XV.

Alkaa sataa. Yhä useammin tuulee, ilmapuntari heiluu ja häilyy, sää on yleensä perin oikullinen — sen alituista vaihtelevaisuutta ei voi väärin ymmärtää. Usein on illalla kaunista ja selkeätä — seuraavana aamuna sataa, tuulee ja meri lainehtii vaahtopäisenä silmänkantamiin...

Sade voi kylläkin ikävystyttää, varsinkin jos sitä kestää kauan, mutta myrsky, on vielä pahempi. Pyydykset pilaantuvat, siima sekaantuu, merrat pohjassa kaatuvat, ne liukuvat ja pyörivät ja häviävät jäljettömiin. Merelle ei voi lähteä, se mylvii ja ulvoo monen sylen syvyydeltä, aallokko lyö pitkin niemiä ja kallioita — se on uhkaava varoitus, jonka kaikki ymmärtävät. Ole hyvä ja pysy kotonasi, odota kunnes tuuli on väsynyt, taistellut aikansa ja mennyt levolle. Tätä voi kylläkin kestää kauan — voi mennä neljä, viisi päivää ja kauemminkin, syysmyrsky on pitkäaikainen. Ja koko ajan on kalastaja huolissaan pyydyksistään. Hän naputtaa ilmapuntarin lasiin, pudistaa päätään ja koettaa uudelleen. Hän kulkee levottomana edestakaisin tuvassaan ja kuuntelee tuulen ja meren ulvontaa, silloin tällöin hän pysähtyy hetkeksi ja luo puolittain epäilevän katseen ylöspäin — eihän tuuli vain vie kattoa? Ei, niin ei nyt kylläkään käy, mutta kattokivi sitävastoin voi mennä. On mentävä aittaan katsomaan, eikö siellä olisi uutta. Ja sitten on noustava tikapuita ja ryömittävä sukkasillaan ja asetettava se paikoilleen, ennenkuin alkaa sataa. Jos kotona sattuu olemaan hiukan sementtiä, niin voi sen sillä kiinnittää, niin on siitäkin turvassa.

Sitten tulee pari aurinkoista päivää — tuntee jo mielensä lämpenevän ja luulee myrskyn vähän asettuvan — mutta ei, taivas meneekin uudelleen pilveen. Ja nyt sataa viikko toisensa jälkeen, sataa niin että lehdet mätänevät oksilla ja maat ja suot ovat kokonaan veden vallassa. Markus istuu tosin ylhäällä kuivalla kalliolla, mutta kun hän vain katsoo ulos ikkunasta, kohtaa sama märkyys hänenkin silmänsä, minne hän katsoneekin. Kaikkialla vain lätäköltä ja lammikoita, siellä täällä on oikein pikku järviä, joissa kanervapensaat kohoavat yli pinnan muistuttaen pienen pieniä punaisia saaria. Polku — tuolla virtaa sen kohdalla puro liristen ja loristen jokaisessa pienessä kolossa, ja sammal kalliolla paisuu kuin sieni.

Sill'aikaa on kalastus vähitellen lakannut. Se on vähentynyt vähentymistään, saalis on tullut yhä pienemmäksi, melkein kaikki ovat lakanneet kalastamasta. Kun ennen sai hummerin joka merralla, saa nyt yhden joka kymmenennellä tai kahdennellatoista, saalis on vähentynyt päivästä päivään. Niinpä ei enää kannatakaan pitää kaikkia mertoja ulkona, se ei maksa vaivaa, ajattelehan vain, että ne kaikki täytyy syöttää. Lisäksi menettää vielä mertansa, ne mätänevät meressä, ne häviävät ja hukkuvat. Sentähden ne otetaan ylös toinen toisensa jälkeen — — lopuksi on vain jokunen harva jäljellä, ja niitä muutetaan paikasta toiseen. Hummerinpyydystys on niin mieluista tehtävää, että sitä koettaa pitkittää mahdollisimman kauan, täytyy olla jotakin puuhaa, päivä on liian pitkä sinänsä. Voihan joskus jotakin eksyä mertaan, jos onni on suotuinen, kuka tietää...

