VI.

Kun Orasta illalla palasi kotiin karjoillensa ja tapasi veljensä, sai hän heiltä nuhteita, kun oli niin helpolla laskenut sen, jonka heidän mielestään olisi pitänyt saada kärsiä entisten tapausten johdosta. Orasta ei vastustanut sanallakaan. Itsekseen hän vaan ajatteli: »Tekoni oli oikein. Tuo nuori herra ei ole syyllinen kotini häviöön».

Mutta jotain erityistä tunsi hän nyt mielessään. Nuoren miehen arvokas käytös, hänen rohkea esiintymisensä, sointuva puheensa ja uljas, miehekäs ryhtinsä, oli painunut Orastan mieleen ja hänestä tuntui kun ikävöisi hän jälleen näkemistä.

Aamulla vei Orasta karjaansa taaskin eiliselle paikalle. Ei sentähden, ettei haassa muuallakin olisi ollut karjalle syötävää, vaan sentähden että juuri se kohta hänestä tuntui nyt erityisesti viehättävän. Tuntonsa sanoi hänelle selvään, että hän siellä oli tavannut ensimäisen sellaisen nuoren miehen, jonka paljas näkemä on kylliksi vetämään nuoren tytön kunnioituksen puoleensa.

Ajatuksiinsa vaipuneena soljui häneltä puolen päivää vallan huomaamatta ohitse. Aurinko osoitti päivällisaikaa, karja oli laskenut levolle ja kaunis paimen, syötyään tuohikontistaan jonkun suupalan, heittäysi nurmikolle, pensaan siimekseen mukavasti pitkälleen, seuraten silmillään taivaan sinilaella ohi rientäviä pilvenhattaroita, jotka niin vapaasti siellä liitelivät, aivan kuin houkutellen: tuleppa mukaan, täällä on niin vilpoista ja vapaata...

Metsän reunaan ilmestyi valkeaan ylioppilaslakkiin puettu nuori mies. Siellä hän seisahti ja katseli ruohistoon. Nähtyään sen toisella laidalla karjalauman, puheli hän itsekseen:

— Minä en erhettynyt. Karja on taas tönään täällä ja luullakseni myöskin niiden viehättävä paimen.

Arnold lähti astumaan eteenpäin. Hän oli tänään tullut velan maksoon ja täytyi siis saada tavata tyttö. Tuntonsa sanoi myöskin vallan selvään, että tuo velan makso oli mainio sattuma, koska sen kautta kävi helpoksi saada puhella suloisen saamamiehensä kanssa.

Mitään aavistamatta, saapui hän pensasten luo, jossa Orasta, kädet ristissä pään takana nukkui rauhallista unta, niin vapaana kun konsaan omalla vuoteellaan.

Arnold pysähtyi äkisti. Tämä näky oli hänestä hurmaava.

Tyttö oli vaatetettu löysään vilpoiseen kesäpukuun. Huivinsa oli valunut kaulalle, kastanjan väriset kutrinsa lepäsivät vapaina ruohistossa, avara maalais-röijynsä oli auki joten tasaisesti hengittäessä lainehtiva povi lumivalkoisen paidan yläpuolelta pisti näkyviin. Paljaissa jaloissaan oli sievät tuohi-virsut, joista toinen nukkuessa kuitenkin oli pudonnut ja pieni täyteläinen jalka lepäsi niin tyytyväisen näköisenä ruohikossa.

Huumaantuneena seisoi Arnold hetken. Hän ei uskaltanut jäsentään liikuttaa pelosta että häiritsisi nukkujaa ja näkemänsä ihanuus katoaisi. Hampaittensa lomitse hän itsekseen nupisi:

— Mikä viehättävä kuva... Oi, jospa olisin nyt maalari, en milloinkaan löytäisi onnistuneempaa mallia... Mikä tyyni rauha, mikä vapauden nautinto... Oi, äiti!... Kuinka onnellinen olisit ollut korven tyttönä, jonne ei hekumoitsijan silmä olisi ylettynyt... Konna se, joka moisen sydämen rauhan saattaa särkeä...

