XIII.

Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, jotka hänestä kuluvat aivan liian nopeasti. Hän asustaa kallionjyrkänteen alla ja nukkuu merimerkissä ylhäällä kalliolla; sen seinästä puuttuu yksi lauta, niin että siitä voi pujottautua sisään. Merilinnut herättävät hänet aikaisin aamulla, hän astuu esiin kello neljä, ennenkuin aurinko vielä on noussut merestä, ja menee sytyttämään tulisijaansa. Ja ennenkuin hylje on lähtenyt luodoltaan, hän istuu jo mukavasti valkean ääressä kuppi kuumaa kahvia kädessään ja hörppii sen sisäänsä niin nopeasti kuin suinkin. Ja auringon noustessa saarten takaa nousee hänkin kiveltään ja ottaa onkensa, vasunsa ja kaikki tarpeensa. Sillä juuri nyt on oikea hetki, nyt tulee tuulenpuuska mereltä ja panee sen lainehtimaan. Kuulehan, laineet loiskuvat kalliota vasten juuri huulikalojen tavallisella olinpaikalla, nyt niitä on helppo saada, niille voi tarjota mitä tahansa.

Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, kauempaa hän ei uskalla viipyä — hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Sillä kotona on kyllin työtä odottamassa, siellä on narua ja säleitä — kaikkea mitä tarvitaan hummerimertaan, eivätkä ne valmistu itsestään. Työhön on ryhdyttävä, kuta pikemmin päästään pyyntiin, sitä parempi — niinpä Markus ottaakin vaarin ajasta. Merituulen laulaessa hänen korvissaan — hänen päänsä yhä humistessa saaren tuulesta ja merenloiskinasta vasten kalliota hän tarttuu vasaraan ja sahaan. Hän sovittaa säleitä yhteen, hän istuu kivipaadella oven edessä ja veistää ja vuolee, niin että lastut lentävät. Hän kiertää katajasta renkaita, niin isoja, että käsi menee niiden lävitse — pari joka mertaan ja sitten hän kutoo päälle verkon, vetää sen laidasta toiseen suurina, karkeina silmuina. Hän kutoo sitä käsissään kävyn lentäessä edestakaisin, on kuin hämähäkki olisi siinä työssä. Näin pitkälle työ sujuu hyvin ja helposti, näin pitkälle voi kuka tahansa päästä, jollei peukalo ole aivan keskellä kämmentä. Mutta nyt on nielu sovitettava, ja nielu juuri onkin tärkeä. Nielun sovittaminen hummerimertaan ei ole jokamiehen työtä. Sillä nielu ei saa olla liian suippo, mutta ei myöskään liian matala ja leveä, eikä se saa olla keskellä mertaa tai toisaalta liian korkealla yläreunassa. Lisäksi on hapaan pingoittaminen tärkeätä. Yksi ainoa lanka voi merkitä paljon, sen tulee olla oikealla paikalla taitavasti kiinnitettynä. Mutta missä on oikea paikka — no, ei saa ilmaista liikaa, ellei aio opettaa toisia, kalastajia on paljon. Lisäksi on tärkeätä, että kivi on sopiva. Ensimmäinen mikä käteen tulee ei suinkaan kelpaa, ei, sen täytyy olla niin litteä kun suinkin, muuten ei hummeri tule kunnolla alas asti, vaan jää istumaan kivelle ylös nieluun, josta se tuli sisään. Se istuu siinä nielun tasalla, eikä voi olla sitä huomaamatta, ja kun se on syönyt kyllikseen, kiittää se ruoasta ja lähtee tiehensä. Ja jos nielu on liian syvä tai merta vähän liian lyhyt, niin käy yhtä hullusti. Sillä silloin ei hummerin tarvitse mennä edes sisään — se voi istua nielussa niinkuin papukaija renkaassa ja syödä mielensä mukaan. Oi, siinä on satoja salaisuuksia, satoja pikkuseikkoja, jotka on otettava huomioon ja jotka vain taituri tuntee.