Nyt on maallikkosaarnaajan aika. Hän tulee matkalaukkuineen, ottaa esiin kirjansa ja silmälasikotelonsa, hän ei koskaan jää tulematta. Nyt hän kuuluttaa kokouksiin iltaisin, kokouksiin, jotka kestävät myöhään yöhön. Hän nousee opettamaan ihmisiä, selittämään korkeimman sanaa. Juuri sitä ja sitä on Jumala tarkoittanut. Ja kun sade piiskaa ikkunaruutuja, kun koko luonto on alakuloinen ja harmaa, niin saarnaaja seisoo puhujalavalla ja tekee kaiken vielä alakuloisemmaksi ja harmaammaksi. Pappi ei ole mitään häneen verrattuna, papilta puuttuu henkeä ja kaikkea muuta. Saarnaaja sitävastoin on itse Jumala — hän voi nähdä ihmisistä selkäpuoleltakin, ovatko he kääntyneitä, väittää hän, ja kurittaa heitä synnin- ja häpeäntunnolla. Siinä he istuvat ja painavat päänsä maata kohti ja koettavat laittaa selkänsä hyvään asentoon ja näyttää jumalisilta takaapäin. Hyvä on, että on pimeä, ajattelevat he, kun he vihdoin myöhään yöllä kompuroivat kotiin, ei ole helppoa tietää, onko selkä oikeassa asennossa.

Markus on usein rukoushuoneessa, hän menee kiittämään Jumalaa hummereista ja muusta, mitä nyt sattuu olemaan — sitäpaitsi alkaa jokailtainen kotona istuminen ajanpitkään ikävystyttää. Mutta mistä tuo johtuneekin, Markus ei ole mikään tarkkaavainen kuulija, harvoin hän jaksaa seurata alusta loppuun asti. Hän tosin istuu hiljaa ja kauniisti, niin ettei kukaan voi huomata sitä päältäpäin hänestä, mutta sisimmässään hän kuluttaa aikansa ajattelemalla muita asioita. Miten rumaksi onkaan rukoushuone maalattu, ajattelee hän, katsohan vain seiniä, pylväitä ja penkkejä, joilla istutaan! Ei ainoatakaan puhdasta väriä, pelkkää umbraa, ruskean ja harmaan sekoitusta, niin surullista ja kolkkoa kuin suinkin. Ja täällä pitäisi Jumalan olla, tämän pitäisi olla hänen asuntonsa maan päällä — totisesti, kunpa niin olisikin. Kyllähän Markus tietää varsin hyvin, että tämä on oikea väri — rukoushuoneenväri, jos niin tahdotaan sanoa — mutta mistähän siihen on tultu? Taivas ei ole maalattu umbralla, taivas on sininen ja taivas on punainen, niin, taivaalla nähdään väliin kaikki värit lukuunottamatta rukoushuoneenväriä, eivätkä ne loukkaa ketään. Jumala maalaa oman talonsa ilon väreillä, kullalla ja helakanpunaisella, mutta ihmiset käyttävät umbraa ja harmaata. Se näyttää hurskaammalta heidän mielestään, on kuin siinä olisi enemmän henkevyyttä, eikä sillä ole niin maallista leimaa. Mutta mikä on tämän aiheuttanut? Sanotaanhan Sionin kaupungista, että sen kadut ovat pelkkää kultaa; siinä ei ole sanaakaan umbrasta. Mistä on sitten johduttu umbraan? Markus miettii miettimistään eikä lainkaan huomaa missä on. Hänestä tuntuu lopuksi, kuin hän istuisi saarella auringon noustessa ja onkisi huulikaloja ja näkisi, miten meri tulee häntä vastaan syli täynnä tuulta ja valoa. Niin, jospa ihmiset tietäisivät, kuinka kaukana Markuksen ajatukset ovat, miten hän miettii muita asioita. Kunpa olisi kesä, hän ajattelee ja kohottaa katseensa ja näkee saarnaajan ja herää unelmistaan — tätä tuskin jaksaa sietää. Kunpa olisi taas kesä, niin voisi mennä kävelemään ja poimimaan kukkia ja kuuntelemaan lintujen laulua, eikä tarvitsisi istua kuten nyt ja ottaa vastaan raamatun sanaa kuin myrkkyä.