Juuri sinä hetkenä vetäytyivät tytön purpurahuulet suloiseen hymyyn ja Arnold tunsi kuinka halusta hän olisi tahtonut hellän suudelman noille huulille painaltaa.

Samalla aukenivat tytön silmät, ne tapasivat Arnoldin ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan kun hän säikähtyneenä hypähti ylös.

Joskin hieman hämillään, rohkaisi Arnold itsensä, astui lähelle ja tarjoten kättään hän vilpittömällä äänellä lausui:

— Anteeksi... En tahtonut häiritä ja toivon että rauhoitutte. Minä tulin maksamaan velkani.

— Minä olin nukkunut ja...

— Juuri se minua huvitti katsoa. Te nukuitte todella rauhallisesti... Mutta istutaan. Tässä on varsin mukava paikka.

Arnold istui turvepenkereelle, vetäen Orastan rinnalleen. Ystävällinen puhelu rauhoitti tyttöä, hymyillen veitikkamaisesti kiinnittäessään auki olleet röijynsä napit ja pyyhkäisten valloillaan olevat kiharansa ohimoiltaan, hän virkoi:

— Te olette rohkea... Kielsihän isäni eilen...

— Minun astumasta hänen valtakuntansa alueelle. Kielsi tosin, mutta velkani tulon suorittamaan toki siinä missä se on tehty. Kieltämättä on kylkeni vielä eilisestä hieman kipeä, mutta se ei kuitenkaan estä minua uusista seikkailuista.

— Minäpä jo eilen sanoin lampaani hinnan.

— Jota hintaa en puolestani hyväksy. Lupaamani hinnan siitä suoritan... Niin... suorittaisin siitä kymmenkertaisesti, kun se oli teidän lampaanne.

— Killistäni pidin tosin paljon, mutta en käsitä miksikä te siitä tahtoisitte maksaa niin paljon. Eihän se ollut kuin lammas vaan.

— Mutta se oli teidän, Orastan, lammas... Mutta sanokaapas, miksi isänne oli niin suutuksissaan minulle?

Orasta kertoi mitä hän tiesi Oraslehdosta, paroonin ja isänsä välisistä rettelöistä ja lopetti puheensa seuraavasti:

— Kun hän kuuli nimenne ja tiesi että te olette sen talon isäntä, päätti hän kostaa kärsimyksensä.

Arnold oli seurannut tarkkaavasti kertomusta. Sen loputtua hän sanoi synkästi:

— Isällenne on tehty vääryyttä. Mutta syytön olen siihen minä. En omista sitä, enkä yhtään taloa. Olen vaan köyhä kasvatti, en muuta. Lupaan kuitenkin tehdä parhaani tuon vihan poistamiseksi.

— Mutta tehän olette paroonin poika. Isä on niin sanonut.

Sana »äpärä» ei ollut selvillä vielä yksinkertaisen Orastan käsityksessä. Isä oli sanonut nuoren miehen paroonin pojaksi, siinä kaikki.

— Minulla ei ole mitään oikeutta omistaa itseäni hänen pojakseen. Sen vastaisuudessa ehkä tulette käsittämään.

Pitkän ajan keskustelivat he yhdessä, toisinaan laskien leikkiäkin ja Orasta tunsi pian itsensä varsin rohkeaksi viettämään yhdessäoloa nuoren herran kanssa karjaa paimentaessa.

Vasta illan tullessa huomasi Arnold ajan olevan poistua, hän kaivoi esille setelin, painoi sen Orastan käteen ja virkoi hilpeästi pitäen tytön kättä omassaan:

— Tuossa velkani, lampaan hinta. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi heti levollisesti:

— Niin, todella lampaan hintaa... Jospa tietäisitte, kuinka kalliin hinnan maksaisin tuon lampaan omistajattaresta itsestä.