Kun merta sitten vihdoin on valmis, on hankittava kohoja ja nuoraa. Viimeksimainittu on muuten helposti saatavissa — vähän meriruohoköyttä, niin se on valmis; vaikeampaa on saada kohot kuntoon, sillä kohot täytyy tehdä kevyestä kuusipuusta, muuten ne eivät kannata köyttä, vaan imevät itseensä suolavettä ja vaipuvat pohjaan. Ja kun kuusia on niukalti lähistöllä, on usein vaikea saada tarpeeksi puuta — niin, ihmisten on väliin mentävä kylään ostamaan sitä puusepältä. Tietysti voi käyttää korkkia, jos kellä sitä on, mutta kuinka monella on sitä tarpeeksi? Onneksi ei Markukselta puutu kuusta, hän korjasi talteen kokonaisen suuren tukin siihen aikaan, kun hän kesällä kalasti ankeriaita, ja niin on hänellä nyt puuta kohoiksi pitkäksi aikaa. Ei kukaan tee hienompia kohoja kuin hän, ne on kauttaaltaan höylätty sileiksi ja lisäksi maalattu valkoisiksi, ja lopuksi on niihin kaiverrettu M, joka vielä on täytetty ruusunpunaisella värillä. Eikä kukaan tee hienompia mertojakaan, menehän vain joskus katsomaan! Ne ovat rivissä vajassa ja ovat kuin hienointa korityötä, samalla keveitä ja kestäviä. Ja kuinka kauniita ne ovat, miten siistejä kaikilta puolin, ihan joka kolkasta — alkaa oikein tehdä mieli ryömiä sisään. Niin, Markus taitaa tehtävänsä, se on varma — katsohan vain noita kahdeksaa tuossa pitkin seinää. Niillä sopii pyydystää ulkona merellä, ne eivät kaadu kumoon, vaikka meri alkaakin lainehtia pohjaa myöten, sitähän varten niissä on pitkä poikkipuu.

Kun nyt kaikki on kunnossa, sivellään vanhoja vähän tervalla, jotteivät langat mätänisi, ja uudet pannaan joksikin päiväksi veteen. Tehtäviä on niin että vilisee — ei kukaan, joka ei itse ole ollut mukana, tiedä miten paljon tehtävää kalastajalla on, ennenkuin hän voi täydellä todella ryhtyä pyytämään. Hummeriarkkujen täytyy olla kunnossa ja syöttien valmiina — voi, tehtäviä on monenlaisia. Ja samalla hänen on kalastettava omiksi tarpeiksi, jotta hänellä olisi mitä syödä, ja lisäksi on hänen koottava syöttejä...

Kysyhän, onko Markuksella työtä!

Hän on maalla ja merellä, hän veistelee, hän tervaa, hän punoo köyttä. Ja väliin hän on kaukana metsässä etsimässä katajaa ja tammea mertapuiksi, hän näet tarvitsee uusia mertoja. Sitten hän keittää itselleen ruokaa ja parsii sukkiaan — niin, hän ei voi kulkea laiskana kuin mikäkin maankiertäjä, sillä hänellä on aivan liiaksi tehtävää. Ja sitten hän soutaa kiireesti kaupunkiin, hän tarvitsee messinkilankaa tai narua; työ seuraa toista.

Hummerinpyydystyksen alkaessa on satamassa ja vuonossa vilkkaampaa kuin milloinkaan muulloin. Jo kauan ennen auringonnousua kolistellaan ja puuhaillaan taloissa, juostaan pitkin portaita ja paiskotaan ovia valon loistaessa kamarista tai keittiöstä, missä naisväki valmistaa lähtöä. Melutaan ja touhutaan loppumattomiin, huudetaan saappaita ja hörpitään kahvia — kuulehan vain Andersia ja Karelia, noita kahta! Ja kuulehan Aanonia ja Torvaldia, he juoksevat ympäri kuin päättömät kanat ja kaakottavat ja huutavat ja haukkuvat toisiaan kilpaa. Se kuuluu väliin ylös Markuksen tuvalle asti, kun hän istuu puhaltamassa kahvikuppiinsa; on sellainen hälinä, että luulisi tuomiopäivän tulleen, on kuin tuli olisi päässyt irti. Ja minkä tähden he hosuvat? On luvatonta aloittaa pyydystys ennen kello kahdeksaa, niin että aikaa on kyllin. Niin kylläkin, mutta on saatava hyvät paikat, valittava ne ennenkuin naapuri ehtii, oltava ensimmäisenä ottamassa. Miksi muuten naapurin tarvitsee kalastaa? Hänellä on kyllin rahaa ja kaikkea, hän voi todellakin niin hyvin, että hän voisi pysyä kotonaan ja antaa toisten pyydystää, toisten, jotka todella tarvitsevat vähän ansiota ja ponnistelevat jokapäiväisen leipänsä edestä. Mutta annahan olla, hänessäkö olisi sen verran rehellisyyttä, sen verran luonnetta! Kaukana siitä, hän on päinvastoin pikkumaisista pahin. Hän ei suo toiselle mitään, hän ajattelee vain itseään koko päivän ja haalii itselleen kaiken, minkä voi. Pahuksen naapuri! Ja niin alkaa elämä taas:

— Katsohan, etkö löydä villanuttuani — ja sitten minun rantikkaani, kuuletko!

— Öljyhousut, huudetaan — tiedänkö minä, hitto vie, missä sinun öljyhoususi ovat?

Juostaan, huudetaan, lennetään kuin mielettömät. Ja väliin aukeavat ovet, ja he juoksevat ulos varhaiseen aamuun, Torvald ja Aanon ja Karel ja Anders — koko sataman miesväki öljyhousuissaan ja leveissä vöissään. He tulevat kompuroiden pitkin kujaa jaloissaan raskaat saappaat, niin että talot vapisevat — tätä on suurenmoista nähdä. Jos he muulloin ovat kapeita ja pieniä, solakoita todellisuudessa — niin he ovat nyt aivan neliskulmaisia, ovat kuin jonkinlaista sotaväkeä. Katso, miten leveitä he ovat keskiruumiistaan, ja katso heidän hartioitaan! Niin, suutarikin, joka tavallisesti on pientäkin pienempi, niin että hänet luulisi voivan puhaltaa kumoon — niin, hänkin näyttää nyt suorastaan tyhmänrohkealta. Ja katsohan tullimiestä, katso Kristoferia! Itse Goliath ei ollut suurempi eikä näyttänyt vaarallisemmalta. Väliin lähtee joku vaimoista auttamaan miestään soutamisessa, muuten on heillä enimmäkseen nuoria poikia mukanaan. Vaimo? Kyllä kai, kuhnailija, josta ei ole muuhun kuin sulkemaan ikkunat...

Kuluu aikaa, ennenkuin päästään lähtemään, täytyy käydä luhdissa ja ullakolla, aitassa ja pesutuvassa, vajassa ja kellarissa — kaikkialla. On tuhannen tehtävää, kaikenlaisia ylimääräisiä töitä. Ja lopuksi hummerimerrat, jotka ovat kasoina pitkin siltaa ja satamaa ja jotka on kunnolla lastattava veneeseen. Se on jo suuri taito sekin, toiset tekevät sen niin kätevästi, että heidän pitäisi saada palkinto. Pitäisi saada mukaan niin paljon kuin suinkin, mutta samalla täytyy huolehtia siitä, että itsekin sopii veneeseen. On suunniteltava ja koeteltava ja pantava ne niin, etteivät ne luista, otettava huomioon merran muoto ja laatu ja ladottava ne niinkuin rakentaisi muuria. Tuolla Karel lähtee merelle lasteineen, hän soutaa voimiensa takaa — ja aivan hänen jäljessään tulee Anders soutaen niin että vesi nousee kuohuna kokassa. Heidän välillään on alituinen sota, nyt on kysymyksessä kumpiko ensin pääsee perille ja voi ottaa toiselta paikat ja ikäänkuin työntää hänet syrjään. He istuvat ja purevat hammasta ja kiusaavat itseään minkä voivat, on kuin he soutaisivat henkensä edestä! He eivät tiedä suurempaa iloa maailmassa kuin saada tehdä toisilleen kiusaa, aamusta iltaan he toivovat toisilleen kaiken maailman onnettomuudet. Jos maailmassa ei olisi muita kuin he kaksi, niin he sittenkään eivät tahtoisi elää sovussa, vaan taistelisivat ja riitelisivät kaikesta. Pois tieltä, tuolla tulee suutari juosten, hänellä ei ole edes vielä syötitkään merroissa, hän juoksee ympäri kädessään syöttipytty ja sitoo syöttejä niin nopeasti kuin voi. Toiset eivät ole niinkään pitkällä, he kurkottavat kalasumppuunsa ja haavivat sieltä syöttejä.

