XI.

Syksy lähenee nyt hiljalleen.

Silmäillessään ulos ikkunastaan Markus näkee väriloiston, joka päivä päivältä tulee yhä kauniimmaksi. Tunturi hehkuu ja loistaa punaisena, kanerva on puhjennut tuhansiin pieniin kukkiin ja antaa päivälle uuden hohdon. Se huojuu siinä tuulessa ja auringossa — mätäs mättään vieressä yli koko vuoren. Keskellä vehreyttä on hopeanharmaata kosteutta, varvut täynnä pienenpieniä helmiä, ylhäältä latvasta alas juureen asti, niin että koko mätäs loistaa punaisena. Ja miten kaunista ja hienoa se on, niin hentoa, niin heleätä, niin eloisaa, niin kevyttä — mutta samalla kovaa, kestävää ja sitkeää. Tuulkoon miten paljon tahansa, satakoon vettä tai rakeita — kanerva säilyy aina yhtä hyvänä. Kanerva hehkuu ja palaa ja nauttii elämästä ja onnesta. Pouta ja sade ovat kummatkin hyvät — kanerva viihtyy missä ilmassa tahansa, ja mikä sää tahansa on sille hyvä.

Kaiken tämän punan vastakohtana aaltoilee meri sulavan raikkaana ja sinisenä. Ja missä tunturi kuvastuu mereen, siellä kohtaavat toisensa punainen, sininen ja vihreä muodostaen niin kauniin näyn, ettei sitä voi kyllikseen katsella. Ne sulavat yhteen, suhisevat ja sointuvat kaikissa äänilajeissa, niin että luulee miltei kuulevansa niiden soinnun. Ja syvällä ihmisen sisimmässä soi sama sävel, soi elämänilo, rohkeus ja usko. Jos silloin kohottaa katseensa, niin se kiitää äärettömään syvyyteen. Kesä on mennyt. Ilman on vallannut selkeys, yli maan lepää puhtaus ja loisto, joka on kuin tuulahdus uudelta rannikolta. Katsohan vain lipputankoa tuolla vuorenharjalla, se on kuin ohut neula vasten sineä. Katsohan prikiä ulkona Akerø-satamassa, siinä voi erottaa jok'ainoan köyden. Ja katsohan Knudin vaatenuoraa, joka pingoittuu vinosti talosta — se muistuttaa repeämää taivaassa, on kuin siihen olisi lyöty hieno rako...

Nyt on hummerinpyynti ovella, vanhat sumput ja merrat on tarkastettava, paikattava ja laitettava kuntoon, ja uusia on tehtävä. Mutta ensin on huolehdittava talvisista puista, voi tulla myrsky ennenkuin huomataankaan, ja sitten ei enää saadakaan puita kotiin. Sillä ne täytyy noutaa syvältä sisämaasta Vallesvær-vuonosta. Täytyy lähteä niin kauan kuin on tyyntä ja kaunista; kun alkaa tuulla, on mahdotonta niitä tuoda, sentähden Markus valmistautuu heti matkalle ja jättää kaiken muun siksi aikaa. Hän laskee rahat kaapissaan — kymmenen kruunua sylestä — ja sitten hän menee Knudin luo ja lainaa vanhan lautan päiväksi. Se on kylläkin hyvin kallis — puoli kruunua pelkästä lautasta — mutta siten hän saa puut kotiin päivässä eikä hukkaa niin paljon aikaa. Se on muuten raskasta työtä, lautta on iso ja airot raskaat, lisäksi Markus on yksin, niin että hänen täytyy soutaa molemmilla airoilla edestakaisin, mutta siitä huolimatta sujuu matka.

Väylän varrella on luonto kaunista, vesitie vie sisämaahan alituisesti vaihdellen ja kiemurrellen. Mutta miten se vaihtelee ja kiemurteleekin — aina on matkan varrella kanervaa. Se seuraa rantoja molemmin puolin antaen vedelle ruusunpunaisen hohdon. Ja miten paksuna ja runsaana se kasvaa! Siihen voi paneutua nukkumaan ja tuntea olevansa kuin kotoisessa vuoteessaan. Ja kuinka se hohtaa auringossa ja päivänvalossa! Sitä ei saata verrata mihinkään, maa ei milloinkaan ole niin kaunis kuin kukkivan kanervan sitä koristaessa. Ei mutta katsohan, tuolla loistaa koivu kallionkielekkeellä, se ihan nyökkii rannalla — niin täällä on kyllin katseltavaa ympärillä. Mutta vaikkakin vesi on suolaista merivettä, niin ei täällä ole kuin merellä, kaikki on aivan erilaista. Aina saaria myöten on kaikki toisin, ne eivät ole paljaita ja harmaita, ei, ne ovat vihreän maan, väliin kokonaisen metsänkin peitossa. On suorastaan ilo nähdä tämä kaikki, ja jos alus olisi toisenlainen, niin voisi jo luulla olevansa huvimatkalla...

