen töyttäsi ovesta sisään ja suoraa päätä sairaan kaulaan, jättäen korinsa ja kannunsa ovelle.

— Katsos äiti... Tuossa rahaa, oikein seteli... Tuonlainen! Nyt osta lääkettä ja hyvää ruokaa, että taaskin parannut Arnoldilla on kannussa ja korissa ruokaa. Nyt meidän kelpaa elää, äiti, eikö vaan?

Lapsi hyvitteli sairasta suurella riemulla.

Suureksi aukenivat sairaan silmät nähtyään setelin. Hän tempasi sen käteensä, silmäili sitä vielä ja kysyi kiihkeästi, temmaten poikaa kädestä:

— Mitä? Kuka antoi sinulle tämän rahan?

— Eräs oikein hyvä, kiltti ja suuri, suuri herra, äiti.

— Jumalani... se on häneltä!

Sairas vaipui hetkiseksi takasin, hänen hengityksensä keskeytyi, mutta kohta, kooten kaikki voimansa hän kysyi kääntyen poikaan melkein vihaisesti:

— Sanoitko sinä hänelle meidän asuntomme?

— En, äiti! Sinä olit kieltänyt Arnoldia sanomasta.

— Hyvä, se oli oikein. Sairas rauhoittui, hän vaipui taaskin takaisin, mutta huuliltaan kuului kuiske.

— Et siis vieläkään ole saanut kuulla osoitettani... Kenties et saakkaan, ennenkuin olen mullassa.

Kova yskintä katkaisi kuiskailun. Se oli ankara kestettävä sairaalle. Hänen ruumiinsa aivan hyppelehti vuoteella ja suuret hikihelmet vuotivat pitkin kasvoja.

Noin kovalle ei se vielä kertaakaan ollut ottanut. Pikku Arnold säikähti ankarasti, otti äitiään kädestä ja purskahti itkuun, koettaen voimiensa mukaan samalla viihdyttää sairasta:

— Äiti, rakas äiti... Ethän kuole... Ei Arnold sitä salli... Minä heti käyn lääkettä noutamassa... Äiti, äiti...

— Rauhoitu, lapseni, sai sairas lopulta sanotuksi. — Äidin täytyy kuolla. Ei mikään lääke voi enää parantaa. Sinä jäät yksin... joudut toisien hoitoon. Silloin ei sinulla ole äitiä, mutta sinulla on isä... Hän tietää nyt sinun... Kun äiti kuolee, sano sille suurelle hyvälle herralle, kun hänet tapaat, äidiltä terveisiä... Sano, että äiti on kärsinyt, paljon kärsinyt, mutta ei tahdo niitä muistaa.

Sairas olisi jatkanut, mutta ovi aukeni ja naapurin vaimo, joka useasti kävi heidän luonansa, astui sisään. Hän sytytti tulen pieneen pullosta tehtyyn lamppuun, jonka himmeä valo vaivaisesti valaisi huonetta ja sairaan kalpistuneita, melkein kuoleman kaltaisia kasvoja.

Sillä hetkellä näkyi kaapuun puetun miehen kasvot ikkunassa. Sitä ei kukaan huomannut.

Silmäiltyään huoneen ja sen sisällä olijat, poistui utelias.

* * * * *

Parooni B. oli tällävälin ajatuksiinsa kiintyneenä, astellut pitkin avaran huoneensa pehmeillä matoilla kulmasta toiseen, eikä ensinkään huomannut pimeän saapumista, eikä edes sitä, kun virastossaan palveleva sihteeri nöyrästi oli oven suussa tehnyt jo useita kumarruksia esimiehelleen.

Kun pimeys yhä eneni ja parooni vaan jatkoi astuntaansa, rohkaisi sihteeri lopulla itsensä, soristi yskäsemällä kurkkuaan ja lausui arasti:

— Herra parooni... Saanko luvan keskeyttää...

Parooni heräsi. Luullen äänen tulevan palanneelta palvelijalta, huudahti hän:

— Sitäkö lempoa siellä soperrat, pimeässä? Onnistuitko? No, joutuin!

