V.

Markus muurasi melkein koko kuukauden.

Kävi nimittäin pian ilmi, ettei rotkossa ollutkaan kylliksi kiviä, ei lähimainkaan sitä määrää, mikä tarvittiin. Sitäpaitsi olivat monet niin pieniä, että ne eivät kelvanneet muuksi kuin täytteeksi ja tiivistykseksi, ja se hidastutti työn vauhtia. Sillä laajalti ympärillä olivat tunturit paljaita, voisi sanoa, että ne olivat puhdistetut kaikesta, mikä oli kiveä. Muut olivat aikaisemmin tehneet kuten hän nyt, olivat koonneet itselleen niin kauan kuin täällä oli ollut jotakin otettavaa. Niin täytyi lähteä noutamaan etäämmältä, kulkea ylt'ympäri vuoristossa tai soutaa saarille etsimään, kiertää rantoja löytääkseen jotakin. Sillä tavalla vei jok'ainoan kiven perille saattaminen pitkän ajan, sillä eihän riittänyt, että se tuotiin veneellä, se oli myöskin saatava veneestä ylös. Ja kun hän oli työssään yksin ja tie laiturilta koko matkan kohosi, ei kivi saanut olla liian suuri — ja siksi tarvittiin useampia kuin muuten. Hän lastasi tosin veneen hyvin joka kerta, kun oli ulkona etsimässä, mutta melkein joka kivi oli niin raskas, että se vaati eri matkan. Niin täytyi hänen kulkea sillan ja rotkon väliä ja kantaa kivet ylös käsissään, aivan kuin ne olisivat olleet lapsia, kantaa jokainen erikseen läpi sataman niin varovaisesti kuin suinkin. Useastakin syystä hän kantoi säännöllisesti kivet iltaisin, kun ihmiset jo olivat menneet levolle. Päivällähän oli aina kalastettava, ja ellei ollut kalastusta, niin oli jotakin muuta — joka tapauksessa jäi hänelle niukasti aikaa sivutoimiin. Lisäksi oli iltaisin vilpoista — no niin, totta puhuen — hän pääsi siten tekemästä tiliä satamalle ja kuulemasta ihmisten nenäkkäitä huomautuksia jokaisesta pikku kivestä, jonka hän kantoi heidän ohitseen. Mistä olet varastanut tuon, mitä? Et suinkaan ole ollut minun saarellani? Linnoitustako sinä rakennat vai oletko louhinut ja löytänyt kultaa? Ja joku veti häntä takinhihasta ja viivytteli häntä kaiken maailman turhilla lörpötyksillä kiven hänen sylissään käydessä yhä raskaammaksi. He huvittelivat tekemällä hänelle kiusaa ja nauroivat, he vilkuttivat naapurilleen, että tämäkin katsoisi, ja viivyttelivät häntä niin kauan kuin taisivat. Miten mahdottoman voimakas sinä oletkaan, Markus, he sanoivat ja luulivat, ettei hän heitä ollenkaan ymmärtänyt, ja jotkut tunnustelivat hänen lihaksiaan ja olivat ihailevinaan niitä. Mutta Markus ymmärsi perin hyvin heidän tarkoituksensa — ivan ja kiusan ymmärtämiseen ei tarvita niin erinomaista päätä — hän ymmärsi, että he vain tekivät hänestä pilaa ja huvittelivat hänen ja kaiken hänen touhunsa kustannuksella. Mutta miksi he melkein kaikki sen tekivät, miksi he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja alituisesti olivat hänen niskassaan, huvittelivat ja nauroivat aina hänen kustannuksellaan — no, se oli yhdentekevää. Eihän sitä voinut kestää iäti, kerran he vielä makaisivat selällään ja vaikenisivat eivätkä voisi sanoa sanaakaan niin suulaita kuin olivat olleetkin. Kerran olisi ilo lopussa niinkuin harmikin, paras kun ei ollut tietävinäänkään...

