VI.

Muuri näytti erinomaisen kauniilta, kun Markus vihdoin sai sen valmiiksi, varsinkin kun sitä oli hiukan maalattu, jottei kosteus pääsisi läpi. Mutta niin hyvältä kuin se näyttikin ja niin pitkälle kuin hän työssään oli päässytkin — vielä oli hyvä joukko jäljellä, niin, enemmän kuin hän koskaan oli ajatellutkaan. Se selvisi hänelle oikein vasta silloin, kun hän alkoi täyttää sitä mullalla, hän ymmärsi ottaneensa suorittaakseen tehtävän, mihinkä ei jokainen olisi ryhtynyt, että hänellä oli edessään työ, joka vaati aikaa ja kärsivällisyyttä pitkän pitkät ajat. Sillä mullan laita oli samoin kuin kivien, multaakaan ei ollut saatavissa, tunturi ympärillä oli alaston ja paljas, niin paljas, että vain kanerva voi siinä kasvaa, niinkuin se siinä huojui tuulessa ja koristi karua kalliota. Ihmiset olivat sitäpaitsi hänen kimpussaan heti, kun he huomasivat, mitä hän puuhaili, ja kielsivät häneltä luvan, ennenkuin hän oli sitä pyytänytkään. Sinä et ota multaa minulta, he sanoivat, minun täytyy saada lehmäni laitumelle ja tarvitsen joka mättääni. Niin täytyi vihdoin tehdä samalla tavalla kuin kivien hankkimisessa: koota kaukaisilta paikoilta, pitää varansa silloin, kun vesi oli matalalla, ja kaivaa pohjamultaa matalista lahdista, joissa sitä oli paksuina kellukkeina — hän kaivoi sitä pusseihin ja ämpäreihin ja kuljetti kotiin niin hyvin kuin taisi. Ja lisäksi oli hänen otettava talteen kaikki mikä voitiin käyttää tähän tarkoitukseen, kuten kalojen ja muiden eläinten sisälmykset ja kaikenlaiset jätteet, perunankuoret, tuhka ja vaaterievut — ne eivät juuri täyttäneet sanottavasti, mutta ne antoivat maalle enemmän voimaa ja muuttuivat itse vähitellen mullaksi.

Jos Markuksella nyt olisi ollut kyllin aikaa, jos hän olisi voinut kuten Truls tai Kristen järjestää kaiken mielensä mukaan — kysymättä kelloa — niin olisi työ sujunut kuin leikki. Mutta Markuksella oli päinvastoin paljon, työtä, sillä ankeriaan pyydystys oli juuri alkanut, ja hänen oli viekoiteltava ankeriaat kokoon niinkuin aina tehdään, ennenkuin pyydykset lasketaan. Ja kun ei voi viekoitella ilman silliä, eikä silliä saa ilman vataa, niin oli pidettävä silmällä tiiraa, kuunneltava sen kirkumista ja muutenkin kaikin mahdollisin tavoin oltava niin varuillaan kuin suinkin, sillä heti kun silli tuli lahteen, oli vata laskettava; eihän ollut sanottua, että sen vierailu tulisi pitkäaikaiseksi, ja Jumala ties', milloin se taas uudestaan tulisi. Ja sitäpaitsi oli huolehdittava jokapäiväisestä kalastuksesta, oli hankittava oma ruokansa ja väliin keitos toisillekin — ei, päivä oli liian lyhyt eikä sietänyt mitään sivutoimia. Mutta kun muuri nyt kerran oli valmis, niin ei Markus tahtonut antaa perään, niin mahdottomalta kuin työ saattoikin näyttää. Päinvastoin, hän teki työtä innokkaammin kuin koskaan ennen. Hänessä oli herännyt itsepintainen päätös voittaa vaikeudet ja näyttää pystyvänsä siihen. Oli kuin hän ei olisi sallinut itsestään sanottavan, että hän oli ryhtynyt työhön, jota ei kyennyt suorittamaan. Ja niin hän otti pussin käsivarrelleen joka kerta, kun hän astui askeleenkin ulos ovesta. Lyhyesti, hän ei koskaan mennyt tyhjin käsin, minne hän sitten menikin, vaan käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja toi joka matkaltaan jotakin mukanaan. Tällä tavalla työ sittenkin edistyi, joka päivä antoi lisänsä puutarhalle — vähän multaa rotkosta salmessa, vähän sahajauhoja, vähän sammalia, vähän santaa tai ruskolevää. Varsinkin viimeksimainittu oli hyödyllistä, sillä ruskolevä säilyttää kosteuden, niin että maa ei niin helposti kuivu. Lisäksi se on erinomaista lannoitusainetta, josta varsinkin peruna pitää, mutta myöskin rabarberi ja kaali ja muut vihannekset. Niin, jos ruskolevää ei olisi, niin moni saaristolaistalonpoika saisi yhtä hyvin kuin Markuskin heti lopettaa viljelyksensä.