Tuo oli lausuttu niin kummallisella äänellä, niin suloisesti sointuvalla äänellä, mutta myöskin mitä painavammin, että Orasta, vaikkei sitä täydellisesti käsittänytkään, puoleksi säikähtyneenä aikoi temmata kätensä ja juosta pakoon. Arnold ei hellittänyt. Hän jatkoi:

— Sallimus johti eilen tänne tieni. Täällä näin suloisen Orasta-paimenen ja hän tuskin tiennee, kuinka paljon tuosta näkemisestäni olen hänestä ruvennut pitämään... Vastatkaapas minulle, Orasta: voisitteko yhtään pitää lampaanne surmaajasta?

Nyt käsitti Orasta mistä oli kysymys. Hänen sielunsa leimusi ilmiliekissä, hän tunsi veren syöksyvän kasvoilleen ja vaieten painoi hän kasvonsa maahan ikäänkuin peläten niiden jotain ilmaisevan.

Arnold jatkoi:

— Voisinko käsittää väärin. Sydämeni ilmoittaa kuitenkin, että Orasta minua käsittää, että hän kantaa tunteita yhtyneitä minun tunteisiini... Vastaa minulle, Orasta?

Arnold laski hiljaa toisen kätensä tytön vyötäisille, vetäen häntä hellästi luokseen. Kuiskaten hänen korvaansa lisäsi Arnold:

— Orasta, armas! Kuinka paljon pidän sinusta. Sano vaan sana: pidätkö Arnoldista? ja minä olen tyytyväinen.

Hiljaa kuului silloin vastaus. Se tuli sydämestä, oli arka mutta armas. Ja kun se sydämestä oli lähtenyt, se toiseenkin sydämeen sattui.

Muutamaan hetkeen ei kumpikaan virkannut mitään. Orasta oli suljettu Arnoldin syliin, hänen kätensä oli kiedottu isänsä vihollisen kaulaan, heidän huulensa koskettivat toisiaan ja metsän humina kuletti kuulumattomat kuiskaukset kauvas rakkauden jumalattarien kuuluviin.

* * * * *

Redigin ja hänen vaimonsa kummaksi muuttui Arnoldin käytös ja mielenlaatu äkisti, edelläkerrotun tapauksen jälestä.

Ennen hän huvitteli vanhuuksia leikillisyyksillään, nyt oli hän vakava ja ajattelevainen, huolettomuutensa oli kadonnut ja hänestä tuli hiljainen, totinen nuorimies. Hän oleskeli mieluimmin yksin ja viipyi usein päiväkauden metsässä, ilman pyssyä ja koiraa ja kun palasi takasin, söi hän illallisensa tuskin virkoen sanaakaan ja meni kiireesti omaan huoneeseensa.

Paroonikin, joka tuon tuostakin pistäysi Oraslehdossa, huomasi pian tuon muutoksen. Visusti uteli hän tietoa siitä Redigiltä ja kun tämä ei tiennyt asiasta antaa mitään luotettavaa varmuutta, määräsi parooni hänen siitä ottamaan selvää sekä heti ilmoittamaan siitä hänelle.

Näin kului muutamia aikoja. Suvi teki jo loppuaan ja eräänä iltana kun Arnold tapansa mukaan palasi metsästä, päätti kunnon Redig ottaa asiasta selvyyttä. Illallisen perästä hän siis heti menikin Arnoldin huoneseen ja virkkoi ilman mitään pidempiä mutkia, haluavansa kerta kuulla syyn hänen muutokseensa. Ukon sana oli vakava, siinä oli totuutta, Arnold tiesi itsekin muutoksestaan ja kun se noin suoraan kysyttiin päätti hän myöskin antaa suoran vastauksen. Melkein huolettomasti hän siis vastasi, ukon suureksi kummaksi:

— Niin, nähkääs... Minä olen rakastunut!

— Rakastunut?

— Eli oikeimmin: olen kihloissa ja aion ottaa vaimon ihan ensi tilassa.

