XIV.

Hummeri menee varsin mielellään mertaan, olisi synti sanoa muuta. Se ei ole lainkaan epäluuloinen; jos vain syötti on kyllin houkutteleva, niin kaikki on sen mielestä kunnossa, se ryömii muitta mutkitta sisään. Se ei tee kuin kettu, joka vainuu ja nuuskii ja kiertelee kaukaa, ei, sillä ei ole ketun luonnetta. Mutta sillä ei ole myöskään ketun väriä, se tulee punaiseksi vasta kun se joutuu pataan, siihen asti se on musta kuin piki. Siksi se on hiukan outo, oikein pelästyy, kun sen ensi kerran näkee — — neekeri, ajattelee itsekseen. Lisäksi se on niin erikoisen näköinen, siinä on jotain amerikkalaista, jotain hienoa ja herkullista, joka maistuu teräkseltä ja samalla ilmaisee voimaa. Katsohan sitä vapaana pohjassa jonakin päivänä, katso sitä vaalealla hiekalla meriruohon keskellä! Se tulee sakset koholla edessään kuin kaksi valtavan suurta rautanyrkkiä, se muistuttaa nyrkkeilijää, siinä tulee maailmanmestari Jim tai Sam. Ja sitten? Koeta ottaa se haaviin, ruumis vetäytyy taaksepäin kuin vieteri — se työntyy eteenpäin kuin kuula ja on poissa silmänräpäyksessä.

Hummeri ui nimittäin erinomaisen hyvin, jotavastoin merikrapu ei sitä taitoa ole oppinut. Kävelyssä sensijaan hummeri jää jälkeen, sen jalat ovat heikot, ne ovat vain ryömimistä varten. Mutta niinpä se kulkee kasvot edellä — täysin avoimella ja rehellisellä tavalla, jotavastoin merikrapu ryömii salakavalasti sivu edellä muistuttaen salamurhaajaa tai jotakin senkaltaista. Merikrapu onkin itse asiassa alhainen eläin jota ei voi verrata hummeriin, lukuunottamatta juuri makua. Se on suorastaan epämuodostuma, alhainen, luonteeton olio, orja, ryöväri, pahantekijä. Sen huomaa pian, jos ne joutuvat yht'aikaa mertaan. Sillä siellä hummeri ei voi liikkua, ja sitä käyttää merikrapu hyväkseen. Vapaudessa se jää alakynteen ja ymmärtää pysyä piilossa, mutta oven sisäpuolella se on voitolla. Se juoksee edestakaisin merrassa hummerin istuessa hiljaa jossakin nurkassa — ja vips, siinä se on hummerin vieressä ja leikkaa siltä toisen saksen. Niin on hummeri käsipuoli, se on menettänyt puolet arvostaan Klips, siinä putoo toinenkin. Kun sitten pyyntimies kokee merran, on jäljellä vain runko raukka, jonka yhtä hyvin voisi laskea mereen.

Hummerin sakset eivät ole samanlaiset, kuten kaikki tavallisesti luulevat. Toinen on ruhjontasaksi ja toinen sahasaksi, kummallakin on oma muotonsa ja tehtävänsä. Mutta kumpiko niistä on oikea ja kumpi vasen? Se on aivan sattuman varassa, siinä ei ole mitään tarkkaa sääntöä, toisella on niin, toisella näin. Jos niin tahdotaan sanoa, on kahdenlaisia hummeria, jotka ovat aivan yhtä hyviä, oikea- ja vasenkätisiä, aivan niinkuin meillä on kaksi mielipidettä, kaksi puoluetta, jotka näyttävät kyntensä kumpikin omalla tavallaan. Koko ero on vain ulkonainen — aivan niin on meilläkin — sisäisesti ne ovat samannäköiset, aivan samanlaiset. Molemmat pitävät rasvaisesta ja niillä on yhtä hyvä ruokahalu, ne ajavat molemmat samaa saalista ja syövät sen molemmat yhtä himokkaasti. Ero on vain siinä, että toinen ottaa saaliinsa oikealla ja toinen vasemmalla saksellaan. Sitäpaitsi ne leikkaavat yhtä hyvin ja pitävät yhtä hyvin kiinni saaliistaan.

Meillä on lisäksi puolue, joka ei kuulu oikeistoon eikä vasemmistoon, vaan on näiden kahden välissä muka pitämässä niitä tasapainossa — no, älkäämme viipykö siinä. Tässä sanottakoon vain lyhyesti, että hummerienkin joukossa on sellaisia, jotka samalla tavalla poikkeavat säännöllisyydestä. Niillä on kahdet sahasakset, mikä nyt lieneekään siihen syynä, ne ojentavat ne kummallekin puolen ja ovat kuin itse vanhurskaus. Huomattakoon, että niillä aina on vain sahasaksia. Ei ainoallakaan vanhurskaalla ole vielä ollut pelkkiä ruhjontasaksia, mitä siitä nyt sitten ajateltaneenkin. Mutta jos uskaltaa päätellä sahasaksien tehtävästä, jona on saaliin pyydystys ja kiinnipitäminen, niin eivät vanhurskaat juuri ole niitä, jotka täällä maailmassa vähimmin itsestään huolehtivat tai joilta jotakin puuttuu.

