III.

Kalastajan elämä voi näyttää yksitoikkoiselta syrjästäkatselijasta. Siinä hän istuu veneessään vuodet läpeensä, päivän toisensa jälkeen, kaikenlaisessa säässä, varhain ja myöhään, istuu ja puuhailee siimansa kanssa, kunnes hän vihdoin alkaa puutua. Sillä kalastakoon hän siimalla tai hapaalla, uistimella, rysällä, merralla tai nuotalla — niin riippuu kaikki aina langasta. Jos lanka ei ole kunnossa, jos siinä on silmukoita tai solmuja, jos silmukka rysässä on ratkennut, niin seuraa heti rangaistus. Paha solmu peloittaa kalan, ratkennut silmukka päästää sen ulos merrasta, ja kummassakin tapauksessa tulee huono saalis. Lyhyesti sanoen, kalastajan elämä on tarkoin kytketty lankaan, jolla hän kalastaa — ellei lauseparsi olisi niin kulunut, niin voisi sanoa, että se on enemmän langan varassa kuin kenenkään muun täällä maan päällä. Se tuottaa hänelle hänen ruokansa ja välttämättömät elämäntarpeensa. Se on hänen elämänsä ehto ja väline, hänen ensimmäinen työkalunsa, yhtä tärkeä kuin se kerran oli metsästäjälle, silloin kun vielä metsästettiin nuolella ja jousella. Mutta kun metsästäjä on vaihtanut työkalua ja hankkinut itselleen pyssyn ja muita metsästyskapineita — kun metsästäjä on ollut edistyksen mies ja, suoraan sanoen, kytkenyt salaman pyssynpiippuun, niin on kalastaja pysynyt langassaan, kuten hänen esi-isänsä jo tuhat vuotta ennen häntä. Hän sitoo silmukkansa tänä päivänä, niinkuin ne sidottiin Kristuksen aikaan, ja hän laskee lankansa samalla tavalla kuin opetuslapset laskivat omansa Gennesaret-järveen. Hän on ollut ihmeellisen uskollinen perinnölleen, hän on isästä poikaan siitä huolehtinut, suvusta sukuun läpi aikojen. Ja hän on myös yhtä kärsivällinen kuin uskollinenkin, lanka on opettanut hänet taipumaan ja odottamaan, hän ei ole suotta istunut sen vieressä ja tarkannut ilmaa, tuulta ja kaikkea mikä vaihtelee. Hän ei ole turhan takia matkannut pienen pienessä aluksessaan kahden syvyyden välissä. Se on jättänyt syvät jäljet hänen mieleensä ja koskenut häneen aina sisimpään asti. Hän tietää, miten oikukasta elämä on, hänhän on enemmän kuin kukaan muu rakentanut toivon ja onnen varaan. Hän laskee lankansa siniseen syvyyteen, tietämättä, mitä syvyys kätkee, hän ponnistelee eteenpäin, apunaan koko sukunsa kokemus. Hän tarkkaa virtaa ja kuuta, taivaan pilviä ja tuhansia muita seikkoja; hän koettaa selittää mykän puhetta ja lukea tulevaisuuden kirjoittamatonta kirjaa. Mutta aina sulkeutuu syvyys katseelta, ja silmien edessä on pimeys. Hän ei näe päämäärää niinkuin useimmat muut ihmiset, hänen jokainen yrityksensä on hapuilemista pimeydessä, hän on heittäytynyt onnen varaan ja harjoittaa ammattiaan mustassa yössä.

Mutta juuri se, että hän tekee työnsä sokeudessa ja leikkii onnella joka hetki — juuri se saattaa hänen ammattinsa valoon, joka kohottaa sen arkipäiväisyyden yläpuolelle. Odottamaton onni voi jonakin päivänä häntä kohdata, syvyydellä on rikkauksia yllin kyllin; jos onni on myötäinen, niin se voi suoda aarteen, joka vapauttaa huolista pitkiksi ajoiksi. Siinä on jännitystä ja ikuista taikaa, se poistaa yksitoikkoisuuden ja täyttää mielen haaveilla ja toiveilla.