— Minä en käsitä... Kuinka se olisi mahdollista.

— Oi, isä! Se käy varsin helposti laatuun. Erkanen tästä talosta, etsin itselleni työtä jolla elätän itseni ja perheeni.

— Erkanet täältä?... Mahdotonta.

— Jo kylliksi olen paroonille kiitollisuuden velassa. En tahdo lisätä, sillä kenties kiitokseni loppuisivat kesken, ennenkuin velka tulisi suoraksi.

— Ja kuka on morsiamesi?

— Köyhä, yksinkertainen paimentyttö. Nimensä on Orasta ja isänsä on joskus omistanut tämän talon, joka häneltä vietiin vääryydellä ikipäiviksi.

— Mitä? Martti Martalanko tytär? Mahdotonta.

Ukko oli säikähtyä kuoliaaksi.

— Hän on ihana tyttö. Orasta rakastaa minua, tärkein asia avioliittoon mennessä, ja samaa tunnen itsestäni. Isänsä kyllä on uhannut, saatuaan kuulla aikeistamme, ennen antaa tyttärensä vaikka mustilaiselle kuin minulle. Onneksi on kuitenkin nykyinen avioliittolaki väljempi kun entisaikoina ja minä en epäile voitostani.

— Sinäkö, herrasmies, suuren paroonin poika, torpparin tytön.

— Tuo kaikki on liikaa, rakas isä. Tiedätte itse, pitääkö isä minua poikanaan. Ja vaikka hän vielä pitäisikin, niin suostumustani Orastan kanssa en ikinä purkaa. Hyvää yötä, rakas isä.

Arnold heittäytyi levollisesti vuoteelleen, ukko kömpi omaan huoneeseensa, mutta vielä unessaankin höpisi hän harmistuneena: »Torpparin tyttö, yksinkertainen kollo. Mahdotointa». Paroonille päätti ilmaista asian ihan ensi tilassa.

Muuttuneet olivat asiat ja olosuhteet myöskin Martti Martolan torpassa, jälestä lammasjutun metsässä. Orasta tosin ilmaisi salaisuuden heti rakastetulle äidilleen, mutta se päätettiin pitää isältä salassa mahdollisimman kauvan. Tytär kävi edelleen karjaa paimentamassa ja jokapäiväisenä seuralaisenaan oli hänelle Arnold. Päivät soljuivat joutuin, he tunsivat itsensä onnelliseksi ja kun Orasta toisinaan muisti heidän välillään olevasta syvänteestä, hän kun oli ainoastaan köyhä töllin tytär, poisti sen heti Arnoldin rehellinen katse ja hänen vakuuttava äänensä.

Eräänä sunnuntaipäivänä päätti Martti mennä Orastan tilalle ja päästää hänet vapauteen. Hän poistui kotoa ja kulki suoraa päätä hakaan. Suuri oli kuitenkin hänen hämmästyksensä kun näki, astuttuaan metsästä ruohistolle, pensaitten luona istuvan valkealakkisen herrasmiehen ja Orastan hänen sylissään. Hämmästykseltään ei hän tiennyt mitä tuli tehdä. Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen silmänsä tuntiessaan tuon nuoren herran vihollisensa pojaksi.

Sillä hetkellä olisi Martti ollut valmis musertamaan pään Arnoldilta, mutta onneksi ei löytänyt mitään asetta. Hän tyytyi siis hyökkäämään suoraan Arnoldin rintoihin, ärjyen vihasta vimmastuneena:

— Sinä kirottu... Taloni on viety, vieläkö lapsenikin, roisto, tahdot murhata. Minä sinut katala tapan!

Arnold, joka huomasi ajoissa Martin tulon, ennätti kuitenkin nousemaan pystyyn, ja yhdellä nykäisyllä oli hän irti Martista tämän itse suistuessa maahan.

