III.

Seuraavana päivänä oli matami Flink aikaiseen liikkeellä. Hänellä oli varsin monta tehtävää. Köyhäin hoidon tirehtöörin luona täytyi käydä pyytämässä kirstua ja tekemässä kaupat pojasta. Talonomistajan kirjoitettua listaan, jossa hän todistaa »naimattoman naisen Julia Åthelén'in kuolleeksi», täytyi Flinkin matamin juosta talosta taloon ja sen tekikin hän suurella valppaudella. Tirehtöörin kanssa sopi hän myöskin mainiosti. Pyysi ainoastaan kymmentä markkaa pojasta ja sen myönsi tirehtööri aivan tinkimättä. Arkun lupasi myöskin, matamin tulisi se vaan hakea itse varastopaikalta.

Ja kun matami illalla palasi kotiin oli hänen sekä rahapussinsa että päänsäkin raskaan puoleinen. Väsymyksestä täytyi hänen näet saada hieman virkistystä tuontuostakin ja se virkistys tahtoi tehdä lopulta sen, että matamin jalat eivät enää illan tullessa tahtoneet oikein kannattaa.

Itse isäntä Flink ei sinä päivänä kyennyt huoneesta lähtemään. Jo aamulla oli hän pistäynyt kaupungilla ja tuonut tullessaan suuren pullon sekä sitä ahkeraan hyväiltyään, sai hän pysytellä huoneessa kaiken päivää.

Arnoldikin sai sen päivän viettää kerjuusta vapaana. Flinkin matamin rakastettujen pienokaisten kanssa, joista vanhin oli 12 vuotias ja nuorin vuotta Arnoldista vanhempi, sai hän määräyksen syödä eilen kaupungilta saamansa ruuat, ja riitti siinä heille koko päiväksi.

Kerta olivat lapset sinä päivänä jo ennättäneet keskenään riitaantumaan. Sen ratkaisi humaltunut Flink siten, että Arnold sai maistaa pari läiskäystä hänen vyöhihnastaan. Heti siitä käsitti Arnold, ettei olisi hyvä antautua riitaan Flinkin herrasväen rakastettavien lasten kanssa.

Suuri oli kuitenkin matamin ja hänen armaan puolisonsa säikäys, kun illalla saapui heidän luoksensa pari viittoihin pukeutunutta herrasmiestä etsimään sitä orpoa joka edellisenä iltana jäi äidistään.

Arnold makasi silloin jo ryysyillään nurkassa ja kun matami käsitti, että mahdollisesti lintu lentäisi käsistämme, päätti hän tehdä kaiken voitavansa sen säilyttämiseksi. Ja vaikkakin kielensä tällä kerralla tahtoi sammaltaa ja jäsenet horjua, kokosi hän kuitenkin kaiken voimansa, sekä lausui niin ylenkatseellisesti kun vaan sellaiselle matamille on mahdollista:

— Missäkö poika? Sitä teidän ei tarvinne tietää. Sillä se asia kuuluu minulle.

— Meidän täytyy siitä nyt saada tieto... Makaa ehkä tuolla vuoteella.

Toinen herroista aikoi lähetä sänkyä, mutta sieltä mörähti itse isäntä kauhean karkeasti:

— Huutia! Vai tänne sellaista penikkaa...

— Niin, oletko hävyttömimpiä ihmisiä nähnyt? Kehtaavatkin tulla häiritsemään kunniallisten ihmisten rauhaa... Menkää matkaanne, senkin...

— Suus' kiinni, akka! keskeytti toinen miehistä. — Laita poika tänne ja joutuin!

Kuultuansa moisen uhkauksen, sydämistyi matami oikein suunniltaan koettaen nousta. Kun se kuitenkaan ei luonnistanut, alkoi hän syytää suustansa mitä törkeimpää kielensä sillä hetkellä sattui löytämään.

Silloin kuiskasi toinen, tähän asti hiljakseen ovella seisonut mies, jotain ensimäisen korvaan, joka sanaakaan vastaamatta, kumartaen poistui heti ovesta. Sitä ei matami hirmuiselta suuttumukseltaan havainnut, vaan jatkoi kielen pieksemistä minkä vaan ennätti suustaan purkaa, ovella seisovan miehen kuunnellessa sanallakaan siihen vastaamatta.

Kauvan ei kuitenkaan kestänyt kun poistunut mies palasi takasin, muassaan kaksi poliisia. Hiljainen mies läheni poliiseja, kuiskasi hiljaa muutaman sanan, poliisimiehet kumartivat ja astuivat suoraan nyt jo hiljenneen matamin eteen.

— Missä on sen kuolleen naisen poika? kysyi toinen poliiseista, äänellä josta oli leikki kaukana.

— Kas, mitä asiaa poliiseilla täällä? Matami huomasi nyt vasta kenen kanssa oli tekemisissä.

— Täälläkö poliiseja? rähisi ukko Flink sängyssään.