Hummerit elävät kaksittain, mies ja vaimo samassa talossa. Niin, voihan sitä sanoa taloksi, ne asuvat kaikenlaisissa koloissa pohjassa, joihin vain voi ryömien päästä. Kalastaja näkee ne tarkastaessaan vesikiikarillaan pohjaa. Ne istuvat usein kolon aukossa tuntosarvet kaaressa esillä, nauttivat yhdessä ja katselevat ulos. Ne istuvat aivan kuin ihmiset käsivarret ristissä ja oikein ojentuvat eteenpäin kyynärpäihinsä nojautuen ja tarkkaavat maailmaa ympärillään, seuraavat liikennettä ja kaikkea mitä tapahtuu. Tuolla nukkuu kirjava simppu vatsallaan päivällisunta katsellen tylsästi eteensä, tuolla ryömii pyöreä merisiili yli laakean kiven. Sillä ei ole jalkoja eikä käsiä, se kulkee piikkiensä avulla, laahaa itseään eteenpäin hiuskarvan leveyden verran kerrallaan aivan kuin kangeten kiveä. Tuossa livahtaa seiti ohi — kunpa vain saisi sen käsiinsä, seiti maistuu hyvältä. Pyydyssaksi kohoaa puoleksi — ei, seiti kääntyy sivulle, siitä näkyy enää vain vihertävä loiste ja se katoaa veteen kuin sammuva valo. Mutta odotahan vähän, tuolla tulee maneetti, se työntää rihmansa pitkin koloa ja kietoo ne meriruohoon ja kaikkeen mitä on lähellä. Nyt tulee noille kahdelle ikkunassa kiire, ne ojentavat saksensa esiin ja särpivät sisäänsä niin pian kuin taitavat. Kalastaja näkee tämän kaiken kiikarissaan ja tarkkaa kaikkea pikkuseikkoja myöten. Hän huomaa pariskunnan kolossa, huomaa, miten ne istuvat ja kurkistelevat, miten ne syövät maneetin ja kaiken muun. Mutta tarkimmin panee hän muistiin itse paikan. Tänne asetan merran, hän ajattelee, täällä voi olla varma ainakin kahdesta.

Kokenut hummerinpyydystäjä ottaa sentähden tarkoin selvän hummerista ja panee mieleensä kaiken minkä hän näkee. Hän tietää, että tässä on pariskunta, ja jos hän nyt esimerkiksi saa koiraksen pyydykseensä, jatkaa hän rauhassa pyydystystä samalta paikalta, kunnes on saanut leskenkin. Koiras- ja naarashummeri ovat muuten hyvin toistensa näköiset, kaupunkilaisen olisi vaikea sanoa kumpi on kumpikin. Mistä sitten kalastaja sen näkee? Se on varsin yksinkertaista — naarashummerilla on leveämpi pyrstö.

Kun hummerista nykyjään maksetaan hyvin, niin ne eivät ole pieniä summia, jotka kalastaja nostaa merestä hummerinpyydystyksen aikana. Rahaa tulee oikein satamalla, sitä kertyy läjä laatikkoon ja kaappiin, rahalipas tulee yhä raskaammaksi, niin että lopuksi se on vietävä pankkiin. Hummeri on muuten jo sinänsä kaupaksikäypä, sitä käytetään vaihtorahana ja maksuvälineenä maalla ja kaupungissa ja otetaan vastaan yhtä hyvin kuin paperirahaa. Ero on vain siinä, että paperirahassa täytyy olla vesileima, mutta hummerin täytyy olla ilman sitä. Se saa sen väliin vaihtaessaan kuorta, selkään nousee rakko, joka tavallisesti aiheuttaa sen kuoleman. Vesileimainen hummeri ei sentähden »mene», mutta jos siinä ei ole mitään vikaa, vaan sakset, jalat ja kaikki ovat täydessä kunnossa, niin se käy samasta kuin valtion raha. Sillä voi saada vehnäjauhoja ja sokeria, vaikka koko säkin, jos tahtoo. Siksi voi usein kuulla puhuttavan tähän tapaan:

— Minulla ei tänään ole keltaisia seteleitä, voitteko sensijaan ottaa vastaan mustia?

Ja yhtä usein kuuluu vastaus:

— Kyllä, mustat ovat kyllin hyviä, tuokaa vain niitä niin paljon kuin haluatte.