Ukon ylösnousemista käytti Arnold hyväkseen lausuen maltillisesti:

— Hyvä Martola. Heittäkää jo syytöksenne ja vihanne. Että talonne on teiltä ryöstetty ei suinkaan ole minun syyni, ja jos voisin olisin valmis sen tänäpäivänä takaisin antamaan. Rakastan tytärtänne, enkä sallisi että kukaan häntä loukkaisi.

— Sinä! sinäkö rakastat tytärtäni? Kirottu rakkaus! sähisi Martti päästyänsä pystyyn, uudelleen kuitenkaan hyökkäämättä käsiksi.

— Ihana rakkaus, kunnon Martola. Se on kahdenpuolista, ja ainoastaan sellainen liitto joka siitä solmitaan, kaunistaa avioliiton.

— Lopeta! Tytärtäni, sen kuulkoon hän itse ja sinä, en milloinkaan anna viholliselleni. Pois täältä, äläkä koskaan lähene. Minä sinua ja kirottua sukuasi vihaan hautaan asti. Pois silmistäni!

— Minä lähden. Sillä ei ole sentään sanottu että rakkaudestani Orastaan luopuisin. Hyvästi, Martti Martola! En epäile, ettei meistä vielä tule ystäviä, ehkä enempikin. Hyvästi Orasta! ja varjelkoot sinua taivaan vallat joutumasta sattuneiden koetuksien uhriksi.

— Hyvästi, Arnold! Kestän kaikki, lausui Orasta niin pelottomasti, että Martti vallan hölmistyi tyttärensä rohkeudelle.

Kun Arnold katosi metsään, lausui Martti Orastalle äänellä, josta sai päättää, että hänkin puolestaan on luja päätöksessään:

— Pois kotiisi sinäkin! Tämä on viimeinen päivä kun vietit metsässä. Vannon antavani sinut onnen mustalaiselle akaksi kun tuolle kirotulle puolisoksi. Pois!

Martti piti lupauksensa. Vielä samana iltana haki hän kylästä erään poikasen karjaa paimentamaan ja Orasta sai määräyksen olla liikkumatta ulkopuolella kotinsa rajoja.

Virran juoksua on kuitenkin helpompi tukkia kun estää kaksi yksimielistä toisiansa tapaamasta.

Martti kävi kotona olevien poikiensa keralla joka päivä työssä, vaimonsa taas oli nuorten puolella ja niin oli nuorten yhtyminen mahdollista. Arnold kävi vapaasti torpassa, yhdessä samoilivat he metsiä torpan läheistöllä eikä Martilla niistä kohtauksista ollut pienintäkään tietoa.

Päivää jälkeenpäin herra Redigin kohtausta Arnoldin kanssa, ilmoitti Arnold Orastalle että hän seuraavana päivänä illalla tulisi suoraan hänen isänsä luokse pyytämään hänen suostumustaan ja ellei hän suostuisi, täytyisi heidän toteuttaa ennen tehty päätöksensä, joka oli: Orasta poistuu kotoa, he yhtyvät pariskunnaksi ilman suostumusta.

Mikään ei näyttänyt Arnoldista mahdottomalta. Paroonin lahjoittamia rahoja oli hänellä säästössä kaunis summa ja eräältä uskolliselta toveriltaan oli hän saanut lupauksen päästä rakenteilla olevalle rautatielle sievään toimeen, ilmoitettuaan hänelle miten asiansa olivat. Niin oli hän varma toimeentulostaan, vaikka jättäisi paroonin tilukset selkänsä taakse. Orasta tosin epäili kotoaan poistumista, mutta Arnoldin rakkaus poisti pelon ja kun he erosivat lupasi Orasta seurata häntä vaikka maailman ääriin joskaan ei isä suostuisi heidän yhteenmenoonsa lupaustaan antamaan.

Ja tyytyväisinä erkanivat rakastavaiset toisistaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui parooni B. Oraslehtoon.

Redig oli tapansa mukaan häntä vastassa ja autti kohteliaasti toista jo myöskin vanhaksi käynyttä ukkoa vaunuista.