Niin, sillä myrkkyä tämä on. Se pakottaa ihmisen pelkäämään ja opettaa hänelle kaikkea mikä on synkkää. Se ei kohota häntä iloisena valoa kohti, vaan painaa hänet orjuuteen ja tomuun. Ihmisestä tulee arka orja, joka ryömii nelinkontin Jumalan eteen ja katsoo häntä vältellen kuin peloissaan oleva koira. Se opettaa ihmisen viekkaasti teeskentelemään, opettaa hänet pettämään itseänsä. Mutta ennen kaikkea se opettaa hieromaan kauppaa Jumalan kanssa, tekemään hyvää palkan tähden tai suorastaan ostamaan itsensä vapaaksi. Ikäänkuin hyvä kaipaisi palkkaa!

Kun Markus vihdoin illalla tulee kotiin, on hänen mielensä niin raskas, että häntä tuskin voi tuntea. Hän istuu pitkän aikaa tuolillaan ja tuijottaa eteensä, kaikki tuntuu niin toivottomalta ja synkältä. Hän meni mieli kevyenä ja valoisana kuulemaan vähän hyvää Jumalasta saadakseen lohtua ja lämpöä — ja sitten hän palaa kotiin kuin sairas. Hän meni ilahduttaakseen Jumalaa ja näyttääkseen, miten hän iloitsi hänessä — nyt hän istuu alakuloisena ja miettii eikä jaksa edes nostaa päätään. Hän meni luottavaisena kuin lapsi — nyt hän istuu hiljaa ja pettyneenä ja hämillään tuvassaan. Jumala on tietysti oikeamielinen ja viisas, ei pidä ymmärtää Markusta väärin, ei hän tahdo riidellä Jumalan kanssa, Jumala kyllä tietää mitä hän tekee. Ja tietysti Markus iloitsee hänessä — Markus on aina iloinnut Jumalassa — hän ei vain voi auttaa sitä, että hänestä tuntuu, kuin Jumala olisi ennen ollut parempi. Hänestä on suorastaan käsittämätöntä, että Jumala voi olla niin ankara, niin vailla kaikkea ymmärtämystä.

Mutta jos Markuksen luona vuorella on synkkää, niin ei alhaalla kylässä ole sen valoisampaa. Päinvastoin, ihmiset ovat siellä kovin huolestuneita, huoataan ja nyyhkitään loppumattomiin, niin että se kuuluu talosta toiseen. Mutta Markus istuu yksin ja taistelee hiljaisuudessa itsensä kanssa, jota vastoin muut istuvat yhdessä ja valittavat tavallaan avoimen oven edessä. Toinen tietää että toiset näkevät hänet — ja koettaa olla sen mukaan. Hän alkaa teeskennellä kääntynyttä, lopuksi kaikki näyttelevät. Ja välillä veisataan virsiä tai rukoillaan avoimen ikkunan edessä, jotta naapuri näkisi. On kuin toinen tahtoisi näyttää toiselle, miten syvästi henki on vaikuttanut häneen, näyttää, että jumalanpelkonsa nyt on todellista. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he puhuvat kilpaa ja oikein koettavat saada toisensa vaikenemaan. Sitten he menevät kumpikin suunnalleen ja epäilevät toisiaan ja puhuvat itsekseen pilkallisesti toisistaan. Vai aiot sinä narrata Jumalaa, hyvä, mutta minua et petä niin helposti. Ja he muistelevat naapuriensa vikoja ja juoksevat ympäri niitä kertomassa. Mokomakin tahtoo käydä kristitystä, hohoi! Tuollainen, joka pyydystää alamittaisia hummereita ja vie ne kotiinsa ja syö.

Mihinkä tämä johtaa? Se johtaa itserakkauteen, joka on enemmän kristillisyyden vastaista kuin mikään muu. Ja itserakkautta seuraa suvaitsemattomuus, joka taas synnyttää tuomitsemishalua ja ylpeyttä ja kaikkea, mikä pahaa on. Sen sijaan että eläisivät sovussa keskenään, he vihaavat toisiaan salaa ja vaanivat toisiaan alinomaa. Jos lähimmäinen on tehnyt pienen synnin — voi, miten heidän silmänsä loistavat, he iloitsevat sisimmässään ja juoksevat kertomassa muille hänen onnettomuudestaan. Jos hänen taas on käynyt hyvin, jos hän on päässyt arvoon ja kunniaan — Herra varjelkoon heidän suutansa. Hyvästä he ymmärtävät kyllä vaieta, Herra antakoon heille anteeksi, niin monta kuin heitä onkin, hekö vahingossa auttaisivat toisiaan kunniaan, kohottaisivat lähimmäisensä tuumankaan itsensä yläpuolelle...

