XIX.

Herra, ajatteli Markus itsekseen, minusta tuntui ensin, kuin tämä olisi ollut hiukan liian aikaista, että olisit voinut säästää minua vielä hetken. Mutta nyt ymmärrän sinun viisaan aivoituksesi, nyt ymmärrän, että oli aika, ja kiitän sinua, että muistit minua. Sillä nyt en olisi enää kauemmin suoriutunut, olisin joutunut vaivaistaloon, minusta olisi tullut hylkiö, olisin saanut kuljeksia kunniattomana, eikä minusta olisi vähääkään välitetty. Ja siksi kiitän sinua, Herra, että tahdot ottaa minut luoksesi ennen sitä etkä anna sen tapahtua minulle. Voi olla, että olisi ollut onnellista elää, jos olisin ollut terve kuten ennen ja olisin saanut pitää nuottani, mutta minähän saan elää nytkin. Olemassaoloni ei lakkaa, pääsen vain täältä, pääsen palvelemasta ruumista ja pääsen tästä tuskallisesta pistoksesta ja alituisesti rintaa kalvavasta yskästä. Minä pääsen vain uuteen paikkaan, missä on kaikin tavoin parempi olla kuin täällä, minä vain vaihdan olotilaa, vaihdan pahan ikuiseen hyvään...

Niin makasi Markus penkillään ja puhui Jumalalle ja rauhoitti itseään. Ja sitä mukaa kuin päivät menivät, hän alistui yhä täydellisemmin kohtaloonsa ja tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Hänen mieleensä johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka antoivat hänelle rohkeutta ja lohtua, kaikenlaisia mielikuvia maailmasta. Hän ei maannut tässä kuolevana, hän ei ollut elämänsä lopussa, niin hänestä tuntui, vaan hän seisoi elämän selvityksen edessä. Nyt aukeaa hänelle kaikki, hän saa nähdä kaiken, ymmärtää kaiken katoovaisen, kaiken hyvän, hämärän, itse ikuisuuden. Side otetaan hänen silmiltään, syvyydet aukeavat hänelle, ei ole enää mitään salaisuutta, vaan kaikkialla kirkkautta ja valoa, minne hän katsoneekin. Jokainen hänen vastoinkäymisensä, jokainen kolaus, jokainen häviö — hän saa nyt tietää syyn, saa tietää, miksi ja mitä varten ja enemmänkin. Jokainen kysymys, joka on ollut hänellä mielessään, jokainen ilmestys — saa nyt vastauksensa. Niin, kaikki saa nyt vastauksen — olkoon sitten vaikka kysymys siitä, mikä kala oli koukussa silloin, kun häneltä oli mennyt kivi Kalvenin luona; sekin nyt selviää hänelle. Hän oli aina ollut siitä pahoillaan, oli tuuminut, olikohan se ollut ruijanpallas, mutta saattoi olla, ettei se ollut se. Ehkä se oli vain rausku, niin ettei siinä ollut mitään surtavaa.

Maria ja muutkin kävivät häntä välillä katsomassa, he olivat hänelle ystävällisiä ja avuliaita, puhuivat hänen kanssaan ja koettivat häntä auttaa. Joskus Markus vähän puhui heille, mutta tavallisesti hän makasi aivan hiljaa ja vain katsoi uneksien eteensä. Väliin valtasi hänet väsymys, silmät menivät kiinni itsestään, hän makasi puoliunessa tyynyllään, kesäpäivän katsellessa sisään ikkunasta ja täyttäessä pienen tuvan valolla. Valo tunkeutui läpi hänen silmäluomiensa, hän makasi ja näki sen sinisenä — sumuna joka siirtyi paikasta toiseen hänen ympärillään täynnä liiteleviä helmiä ja ajelehtivaa kultapölyä, hienoja, leikkiviä, loistavia hiukkasia. Mutta ei, se ei ollutkaan enää sumua, vaan vettä, silmänkantamattomiin vain sinistä, kirkasta vettä kaikkialla. Ja helmet — ne olivatkin pelkkiä kaloja, ne leikkivät valossa, joka tunkeutui veden läpi loistavana vyönä. Ja oli kuin hän itsekin, olisi maannut siellä, levännyt syvällä pohjassa ja luonut läpitunkevan katseen eteensä. Aivan niin, hän oli Malmin edustalla, tuossa on valkoinen kivi, jonka hän niin usein oli nähnyt vesikiikarissaan ja jota hän piti merkkinä kun laski pyydyksiään. Mutta että täällä oli niin runsaasti kaloja! Ja miten monta lajia täällä olikaan, niitä ui pyrstöään huiskuttaen toinen toisensa ohi, harmaa- ja valkoturskia ja koljia ja ruijanseitejä, neljän, viiden kilon painoisia kaloja ja vielä painavampiakin. Totta tosiaankin, eikö joukossa ollut molvakin! Mistä se oli tullut tänne? Molvahan elää syvässä vedessä, seitsemääkymmentä syltäkin syvemmässä — no tämän paikan hän panee mieleensä, täältä hän yrittää huomenna. Ei katsohan, tuossa ui parvi pikkusiilejä, ne uivat rivissä kuin sotilaat, marssivat ohi kuin sotajoukko. Huiskis, kaikki kääntyvät yht'aikaa, kääntyvät samalle puolelle, viimeinen samalla kuin ensimmäinen, kääntyvät silmänräpäyksessä kuin yksi ainoa kala. Mikä saa ne nyt pysähtymään — ne tekevät sen kaikki yht'aikaa. On kuin ei siinä olisikaan monta oliota, ne ovat kuin saman ruumiin osia, jokin näkymätön voima sitoo ne toisiinsa. Mitä ensimmäinen parvesta tekee, sen tekee viimeinen samaan aikaan. Ne ajattelevat ja tuntevat ja toimivat yhdessä, niillä on yksi tahto, yksi ajatus, yksi tajunta ja yksi järki. Ne kääntyvät vielä kerran, kiitävät valtavana vilahduksena vedessä, niin että Markuskin hätkähtää — ei, se olikin vain ikkuna, joka on auki ja heiluu saranoillaan ja johtaa auringonsäteet suoraan sisään. Eikä hän makaakaan vedessä, vaan penkillä seinän vieressä, makaa kuin elämänsä reunalla ja tietää, että pian hän kuolee. Ja oven ulkopuolella kukoistaa maailma, elää meri raikkaampana ja sinisempänä kuin koskaan ennen. Kuulehan, tuolla kirkuu tiira salmessa — tuskainen toivo kulkee hänen lävitsensä ja herättää elämänhalun uudelleen. Hän ei voi muuta kuin nojautua hiukan ja katsoa vähän ulos ikkunasta. Kas vain, miten saari on kaunis tänään loistaessaan vedessä ilon ja rauhan asumuksena. Katsohan merimerkkiä, miten se helottaa! Se oikein huojuu ilmassa kuin jonkinlainen kirkko vasten sineä. Ja tuolla välähtää pilvien alla, lintu siellä kääntyy tuulessa niin että sulat loistavat kuin kiiltävä hopea...

