II.

Pieni kivitasku tulee lentäen ja istuutuu paadelle Markuksen oven eteen. Se tulee säännöllisesti joka aamu; sillä on pesänsä siinä lähellä, rotkon seinässä, eikä se uskalla lentää liian kauas siitä. Tjek, tjek, se visertää ja istuu ja iloitsee elämästä. Sillä ei juuri ole ääntä, mutta se laulaa kuitenkin. Ja väliin se hiukan viekoittelee: juv juv juv juv, se muistuttaa pienenpientä haukkuvaa koiraa.

Tjek, tjek!

Markus havahtuu unestaan ja katsoo kelloa, joka tikuttaa naulassa — täsmälleen puoli neljä. Eipä ole varaa nukkua kauemmin, jos aikoo saada jotakin tehdyksi tänään. Täällä on kyllä tehtävää, jokapäiväinen taistelu ja huoli asettavat loppumattomia vaatimuksia. Niin pian kuin on saanut yhden työn valmiiksi, odottaa jo toinen ja kolmas — ne ammottavat kuin padat ympärillä, ja ne pitäisi ehdottomasti täyttää. Voi olla alituisesti toimessa, ja kun on päässyt rivin päähän, saa alkaa alusta taas. Ei ole hetkenkään pysähdystä, ei mitään voida tehdä niin valmiiksi, ettei sitä tarvitsisi tehdä toistamiseen. Ei voi pysyä erillään elämästä niin kauan, että ehtisi hetken hengähtää. Kaikki palaa alituisesti entiselleen ja on tehtävä taas uudelleen. Kaikki vaatii huolta ja hoitoa, olkoonpa se vaikka vain veitsen terä, kaikki ikäänkuin kiertää itseään ja kuluu ja vaatii uudistusta. Täällä maan päällä on ikuinen kiertokulku, ikuinen kuluminen ja ikuinen käyttö. Siitä syntyvät tuhannet vaikeudet, jotka on voitettava, jos tahtoo säilyä, jotka lykkäytyvät päivä päivältä eivätkä anna hetkenkään lepoa tai rauhaa. Eilen oli palomuuri korjattava, huomenna on ankeriasmerrat selvitettävä. Menneellä viikolla oli tilitettävä pankkiin, tulevalla viikolla tahtoo kauppias omansa. Ja aina on huolehdittava ruoasta, ruokaa aikaisin ja ruokaa myöhään, ruokaa neljä, viisi kertaa päivässä...

Markus on noussut polvilleen penkille ja sytyttää tulen uuniin, hän ulottuu juuri ja juuri sinne, kun hän venyttää itsensä oikein pitkäksi.

Niin, alituisesti ruokaa, ruumis vaatii sitä alituisesti. Enemmän, sanoo se lakkaamatta, enemmän ruokaa, enemmän lämpöä, enemmän vaatteita, enemmän jalkineita. On kysymys ruumiin tarpeista, kaikki kiertää ruumista. Kelvoton ruumis on mestari ja herra, se vaatii osansa vähentymättömänä, olkoon ihminen vaikka kuinka pieni ja köyhä. Ja jos sen vaatimuksia ei heti täytetä, seuraa rangaistus samassa, omistaja saa kärsiä nälkää ja puutetta. Niin, niin. Niin se on...

Markus huokaisee, niin että tulitikku sammuu.

Ruumis ensimmäiseksi ja ruumis viimeiseksi. Sillä on mutkansa, ja se pakottaa ihmisen alituisesti raatamaan. Ei hyödytä vastustaa, ruumis on sellainen orjaisäntä, ettei sille ole vertaa maailmassa — — no, nyt leimahtaa tuli uunissa, missä mitta karkeaksi jauhettua kahvia on valmiina pannussa eilisestä saakka. Sekin on ruumista varten — kaikki on sitä varten. Ruumis on kuluttaja, jonka vertaista ei toista, suursyömäri, mässääjä, tuhlaaja — suuria voimia pannaan liikkeelle vain sen mieliksi. Ei ainoakaan mies soutele vuonossa, ei ainoakaan laiva purjehdi merellä minkään muun vuoksi. Mutta vaikka se onkin sellainen kuin se on, niin ei se voi mitään omasta voimastaan, yksin se on voimaton. Tätä ankaraa herraa täytyy tukea, sen täytyy joka päivä saada voimaa maasta voidakseen pysyä pystyssä. Sillä tavalla pakotetaan ihminen tekemään työtä, olemaan vatsansa orjana aamusta iltaan. Ehkä se on julkeasti sanottu, mutta ihminen ei ole mikään vapaa luoma, kuten niin usein sanotaan ja kirjoitetaan. Ihminen ei ole vapaa maan päällä, hän on kahlehdittu kirveeseen ja lapioon, airoihin ja tuhtoon ja tuhanteen muuhun esineeseen. Hänen täytyy alituisesti tehdä työtä, raataa pää maahan painuneena, jos hän tahtoo ehtiä katsomaan ylöskin...