Sihteeriparka joutui pulaan. Lisäksi oli hänen asiansa hyvin arkalaatuista ja jos nyt vaan ei osaisi oikein menetellä, joutuisi varmaan epäsuosioon, eikä asiasta tulisi mitään.

— Herra parooni, aloitti sihteeri uudestaan, astuen yhden vapisevan askeleen eteenpäin.

— Mitäs hittoa tämä on? Parooni läheni ovea ja huomasi heti erehdyksensä.

— Ah; tekö se olittekin, herra Blecke? Ajatuksissani luulin Transsin...

Parooni soitti.

Naispalvelia astui sisään.

— Tulta! komensi parooni.

— Antakaa anteeksi, armollinen parooni, alkoi herra Blecke, niin nöyrästi kuin vaan köyhälle sihteerille on mahdollista. — Antakaa anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta olen pakoitettu sen entisen asiani takia vielä kerta vaivata armollista paroonia ja...

— Ah! Niin. Se on varmaan sen pienen erehdyksen takia siellä virastossa... Hm! Se tosiaan oli hieman harmillista, kiusottavaa, suoraan sanoen.

»Mitä kirottua tuo nyt sohrii», ajatteli sihteeri kummastuneena. Mitään erehdystä ei virastossa hänen tietääkseen ollut pitkään aikaan tapahtunut. Ääneen hän lausui entiseen tapaan:

— Suokaa minun muistuttaa...

— Se tahtoo sanoa, että tahdotte puolustautua ja työntää syyn toisien niskoille, keskeytti hänet parooni, heittäytyen huolestuneena nojatuoliinsa. »Kirotun nahjus, tuo Frans», jupisi hän itsekseen.

— Kuinka? kysäsi herra Blecke, luullen tuon »kirotun» joka lausuttiin hyvin kuultavasta tarkoittaneen itseään.

— Äh! Niin tuota... Hm! Mistä se olikaan kysymys, herra Blecke? kysyi parooni hajamielisenä.

»Sarvipää s—tana» jupisi sihteeri harmistuneena. Kumartaen kuitenkin maahan asti, hän lausui rukoilevalla äänellä:

— Se on palkankoroituskysymykseni, herra parooni. Olen vartonut, mutta kun tulosta ei ole näkynyt, rohkenin taaskin kääntyä Teidän puoleenne, herra parooni!

— Hm! Palkkanne on siis riittämätön, herra Blecke?... Miksi ette ole nainut?

— Juuri se, herra parooni, että olen nainut, tekee riittämättömäksi palkkani. Vaimo ja viisi lasta, herra parooni, mutta vaan kaksisataa kuukaudessa. »Tuon selvityksen olen jo tehnyt pari kertaa ennen», ajatteli sihteeri enentyvällä harmilla. Paroonin virastossa palveli hän sihteerin apulaisena, mutta kun apulaisen on ruumiin mukavuudesta pidettävä huolta yhtähyvin kuin vakinaisenkin, katsoi hän tarpeen vaativan hommata palkankorotusta.

»Hänellä on vaimo, ja pieni palkka. Kummallista», ajatteli parooni, muisteissaan omaa edistymistään vaimonsa avulla. »Viisi lasta, kaunis valikoima». Ääneen hän lausui, tietämättä mitä sanoi:

— Te olette onnellinen mies, herra Blecke! Teillä on vaimo ja viisi lasta. Vaimo, joka tyytyy pieneen palkkaan.

Herra apulaissihteeri ällistyi. »Nyt se kirottu jo alkaa ivaamaan», sai hän vaan vaivoin pidättäytyneeksi kovaan lausumasta.

— Herra parooni suvaitsee laskea leikkiä.

— Viisi lasta... Hm! Se ei ole leikkiä. Te olette onnellinen mies...

— Kun vaan lapsillani riittää ruokaa ja vaatetta, lisäsi sihteeri katkerasti.

— Ruokaa ja vaatetta?... Se on totta. Paljonko teillä on palkkaa?

— Kaksisataa kuukaudessa, herra parooni. Velkaani täydyn lyhentää viidelläkymmenellä joka kuukausi ja lisäksi elättää vanhaa isääni.

