XII.

On kirjoitettu ja sanottu, että huulikala on kuin sika kalojen joukossa, ja kun vain tuomitsee ulkomuodosta, niin se on aivan oikein ja totta. Mutta jos syventyy asiaan — jos vakavasti käy kalaan käsiksi ja tutkii sen ominaisuuksia, niin jää jäljelle kovin vähän yhtäläisyyttä. Sillä niin lihava, täyteläs ja pyöreä kuin huulikala voikin olla — se on kuitenkin kauttaaltaan niin täynnä ruotoja, että helposti menettää kaiken halunsa siihen. Ja mitä siasta sanottaneenkin — niin se on ainakin siinä suhteessa moitteeton eläin, ettei siinä ole sen enempää luita kuin on tarpeen. Voi huoletta ottaa eteensä ja syödä, ei tarvitse istua ja tunnustella kielellään ja tarkastaa joka palaa, ennenkuin sen nielaisee. Mutta huulikala sitävastoin — no, ei suinkaan ole tarkoitus millään tavoin moittia luojan tekoja, luojan työt ovat tietysti hyvät — mutta huulikala olisi voinut tulla toimeen vähemmilläkin ruodoilla kuin sille on annettu. Nyt ne pilaavat lihan ja vähentävät kalan arvoa. Siinä on liiaksi perattavaa, kärsimättömät eivät millään muotoa saa siitä tolkkua. Se on heistä liian vaivalloista. Eikä heillä ole aikaa istua ja noukkia ruokaansa ja syödä sitä pala palalta, ja niin on tehtävä sen, joka syö huulikalaa. Sillä ruotoja ei ole vain paljon, ne ovat lisäksi kovia ja teräviä kuin lasi- tai terässirut. Ja kun sitä lisäksi on paha perata, niin ei naisväki juuri tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, ja siksi ei sitä juuri paljoksi arvioida.

Sentähden huulikala ei ole mikään haluttu kala, ihmiset eivät siitä juuri välitä, he syövät sitä paremman puutteessa tai käyttävät sitä hummerinsyötiksi. Vain joku erikoistuntija, jolla on aivan toinen käsitys asioista, voi joskus olla eri mieltä. Hän antaa huulikalalle sille tulevan arvon, suuremman kuin useimmille muille kaloille. Hän osaa käyttää sitä tuoreena, vähän suolattuna ja suolaisena. Hän tuntee kalan perinpohjin, sen sisimpiä ominaisuuksia myöten. Hän onkin alituisesti matkassa onkineen, niin pian kuin vain pääsee lähtemään. Hän asettuu pariksi kolmeksi päiväksi saarelle, hän rakentaa tulisijan ja keittää ruokansa taivasalla ja kulkee ja iloitsee yksikseen. Hänellä on korvo ja suolaa mukanaan, ja hän valmistaa kalansa sitä mukaa kuin hän ne saa. Ja kun päivän työt, ovat lopussa, hän sytyttää tulen ja panee kahvipannun kiehumaan tarkaten ilmaa ja tuulta. Niin, katsohan nyt vain Markusta, hän istuu ja oikein juhlii saarella ja elää mielestään herroiksi kuin itse keisari.