Miksi kaiken täytyy olla näin, minkätähden on näin paljon vaikeuksia?

Markus huokaisee taas hiljaa.

Jumala on sen niin järjestänyt, se on elämän kulku, se on tomun kohtalo, jota ei kannata valittaa. Kohtalo ei tosin ole kaikille samanlainen, toinen pääsee helpommalla kuin toinen, mutta se on taaskin vaikeus, joka on vain korkeimman asia. Täällä istuu nyt Markus olutpanimossa, eikä hänellä ole kyllin tilaa liikkua — se on hänen osansa elämässä. Täällä täytyy _hänen_ elää ja viihtyä, täällä on _hänen_ paikkansa maan päällä. Niin, _hänen_ kohtalokseen oli määrätty olla Markus ja kestää se...

Minkälainen ilma on tänään, niin, miltä nyt oikeastaan näyttää — tuuleeko yhä vai onko tyyni?

Markus työntyy ikkunan luo pitkin sängyn reunaa ja painaa päänsä lasiin. Oi, on kaunista, ilma on ihana tänään, se on sekä kalan että kalastajan mieleinen — kuulehan vain, miten tiira kirkuu salmessa. Ja ilma on niin selkeä ja sininen, että sen tuntee oikein sydämessään, se oikein elää tuolla ulkona ja värisee lämmöstä ja elämänilosta. Markus tulee mieleltään iloiseksi, kun hän siinä katselee lasin takaa. Tätä voi todella sanoa kultaiseksi aamuksi. Auringonpaiste tunkeutuu kaikkialle kuin silkki ja hyväilee merta ja saarta ja kaikkea. Kuule, nyt kirkuu tiira taas. Varmaankin on vuonossa silliä, tänään on kalastettava. Saappaat, missä hänen saappaansa ovat? Markus saa yhä enemmän tehtävää, hän juoksee ympäri pienen pienessä tuvassaan ja järjestää ja valmistaa. Hän korjaa vuoteensa penkillä, ottaa esiin saviastioita ja kattaa pöydän. Sillä välin alkaa kahvi tuoksua, ja pian istuu Markus ja puhaltaa kahviin, hörppien sen niin pian kuin voi.

Kahvi on hyvää varhain aamulla, se tekee väliin ihmeitä. Se antaa rohkeutta ja hyvää tuulta ja leviää mielihyvänä läpi ruumiin. Markus huomaa, miten hyvä hänen on olla, kun hän istuu siinä kuppi kädessä, eikä hän tahtoisi vaihtaa kohtaloaan kenenkään kanssa. Hän ei todentotta ole suorastaan rikas, mutta hän ei tarvitse vaivaisapua, hän tulee hyvin toimeen omin voimin. Jok'ikinen esine tuvassa on hänen, eikä siellä ole niinkään vähän esineitä, jos ne kaikki tahtoo luetella. Onpa siellä arvokkaitakin esineitä — katsohan vain karahvia tuolla pöydällä. Se on mitä hienointa sinistä lasia, koristettu helmillä ja kultaisilla renkailla, se kaunistaa koko tuvan loistollaan ja on samalla kukkamaljakkona. Niin, se ei ollut mikään arvoton karahvi, se oli maksanut paljon rahaa, jos siitä nyt kerran tahtoi kerskua! Ja sitten oli kaappi nurkassa ja hylly seinässä ja pöytä tässä — viimeksimainittu tosin vaikeutti pääsyä pois penkiltä, mutta sitten se olikin vastineeksi uusi. Sen lisäksi oli oven vieressä peili ja kuva Goliatin kuolemasta — eikä sekään ollut arvoton. Hän ei tahdo edes mainita pesukaappia; mitä maksavatkaan pesukaapit nykyään? Ei, Markuksella oli kaikki hyvin, kuten sanottu, hänellä oli kyllin taloustarpeita, täällä ei todentotta ollut niistä puutetta. Tosin ne veivät tilaa ja pakottivat hänet tekeytymään pieneksi — hänen täytyi liikkua varovaisesti, jollei hän tahtonut töytäistä jotakin — mutta mitä hän tekisi tilalla? Talon ulkopuolella oli sitä kyllin, jos tahtoi liikkua. Ja täällä oli puhdasta ja sievää — täällä oli sitäpaitsi harvinaisen mukavaa, puolueettomasti katsoen. Ei, Markus oli tyytyväinen kohtaloonsa. Olkoon, että hän joskus oli pienessä pulassa, että hän väliin joi kahvinsa mustana tai että häneltä puuttui kahvipapuja — ei ollut silli sanottua, että pulaa kestäisi kauan. Ihminen voi parantaa osaansa, ei ollut ketään, joka olisi sen estänyt tai kieltänyt jollakin tavoin. Hän kalasti viime vuonna kahdellakymmenellä merralla, hän voi valmistaa kymmenen lisää ja kalastaa kolmellakymmenellä tänä vuonna...