— Minä lisään palkkanne kolmeen tuhanteen vuodessa! Vaimo ja viisi lasta. »Missä hiidessä viipyy tuo peijakkaan lakeija», jatkoi hän itsekseen.

— Vilpitöin kiitokseni... Suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että se on herra paroonin myönnytys jo kolmannen kerran, ilman mitään parannusta.

— Hm! Vai niin. No, minä annan teille valtakirjan palkankoroitukseen...

Samalla aukeni ovi ja lakeija astui sisään.

— No, lopultakin! huudahti parooni ja nousi äkisti ylös. — Miten kävi? Saitko tietää? Joutuin, kuuletko!

— Kyllä, herra parooni.

Lakeija ilmoitti numeron ja lisäsi:

— Varroin, kunnes otettiin tuli päästäkseni varmuuteen huoneesta, johon poika katosi. Sisällä näin kuolevan naisen ja erään vieraan sekä pojan. Siinä kaikki, herra parooni.

— Joutuin hevoset valjaisiin! Sano, että kiirehtivät.

Lakeija aikoi lähteä.

— Ei! huudahti hän miettien. — Antaa hevoisten olla; menen vuokra-ajurilla. Viittani ja hattuni! Joutuin!

Lakeija riensi ulos ja palasi heti tuoden pyydetyt vaatteet. Parooni pukeutui kun tulipalon riehuessa.

Juuri kun hän oli aikeissa rynnätä ulos, astui herra Blecke nöyränä eteensä, muistuttaen häntä palkankoroitusvaltakirjasta.

— Tuhat tulimmainen! äijäsi parooni. — Menkää hiiteen kumarruksinenne, sillä minulla ei nyt ole aikaa. Ymmärrättekö?

Hän kiirehti ulos, herra sihteeri kumarsi hyvin syvään ja seurasi jäljessä, toki uskaltamatta mennä liijaksi lähelle, ja jupisi rappuja alas laahustaessa:

— Kenkiinkö se nyt meni ketä puhaltamaan moisella kiireellä... Nyt olen yhtä suuri nolla kun konsanaan... Hiton hajamielinen kuhnus koko mies... Kaikki ne sentään suuria virkoja hoitavatkin... Mokomat pölkkypäät.

Niitä saneluja ei kuullut parooni. Hän kiirehti kadulle, sillä ainakin tällä kertaa tahtoi parooni joutua...

* * * * *

Vähän aikaa tulen sytytettyä makasi sairas aivan hiljaan. Matami, joka tulen sytytti, nimeltään Flink, istui hiljaa kehoittaen itkevää poikaa tyyntymään, koska uskoi sairaan saaneen unesta kiinni. Äkkiä tapasi sairaan kuitenkin taas tuo kova yskimiskohtaus ja samalla huomasi naapuri-emäntä veren alkavan vuotaa suusta pelottavassa määrässä.

Säikähtäneenä käski hän poikaa kutsumaan miestään saapumaan ja kun poika heti palasi miehen seurassa, ei sairaalta kuulunut kuin pari tuskanhuokausta, rinta kohottui korkealle ja laski taas syvään, enää nousematta milloinkaan...

— Se on lopussa? ilmoitti matami Flink miehelleen.

— Siltä näyttää, mörähti tuo jörömäinen mies sylkäisten permantoon.

— Mikä on loppu? tiedusti Arnold käsittämättömästi.

— Äitisi on kuollut, selitti matami, kädet ristissä, silmäillen ruumista vuoteella.

— Äitikö kuollut?... Ei, ei!... Eihän äiti kuole ja jätä minua, Arnoldiasi... Äiti, äiti!

Pienokainen tarttui kovasti äitinsä kaulaan, itkien surkeasti.

— Älä siinä ruumiin vieressä ulvo poika, aja äiti poika pois siitä, örisi Flink.

Pieni orpo eroitettiin ruumiista ja talutettiin nurkkaan, matami suoristi ruumiin käsiä, asettaen ne rinnalle ristiin ja sitä tehdessä älysivät hänen tarkat silmänsä setelin kuolleen kädessä. Hän otti sen pois, viittasi miestään lähelle ja kuiskasi jotain hätäisesti tämän korvaan, ja hiljalleen luisui matamin käsi paikatun hameensa suureen taskuun.