Mutta nyt Markus siis pyydysteli ankeriaita...

Eipä se juuri ole mikään taito, mutta se vaatii tarkkuutta ja kalojen elämän tuntemista. Lisäksi täytyy tuntea seutu ja tietää millainen pohja on, sillä ankerias ei viihdy likimainkaan kaikkialla. Se ei ole mikään seuraa rakastava kala, kuten tiedetään; se ei koskaan liiku parvissa tai joukoissa lukuunottamatta osaa kasvuajasta, jolloin sitä sanotaan lasiankeriaaksi; se vaeltaa silloin maata kohden. Sentähden se on syöteillä viekoiteltava kokoontumaan, jos mieli saada hyvä saalis, ja koska ankerias pitää sillistä, niin pannaan niitä syöteiksi sinne tänne veteen, missä kalastajalla on merkkinsä. Ankerias, jolla varmaan on jonkinlainen hajuaisti, löytää pian syöttipaikoille, ja niin ne kokoontuvat himokkaina odottamaan lisää. Kun niitä näin on viikon ajan viekoiteltu ja saatu ne innostumaan ja totutettu ne olemaan paikoillaan — silloin kalastaja muuttaa eräänä kauniina päivänä menettelytapaa ja panee salakavalasti sillin mertaan, ennenkuin laskee sen veteen kuten ennen. Ankerias ehkä vähän kummastelee — tämähän ei ole sopimuksen mukaista. Mutta kun se on nuuskinut mertaa ulkoapäin ja huomannut, että ruoka on sisässä ja että sinne vie aukko tai ovi — kun se on päässyt selville tästä kaikesta, niin se tuntee itsensä heti taas turvatuksi. No, kaikki on kunnossa, tämä on vain uusi menettelytapa, tällä kerralla onkin kysymys huvimajasta — ja samassa se pujahtaa iloisesti sisään. Aivan oikein, täällä vilisee ruokaa, täällä on oikein katettu kuin jollekin seuralle, kas vain, tämähän olikin helppoa. Ja ankerias menee iloisena heti pöytään ja syö hyvällä ruokahalulla; se herkuttelee huvimajassa ja voi paremmin kuin koskaan ennen elämässään. Kapea suu avautuu ja sulkeutuu, terävä pää pöyhii ruoassa ja valitsee parhaimman ja mieluisimman; se nielee, niin että sen ruumiissa näkyy miten ruoka kulkee, se oikein hymyilee hyvinvoinnista. Tämä huvimaja on todellakin hieno, tänne se tulee usein, se on varmaa. Ja ankerias syö syömistään ja heiluttaa hiljaa pyrstöään, syö, niin että rasva tihkuu nahasta, ja on kohta kuin makkara, niin täyteläinen ja hyvä. No, niin on makkara vihdoin täyteen ahdettu, kiitos ja kunnia ruoasta, se on ravittu ja tahtoo mennä vähän ulos, se on kuin ihminen, ja sillä on ihmisen tavat. Mutta tuhat tulimmaista, missä on ovi? Se etsii sieltä, täältä; ei, kaikkialla on verkkoseinää. Rakkaani, mitä tämä merkitsee, olihan niin helppoa tulla sisään. Se pujahtelee edestakaisin merrassa ja etsii pientä aukkoa, se tuntee levämetsän hajun ulkopuolella ja huomaa, että seinä on jotenkin ohut. Mutta ei, täältä ei voi löytää aukkoa, kaikkialla on vain samaa huvimajaa, minne hyvänsä tuleekin. Ja täällä on vielä niin surkean pimeätä, niin kiusallisen hämärää, että täytyy koko ajan hapuilla eteensä kulkea umpimähkään, kuten keväisin, kun on jäästä sokea ja tarvitsee ruokaa. Eikö tämä ole noiduttua? Onko joku ehkä sulkenut oven? Ei, tänne ei enää tulla, tämä oli kerrassaan sietämätön pesä, hyi häpeä, miten kehno paikka. Ei, parempi on toinen menettelytapa ilman huvimajaa ja turhaa touhua, ennemmin ottaa ruokansa mäeltä, niin voi mennä, kun haluttaa. Mutta samapa se, pian kai tulee sen verran valoisampaa, että voi ottaa näön avukseen...