Niin on Markus lopettanut ateriansa — Jeesuksen nimeen kiitos ja amen — ja hän kiirehtii lähtöään. Hän ottaa eteisestä pohjaongen ja paiskaa oven kiinni jäljessään, sitten hän ottaa avaimen ja panee sen räystäskouruun. Aivan oikein, ilma on verraton. Markus hiukan maiskutelee suullaan, hän maistelee ilmaa siinä kulkiessaan. Hän ei tupakoi, hän ei koskaan tupakoi — mitäpä hän tupakoisi? Tupakoimisella ei mitään ansaitse, ja ilma on sitäpaitsi puhtaampaa kuin savu. Hänen edessään kimaltelee meri, se on siinä kuin isossa padassa, jonka yksi sivu on auennut salmeen päin. Rotko kulkee vinosti alas ohi kallioitten ja sivuuttaa myöskin kauppiaan portaat.

Ihmeellinen aamu tänään!

Talot sinisten varjojen välissä hymyilevät toisilleen auringonpaisteessa, valkoisina, vihreinä, punaisina ja keltaisina, aina omistajan mielen mukaan. Muutamat ovat kaksivärisiäkin — etusivu vaalea ja takasivu tumma; väliin on katon pääty suojuslaudalla reunustettu, ikäänkuin kehystetty. Täällä ei todellakaan ole kahta samanlaista taloa, kullakin on oma leimansa ja tapansa ja oma ulkomuotonsa. Toisissa on matalat pieniruutuiset ikkunat, ja ikkunoilla piikkisiä pallokaktuksia, sadankin vuoden vanhoja. Ne ovat hyvin ystävällisen ja hauskan näköisiä. Toisissa on jäljestäpäin laitetut, aivan liian suuret lasi-ikkunat täynnä verenpisaroita ja myrttejä. Näyttää siltä, kuin niillä olisi silmälasit, ne muistuttavat vanhoja naisia, jotka tuijottavat älyttömästi eteensä. Niin, täällä on kaikenlaisia taloja, yksi- ja kaksikerroksisia, toisissa on ullakko ja toisissa otsikko. Tuolla on Marian talo vuorenharjan suojassa; vapaakirkolliset käyttävät sitä huoneistonaan, sinne on sitä varten asetettu penkkejä ja tuoleja. Ja Andersin ja Karelin talo, joka on kuin mikäkin ilve satamassa kaikkien pilan ja naurun esineenä! Siinä on oikeastaan kaksi yhteen rakennettua taloa, jotka kerran olivat suorastaan suurenmoiset. Mutta sitten omistajat riitaantuivat, ja senjälkeen he eivät ole voineet sopia — eivät edes talon ulkoväristä. Niinpä he maalaavat kumpikin puolensa erilaisiksi ja pilaavat kokonaisuuden parhaansa mukaan. — Niin, ihmiset osaavat oikutella.

Onpa täällä joukossa taloja, joissa on kaidepuulla varustettu kuisti ja villiviiniä ja mustia, hollantilaisia kiviä katolla. Ne ovat hyvinvoipien laivurien koteja, jotka koristavat koko sataman ja joihin liittyy vielä sileillä kivillä laskettu laituri. Siten asuu Kristen ja siten asuu Truls. Heillä on runsaasti maallista hyvää, niin ettei heidän tarvitse mistään huolehtia, he kuljeksivat ympäri rantakivillä korutohveleissaan ja syljeksivät mereen. Silloin tällöin he kastavat luudan veteen ja vetäisevät sillä kerran pari kynnystä, tai he veistävät tammesta veneeseensä uuden naapin. Niin, Kristen ja Truls, he voivat hyvin...

