VII.

Päätettyään päivän työn metsässä, palasi Martti poikinensa ajoissa kotiin. Aamulla olivat menneet jo päivän sarastaessa ja siitä syystä katsoivat olevansa oikeutettuja hieman aikasemmin illalla lopettamaan.

Illallinen kannettiin pöytään. Orasta, vaikkakin levoton tietämättään Arnoldin vielä samana iltana saapuvan tekemään ratkaisevan askeleen, kyseli kuulumisia metsästä, koettaen olla niin hilpeänä ja isälle niin mieleisenä kuin mahdollista. Martti olikin oikein hyvällä tuulella, kertoi jäniksestä joka oli ollut vähällä juosta hänen syliinsä y.m.

Silloin kuului huoneiden takaa rattaiden kolinaa ja samalla töytää parivaljakot torpan pihalle.

Pala takertui Martin kurkkuun. Vaunut tunsi hän heti parooni B:n omiksi.

Parooni ja Redig nousivat vaunuista ja astuivat hämmästyneen torpan väen vetäytyessä sivuun, vähääkään kursastelematta sisään.

Martti seisoi keskellä tuvan lattiaa osaamatta ajatella mitään. Vihansakin oli hän tällä hetkellä unohtanut, niin tavattomalta tuntui hänestä herrojen vierailu.

Ystävällinen parooni toivotti kohteliaasti hyvää iltaa, Redig luonnollisesti seurasi esimerkkiä.

— Minulla olisi — aloitti parooni — puhuttavaa teille, Martti Martola. Ehkä voisimme tuolla kamarissa vapaammin keskustella.

Viipyi hetki ennen kuin Martti löysi vastausta. Sillä aikaa ennätti parooni silmäillä ympärillensä ja kohtasi hänen silmänsä säikähtyneen Orastan seisomassa uunin lähellä.

»Tyttö on todellakin kaunis», tuumi parooni naistuntijana itsekseen.

Martti oli tällävälin saanut puhelahjansa: viha raivosi hänen suonissaan ja hän vastasi äänellä joka heti ilmaisi että leikki oli kaukana:

— Tämä huone on minun vierassalini. Nämä ihmiset ovat perheeni jäseniä ja niin salaisia en halua kuunnella ettei niistä perheeni saisi tietää.

— Kernaasti minun puolestani... Asia koskee tytärtänne ja nuorta ylioppilas Redig'iä joita te isänä ja minä sekä hra Redig pojan kasvattajina olemme velvolliset huolehtimaan.

— Tytärtäni ja ylioppilas Redig'iä?

— Arvattavasti tiedätte varsin hyvin heidän keskinäiset suhteensa. Tyttärellenne se ei ennusta hyvää, varsinkin kun poika vielä nauttii kasvattajainsa hoivaa.

— Josko minä tiedän?... Se tahtoo sanoa: jos minä muka olen samassa juonessa avustamassa tytärtäni herra paroonin äpäräpojan kainaloiseksi... Niin totta kun olenkin vaan kerjäläiseksi ryöstetty vaivainen rinnallanne, rohkenen kuitenkin sanoa: hävetkää!

Parooni puri huuliaan.

— Huomatkaa, Martola, kenen kanssa puhutte. Muutoin voin vakuuttaa, että huolimatta kaikesta menneisyydestä kunnioitan teitä ja soisin siis, että tyttärenne suhteet mainitun pojan kanssa ensi tilassa lopetatte. Sitä vaatisi oma etunnekin.

Paroonin lausuessa viimeisiä sanoja temmastiin ovi auki ja Arnold astui pelottomana sisään. Hämmästys valtasi kaikki.

— Arnold! huudahti Orasta ja syöksyi suoraa hänen rinnoilleen.

— Saavuinpa otolliseen aikaan, lausui Arnold tavallisella tyyneydellään. — Otolliseen aikaan sentähden että täällä on toisiakin vieraita.

