IV.
Oraslehdon kartano sijaitsi luonnonihanalla paikalla, tuuheiden puiden suojassa, joiden lomitse kirkas järvi vilkkui päärakennuksen ikkunista katsoessa silmiin.
Kartano oli liittynyt jo aikoja takaisin paroonin omistamaan sukutilaan, johon vähän kerrallaan joutui useat pienemmät maatilat yhtymään. Siten sukutila aina kasvoi kasvamistaan kuin suurvalta, joka pienempiä aina liittää allensa, tullen määrääväksi moniaiden ylitse ja samalla veroittajaksi kaikille. Hallitsijan täytyy nöyrtyä toisen käskettäväksi, jos anastaja hänet sellaiseksi vielä uskoisi, toisessa tapauksessa saa hän lähteä maastaan ja toinen hoitaja, uuden käskystä, astuu tilalle.
Niin oli käynyt Oraslehdon kartanon entisen omistajan kanssa.
Vanhan paroonin eläessä oli omistaja riitaantunut maansa rajasta. Seurasi käräjän käynti, joka kesti vuosikausia ja päättyi luonnollisesti suuremman maanomistajan voitolla. Eikä vielä sillä hyvä. Toimitettiin uusi maanjako ja mittauksessa joutui melkein puoli Oraslehdon kartanon maista suuren sukutilan alle. Lisäksi oli sen omistaja käräjöidessään velkaantunut suuresti. Parooni, varakas mies, lunasti velat itselleen ja yhtenä kauniina päivänä oli kartanon omistaja pakoitettu lähtemään puille paljaille. Oraslehto liittyi yhtenä »siirtomaana» suureen sukutilaan ja parooni lähetti sille uuden hoitajan, uskollisen hra Redig'in, jonka hoidossa kartano siitä päivin oli ollut.
Katkeralla mielellä muutti entinen omistaja tilaltaan, vaimonsa ja kahden poikansa kanssa, joista vanhin oli vasta kahdeksan vuotias, erääseen torppaan. Sekin oli paroonin tiluksien ääressä, mutta toki kuuluva toiseen pitäjään.
Muuttaissaan oli Martti Martola, Oraslehdon entinen omistaja, vasta noin 30 vuotias. Hänen perheensä oli pieni, pariskunnalla oli vain kaksi poikaa. Mutta heille oli sallimus määrännyt useampia perillisiä, ja siihen aikaan kuin nuori parooni vei Arnoldin Oraslehtoon, oli Martin onni saada perheeseensä jo kymmenennen perillisen, tyttären. Tämä heidän ainoa tyttärensä syntyi juuri viisitoista vuotisena muuttopäivänä.
Vanha parooni oli jo useita vuosia maannut maan povessa, nuori oli saanut ohjat käsiinsä, mutta Martin viha ei ollut lauhtunut. Päinvastoin kiehui se polttavana hänen suonissaan myöskin nuorta paroonia kohtaan ja aina kun hän joko yksin tai poikineen joskus tapasi paroonin, kuului hänen huuliltaan vihan murina, ja kun hän toisinaan joutui vanhempain poikiensa kanssa puheisiin paroonista tai Oraslehdosta, lausui hän ankarasti, ettei hän, eikä poikansakaan, saisi milloinkaan unohtaa sitä vääryyttä jonka tuo viekas aatelisherra oli heitä kohtaan tehnyt.
Tyttärensä ristiäisissä sai Martti ensikerran kuulla paroonin tuoneen kasvatin Oraslehtoon ja Redigin saaneen määräyksen hoitaa ja kasvattaa sitä parhaansa mukaisesti. Sala-äänet olivat jo myöskin tienneet kertoa pojan olevan jonkin köyhän naisen, sekä senkin, ettei parooni vallan syyttä vaatisi poikaa hyvin hoidettavaksi.
Tämä tieto lisäsi kiehua Martin suoniin. »Moisia salaisten irstailujen hedelmiä, saisi siis hänen talonsa kätkeä, elättää ja hoivata, oikean omistajan lapsineen saadessa tuskin jokapäiväistä leipääkään», tuumi hän vimmoissaan. Vihansa leimui kohti paroonia, eikä siitä jäänyt osattomaksi pieni viaton Arnoldikaan.