Messinkinupeissa ja säpeissä, lipputankojen päissä ja muratin lehdissä säkenöi ja kiiltää. Portaiden pielessä kultasade huojuu loistaen riippuvine terttuineen, ja siellä täällä näkyy puutarhatilkkuja valkoisen säleaidan tai orapihlajan ympäröiminä. Niissä upeilevat kaikenlaiset kasvit, pionit, kultaesikot ja liljat, orvokit ja tuhatkaunokit neilikat ja tulpaanit, katinnauriit ja koiranruoho. Markus pysähtyy ja katsoo yli aidan, niinkuin hän on tehnyt niin usein ennenkin. Miten paljon sama maatilkku voikaan tuottaa — miten voikaan kasvattaa kaikki nämä värit! Kuinka maapalasta, niin vähäisestä ja köyhästä, voikaan versoa niin runsas sato! Että hiekka ja savi voivatkin tuottaa kaiken tämän upean loiston! Markus vain murisee ihmetyksestä ja antaa silmiensä harhailla ympäri.

Täällä on ihmeitä kyllin, keskellä ruusupenkki, missä näkinkenkien kidat ammottavat, sen ympärillä kirjavia orvokkeja, ikäänkuin kirjavan renkaan sulkemina — on kuin itse sateenkaari olisi pudonnut maan päälle ja mennyt tuhansiksi siruiksi, jotka ovat juurtuneet ja alkaneet itää! Ja pitkin muuria, aivan puutarhan sisimmässä, kukoistaa upeana krassi; se riippuu ja heiluu ilmassa kuin olisi pantu tuulettumaan; se on vihreintä, mitä Jumala on luonut. Täällä on myöskin keittiökasvitarha, on ylenmäärin salaattia ja lisäksi salviaa ja ruoho- ja purjolaukkaa, täällä on persiljaa ja porkkanoita, on nauriita ja dilliä. Ja aivan nurkassa, etelään päin, missä vettä tihkuu alas kalliolta, seisoo rabarberi ja huojuttaa auringossa lehtiään, raskaita ja paksuja kuin kivet. Markus hän seisoo ja katselee katselemistaan eikä voi irroittaa silmiään tästä kaikesta. Täällä on kaunista ja täällä on hyödyllistä, silmille ja nenälle, vatsalle ja suulle. Hän katselee salviaa, joka kukoistaa ja on kuin kokonainen kotiapteekki: siinä on lääkettä joka lehdessä. Hän katselee rabarberia, joka siinä kasvaa ja paisuu ja on kuin pieni ruokahuone: siinä on ravintoa jok'ainoassa varressa.

Mahdollisesti hänen ajatuksensa olivat harhailleet, mutta tänään ne joka tapauksessa pysähtyivät ja kiintyivät tänne kasvitarhaan ja hän mutisi itsekseen: Jos minäkin koettaisin muokata samanlaisen pienen kasvitarhan ylös kalliorotkoon? Se oli kylläkin huimaava ajatus, hän tunsi punastuvansa ja pelästyvänsä omaa rohkeuttaan, mutta ajatus ei kuitenkaan hellittänyt. Kaikki tämä kasvamassa siellä, kaikki tämä ihanuus muutettuna ylös kalliolle — siitä syntyi niin kaunis kuva, että Markusta oikein värisytti. Hän voisi saada marjoja, hän voisi saada kukkia — niin, vieläpä pienen luumupuun, joka loisi varjoa puutarhaan, kun aurinko poltti pahimmin päivällä. Ja kun tulisi ilta, voisi hän istua keskellä upeutta ja ikäänkuin sulaa siihen ja tarkata jokaista huppua, joka puhkeaa. Hän voisi asettaa sinne penkin, niinkuin vapaakirkon Marialla oli, ja istua luumupuun alla ja katsella, miten se kukoistaa ja kantaa hedelmää. Jos häntä sitten joskus huvittaisi, niin hän voisi pistää luumun suuhunsa, kysymättä keneltäkään lupaa. Jos hän tuntisi jonkin taudin olevan tulossa, kuten kylmettymisen tai luuvalon, niin hän voisi ottaa lehden salviasta ja keittää itselleen kupin oivallista teetä...

Kello lyö neljä Kristoferin luona, sen kuulee aina maakauppiaan talolle saakka, missä kissa makaa ja uinailee portailla. Markus säpsähtää siinä seisoessaan ja lähtee jatkamaan matkaansa pitkin kujaa — rakkaat ystävät, onko kello todella niin paljon? Ja hän, joka tänään on luvannut turskaa Kathrinelle ja valkoturskaa maakauppiaalle, niin, sellaista se on, katsella kukkia ja haaveilla melkein kuin nainen. Puutarha kalliolla — turhaa haihattelua. Voivatko kukat nyt jo kasvaa kalliolla, voiko ruokaa itää paljaalla kalliolla? Niin tosiaankin, siellä rotkossa ei ole lapion täyttä multaa. Siellä ei ole muuta kuin kiviä, kiviä pohjalla ja seinissä, vieläpä haurasta harmaakiveä. Eipä niinkään, isä Markus, et saa nostaa nokkaasi liian korkealle, etpä ole kuitenkaan kuninkaaksi tullut, luuletpa voivasi tulla miksi hyvänsä.