— Tahdomme tietää pojasta, kuuletteko? Poliisi osoittautui kärsimättömäksi.

— Mitä se poliiseille kuuluu. Ei sitä varastettu ole, olkaa vaan huoletta. Kyllä vaivaishoidon tirehtööri tietää kenelle se lapsen antaa, eikä sitä vaan sellaisille anneta, joilla hukka sen perisi.

— Ettekö sano, missä on poika?

— Ei minun tarvitse!

— Mikäs on tuolla nurkassa? kysyi toinen poliiseista joka oli silmäillyt pitkin huonetta.

— Tarkastetaan! Poliisit lähenivät Arnoldin ryysyvuodetta.

— Ulos huoneestani, sen nuuskijat! huusi matami. Sitä ei poliisit kuunnelleet, vetivät vaan hiljakseen erästä rääsyä nukkuvan kasvoilta.

— Pieni poika. Ehkä se on juuri se jota etsitään? Molemmat kaapuun puetut herrat lähenivät nukkuvaa ryysyläistä. Toinen nyökkäsi myöntävästi päätään.

— Meidän täytyy hänet herättää, tuumii toinen poliiseista.

— Joutavaa, vastasi se kaapuun puetuista miehistä, joka oli käynyt poliisia noutamassa. — Minä otan pojan hiljakseen syliini ja vien ulos.

Huolimatta matamin ja hänen rakkaan puolisonsa huudoista ja parjauksista, otti viimeksi puhunut pojan kaikkine ryysyineen syliinsä ja poistui poliisin avustamana ovesta pihalle jonne toinen mies ja molemmat poliisit seurasivat. Portin lähellä seisoivat vaunut, molemmat miehet nousivat niihin, ruoska läjähti ja vaunut vierivät keveästi pois jättäen talon heti jälkeensä.

— Katso vaan Frans, ettei poika heräjä. Saattaisi säikähtää.

— Olkaa huoleta, herra parooni, luulen hänen nukkuvan sikeästi. Mutta suokaa minun kysyä, missä aijotte poikaa ruveta hoitamaan.

— Toistaiseksi kotona.

— Oraslehdon kartanossa, herra parooni, ei hoitajalla ole itsellä lapsia. Vanha Redig ja vaimonsa ovat kunnon ihmisiä.

— Todellakin! Mainio tuuma, Frans. Siis ukko Redigille poika — kasvatiksi. Ymmärrätkö.

— Kasvatiksi? Täydelleen, herra parooni.

* * * * *

Kun Arnold seuraavana aamuna heräsi, katseli hän kummastellen ympärillensä. Herrasväki Flinkin ryysyinen makuusija oli muuttunut sieväksi sängyksi, Flinkin enempi epäsiisti huone kauniisti sisustetuksi kammariksi ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen itsensä mitään tietämättä.

Iloinen lapsen luonto unohtaa kuitenkin helposti tapahtumat ja kun lakeija pojalle herättyä selvitti että hän paroonin, erään hyväntahtoisen herran käskystä, oli tahtonut ottaa hänet sellaisesta paikasta pois, suostui Arnold ilomielin muutokseen. Vielä samana päivänä puettiin hän siisteihin vaatteisiin ja niin oli pienestä ryysyläisestä vähässä ajassa tullut sievä, hienopiirteinen herraspoika, joka iloisena hyppeli huoneesta toiseen, paroonin hymyillessä lapsen viattomille sukkeluuksille.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Paroonin kävi tukalaksi pitää poikaa luonansa uteliaiden ystäviensä takia ja lisäksi tahtoi hän pojalle hyvän kasvatuksen. Noin viikko muutostaan, sai Arnold luvan seurata paroonia hänen vaunuillaan yhteen hänen lähellä olevalle maatilalleen ja siellä jätti hän pojan vanhalle uskolliselle talonsa haltijalle, ukko Redigille ja hänen hyväntahtoiselle emännälleen hoidettavaksi.

Ystävällisesti ottivat vanhukset pojan vastaan ja pieni mies tunsi heti kodin lämpöä uhkuvan vastaansa, ja vähääkään kummastelematta kotiutui hän helposti uusien hoitajiensa seuraan.

Ryysyläisestä oli tullut varakkaan kartanon kasvatti, paroonin suosikki, hänen talonsa hoitajan lemmikki. Puuttui vaan yhtä: aatelisvaakunaa!

Että ryysyläiselle kuuluisi vaakuna ja aatelinen arvo, sitä ei hyvin usea tohtisi uskoa. Uskoiko sitä kunnon Redig vaimoineen, jää hänen salaisuudekseen. Pieni Arnold oli kasvatti, hän ei käsittänyt pitkään aikaan vaakunasta ja kun hän siitä alkoi käsittämään, ei hän sitä omakseen tietänyt ja lopulla, kun sen omaaminen olisi käynyt helpoksi, hän ryysyläisen vaakunan kilpeensä ikuisesti liitti.