Taluttaen vyötäröisiltä Orastaa, astui Arnold suoraan Martin eteen ja osoittaen vierellään olevaa pelosta vapisevaa tyttöä, lausui hän syvällä äänellä:

— Isä Martti! Tässä on tyttärenne. En tahdo häntä ryöstää teiltä, sillä tiedän että rakastatte lastanne vanhemman rakkaudella. Kysyn siis, näiden kaikkien läsnäollessa, josko suostutte antamaan hänet minun rakkaaksi puolisokseni?

Vihan tuli leimahti Martin silmissä. Hän oli juuri antamassa vastauksensa joka olisi epäilemättä ollut kaikkea muuta kuin myöntävä, mutta parooni ennätti ennen häntä ja sai aikaan Martille viivytyksen.

— Siinä nyt kuulette ja näette itse. Mutta huomatkaa mitä sanon: Tuon nuoren miehen isänä kiellän minä sellaisen avioliiton!

— Ja minä — vastasi Arnold — hylkään senlaisen lapsen arvon, jonka joku saattaa toiselle parinkymmenen vuoden kuluttua antaa. Minä en ole tuntenut isääni, olen ottopoika tälle kunnon Redig-vanhukselle ja jos te, parooni, tahdotte omistaa minut pojaksenne, on se teidän vallassanne. Omatuntoni sanoo kuitenkin, ettei minulla enää milloinkaan ole oikeaa isää... Vastatkaa kysymykseeni, Martti-isä!

Kosto oli valmis Martilla. Sen tahtoi hän tällä hetkellä heittää paroonin silmille. Hän lausui:

— Niinkuin kuulin, omisti tämä suuri parooni, teidät, nuorimies, vastikään pojakseen. Hänen paroonillinen korkea arvonsa, ei sallisi, että hänen poikansa, olipa se vaikka salaisestikin, yhtyisi talonpojan ja vielä päälliseksi köyhän torpparin tyttäreen. Mutta juuri tämän paroonin ja hänen isänsä ansio on se, että entisestä Oraslehdon kartanon isännästä on tullut köyhä torppari. Ja kun minä todellisuudessa olen sen kartanon oikea omistaja, ei liene suuresti säädystä poikkeamista jos paroonin salainen poika nai tyttäreni. Minä myönnyn avioliittoonne.

— Isä! Oi isä! huudahti Orasta syöksyen isänsä kaulaan.

— Tämä on hävytöntä! huusi parooni. — Sen, niin totta kun elän, minä kostan! En penniäkään myönnä perintöä sinulle, Arnold! Ja sinulle, Martti Martola, löytyy kyllä kosto hävyttömyydestäsi. Haa! Tämän torppasi liitän talooni vieläkin ja sinä jäät puille paljaille. Ehkä käsität, kenen kädessä riippuu sinunlaistesi menestys.

— Se riippuu omista ja poikieni kätten töistä. Torppani on toisessa pitäjässä ja eilen lunastin kauppakirjat siitä talosta jonka maalla torppani sijaitsee ja minkä isäntänä on tästä lähtien vanhin poikani. Kostonne ei siis enää ylety, korkea herra parooni.

Martti hymyili voitonriemulla.

— Ja minun parhain perintöni on tässä, lausui Arnold vetäen Orastan rinnoilleen.

Muutaman minutin kuluttua olivat paroonin parivaljakot lähteneet töllin pihalta, kuluttaen arvoisan omistajansa ja herra Redigin takaisin Oraslehdon kartanoa kohti.

* * * * *

Noin puolitoista vuotta edellä kerrotusta tapauksesta Martti Martolan torpassa, oli erään uuden yksityisradan jokaisella asemalla hyörinää. Rata avattiin tänään liikenteelle, juhlajuna korkeine herroineen saapuu Helsingistä ja se suuremman huolen antoi asemien miehistölle.

Määrätty hetki alkoi lähenemään. K:n aseman miehistö ja päällystö seisoi valmiina uusissa univormuissaan asemasillalla junaa vastassa.

