XVII.

Niin kuluu Markuksen elämä, niin kuluvat vuodenajat, ne seuraavat toinen toistaan hitaasti ja rauhallisesti, ne tulevat ja menevät ilman suurta melua. Mutta ne tuudittavat hänet rauhaan — hiljaiseen tyytyväisyyteen, joka kestää kauan ja joka on elämän syvin tarkoitus, sen palkka omalle itselleen, jonka se mielellään antaa. Sillä olemassaolo ei ole synkistynyt kohti ilottomuutta, epätoivoa ja kuolemaa, se on kirkastunut kohti iloa, kiitollisuutta ja toivoa. Se on kaikki olemassaolon palkkaa, joka on kätketty syvälle sen omaan helmaan.

Tuolla ylhäällä vuorella istuu nyt Markus ja tietää tämän samalla tavalla kuin varpunen ja on yhtä tyytyväinen kuin se. Hänellä ei tosin ole laiskan päivät, hän ei voi istua kädet ristissä omassa mukavuudessaan. Ei, hänen täytyy liikkua alinomaa, hänen täytyy olla aina menossa kokoamassa elämänsä tarpeita. Ja totta kylläkin, ettei hän asu hienosti — on niitä, joilla ulkonaisesti on paljon paremmin kuin hänellä asuntoon, vaatteisiin ja ruokaan nähden, joiden hyvinvointi on toista kuin hänen. Niin kylläkin, mutta Markuksella on sisäistä omaisuutta, ja sitä on hänellä enemmän kuin useimmilla muilla. Hänellä on sitä, joka antaa elämälle enemmän tarkoitusta kuin kaikki ulkonainen. Hänellä on iloa, luottamusta ja toivoa, hänellä on kestävyyttä, voimaa ja valoa. Hän saa sen vuorista, joilla hän elää, hän ottaa sen maasta ja mullasta ja pusertaa sen itse luonnosta. Hän istuu ja tuntee yhteyttä kiven kanssa, ympärillään olevan kanervan kanssa, meren ja kaikkeuden kanssa. On kuin se sanoisi: katsele kuvaasi minussa, katso minuun, huomaa minut! Ja sen Markus tekee. Hän kulkee ympäri ja ottaa oppia siitä ja kaikesta, mikä elää ja versoo ja on olemassa. Hän ottaa oppia ilman linnusta, metsän puusta, veden kalasta. Niin, merenpohjan äyriäisiltäkin Markus oppii. Hän näkee, miten ne riitelevät, näkee, että ne suorastaan silpovat toisiaan pienen ruokapalan tähden.

Niillä ei ole sen enempää järkeä, ajattelee Markus ja pudistaa päätään, ei, mutta on hyvä, että meillä on enemmän järkeä. Ja kuitenkin, ajattelee hän edelleen, kuitenkin teemme itse samoin.