Kun ruumis oli peitetty, samoin ikkuna, ja saatu kaikki tavalliseen kuntoon, tempasi matami itkevää poikaa käsivarresta, puhalsi lampun sammuksiin, ja he lähtivät huoneesta sulkien visusti oven jälessään.

Juuri kun olivat luhistuneita portaita laskemassa, töyttäsi heitä vastaan pimeässä tuntematoin mieshenkilö joka aikoi pyrkiä ohitse huonetta kohden.

— Hyi! kiljasi tuo herkkä matami. — Mikä roisto tuo on kun noin työntää vasten kunniallisia ihmisiä?

— Pois tieltä! kuului vastaus. — Minulla on tuonne sisälle asiaa.

— Sinnekö? Tietäkää, ettei tässä Punavuoren talossa asu ketään yölintua. Menkää vaan toiseen taloon.

Matami oli oikein kiistatuulella. Hän sulki eteisen oven.

— Miksi sulette... Minun pitää sinne...

— Luiki matkoihisi, perhanan... taikka...

Se oli Flinkin jöröääni. Hän oli vähällä tarttua tungeksijan kaulukseen.

— Niin, ei kuolleista seurustelijaksi, pistävästi lausui matami.

— Kuolleista?... Mitä?

— Tuossa huoneessa on ruumis, joka tuskin vielä on kylmennyt Menkää vaan toiseen taloon!

Flink emäntineen Arnoldin kanssa poistui omaa asuntoaan kohti ja vieras jäi seisomaan kuin naulattu.

Kun menijät olivat poissa, lausui vieras hiljaa:

— Siis myöhästyin... Häntä, Juliaa, en saanut tavata... Yksi on minulla jälellä, ja se on poika!

Heitettyään vielä silmäyksen oveen ja ikkunaan, poistui vieras hiljaa pihasta...

Muutamia hetkiä myöhemmin lepäsi pieni Arnold rääsyihin kääriintyneenä viattomassa unessa Flinkin asunnon nurkassa, matamin hiljaa kuiskutellessa rakkaan puolisonsa keralla valveilla sänkyssä.

— Oletko varma, että seteli on oikea? kysyi Flink, vähän epäröivällä äänellä.

— Oikea! Aivan uusi satamarkkanen. Näkeehän sen... Kuka olisi uskonut, että tuolla, köyhyyttään ruikuttavalla naisella, löytyisi kourassa kuollessaan sata markkaa.

— Se täytyy jäädä meidän tietoomme.

— Sinä, pappa, olet yhtä käsittävä kun minäkin. Siitä ei kukaan ihminen tule saamaan tietoa... Milja parkakin kun surkeasti tarvitsee palton ja uudet kengät. Manta on myöskin vallan avojaloin. Ja täytyy sinunkin, pappa, saada kannu hyvää rommia, kun olet sellainen heikko ja sairaloinen.

— Niinpä kyllä... Mutta entä sen naisen hautaus?

— Pyh! Vaivastalosta kyllä saa arkun. On niitä parempiakin vaivastalon arkulla haudattu. — Mutta, arvaus pappa, mikä nyt pisti mieleeni?

— No?

— Me kirjoitutamme listan, jonka kanssa minä käyn hautausapua pyytämässä. Ihmiset antaa mielellään sellaiseen tarkoitukseen. Vaivashoidosta saamme arkun, hauta saadaan köyhien maasta ilman ja niin jää sekin summa meille. Hihhihii!

— Se kelpaa. Poika käyköön kerjuussa ja hankkikoon leipänsä.

— Niin. Ja minä menen köyhäin tirehtöörin luo ja otan pojan niin huokeasta kuin mahdollista. Saahan se käydä kerjuulla, eikä meidän Mandan tarvitse enää silloin niin paljon vaivata kipeää ruumistaan.

— Se on viisas tuuma, eukkoseni. Mitä tuonlaisesta yksityisen naisen kakarasta...

Ja herrasväki Flink nukahti rauhallisesti, saatuaan suuren suunnitelmansa valmiiksi.