Yleisöäkin oli kokoontunut melkoinen joukko juhlajunaa katsomaan ja kuului siinä puhetta jos toistakin vartoilevan yleisön huulilta. Mikä oli tietävinään junassa saapuvan erään korkea-arvoisen ruhtinaankin, toinen taas, kaikki senaattorit, joilla olisi mitä loistavammat univormut, kolmas tiesi siinä saapuvan »Yli-kenraalitirehtöörin» ja uteliaisuus kasvoi kasvamistaan.

Nuori asemapäällikkö asteli kuitenkin hyvin huolettoman näköisenä vaimonsa keralla edestakaisin asemasillalla, hauskasti haastellen keskenään.

Molemmat olivat he nuoria, reippaita ja solakkavartaloisia. Itse asemapäällikkö oli puettu virkapukuunsa, vaimonsa taas siistiin mutta yksinkertaiseen vaatetukseen ja näytti sinään melkein enempi nuorelta maalaistytöltä kuin asemapäällikön rouvalta.

Eikä se jäänyt huomiotta läheisestä kylästä saapuneilta naisilta, etenkin parempaan säätyyn kuuluvilta.

— Minusta tuo asemapäällikön rouva näyttää kuin mikäkin maalaistollo, lausui hiljattain Jyväskylän seminaarista laskettu kansakoulunopettajatar postinhoitajaneidille.

— Kuuluu olevankin vaan sivistymätöin talonpoikaistyttö, selitti postinhoitajatar.

— Kaunis rouva asemapäälliköllämme, mutta kovin vaatimattomasti puettu, sanoi puolestaan hovin pehtoorin nuori ryökynä seuralaiselleen, rovastin ryökynälle.

— Vallan lapsi vielä, selitti järkevä rovastin ryökynä, joka jo itse oli useita vuosia sitten sivuuttanut kaksikymmentäviisi vuotta.

Piiiiii!

— Juna tulee! huudettiin joka taholta ja yleisö ryntäsi asemasillalle niin että asemamiehillä oli täysi työ pitäissään sitä hieman loitommalla...

Junaa seurasi kaksi I luokan vaunua, korkeampia herroja varten, pari II luokan, kutsuvieraita, sanomalehtimiehiä y.m. »ylijäämää» väkeä kulettamassa.

Junan pysähdyttyä, täyttyivät aseman puoleiset ikkunat kasvoista, sillä korkeat herrat eivät viitsineet vaivata vanhoja kankeita jäseniään käymällä jokaisella aseman tapaisella, ainoastaan uteliaat sanomalehtimiehet juoksentelivat papereineen ja jokin nuori insinööri tai arkkitehti katsoi velvollisuutensa vaativan hieman silmäillä itse aseman soveliaisuutta, rakennusta ja ympäristöä.

»Korkeiden herrojen» vaunuissa kulki myöskin parooni B., ja hänen seurassaan rata-yhtiön puheenjohtaja.

K:n asemalla istui parooni taaskin, puheenjohtaja rinnallaan, akkunan ääressä silmäillen asemaa. Se oli samaan malliin rakettu kun yleensä toisetkin asema-talot. Pienenpuoleinen rakennus, maalilla töherretty keltasen väriseksi, portaat nousi keskikohdalta rakennusta ja parooni haukotteli välinpitämättömästi, harhaillen silmillään vuoroin rakennusta ja väkijoukkoa.

Äkkiä hänen silmänsä keksivät jotain ja melkein säikähtyneenä hypähti hän seisaalle.

— Tuoko nuori mies on asemapäällikkö?

— Niin, herra parooni. Erittäin tarkka ja käsittäväinen mies, selitti puheenjohtaja pelosta että asemapäällikön nuoruus oli tehnyt pahan vaikutuksen parooniin.

»Merkillistä! Muoto muistuttaa häntä» nupisi parooni itsekseen. Hajamielisenä sanoi hän ääneen:

— Hänen nimensä on... Hm! Mikä on hänen nimensä?