Puut ovat valmiiksi ladottuina rannalla, mutta Markuksen täytyy itse mitata ne. Siihen kuluu vähän aikaa jo siihenkin, täytyy ottaa joka halko käteensä ja panna se kauniisti ja huolellisesti paikalleen, ellei tahdo pettää itseään. Sylen pakkaamiseen tarvitaan taitoa, siihen tarvitaan huolellisuutta ja tottumusta, joka sormenpäässä pitäisi olla silmä, on meneteltävä viisaasti ja ovelasti. Ei ainoatakaan halkoa saa panna umpimähkään, ei, jokaisen täytyy sopia toisiin, liittyä muihin niin tiiviisti kuin suinkin. On tarkastettava ja aherrettava, kuta enemmän aikaa siihen voi panna, sitä parempi; kun tulee pakkanen, niin näkyy kyllä, onko osannut pitää puolensa. Kun halot sitten vihdoinkin on mitattu valmiiksi, on ne saatava lautalle ja ladottava niin hyvin kuin mahdollista — se on taas kiusallista aherrusta. Jokaisen halon täytyy mennä käden läpi ja ne on taas ladottava varovaisesti. On pakko käyttää tila niin tarkoin, että saisi mukaansa jokaisen tikun. Kun puut sitten vihdoin ovat lautalla, on heti lähdettävä matkalle kotia kohti niin nopeasti kuin suinkin. Lautta ei näet ole suinkaan tiivis, varsinkaan nyt, kun se kulkee niin syvällä — ei saa hukata aikaa, ellei tahdo upota.

Jospa edes saisi istua kunnolla, mutta ei, täytyy kyyröttää niin ahtaassa kuin suinkin. Ei ole tilaa muulle kuin haloille, lisäksi on lautta niin syvällä, että pyyryt lyövät polviin heti, kun nostaa aironlavat vedestä. On soudettava vain käsillä, käsivarret ja jalat ovat vain haittana, tuntuu kuin olisi liian monta jäsentä, ne ovat toistensa tiellä ja vain harmiksi toisilleen. Lyhyesti sanoen, ei pääse oikein soutamaan, ei voi kiskoa voimakkaasti, täytyy enimmäkseen istua saamattomana tuhdolla ja molskia vedessä kuin naisväki. Tämä on oikea koettelemus eikä suinkaan niitä pienimpiä. Jos konsuli kaupungissa tietäisi, miten täytyy väliin ponnistella, mutta konsuli ei tiedä mitään sellaisesta. Konsuli saa halkonsa siltaansa saakka, soutamatta ainoatakaan vetoa itse; konsuli istuu alituisesti omassa mukavuudessaan, palveluttaa itseään ja voi hyvin. Istuisipa hän tunninkin täällä...

Uh, tämä puiden kuljetus on kuolettavaa, siitä tulee oikein surumieliseksi. Murhaajalle voisi olla sopiva rangaistus ponnistella ja soutaa — se olisikin kova rangaistus. Ja sellaista täytyy ihmisen kestää, ihmisen, joka ei ole tehnyt vähintäkään pahaa! Jokaista jäsentä särkee niin kuin selkäranka olisi keskeltä poikki. Mitähän konsuli tekee sillä välin? Hänellä on aivan toisin, suurenmoista, hän ehkä lepää ja laiskottelee sohvallaan, juo kahvia ja polttaa sikaria — kunpa saisi edes hetkeksi vaihtaa hänen kanssaan!

Mutta ei, täällä ei ole ketään konsulia, jonka kanssa voisi vaihtaa, ja jos täällä olisikin, niin hän ei tahtoisi, mikä kylläkin voi olla järkevää. Sillä täällä ei ole vehnästä, on vain mustaa leipää, niin karkeata ja mustaa kuin se voi olla. Eikäpä kukaan syö mustaa leipää, kun voi saada vehnästä. Vain silloin kun ei ole valitsemisen varaa, täytyy tyytyä mustaan leipään. Mutta miksi toisten täytyy tyytyä mustaan leipään, kun toiset saavat alituisesti syödä vehnästä...

No, ja nyt alkaa vielä tuulla, ja tietysti väärältä suunnalta — niin, eikö ole kuin noiduttua väliin! Nyt on tuullut lännestä koko viikon, mutta juuri kun siitä olisi hyötyä, kääntyy tuuli aivan vastaiseksi. Puhutaan kärsivällisyyskokeesta, mutta jos tämä ei ole kärsivällisyyttä kysyvää, niin ei sitten mikään. Kuinkahan kauan konsuli jaksaisi soutaa, jos hänellä olisi tämä kiusa kestettävällään?

Kahviaika on jo aikoja ohi, kun Markus vihdoin saapuu perille. Hänen koko ruumiinsa on hervoton, käsivarret ovat kuin poikki, ja selkä — älkäämme puhukokaan selästä, se puhuu kyllä omasta puolestaan. Lisäksi Markus on niin kahvinjanoinen, että kieli oikein palaa suussa, mutta kaikesta halusta ja himosta huolimatta täytyy hänen hillitä itsensä ja taas vain ryhtyä työhön. Ole hyvä ja toimita halot maihin — ettei lautta uppoa! Ei se mitään auta, vaikka käsivarsia särkeekin, vaikka selkäranka onkin poikki kolmesta, neljästä kohden — halot täytyy saada lautalta ja joutuin, niinkuin sanoisi yks-kaks-kolme.