Kristofer, tullimies, on myöskin matkassa mahtavana kuin Goliath. Toisten mielestä ei tullimiehellä olisi siihen oikeutta, tullimies saa palkan valtiolta, hän tyytyköön siihen. Sitäpaitsi hän tekee kylliksi kiusaa nuuskiessaan arkut ja kojut, jos vain joku on käynyt Skagenissa. Hän haalii todellakin tarpeeksi itselleen, vaikka hän pysyisikin poissa täältä — hän voisi nyt edes täällä jättää toiset rauhaan. Mutta ei, Kristofer on kaikesta huolimatta mukana, hän kulkee ympäri tärkeän näköisenä, on kuin tarkastaja ja päällysmies. Kukaan ei tosin ole häntä siihen virkaan pannut — Kristofer on itse itsensä siihen asettanut — mutta kun Kristofer on valtion virkamies ja kantaa valtion messinkiä lakissaan, niin jokaisen täytyy koettaa sietää häntä parhaan taitonsa mukaan. Kristofer on tosin huono kalastaja, hänen mertansa ovat suorastaan hullunkuriset, nielu niissä on iso kuin kärrynpyörä, niin ettei vahinko suinkaan ole suuri, vaikka hän tuleekin mukaan. Ja jos nyt joskus niin hullusti käy, että hän jotakin saa — no, hänen sumpussaan ei ole lukkoa. Kantta sopii nostaa ja tarkastaa hiukan sisällystä, kun Kristofer illalla on mennyt levolle. Kristoferiltä ei mitään oteta, vaan valtiolta, sillä Kristofer on valtion virkamies. Ja jos nyt muuten Kristoferilta otettaisiinkin — niin ei sitä voi sanoa varkaudeksi. Kuinka paljon Kristofer onkaan ottanut toisilta! Hän on ottanut monin kerroin rahaa, suuria rikkauksia suorastaan. Ja ajattelehan mitä hän on ottanut! Rommia ja geneveriä ja akvaviittia, hienointa mitä pulloissa on — väliin kokonaisia kanistereja. Hän on pysynyt ilmaiseksi viinassa, niin että sitä on riittänyt hänelle vuodet umpeensa — niin, se kiusan Stoffer! Varkauttako — johan nyt. Hän on verottanut toisia niin kauan, että olkoon hyvä ja alistukoon nyt kerran hiukan toisten verotettavaksi.

Jotakuinkin kello seitsemän ovat kaikki veneet valmiina laskemaan. Niitä on ylt'ympäri vedessä, pitkin lahtia ja niemiä, vuonoissa ja salmissa — niin, aina Reier-luodolle asti. Siellä on laajat matalikot, ja siellä hummerilla on mitä parhaimpia kiviä ja koloja. Kalastajat istuvat ja odottavat kukin paikallaan, mertakuorma päätä korkeammalla — on suorastaan ihme, etteivät ne siitä joskus kellahda kumoon. He istuvat ja koettavat säilyttää tasapainon — katse suunnattuna suoraan keulaan ja mälli keskellä suuta — ja kun he istuvat näin odottamassa, katselevat he kateellisina ympärilleen tarkaten naapureitaan. No, Knud on tänään Paulenissa, ja tullimies Brynesteinin luona — niin, olkoon se heille opiksi. Ja Kristen on asettunut Langholm-salmeen — hm, hänellä on muuten runsaasti mertoja, tuolla samaisella Kristenillä Langholm-salmessa. Ja kas, maakauppias tuolla — varjelkoon, eikö hänellä ole kaksi venettä perässään, jotka molemmat on lastattu kukkurapäilleen, se saa toiset oikein raivostumaan! Kourat puristavat aironpyyryjä, silmät iskevät tulta. Ja kaiken tämän kestäessä kuluu aika, viisari lähenee päämäärää, lähenee hitaasti minuutti minuutilta...