Ja niin on Markus tullut sillalle, missä veneet ovat rivissä ja keinuvat hiljaa vitjoissa tai köydessä — keulanuoran vuoroin höltyessä ja pingoittuessa. Toiset ovat vihreitä, toiset valkoisia — siellä on joukossa myöskin vernissattu vene, joka on arvokkaan ja uuden näköinen, se on ikäänkuin hienompaa lajia. Ja siellä on iso, vaaleanharmaa haapio, jossa on kalasumppu ja tervattu pohja, se on Markuksen vene. Siinä ei ole juuri mitään nähtävää, se ei loista, ei paista, eikä siinä ole edes vaivaista reunusta, jolla se voisi komeilla. Mutta se ui niin hienosti vedessä, se on harvinaisen kevytsoutuinen ja vankka, eikä se ole madonsyömä. Hienompaa kulkua, kuin sen, ei saa nähdä.

Kestää hyvän aikaa, ennenkuin Markus istuu airoissa, hänellä täytyy ensin olla syöttiä. Mutta hänen tarvitsee vain vetää nuorasta, joka riippuu paksuimmassa paalussa, niin nousee sieltä kori, jossa on simpukoita. Siinä on hänelle pitkäksi aikaa syöttiä, sinisimpukoita, suuria kuin mitkäkin. Ja jos kori jonakin päivänä tyhjentyisi, tarvitsee hänen vain ottaa se mukaansa ja koota uusi varasto Sandvig-saaren rannoilta ja sen lähistöltä. Onneksi on siellä kyllin simpukoita; niitä on oikein ryhmittäin, tarvitsee vain ammentaa tuohisella — niin, jos on matalaa, ulottuu väliin kädelläkin.

Niin soutaa Markus ulos merelle auringonpaisteessa, tiiran kirkuessa luodolla ja ruskolevien rannoilla loistaessa. Hänen edessään salmessa ui pyöriäinen puhaltaen vettä joka kerta sukeltaessaan esiin — on kuin siinä pyörisi rasvainen kerä, joka tämän tästäkin sukeltautuu näkyviin. Se ui yhtä nopeaan kuin Markus soutaa, sukeltelee ja vierii yhä eteenpäin. Vesi on jo aikoja sitten alkanut kukkia, on kuin siinä olisi hopeapölyä, joka jakaa auringonloisteen leveiksi juoviksi ja nielee sen siniseen usvaan.

Risholmen liukuu hitaasti ohi ja sitten Sværtingen ja Kuskjær ja Kniven — yhä jatkaa Markus soutamistaan. Vasta ulkona Ternerabenen luona hän hiljentää vauhtiaan ja vetää airot veneeseen, tässä on turskalla tapa oleskella, ennenkuin se menee matalalle lihomaan. Ja miten nyt lieneekään — täällä ulkona Ternerabenessa turskassa ei juuri ole matoja. Se on pyöreä ja lihava ja terve, eikä sen vatsassa ole mitään loiselukoita, kuten turskilla tavallisesti on kesäisin. Se ei kuljeksi ympäri pää painuneena ja ruumis kuihtuneena kuin tylsämielinen eikä näytä kivikalan tai valkoturskan tai merikissan ja sillin sekamuodolta. Ei, niskasta se on leveä kuin kämmen ja vatsapuolelta se suippenee kumpaankin päähän, ja sen pää on pieni, kolmikulmainen ja tumma.

Markus on ottanut hankatapin paikoiltaan ja asettanut syöttikupin sen tilalle. Hän aukaisee simpukan veitsellä, kuten hän on tehnyt niin usein, ja syöttää koukun tottuneesti. Pitäisi olla vaimo hänelläkin, ajattelee Markus ja kietoo hienoa ompelulankaa syötin ympärille, pitäisi olla tuollainen pitkätukkainen nukke, ellei muun niin tukan tähden. Silloin hänellä olisi aina kyllin hiuksia, eikä hänen tarvitsisi lankaan tuhlata rahojaan. Plump, sinne pulahti lyijy paino veteen, se putoaa kierrellen pohjaa kohti, vetäen esteettä siiman perässään...

Niin on nytkin, kuten aina ennen — onko tänään hyvä vai huono onni, onko kala oikeassa vireessä eikä turhaan kitsaile elämällään, vaan täyttää arkailematta velvollisuutensa?