Hih hei...

Sillalla kolisee ja kalisee, Markus käy kiinni molemmin käsin ja heittää halot, kaksi kerrallaan, maihin. Siinä on mäntyä ja koivua ja haapaa, kustakin lähtee sille ominainen ääni, kun se putoaa kasaan, niin että voi kuulla, mitä lajia se on. Männystä lähtee kumea jymähdys, koivusta iloinen ja kirkas kalahdus — haloissa on oikein sointu, on kuin erikoinen sävel pyrkisi niistä ilmoille. Haapa sitävastoin on käheä, toisin sanoen epämusikaalinen, se on niin kehnoa ja hataraa eikä kelpaa muuksi kuin keittopuiksi. Ohoi, pois tieltä, lapset, tässä tulee pölkky, joka on kuuden vertainen!

Vasta kun puut ovat maalla, voi hetken ajatella itseään. Mutta vain hetken, sillä puut eivät voi jäädä sillalle sulkemaan tietä ihmisiltä. Ei, siitäpä syntyisi hälinä! Siksi on taas oltava sillalla ennenkuin on syönyt suunsa tyhjäksi, ei ole aikaa hukattavissa, jos tahtoo saada puunsa kotiin ennen iltaa. Hevonen? Ei, siitä ei tule mitään, eipä suinkaan, itse hän saa olla hevosena ja kauniisti taivuttaa selkänsä vielä kerran. Ei auta, vaikka olisi kuinka uupunut, tässä on kantolauta ja köysi, käy vain käsiksi...

Niin kulkee Markus ja laahaa puita, kunnes tulee hämärä. Hän kulkee sillalta rotkoon ja rotkosta sillalle, kulkee siinä kuin vuorolaiva, ja raahaa vähitellen puut kotiin. Matka ei juuri ole pitkä, mutta se on raskas, on kuljettava ylämäkeä. Lisäksi on kulku vaivalloista, on astuttava varovaisesti, jottei kompastuisi halkeamiin ja kiviin. Muutamin paikoin on kalliossa portaat, silloin polvet alla vapisevat, silmissä väliin oikein mustenee. Ja samalla köysi syö olkapäätä, kalvaa siihen yhä uusia haavoja, niinkuin kiusaisi häntä espanjankärpänen, ja lopuksi syntyy oikein rakkoja. Sill'aikaa tulee ilta. Joka kerta kun Markus pääsee ylös kalliolleen, hän katsoo hämärtyvää hiljaisuutta, joka tulee yhä syvemmäksi. Saaret katoavat varjoon, aukot ja raot sulkeutuvat, puut ja talot katoavat näkymättömiin. Maa häviää pimeyteen, ja vesi tunturin ympärillä kohoaa tehden siitä vähitellen saaren.

Sarana narahtaa, säppi kolahtaa, Markus sulkee vajan oven. Hän on saanut työnsä valmiiksi ja seisoo talonsa edessä hetkisen hengähtämässä. Kanervapuna hymyilee hänelle mäenrinteeltä, se peittää tunturin kuin punainen usva ja luo ystävällistä valoa ympärilleen. Ja kun Markus hengähtää ja oikaisee selkäänsä, valtaa hänen mielensä kiitos ja ylistys. Jumalan kiitos, että se on tehty, ajattelee hän, ilo lämmittää hänet perin pohjin, hän tuntee syvää tyydytystä kaikkeen, hiljaista kiitollisuutta kaitselmusta kohtaan, joka on järjestänyt kaiken niin hyvin. Eikö ole lohdullista ajatella, että tämäkin kaikki on nyt tehty? Miten hyvältä tuntuukaan seistä täällä tunturilla ja antaa huminan ja tuulen hyväillä itseään ja nähdä siunattu kanerva ympärillään. Mikä rauha vallitseekaan mielessä, miten varmaksi ja turvalliseksi tunteekaan itsensä! Nyt voi talvi tulla, nyt hänellä on millä ottaa se vastaan, makrillia suolassa ja puita vajassa, tulkoon vain milloin haluaa.

Markus pyyhkäisee hien otsaltaan ja luo tyytyväisenä katseensa kohti taivasta. Tähdet tuikkivat, silloin tällöin näkyy ilmassa viiruja, hiljaisia, sinertäviä hyvänilman merkkejä. Markus tulee yhtäkkiä ajatelleeksi:

Huomenna hän ottaa onkensa ja soutaa saarille onkimaan huulikaloja. Hän on omasta mielestään ansainnut loman, on puuhannut ja uurastanut puiden haussa, niin, todellakin, eikö hän niin ole tehnyt? Huulikalat voivat sitäpaitsi maistua, päät ovat kuin hienointa hilloa, ja liemi...

Markus maiskuttelee suutaan ja nousee varovaisesti taloaan kohden. Ja kun hän sulkee oven jäljessään, tuntee hän liemen maun suussaan ja päättää toteuttaa aikomuksensa.

Huomenna kalastetaan ainoastaan huulikaloja, se on päätetty.