Arnoldikin oli tänään kotosalla, — hän päätti valmistua illalliseen koetukseen morsiamensa kotona — ja vastasi kohteliaasti joskin kylmän puoleisesti paroonin tervehdykseen. Tämä ei myöskään jäänyt paroonin huomiosta ja oikopäätä kutsui hän Redigin luoksensa kartanon vierassaliin, jonne saavuttua heti tiedusti, josko kasvatusisä olisi saanut tietoa Arnoldin mielen muutokseen.

— Kaikki, herra parooni, on jo selvillä.

— Ja syy?...

— On rakkaus!

— Mitä lempoa? Rakkaus?

— Valitettavasti niin on laita.

— Sepä saakeli... Rakkaus!

— Luullakseni on se auttamattomissa. Poika on vallan raivoissaan.

— Hm, hm!... Entä rakastettu?

— Kokonaisen torpparin tytär, herra parooni. Sen Martti Martolan, joka ennen omisti Oraslehdon.

— Pah! Perkele! Sen käräjäpukarin, joka muinoin antoi isälleni niin paljon huolta? Sepä perhanaa!

Paroonin viha tuntui nousevan. Hetkisen mietittyään, purskahti hän kuitenkin raikkaan nauruun ja virkoi leikillisesti:

— Kuulkaapas, hyvä Redig! Minä uskon ettei tuosta rakkaudesta ole suurempaa vaaraa. Rakastella täällä maalaisoloissa moukan tyttöjä, ei ole synniksi luettava nuorelle ylioppilaalle... Käskekää Arnold puheilleni heti. Tahdon itse kuulla tunnustuksen hänen omasta suustaan.

Redig kumartui ja poistui. Muutaman minutin kuluttua saapui Arnold vierashuoneeseen.

Parooni istui mukavasti lepotuolissaan huoneen perällä ja osoitti Arnoldille istuinta vierellään.

Koneentapaisesti noudatti Arnold kehoitusta.

— Olen kutsunut — aloitti parooni — sinua tänne keskustelukseni kanssasi asioista, joista mahdollisesti riippuu tulevaisuutesi.

Arnold kumarsi.

— Kuten tiedät — jatkoi parooni ystävällisesti — olen jo ikämies ja siitä syystä tarvitsen ehdottomasti apua. Virastossani kaipaan aina jo apulaista, jonka nuori, terävä äly voisi olla avuksi. Sitäpaitse nämä maatalot vievät paljon huolta. Apulaisekseni olen ajatellut sinua ja kun siitä varmaan tulevaisuutesi tulee vakavalle pohjalle, luulen ettet itsekään sitä vastusta. Lukuja voi silti jatkaa, siitä ei mitää haittaa. Mitä itse vastaat?

— Suuri kiitos huolenpidostanne, herra parooni!

— Sinä olet osoittaunut järkeväksi nuorukaiseksi ja siksi olenkin valmis katsomaan parastasi.

— Minulla on syytä aina muistella hyväntekijänäni teitä, herra parooni!

— Muuten, kuten muistan, täytät sinä kohta kaksikolmatta ja joutuu heti aika katsoa toimelias puoliso. Vasta silloin vakaantuu käsitys ja elämä saa seisovan kohdan. Virkauralle pyrkiessä tulee se seikka ottaa erityiseen huomioon.

— Anteeksi, herra parooni, siitä asiasta suoraan puhuen, olen jo pitänyt huolta.

— Mitä? Olisitko jo valinnut itsellesi puolison? Parooni näytti tietämättömältä.

— Olen! Aion ryhtyä siihen liittoon vielä tämän vuoden kuluessa.

— Todella rohkea päätös. Tähän asti et vielä ole voinut tietää mitään tulevaisuudesta; luvut kesken, y.m. Saanko olla utelias ja tiedustaa, ken on morsian?

— Nimensä on Orasta Martola, ja on hän erään torpparin tytär tästä läheltä.

Parooni näytti hämmästyneeltä.