— Aarno Ottila! Tuntuu olevan fennomanni, koska täällä ollessaan muutti nimensä suomalaiseksi. Siitä huolimatta on hän kuitenkin kunnon nuori mies, ja yhtiö, insinöörin puoltolauseella, valitsi hänet tälle asemalle.

— Aarno Ottila... Kummallista... Mikä oli, muistatteko, hänen entinen nimensä?

— Se oli... tuo... Äh, kun en nyt muista. Hän työskenteli insinöörin apulaisena ja...

— Eihän se ollut vaan?... Ei, ei se voi olla mahdollista.

— Ah! Nyt muistan! Redig! Redig, herra purooni.

— Redig! Arnold! huudahti parooni ja lähti syöksemään vaunuista ulos, puheenjohtaja pyrynä perässä.

Fililililii!

Piiiiiiii!

Konduktöörin ja junankulettajan merkit vaihtuivat keskenään, kymmenen minuuttia asemalla oli kulunut ja juna lähti liikkeelle.

— Pysähtäkää! Hei! Perhana! karjui parooni, viittoen kädellään, puheenjohtajan toistaessa täsmällisesti.

Sitä ei huomattu ja yleisö huiskutti nenäliinoillaan vastaukseksi, luullen paroonin ja hra puheenjohtajan jäähyväisiä heittelevän, puhjeten samalla raikuvaan »hurraa»-huutoon, jonka sanomalehtimiehet kertomuksessaan sanoivat alkaneen parooni B:n kehoituksesta.

* * * * *

Muutama ilta myöhemmin istui asemapäällikkö, Aarno Ottila, asunnossaan, haastellen iloisesti nuoren vaimonsa kanssa teetä juodessa. Postijuna meni juuri ohitse, mutta asemapäällikön tehtävää hoiti sillä kertaa aseman kirjuri.

— Kuinka hyvin muistan aina sen hetken, Orasta, kun sinä unenhelmoissa ruohikolla karjaa paimensit.

— Ja minä muistan niin hyvin silloisen uneni, nauraen vastasi Orasta.

— Muistaakseni et ole sitä minulle koskaan kertonut.

— Olin lepäävinäni omalla vuoteellani kotini torpassa, vapaana kuten tavallista...

— Ilman röijyä, hieman rintasi näkyvissä, keskeytti Arnold nauraen.

— Äläppä keskeytä... Vapaana kuten tavallista. Silloin saavuit sinä, kädessä eräs paperi, painoit suudelman huulilleni ja virkoit: nyt, armas Orastani, on isäni hyväksynyt avioliittomme. Tässä paperi jolla hän sen myöntää ja pääliseksi tunnustaa minut osalle perintöön. Ja minun mieleni tuli sanomattoman iloiseksi, ei niin paljon perinnön vuoksi, vaan sen tähden, että nyt tiesin isäsi myöntymisen seuraavan liittoamme.

— Ja unessakin hymyilit sinä niin sievästi. Mutta tiedäppä, että juuri silloin ajattelin painaltaa suukkosen sinun ihanille huulillesi ja vaan vaivoin sain itseni siitä ryöviöstä pidätetyksi... No, niin. Unesi toinen kohta, isäni myöntyminen, on vielä synkässä verhossa.

— Hän ei tiedä edes olinpaikastamme. Lisäksi muutit sinä nimesikin.

— Tahdoin sen ottaa äitini muistoksi. Åthelén oli hänen nimensä, joten Ottila sitä suomenkielellä hyvin muistuttaa... Mutta olemmehan silti onnellisia?

— Oi, Aarno! Kellä onni ja tyytyväisyys tuntuneekaan suuremmalta, korkeammalta, kun juuri meillä. Orasta hypähti miehensä syliin ja kietoi kätensä lujaan hänen kaulalleen.

— Kirje asemapäällikölle! kuului samalla ääni avoimessa ovessa. Orasta kiirehti ottamaan kirjeen vastaan.

Suureksi aukenivat molempien silmät, avattuaan kirjeen ja nähtyään keitä se oli lähetetty. Kirjeen lopussa seisoi näet sanat: »toivoo isäsi B.!»