Täällä on kuin toinen maailma, hiljainen, hyvä ja rauhallinen maailma, joka ei muuta muutosta tunne kuin vuorokauden, tuulen ja sään vaihteluja. Sinne voi tulla milloin tahansa — saari on aina ystävällinen ja tarjoaa aina suojaa. Se on siinä kuin maailman äärenä, sen takana on ihmisten kuumeinen maa, edessä alkaa toinen, ääretön maailma, itse ikuisuus. Se viittailee sinessä ja tuulessa, se humisee mereltä ja pilvistä — oi, ei ole suurempaa iloa elämässä kuin saada istua syyspäivänä saarella, rauhassa ja yksinään, ja kalastaa huulikaloja. Markus nauttii olemassaolostaan, hän laulaa ja puhuu ääneen välillä, ei kukaan voi kuulla häntä täällä. Hän istuu yksin ja hallitsee saarta, istuu kallionkielekkeellä, jota meren kuohuvat aallot huuhtelevat. Hän istuu niin siunatun mukavasti ja kääntää selkänsä koko maailmalle paiskatessaan siinä huulikaloja kalliolle ja katsellessaan, miten ne potkivat ja sätkyttelevät. Hänen takanaan on kasa, joka loistaa vihreänä, ruskeana ja kuparinvärisenä kasa räpytteleviä eviä ja kiiltäviä suomuja. Silloin tällöin heittäytyy aalto ylös pitkin kallionseinää, vesi kuohuilee valkoisena untuvana hänen ympärillään. Ja hänen edessään levenee meri, se levenee eteenpäin ja molemmille sivuille ilman alkua ja loppua. On kuin itse äärettömyys olisi avattu hänen eteensä. Markus istuu sen kynnyksellä, istuu siinä, missä nöyrät istuvat, missä koko luomakunnan pitäisi olla.

Mutta eikö aika joskus käy pitkäksi ja eikö ole väliin yksinäistä?

Ei, aika kuluu aivan liian nopeasti. Ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin ei täällä saarella ole lainkaan yksinäistä, täällä on päinvastoin aivan tarpeeksi seuraa. Täällä on tuuli, joka leikkii kanervikossa ja viuhuu kallionhalkeamissa ja kuivissa korsissa. Ja täällä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä saarelle ja joilla on poikasia ja munia. Täällä on merilokkeja ja tiiroja, täällä on haahkoja, rantaharakoita ja vikloja. Ne ovat kaikki eläviä olioita, ajattelevia luotuja, niinkuin ihminen itse. Ne taistelevat ja riitelevät ravinnosta, ne koettavat aamusta iltaan tyydyttää ruumiinsa tarpeita. Niiden elämä on sattuman varassa, ne käyttävät hyväkseen merta, luottavat kallioon ja rakentavat hiekalle — mitä muuta tekee oikeastaan ihminen itse? Ja jos linnut eivät riitä, niin on täällä lampaita, ne ovat uskollisia, kärsivällisiä eläimiä, ystäviä, jotka palvelevat ihmistä. Mutta niiden kanssa ei voi puhua. Puhua — mitä pitäisi sitten puhua! Jos täällä maailmassa puhuttaisiin vähemmän, niin varmasti päästäisiin pitemmälle. Puhumalla ei onnea saavuteta, puhe ei ole muuta kuin turhaa hälyä. Voit muuten puhua lampaillekin, niiltä saa yhtä järkeviä vastauksia kuin useimmilta ihmisiltä...

Niin istuu Markus kallion kolossa saaren uloimmassa kärjessä ja onkii vapa kaarena laineitten aurinkoisessa kisailussa. Hän iloitsee sydämensä pohjasta, hän katselee taivasta, merta ja hymyilevää sineä ympärillään. Hän seuraa katseellaan lintua, joka liitää hänen ohitsensa, kiveä, joka lojuu odottaen rannassa, ja auringonpaistetta, ja kiitos valtaa hänet. Kaikki tämä on häntä varten, hänen tarvitsee vain avata sydämensä, niin se kohtaa hänet lempeänä ja rauhallisena. Ja silloin ei Markus voi muuta kuin virittää ylistyslaulun maalle, ei kuuluvina säkeistöinä, vaan sisäisinä sävelinä ja sanoina.

Kuinka suloista onkaan elää, hän ajattelee, kuinka ihmeellinen maailma on! Miten sininen on meri, miten loistava taivas, miten hyvältä ja raikkaalta tuntuu hengittää ilmaa! Ja kuinka luonto on täynnä rauhaa, miten kaikki ympärillä laulaa ja hymyilee! Ja itse voi yhtyä rauhaan, liittyä muihin ja laulaa mukana! Niin, miten käsittämättömän suloista on syntyä ja saada kokea niin paljon, niin kirjavaa vaihtelua kuin elämä on...