Mihin on nyt Markus sillävälin hävinnyt? Markukselle on kyllin tilaa, miten paljon muut leventelevätkin — meri on niin siunatun suuri. Markus on asettunut Sølvske-lahteen, missä hänellä on erinomainen paikka. Hänen tarvitsee vain soutaa kaaressa luodolta ja laskea pitkin rantaa, kunnes hän on Garpholmin luona. Sitten hän soutaa läpi Bly-salmen ja ohi Kalvenin niemen, siitä voi hän alkaa jälleen laskea. Hänellä on hyvä pohja pitkin matkaa, paasia ja lohkareita ja laakeata kalliota. Hänen täytyy vain vähän kiirehtiä, että hän ehtii ennen muita salmesta, silloin hänellä on yksin paikat hallussaan niin pitkälle kuin häntä haluttaa.

Kellon lähestyessä kahdeksaa saavat silmät yhä enemmän eloa. Markus näkee selvästi paikaltaan, miten ne kulkevat tarkastaen ympäri, ne pistävät väliin kuin pitkät piikit. On kuin epäluulon henki hiipisi veneestä veneeseen, he oikein vartioivat toisiaan, ettei kukaan vain laskisi mertojaan liian aikaisin. Silloin tällöin nousee joku nähdäkseen yli luodon, onko naapuri aloittanut. Naapuriin ei näet ole luottamista, hän aloitti neljänneksen liian aikaisin edellisenä vuonna. Ei, niin he istuvat taas hiljaa ja kurkottavat ja vilkuilevat ympärilleen. Ja Brynesteinin luona seisoo tullimies veneessään komentamassa ja valvomassa lakia. Hän seisoo kello kädessä ja kasvot käännettyinä lounaaseen kuin punaiseksi maalattu keulapuomi. Väliin hän kohottaa hiukan päätään ja katsoo uhkaavasti ympärilleen...

Läiskis, siinä putosi ensimmäinen merta.

Heittäkää, huudetaan ylt'ympäri, on tosin liian aikaista, mutta heittäkää, heittäkää kuuluu kaikkialta. Ei, ei, sanoo tullimies vihaisena ja huitoo käsillään, mutta kukaan ei ole häntä huomaavinaan. Täällä on yht'äkkiä alkanut vaarallinen näytelmä, mertoja sataa, airot kalisevat, on kiirettä ja kiivasta touhua, loiskinaa ja läiskinää, ja pyydyksiä lasketaan kilpaa. Kiiruhda, huudetaan, heitä, heitä! Ja niin vierivät merrat mereen, käsivarret heiluvat ja kädet huitovat — on kuin joka veneessä olisi tuli irti. Tullimies on hetken hiljaa ja katselee — hän taistelee itsensä kanssa, niin että parta tutisee, ei, hän työntää kellon taskuunsa ja käy käsiksi mertakasaan, hänkin. Ja läiskis, siinä hän laskee vehkeensä mereen yhtä uhattuna ja luvattomasti kuin joku muukin...

Oikeastaan tämä on hullua. Mertaa ei saisi heittää siten, vaan se pitäisi laskea kauniisti ja huolellisesti — kiikarin ja laskukiven avulla, jos niin tarvitaan. Mutta tänään saa mennä miten menee, täytyy ennen kaikkea turvata itselleen paikat, saada merrat mereen tavalla millä hyvänsä. Vaikka ne sitten joutuisivat nurinpäin, niin ne saavat olla siinä, kunnes niiden luo palataan. Hummeri ei karkaa, se osaa kyllä odottaa; naapuri sensijaan ei odota, vaan kiiruhtaa edelleen niin pian kuin voi: Souda, Ole Jakob, souda, kuuletko! Anna mennä, Tuomas, niin pääsemme Peder Emilin edelle! Puuhaillaan, touhutaan, riidellään kaikkialla, kiiruhdetaan Paulenista Bedstefarsgrundiin, Kvervenistä Gaaseniin ja vielä kauemmaksi. Ja samalla kuin puuhaillaan, touhutaan ja riidellään, liukuvat veneet kukin suunnalleen kohti omaa päämääräänsä. Ja jokaisesta heitetään mertoja, heitetään alituisesti. Ja taakse jää meri täyteen kohoja, ne keinuvat pitkin niemiä ja vuonoja, ympäri luotojen ja merimerkkien, lahdissa ja salmissa. Niitä sataa, lisääntyy, vilisee kaikkialla, ne loistavat vedessä kaiken värisinä kuin linnut.