Hänestä tuntui niin surulliselta, ja hän paneutui jälleen tyynylleen ja itki. Kun hän oli itkenyt hetken, otti väsymys hänet valtoihinsa. Niin hän makasi taas horroksissa ja uneksi ja katseli kuvasarjaa, joka kiiti hänen ohitsensa kuin hiljainen virta. Ja samalla heikkenivät hänen voimansa — sillä joka kerta, kun hän palasi tajuihinsa, oli hän entistään kuihtuneempi. Mutta samalla kuin hän kuihtui, oli kuin jokin olisi kasvanut hänen sisässään ja saanut ravintoa siitä, mikä hävisi. Oli kuin hänessä olisi tapahtunut jokin täyttyminen, kun hän siinä makasi lihan lain alaisena. Sillä lihan laki ei ollut ainoa, oli myös täyttymyksen laki, jota kohti koko luomakunta kulki. Kun Maria välillä kumartui katsomaan, nukkuiko hän — niin Markus makasi selällään ja katsoi suoraan läpi katon, läpi huoneen ja salaperäisyyden ja näki hetkessä kaiken sellaisena kuin se oli. Niin, sinä hetkenä hän kohosi yli kaiken ja oppi ymmärtämään ikuisuuden. Hän näki millaiseksi ihmisten elämä oli aiottu, miten he istuivat pöydässä ympäri maapalloa ja aterioivat, söivät ja joivat. Se oli aiottu veljesateriaksi, onnellinen ken sen siksi ymmärsi, se oli aiottu rakkausateriaksi, joka liittäisi heidät kaikki yhteen ennen suurta eronhetkeä. Ja heidän istuessaan ja syödessään ja juodessaan lähetti ikuisuus kutsumaan heitä ja nouti heidät luokseen ja otti heidät pois. Niin, toinen toisensa jälkeen he saivat kutsun ja heidän täytyi luopua kaikesta. Kaikki saivat kutsun ja kaikkien piti poistua. Nyt oli Markus saanut kutsun, nyt oli hänen vuoronsa lähteä matkaan. Saattoiko hän lähteä rohkeana, saattoiko hän nousta iloisena tuoliltaan ja seurata kutsua luottavaisena ja uskovana? Niin, hän oli vain heikko ihminen, Herra, anna hänelle anteeksi, jos hän alkoi pelätä, jos pimeys kammotti ja herätti hänessä tuskaa.

Viimeisenä elinpäivänään hän makasi ja tutki sielunsa syvyyksiä — saattoiko hän antaa anteeksi, niinkuin kirjoitettu oli ja erota ihmisistä kantamatta kaunaa. Hän muisteli heitä, toista toisen jälkeen, kaikkia, jotka olivat häntä polkeneet, kaikkia, jotka olivat työntäneet hänet luotaan ja olleet hänelle tylyjä kaiken aikaa. Suutari, voiko hän antaa anteeksi suutarille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi suutarille, se oli oikein kelpo mies. Entä Kristen, voiko hän suoda anteeksi Kristenille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi Kristenillekin. Ja hän makasi siinä ja tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi ja tuli muistaneeksi profeetta Eliasta, joka otettiin taivaaseen palavissa vaunuissa. Nyt otettaisiin Markuskin taivaaseen, häntä noutamaan ei tosin tullut mitään vaunuja, mutta sehän olikin samantekevää. Sillä tapa ei tullut kysymykseen, vaan päämäärä, päämäärä, joka on ollut, yhä on ja tulee aina olemaan...

* * * * *

Ihminen tulee maailmaan — henki laskeutuu maan päälle, nostattaa tomupilven ympärilleen, peittyy tomuun ja laahaa sitä mukanaan. Kun sen aika täällä alhaalla on täyttynyt, heittää se jälleen tomuverhonsa yltään ja palaa ikuisuuden helmaan.