I.

Ihminen tulee maailmaan, hän vaeltaa ympäri tomussa, elää, ponnistelee ja taistelee aikansa, häntä kohtaa sairaus, vääryys ja puute. Sitten hän kuolee, joutuu unohduksiin ja sekoittaa tomunsa hiljaa maan tomuun. Hautaristissä saattaa olla nimi Markus, mikä Markus se oli?

* * * * *

Markus oli muuttanut satamaan samana vuonna kuin »Fiskeren» ajoi matalikolle Tronderø-saaren luona, jos joku sen muistaa. Ihmiset olivat heti selvillä siitä, että hän oli äärettömän typerä, ja kun hän vielä oli köyhä, niin he katsoivat häneen yli olan. Niin, Markus oli kaikkea muuta kuin teräväpäinen, se on sekä totta että varmaa, mutta häneltä ei suinkaan puuttunut ymmärrystä eikä järkeä, niin että ihmiset olisivat voineet tyytyä pitämään huolta itsestään. Tietystikään hän ei ollut kuten sinä tai minä, mutta mehän nyt olemmekin harvinaisen viisaita, eikä hän ollut edes niin viisas kuin Kristofer, Marian vapaakirkkoon kuuluva tullimies, jota ei kukaan kunnioittanut. Niin, suutarikin, jota Jumala ja kaikki ihmiset sortivat, tunsi kuuluvansa paremmistoon. Markus, sanoi hän ja vihelsi, en tarjoa hänelle tuolia, jos hän tulee luokseni, annan hänen seistä oven pielessä. Minkälainen talo Markuksella on? Se on vanhan Reginan olutpanimo; eukko kävi kauppaa siellä, missä luotsivanhin nyt asuu. Minä en tahtoisi asua siinä mistään hinnasta. Markus maksoi siitä kuitenkin yhdeksänkymmentä kruunua, tasan yhdeksänkymmentä, niin totta kuin minä elän, ja kaksitoista kruunua talonsa paikasta. Ja sitten hän heti purki sen ja muutti sen rotkoon — pitäkää kiinni minusta, nauran itseni kuoliaaksi — ja rakensi siihen pienen eteishuoneen, jotta se näyttäisi talolta, hahahahaa! Ja nyt Markus luulee asuvansa linnassa, nyt hän leikkii oikein talonomistajaa, rakentaa aitoja ja vaikka mitä voi sinua suurta narria...

Hyvä, Markuksen rakennukset olivat kunnossa, ne näyttivät surkean pieniltä, eivätkä juuri todistaneet hyvinvointia. Mutta hyvinvointi ei ole kaikki kaikessa täällä maailmassa, järjestys ja ahkeruus on myöskin jotakin, puhumattakaan tyytyväisyydestä. Täällä maan päällä ei vain anneta niin paljon arvoa järjestykselle ja ahkeruudelle kuin hyvinvoinnille, ja tyytyväisyyttä tuskin pidetään minään hyveenä, vaan ennemmin köyhyyden merkkinä, joka ei oikein sovi paremmille ihmisille. On ero yksinkertaisen ja hienon välillä, sarka ja siirappi ja musta leipä ja silli maistuvat torpparista hyvääkin paremmalta. Markuskin oli tavallisesti puettuna sarkaan, jonka sinisen kotitekoisen värin haju tuntui jo kauas, ja söi lisäksi kelpo lailla siirappia ja mustaa leipää, niin ettei häneltä siinäkään suhteessa mitään puuttunut. Mutta siirappi ja musta leipä ovat myöskin ruokaa, joskaan ne eivät ole hienoa ruokaa, ja mökki on myöskin talo, vaikka se onkin pieni talo. Joka tapauksessa Markus oli hyvin tyytyväinen eikä katunut kauppaansa. Siinä seisoi hänen talonsa rotkossa punaisessa puvussaan, josta erottui vain vihreä ovi, ja näytti melkein ruusulta. Siinä oli oikein piippu katolla ja keittiö ja kamari. Voiko enempää toivoa? Ja edessä oli portaiden muotoinen hakattu paasi, ulottuen aina ylös kynnykseen asti, oikein kaunis ja hieno kivi, jolle sopi astua. Tietysti ei siinä ollut käsipuita eikä muuta sellaista, mutta mitä niillä olisi tehty? Markus ei tarvinnut tukea ei ulos eikä sisään mennessään, Markuksella oli niin hyvät jalat kuin kenellä muulla tahansa. Ne eivät olleet millään tavoin hauraat, ei kuten isoisä Børrellä, joka meni horjuen seinästä seinään alas satamaan eikä kyennyt itse jalkojaan pysähdyttämään, kun ne kerran olivat tulleet käyntiin. Hänen täytyi ensin nojautua johonkin tai tarttua kiinni jostakin — ellei, niin jalat kulkivat edelleen ja veivät hänet veteen tai tuleen, aivan miten sattui. Ei, Markuksella oli verraton ruumis, ja joskaan pää ei ollut yhtä hyvä, niin se oli kuitenkin oikealla paikalla ja näytti erinomaisen kauniilta siinä. Silmät olivat siniset ja lempeät ja niiden katse järkähtämätön, ja parta meni korvasta korvaan ja oli kuin ruskeata, pehmeätä ja kiiltävää pörröä ympäri leuan. Tukka oli lisäksi verrattoman, taipuisa ja muistutti eräänlaista hienoa silkkiä — oikea hienonhieno tytöntukka, joka kihartui heti, kun se tuntui vähänkin kostealta. Ihmiset muuten tiesivät tämän, ja kun Markus tuli alas satamaan, sattui usein, että Truls tai Kristen nostivat luvatta hänen hattuaan. He sanoivat, ettei heillä ollut ilmapuntaria muassaan, ja sormiellen tukkaa he vetivät sitä, koettaen, tiesikö se kaunista ilmaa vai mitä.

No, Truls ja Kristen saattoivat sen tehdä, he olivat niitä suuria satamassa; heillä oli osuutensa maailman taloudessa, niin, he olivat hyvin tärkeitä tekijöitä. Niinpä kyllä, mutta Markuskin oli jotakin, ei hänkään ollut syrjässä. Kun maa pyöri, seurasi Markus mukana, hän ei suinkaan jäänyt jälkeen, vaan matkusti yhtä pitkälle kuin toisetkin. Hänellä oli ehkä yksinkertaisempi paikka, hän istui taempana kuin Truls ja Kristen, mutta hänellä oli aivan sama vauhti ja hän pääsi yhtä hyvin perille kuin he. Luoja ei halveksinut häntä, hän ei ollut millään tavoin syrjäytetty, tähdet kuuluivat myöskin Markukselle, hänellä oli niitä yhtä monta kuin Kristenillä, ja hänellä oli niihin sama oikeus kuin muilla. Kristenillä oli ehkä hiukan enemmän omaisuutta täällä maan päällä, hiukan enemmän irtaimistoa. Mutta mitä se oli tähtiin verrattuna? Kun hän ja Kristen kerran täältä lähtisivät, niin mitä he jättäisivät jälkeensä?

Kristen jättäisi jälkeensä vähän enemmän tomua, vähän enemmän multaa ja vähän enemmän ruostetta...