Voi kestää kauan, ennenkuin pääsee kotiin, varsinkin jos on paljon mertoja laskettavana ja täytyy useasti luovia. Jos vielä on huono ilma, jos tuuli on vastainen ja meri lainehtii, niin saa usein koetella kärsivällisyyttään. Vene voi jo sinänsä olla raskas — ja ajattelehan nyt, kun se on täynnä mertoja, joihin tuuli tarttuu ja ponnistaa vastaan. Istutaan tuhdolla ja vedetään ja ponnistellaan — niin että käsivarret puutuvat. Joka lihasta jännitetään — ja sittenkään ei vene nähtävästi liiku. Markus on koettanut niin monta kertaa, hän on istunut rankkasateessa ja tuulessa, taistellut meren kanssa ja uurastanut tuhdolla, kunnes on menettänyt kuulonsa ja näkönsä. Hän on istunut ja keinunut veneessään ja taistellut mertojensa kanssa kaukana ulkona, kunnes hämärä on yllättänyt hänet. Tämä kerta kaikkiaan kuuluu hänen tehtäviinsä, se kuuluu asiaan. Mutta siitä huolimatta on hummerinpyydystys suosittua, ihmiset pitävät siitä. Se innostuttaa ja saa ihmiset liikkeelle, pyydystetään koko sielulla ja ruumiilla. Ja jos pyytäjä palaa myöhään kotiin ja ilma on ollut huono, niin vasta kun hän on päässyt sisään ja saanut kuivat vaatteet ylleen ja ruokaa sisäänsä, vasta silloin hän virkistyy ja tulee hyvälle tuulelle. Hän muistaa pikkuseikkoja myöten kaiken, mitä on tapahtunut, muistaa miten hän voitti naapurinsa ja otti häneltä parhaimmat paikat, muistaa miten hyvin hän on kaikesta suoriutunut. Lisäksi on niin suloista tietää, että kaikki merrat ovat ulkona ja kokoovat ja tuovat saalista taloon. Ne tekevät siellä hiljaisuudessa työtä, pyydystävät alinomaa. On kuin olisi turvattu pitkiksi ajoiksi, ei tarvitse pelätä mitään. Vaikka sekatavarakaupan lasku olisikin suuri — hummeri selvittää kaiken loistavasti. Se on niin hyvä kaveri, ettei kukaan satamassa voi itselleen parempaa toivoa. Se saa kalastajan hyvälle tuulelle, hän ottaa takin naulasta ja lähtee ulos juttelemaan vähän. Tuolla nurkalla kävelee juuri Anders, hän on hyvällä tuulella, hänkin, eikö hän käykin tohveleissa ja pitkä piippu kädessä, käy ja tepsuttelee ja vetää savuja ja puhaltelee niitä hyväntuulisesti ilmaan. Vanhasta tottumuksesta suuntautuu kulku sillalle — aivan oikein, siellä seisoo koko joukko väkeä keskustellen, ilakoiden ja nauraen. Siellä on Aanon ja Torvald, siellä on Kristen ja Knud ja monta muuta. He juttelevat siitä kuka aloitti, kenen on syy, että kaikki muut heittivät mertansa liian aikaisin. Edellisenä vuonna oli syy Karelin, sitä edellisenä Trulsin. Mutta kenen mahtoi olla syy tänä vuonna? Niin tulee suutari lentäen ja osoittaa Knudia ja sanoo syyn olleen hänen. Mutta siihen ei Knud tahdo myöntyä: merta putosi itsestään, sanoo hän, tuulenpuuska vieritti sen mereen, ja niin alkoivat toiset laskea. Syy ei suinkaan ollut hänen, häntä moitittiin aivan syyttä...