Kivet tulivat vähitellen paikoilleen, ne liittyivät hitaasti toisiinsa, joskin joukossa joskus oli jokin vastahakoinen, joka ei siihen millään muotoa tahtonut sopeutua. Mutta sentähden ei saanut antaa perää, vastahakoinen oli voitettava, pakotettava alistumaan ja nurisematta palvelemaan yhteistä hyvää. Täytyi keksiä mihin ja millä tavalla kivi oli pantava, niin ettei se ollut vastaan vaan myötä. Usein oli oikein tutkittava; Markus kiersi sitä, tarkasteli ja suunnitteli, hän käänsi ja väänsi. Ei ollut epäilystäkään, ettei lurjuksessa olisi etuja, sitä oli vain käytettävä niin, etteivät ne menneet hukkaan tai vahingoittaneet kokonaisuutta. Etuja ei saanut hajoittaa, vaan ne oli koottava, käytettävä päämäärän hyväksi ja toteuttamiseksi.

Sillävälin kesäyö valtasi ympäristön, salmi hämärtyi, satama hiljeni. Linnut ulkona saarilla vaikenivat, ajallinen meni ikäänkuin levolle. Itse aika lakkasi olemasta. Kun Markus vihdoin loi katseensa ylös maasta, kohtasi hän itse iankaikkisen katseen. Se oli hiipinyt hänen luokseen hänen huomaamatta mitään, se katseli häntä kaikkialla ja seurasi hänen työtään. Sitä ei voinut käsittää, mutta hänen siinä yksinään seistessään tuntui siltä, kuin olisi häntä ympäröinyt ystävällisyys, kuin hän olisi yhtynyt johonkin, joka tahtoi hänelle sanomattoman hyvää. Se oli siinä ja sillä oli asiaa hänelle — hiljaista asiaa tomulle ja maalle, se teki hänet osalliseksi johonkin etäiseen ja salaiseen päämäärään.

Niin antoi Markuskin työn jäädä ja pani vasaran ja lapion syrjään, avasi oven ja pujahti sisään. Hän hapuili eteenpäin pöydän ja penkin välitse, jottei töytäisi mitään; tupa oli yhä täynnä pimeyttä, ja jok'ikinen esine oli kuin nukahtanut. Useimmiten Markus nukahti heti, mutta väliin saattoi tapahtua, että väsymys piti häntä jonkun aikaa hereillä. Hän makasi, ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässään hänen yhä taistellessaan kiviensä kanssa saadakseen muurinsa pystyyn. Henki on altis, mutta liha on heikko, se oli todella erinomainen sananparsi. Henki olisi tahtonut valmistaa muurin vähemmässä kuin päivässä, se olisi tahtonut siirtää kokonaisen kiviröykkiön kerrallaan ja liittää sen yhteen kädenkäänteessä. Mutta lihalla ei ollut sitä voimaa kuin hengellä, se ei voinut suorittaa hengen vaatimuksia, liha on uppiniskainen orja, joka oli ruoskittava työhönsä eikä koskaan saanut mitään valmiiksi. Hän makasi ja muisteli työtä tuolla ulkona, kunnes hän tuskastui kelvottomaan lihaan ja lupasi itselleen kelpo selkäsaunan. Huomenna se saisi tuntea toista, huomenna se ei pääsisi pakoilemaan, ennenkuin se olisi täyttänyt velvollisuutensa...

Mutta sitten saattoi hänen mieleensä juolahtaa ajatus: mitähän varten hän oikeastaan ponnistelee, kenenkä tähden hän näkee vaivaa ja laittaa kuntoon ja koristelee näin?

Hän ei voinut estää sitä, että hän tunsi tyhjyyden ympärillään ja huomasi, miten alakuloisuus oli vallannut hänen mielensä. Mutta hän karkoitti sen heti luotaan ja palasi todellisuuteen. Saattoi tuntua yksinäiseltä istua täällä ylhäällä tuulessa ja uurastaa, mutta kunhan vain puutarha tulee valmiiksi, niin... Sitäpaitsi ei täältä ollut pitkä matka ihmisten luo, jos hän joskus kaipaisi hiukan seuraa. Markus ei suinkaan ollut erakko, satama oli hänenkin asuntonsa alla, ja siellä oli kyllin ihmisiä. He tunsivat itsensä ehkä hiukan suuremmiksi kuin hän, heillä oli enemmän jalkojensa alla, ikäänkuin enemmän tallattavaa. Niinpä niin, mutta he kuuluivat samaan seurakuntaan, Kristen ja Markus ja Truls, he asuivat samassa maankolkassa ja olivat tehdyt samasta tomusta. Markus asui vain hiukan korkeammalla, vain hiukan lähempänä tähtiä...

Hiljaa humisi tuuli talon ulkopuolella, ikuisuus painautui vasten ikkunalasia ja loi syvän katseen sisään.