— Mitä? Torpparin tytär... Talonpoikaistyttö.

— Oh, se ei tee mitään. Tulee huomata, että itsekin olen vaan kartanonhoitajan ottopoika, kasvatti ja kuten luulen löytölapsi. Mitä huonompi minua olisi torpparin rehellinen tytär?

Se lausuttiin kuivasti ja pisteliäästi.

— Äh! Sehän on pelkkää hullutusta. Sinä, toivorikas nuorimies, avioliittoon halvan torpparin tytön kanssa.

— Herra parooni, sallikaa minun kysyä jos rakkaus todella on hullutusta. Minusta sillä on paljoa syvempi merkitys.

Minusta on hullutusta, että mies jolle tulevaisuus hymyilee onnea ryhtyy tuonlaisiin liittoihin. Järkeä myöskin tarvitaan avioliittoon mennessä.

— Se on vakaa päätökseni ja siitä en luovu, herra parooni!

— Entä tulevaisuus?

— Herra parooni vastikään esitteli.

— Pyydän huomauttaa, hyvä Arnold, ettei se tila ole torpparin tyttärelle.

Arnold nousi.

— Siis ei ole minulla muuta sanottavaa, kun kiittää tarjouksesta johon en tullut hyväksytyksi.

Hopeahapsinen parooni menetti mielenmalttinsa:

— Tämä on kerrassaan kiittämätöntä! Noinko palkitset myötätuntoisuuteni? Sanot päätöksesi järkähtämättömäksi. Mutta minä sanon, että se peruutetaan... Vai luuletko, ettei asioissasi ole kellään toisella sanan valtaa? Ei! Siitä ei tule mitään, niin totta kun elän. Ei!

Paroonin nyrkki sattui pöytään. Arnold seisoi vakavana ja kun myrsky taukosi lausui hän levollisesti:

— Herra parooni! Tosin olen ollut teidän ja talonne hoitajan armoilla. Olen saanut teiltä hyvän hoidon ja kasvatuksen. Siitä olen kiitollinen. Niin... Ehkä enempi kun tulisikaan. Mutta että minua, löytölasta, joku, olipa hän vaikka kasvattajani, alkaa eroittamaan siitä, joka on elämäni ainoa aatos, ihanin unelmani, niin siitä ei tule mitään! Minulle rakkauteni on korkeampi kun arvo ja kunnia, jonka usea vallassäätyläinen kernaasti unohtaa. Teillä, herra parooni, ei ole pienintäkään oikeutta avioliittoni peruuttamiseen. Onko tämä kiittämättömyyttä en tiedä, se vaan on vakaa ajatukseni.

— Niinkö luulet? Ehkä minulla kuitenkin löytyy siihen oikeutta isommassa määrin kuin saatat uskoakaan. Mitä siihen sanot?

— Minulla ei ole enää mitään lisättävää.

— Sitä enempi on minulla... Onko kasvattajalla tai isällä mitään eroitusta?

— Minä en käsitä herra paroonin tarkoitusta.

— Isällä täytyy poikansa ylitse olla täysi valta, kasvattajalla ainakin sivullinen määräysvalta. No, niin. Minulla on molemmat. Mitä siihen vastaat?

— Mitä? Teillä, paroonillako, täysi valta isänä ja kasvattajana? Mikä tunnustus, herra parooni.

Parooni huomasi menneensä liikaa pitkälle. Sitä ei enää käynyt peruuttaminen. Hän siis enempi lauhtuneena jatkoi:

— Oli aika kuin tulin tuntemaan äitisi. Sen muistoja olet sinä. Otin äitisi kuoltua sinut hoitooni ja siitä asti olet saanut kantaa etuja joita parempia ei yksikään avioliitosta syntynyt lapsi ole saanut hyväkseen. Siinä koko selvitys.

Arnold väistyi muutaman askeleen ja katsoi omituisesti isäänsä.

— No, niin! Olet siis poikani ja minä toivon että osoitat isällesi lapsen rakkautta ja kuuliaisuutta.

