XVI.

Niin kuluu aika, niin menevät päivät. Tulee kuunvaihe ja auringonkierto, tulee joulu ja uusi vuosi — mutta yhä vain kestää kaunista säätä.

Sillävälin on Markus myynyt hummerinsa, ostanut havaslankaa ja köyttä kaupungista ja alkanut kutoa nuottaa. Hän on tosin epäröinyt, tämä on ollut hänestä kovin uskallettua, hän on kysynyt itseltään monet kerrat, oliko tämä oikein tehty, voiko hän puolustaa tekoaan — niin, sillä häneltä menivät viimeisetkin rahat. Ja eihän hän voinut nähdä tulevaisuutta, voisihan sattua kaikenlaisia onnettomuuksia. Voisi sattua, ettei kalansaalista tulisikaan, niin hullusti oli käynyt ennenkin, ja sitten hänen olisi ostettava vastakirjalla, hänen, joka oli tottunut käyttämään käteistä, ja kerjättävä maakauppiaalta melkein joka päivä. Tai voi ehkä tulla kallis aika, voi syttyä sota tai tulla tulva — ei kukaan voi sellaista tietää. Tai hän voisi sairastua, saisi maata varattomana, hänelle ei riittäisi edes ruokaan puhumattakaan lääkäristä tai lääkkeistä. Kaikki tämä on saanut hänet miettimään, on kuin se olisi varoittanut — katsohan eteesi, Markus, mitä teet. Mutta samalla hän on muistanut, miten paljon nuotta voi tuottaa. Katsohan vain Aanonia ja Torvaldia, he tulivat suorastaan rikkaiksi edellisenä vuonna. Olkoonpa vain, että onnistuminen on sattuman varassa, mutta tämä onnistuminen sattuu joka tapauksessa usein. Ja kalastajan täytyy siihen luottaa, koko hänen työnsä täytyy olla sattuman varassa! Mitä muuta on hummerinpyydystys? Mitä muuta on kalastus rysillä ja siimoilla? Lopuksi hän on kiertänyt ympäri ja tarkastanut taloa, kaivanut perunalaatikkoaan ja nuuskinut kalatiinujaan — jättäisikö hän nuotan sikseen vai eikö? Sitten hän on nostanut päätään, kyllä hän sittenkin uskaltaa, miten sitten käyneekin...

Ja nyt hän istuu mäellään ja solmii ja sitoo niin lujaan kuin voi. Pieni tupa on täynnä lankaa, sitä riippuu seinillä ja katossa, sitä on vyyhtinä pöydällä ja penkillä ja sitä kiertää ristiin rastiin naulasta naulaan. Ja kaiken keskellä istuu Markus ja kutoo, kunnes hän tavallisesti itse kehräytyy vyyhdeksi. Hänen sormensa liikkuvat, kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja hapuillessaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa jälkeen. Niitä kertyy kuin pienen pieniä pitkähköjä ruutuja, ne liittyvät kilvan toisiinsa, niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle, ryysymatolle, ja niitä vilisee ja niitä lisääntyy päivä päivältä. Tämä on tavallisesti iltatyötä. Lamppu sihisee pöydällä, kun lanka äänettömästi luistaa sormien välissä pehmeänä ja liukkaana, niin että siihen on helppo tarttua. Siinä istuu Markus uuninnurkassa ja katsahtaa silloin tällöin tupaan ja puhuu pari sanaa itsekseen. Joskus tuntuu kuuluvan vastaus uunista, jossa talvipuut palavat; oikein, sanoo se, aivan oikein. Väliin syntyy oikein keskustelu, Markus kyselee ja uuni vastaa. He ymmärtävät toisensa täydellisesti, he ovat niin hyvin mukautuneet toisiinsa, ettei kukaan voisi paremmin sopeutua. Me saamme kyllä kaloja tällä, sanoo Markus. Niin, ajattelehan, vastaa uuni. Koetamme Sølvske-lahdessa tai ulkoa Sandvig-saaren luona, siellä on erinomainen paikka. Niin uunistakin, uuni on samaa mieltä. Tai me voisimme soutaa ulos Hudsundiin koettamaan sen ulkopuolelta, Markus levittää sormissaan silmukkaa ja katsoo ylös kysyvän näköisenä. Aivan niin, uuni on taas samaa mieltä, uuni on aina samaa mieltä. Koettaa vain Hudsundista, sanoo se, Markus saa varmasti kaloja sieltä...

Aamuisin on Markus merellä kokemassa rysiään tai muita kalavehkeitään. Väliin hän yrittää uistimella, väliin hän onkii. Ongella on muuten kylmä istua, varsinkin jos hänen täytyy istua hiukan kauemmin. Ilma on kylmää, on pakkanen — usein nousee vedestä kiemurrellen sumua, joka vähitellen siirtyy rannoille ja maalle. Jos onni on ollut hänelle suotuisa, soutaa hän kaupunkiin — penikulma sinne ja penikulma takaisin — niin on suurin osa päivästä mennyt. Puutarhaa ei myöskään saa unohtaa, ja kun meri heittää rannoille joukoittain levää — väliin kokonaisia valleja — niin käy täyttäminen nopeasti. Lisäksi kaikki tuhka — nyt kun ehtimiseen lämmitetään, ei sekään ole niin vähäistä.

Niin, vihdoin loppuu kaunis ilma. Vedestä nousee yhä enemmän usvaa, ilma on täynnä sumua ja pilviä, niitä kertyy tasangoilta ja mereltä. Ja eräänä päivänä alkaa sitten sataa lunta — tasaista, hienoa ja hiljaista pyryä, jota kestää tunti tunnilta, kunnes lumi vähitellen peittää maan, peittää meren, peittää saaren, peittää vuoren ja kanervan ja kaiken. On kuin vuono tulisi yhä pienemmäksi, talot katoavat, ihmiset katoavat, maailma luisuu pois, kutistuu ja häviää — häviää jonkinlaiseen valkoiseen unelmaan.

Jäljelle jää vain kolea hiljaisuus, syvä äänettömyys kaikkialle. Ja keskellä äänettömyyttä istuu Markus, istuu ja kutoo sisällä tuvassa, kunnes hän itse on kuin kala verkossa. Hänen sormensa liikkuvat, kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja hapuilussaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa jälkeen. Niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle, ryysymatolle, valuu kilvan taivaan valkoisen lumen kanssa ja kasaantuu kokoon päivästä päivään. Hän istuu yksin talven keskellä, istuu kuin tuntosarvi vuoren ylimmällä huipulla ja tavoittelee lohtua ja uskoa...