Sillävälin taukoaa myrsky. Sen voimat loppuvat vihdoinkin, se uupuu, heikkenee ja kuolee. Sade lakkaa ja tuuli vaikenee — eräänä iltana syttyvät tähdet taivaalla, ne loistavat pimeässä kuin kultaiset valot. Markus näkee ne läpi akkunan maatessaan hereillä penkillään, hän kuuntelee pauhinaa mereltä ja huomaa, että myrsky on ohi. Hän makaa ja tuntee itsensä onnelliseksi, hänestä tuntuu kuin tähdet lupaisivat hänelle jotakin, kuin ne puhuisivat hänelle ja tahtoisivat hänen parastaan. Luo ylös katseesi, Markus, sanovat ne, täällä on valoja maan ulkopuolella, useita valoja, valtavia valoja — suurempia kuin koskaan ennen olet nähnyt. Ja usko vain meitä, sanovat ne, me olemme lopultakin todellisempia ja kestävämpiä kuin teidän valonne alhaalla maan päällä. Markus makaa selällään penkillä katsellen ylös ja ymmärtäen kaiken. Hänessä ja hänen ympärillään vallitsee selkeys, hän hurmaantuu, hän ikäänkuin kohoaa paikallisuuden ja ajallisuuden yläpuolelle, rajattomaan puhtauteen ja rauhaan. Alakuloisuus häviää hänestä, hänen mielensä sulaa, siinä itää ja versoo. Ja välillä hän kuulee maininkien kohinaa, kuulee mereltä pauhinaa ja kiehuntaa, se tyyntyy tunti tunnilta sen jatkaessa kulkuaan maata kohti...

Aamulla on tunturi huurteessa — kiiltävässä pölyssä, joka leikkii auringossa milloin punaisen milloin sinisen hohtoisena. Se on varma ja luja jalan alla ja se siirtää kulkijaan turvallisen ja kotoisen tunteen, ikäänkuin se sanoisi: sinä ja minä, me kaksi. Ihmiset kuulevat sen alas rantaan ja tulevat hyvälle tuulelle ja päästävät elämänilonsa ilmoille — kun Markus on syönyt ja menee ulos, kuulee hän, miten puhutaan ja nauretaan. Hihi, kaikuu iloisesti, tuntuu niin siunatun hyvältä, kun saa nauraa. Silloin muuttuu kaikki samassa silmänräpäyksessä, unohdetaan selkä ja kaikki muukin ja aletaan puhua järkevästi — luuletko, että turska syö tänään? Ja niin ymmärtää maallikkosaarnaaja, ettei häntä täällä enää tarvita, ja hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Ja kun joku poika vie hänet veneellä satamasta, järjestävät kalastajat jo siimojaan ja rysiään ja valmistautuvat aloittamaan pyynnin uudelleen. Maailma, joka äsken oli nurinkurin, jossa kaikki oli vinossa, jossa vain valitettiin ja voivoteltiin, se maailma on taas päässyt entiselle tolalleen.

Markus seisoo vuorenharjalla ja katselee, hänen pitäisi oikeastaan jäädä kotiin tänään, hänen rysänsä ovat käyneet niin harmaiksi — mutta ei, vuonossa on niin kaunista, että hänen täytyy päästä mukaan, hänenkin. Katsohan vain, miten merimerkki loistaa saarella! Ja katsohan, miten sininen on Kvalsund, ja Kniven ja Kværven ja Merlespikeren! Kaikki on herännyt uuteen eloon ja iloitsee jälleen, tätä on mahdoton vastustaa...

Miten hyvältä tuleekaan turska maistumaan, hän ajattelee soutaessaan läpi Paulenin, — niin, turska on nyt hyvää. Se ei ole enää vetistä, sininen on siitä hävinnyt, sen liha on nyt liidun valkoista, kun se lojuu siinä viipaleina vadilla, se maistuu hummerilta tai lihavalta naudalta.