Tirskutaan ja ryitään ja tehdään pilaa.

— Mene ja sano, tuumivat he viekkaasti.

— Etkö itse laskenut!

— Mene hemmettiin, sinä punakarvainen kettu!

— Ei, sinä olet niin viaton, että...

— Ajattelehan, olisiko hän voinut sitä estää, ei!

Viekastellaan ja pistellään ja väliin purskahdetaan nauramaan. Hihi, hahaha, iloa kestää myöhään yöhön.

Nyt on kiire käsissä. On tosin tehtävä työtä, mutta sellaista työtä, josta ei kukaan tahdo olla poissa ja josta riittää iloa joka päivä. On kysymyksessä koota kotiin, korjata oman työnsä hedelmiä — ei mitään iloa voida verrata siihen. Tietää itse kaiken ansainneensa, saa kiittää omaa järkeään ja varsinkin omaa ahkeruuttaan kaikesta minkä korjaa! Silloin tuntee leikkuumiehen iloa, syvintä iloa maan päällä — ei mikään ole niin kestävä ja rikas kuin se. Markus on pystyssä, kun kukko kiekuu; hän ei voi nukkua jännityksestä edes auringon nousuun, vaan pujahtaa virkkuna nopeasti vaatteisiinsa. Mitä on Herra antanut viime yönä, montako hummeria hän saanee nostaa? Ja millainen mahtaa olla ilma, ajattelee hän ja varjostaa käsillään silmiään ja katsoo ulos ikkunasta, onkohan kirkasta, niinkuin eilen ennusti? Kyllä, kirkasta on ja tyyntä, tähdet kuvastuvat mereen muistuttaen palavia liekkejä. Voi niitä hyviä siunattuja tähtiä! Markus tulee oikein kiitolliseksi niille, niin iloiseksi ja pirteäksi sisintään myöten. Hän kulkee hymisten edestakaisin lattialla, hän puhuu lopuksi ääneen itsekseen. Nyt menemme ulos kokemaan, sanoo hän ja maiskuttaa tyytyväisenä suutaan, tule, niin tepastelemme matkaan, ukko Markus. Hän paiskaa oven kiinni jäljessään ja lähtee astumaan alas tunturia; klak, klak, kaikuu kalliosta, ja klak kuuluu vastaus talonseinästä. Nyt hummeri syö aamiaista, menemme sitä hiukan häiritsemään. Markus kulkee läpi sataman, niin että askelet kajahtavat taloista. Hän on iloisin ihminen maan päällä, Herra, anna hänelle anteeksi.

Sitten hän tyhjentää veden veneestä, loiskis, loiskis, ja irroittaa köyden keulasta ja lähtee merelle. Vesi on hienon virvatulen peitossa, se loistaa keltaisena, ja kun Markus laskee ja nostaa aironsa, niin se sammuu syttyen uudelleen.

— Sinäkö se olet, Karel? kysytään takaa.

— Ei, vastaa Markus, — minä se vain olen.

Meriruoho rannalla humisee hiljaa, kun meren laineet sitä huojuttavat. Skibsheia kohoaa hänen edessään — huippu hohtaa hämärässä aamuvalossa, joka ilmaisee päivän juuri koittavan. Ja valon kasvaessa ja levitessä taivaalle, sen vaihdellessa mitä hienoimmissa värivivahduksissa, niin, herkimmän aamuhetken koittaessa ja varjojen ja aaveitten hävitessä — Markus soutaa merralta merralle, hän kulkee kuin korjuumies pellollaan ja kaivaa sen sinistä multaa. Hän kaivaa syvälle ja hän kaivaa matalalle joka paikalla, jonka hän on itselleen merkinnyt. Ja hänen kaivaessaan multaansa ja kootessaan ja turvatessaan elämäänsä hänen mielensä kirkastuu kuin lapsen. Hänestä tuntuu, kuin hänen kohtalonsa olisi parempi kuin kenenkään muun maan päällä, hän tuntee olevansa melkein kadehdittava, ikuinen kiitos ja kunnia Herralle...