Arnold väistyi vielä etäämmälle virkkamatta sanakaan.

— Sinä vetäydyt syrjään. Mitenkä minun tulee tämä käsittää?

Nyt tuli Arnoldin vuoro vastata. Selvään, joskin hieman vapisevalla äänellä hän puhui:

— Minäkin luulen muistavani tuon naisen, äitini. Hän oli, kuten niin moni muu, joutunut ylhäisien uhriksi. Näki nälkää, sillä nuo ylhäiset ovat liikaa korkealla huonompiaan ottamaan rinnalleen. Hän kuoli kurjuuteen ja poikansa pääsi isän armoihin, kuten juuri kuulin todistettavan. Löytölapsena hän hoidettiin parhaan mukaan, mutta halpuutensa ei sallinut häntä kantamaan isänsä nimeä. Nyt häneltä vaaditaan lapsen rakkautta. Mutta sitä hänen on mahdoton tuntea. Isä, joka lapselleen on vieras hyväntekijä, ei koskaan saa lapsenrakkautta omistaa. Hän on vieras ja kiitollinen kasvatti katsoo häneen vaan nöyrä pelontunne sydämessä.

— Arnold! Tämäkö sinulla on antaa isällesi!

— Oh, parooni, isäni! Nyt kun tahdotte riistä minulta rakastettuni, nyt ilmaisitte vasta olevanne isäni. Mutta äitini oli köyhä, rahvaan tyttö, pojallansa ei ole ollut tähän asti isää ja siis ei löydy mitään syytä joka voisi minut eroittaa Orasta-armaastani.

Parooni ei vastannut heti. Hän käveli ajatuksissaan edestakaisin lattialla ja pysähtyi vihdoin Arnoldin eteen sekä virkkoi hiljaa mutta painavasti:

— Niinkö uskot? Ehkä kuitenkin isäsi aatelisvaakuna?

— Ei kuulu minulle, joskin oikeuden mukaisesti niin olisi laita. Ja sanon suoraan, jos vaikka se niin olisikin, en sittekään luopuisi päätöksestäni. Alina pidän arvossa oman vaakunani, sen sain äidiltäni ja on se niin puhdas ettei mikään paroonin kilpi voi sitä somentaa. Se on ryysyläisen vaakuna, omantunnon puhtaus, eikä sitä rumenna edes torpparin siveä, ihana tytärkään. Sen vaakunan kanssa olemme niin jaloja kuin kukaan aatelismies tai neito saattaa olla. Siinä päätökseni.

Kumartaen poistui Arnold huoneesta. Paroonilla ei ollut mitään sitä vastaan, hän vaipui lepotuoliinsa eikä käsittänyt mitä tulisi tehdä. Suuri mies oli neuvotonna nuoren miehen sanojen johdosta.

Äkisti pisti hänen mieleensä eräs tuuma. Tarttuen pöydällä olevaan kelloon, soitti hän tulisesti. Palvelija astui huoneeseen.

— Hevoset joutuin valjaisiin ja käskekää Redig tänne! komensi parooni.

— Heti, herra parooni.

Palvelija poistui ja heti saapui ukko Redig sisälle.

— Poika on riiviöissään, selitti parooni. Nyt on täytymys keksiä keinoja. Olen sen jo keksinyt. Ajamme suoraa päätä tuon Martolan torppaan ja vaadimme, että hänen täytyy kieltää nuorten avioliitto.

— Luulen ettemme onnistu. Hän vihaa teitä, herra parooni.

— Silloin koetamme käyttää rahaa, ellei sekään onnistu, tulee käyttää pakkokeinoa.

Palvelija tuli ilmoittamaan että hevoset olivat valjaissa.

Parooni Redigin seurassa astui vaunuihin, jotka vierivät nopeasti Oraslehdon pihalta.

— Kylää kohti. Ensimäinen sivutie oikealle ennen kylää, komensi Redig kuskille.