Suurella tarkkuudella luettiin kirje. Siinä parooni tunnusti erehdyksensä, pyysi anteeksi, luvaten muun muassa muistaa Arnoldia testamenttinsa sisällössä. Lopussa kirjoitti parooni:

»Huoneeni seinällä riippuu erään ihanan, mutta alhaisen tytön kuva. Vaan se asema, jossa olin ja olen yhteiskunnassa, esti minun liittämästä tuota naista vaakunaani. Se puhuu minulle kuitenkin niin paljon ja minä tunnen tehneeni väärin tuota naista kohtaan. Se on äitisi kuva ja se jää sinulle, minun jälkeeni, äitisi muistoksi... Kuten kuulin itseltäsi, ei nimeni ja arvoni ole sinulle enää suurestakaan merkityksestä. Se on oikein! Toivon, että sinun todellinen vaakunasi tulisi aina olemaan: sydämen puhtaus ja tunnon rauha. Se on todella aateliskilpi, joka kykenee kilpailemaan minkä jalosukuisen vaakunan kanssa tahansa».

— Unesi on toteutunut! huudahti Arnold kirjeen luettua. — Tuossa on se paperi jonka silloin näit kädessäni. Ja, — Arnold sulki Orastan rinnoilleen, — tuossa se suutelo jonka painoin huulillesi...

* * * * *

Pari vuotta myöhemmin kuletettiin suurella surujuhlasaatolla parooni B:n maalliset jäännökset vanhaan sukuhautaan, ylhäisen puolisonsa, Pauliinen, rinnalle. Serkkunsa perii hänen kilpensä, sukutalonsa ja suuren joukon rahaa ja irtainta omaisuutta. Mutta kun testamentti avattiin, löytyi sieltä, suuriin summiin nousevan hyväntekeväisyyslaitoksiin lahjoitettujen määräysten ohella, myöskin määräys asemapäällikkö Aarno Ottilalle suoritettavasta isonpuoleisesta summasta sekä Oraslehdon kartano kaikkine karjoineen ja irtaimistoineen.

Sitä määräystä usea ihmetteli, mutta löytyi myöskin niitä jotka hiljakseen tuumailivat: »Asemapäällikkö Aarno Ottilalle kuuluisi oikeuden mukaan kaikki perittävä omaisuus».

Niin kauvan, kun vanha ukko Redig eli, sai Oraslehdon kartano olla sinänään. Mutta ukon kuoltua, joka tapahtui noin vuosi paroonin kuolemasta, muutettiin se kokonaan toiseen uskoon. Talon asuinhuoneista valmistettiin köyhien ja orpolasten koti ja osa maasta jäi sen kodin hyväksi viljeltäväksi, sekä koko maa jaettiin palstoina kartanon alustalaisten ja palvelusväen kesken, jotka varsin huokeasta saivat itselleen omistaa ja josta kertyneet varat annettiin lasten kodon rahastoon.

Vanha Martola elää vieläkin torpassaan hiljaisena ja tyytyväisenä. Sydämestään on hän poistanut vihan paroonia kohtaan, sillä se kosto jonka hän sai osoittaa paroonille myöntäissään tyttärensä Arnoldin puolisoksi, oli hänestä riittävä. Millään ei ukkoa ole saatu torpastaan luopumaan parempien tarjouksien sattuessa, vaan tahtoo hän siellä elää ja kuolla.

Mutta metsässä ruohiston reunalla, sillä samalla kohtaa jossa Tommi muinoin lampaan raateli, on soma pieni kesähuvila jonka omistaa Arnold Orastansa ja kahden poikansa kanssa. Siellä viettävät he kesällä useita hupaisia hetkiä muistellen entisiä aikoja ja nauttien nykyisyyden yhä jatkuvasta onnesta. Sitä on aina vireillä pitämässä puhdas ja hyvä omatunto ja sielun rauha, jotka ovat pysyväiset piirrokset ryysyläisen vaakunassa.