Nyt sopii kalastajan olla siellä, nyt on hänen aikansa täpärällä, jos hän tahtoo saada saaliinsa kotiin. Olkoon merta kuinka hyvä tahansa, aukko niin ahdas ja taidokas kuin suinkin — heti kun tulee valoisa, pujahtaa ankerias tiehensä. Tietysti sinne voi jäädä joku myöhäinen, joku ahne, joka ei ole syönyt kyllikseen tai joka juuri on tullut sisään, mutta suurin osa tahtoo ehdottomasti mennä. Ankeriaskalastajan täytyy sen tähden nousta jo aikoja ennen kuin tähdet sammuvat taivaalla. Kello oli tuskin vielä kahta aamulla, kun Markus nousi makuupenkiltään ja tavoitteli housujaan ja kenkiään. Voi voi, miten uninen hän olikaan väliin, hän haukotteli niin, että korvissa naksahti, ja saattoi tuskin pitää päänsä pystyssä. Kahvia —, mene, mene niin pitkälle kun pippuri kasvaa, ei, niin hyvin eivät asiat todellakaan olleet, että olisi saanut kahvia, ennenkuin meni ulos. Sai olla iloinen, kun sai nukkua niin kauan kuin suinkin oli varaa. Kunpa hänellä sentään olisi ollut naisväkeä talossa — heillehän kahvinkeitto kuului, ja he saivat sen kyllä valmiiksi milloin hyvänsä. He eivät välittäneet ponnistuksistaan ja vaivoistaan, eivät kysyneet aikaa tai hetkeä niin pian kuin oli kysymys kahvitilkasta. Niin, hänellä pitäisi olla vaimo, se olisi mukavaa monessakin suhteessa. Ei, hän oli ehkä jo liian vanha, ja lisäksi hän oli hiukan liian vähissä varoissa sellaiseen — sillä vaimo tulisi hyvin kalliiksi, jos mieli pitää hänet ruoassa ja hepeneissä.

Satama on niin hiljainen näin aamulla varhain, että joka askel kajahtelee taloissa — kulkekoon Markus miten varovaisesti tahansa, sittenkin kuuluu siltä, kuin hän kulkisi kolistellen, hänen askeleensa tuntuvat monta kertaa raskaammilta kuin muulloin. On kuin kaikki olisi toisenlaista kuin päivällä, ilma on kaikuvampaa ja herkempää, tunturi valppaampi — ken siellä, näyttää se kysyvän. Vesikin on toisenlaista, se uneksii kuin vaipan peitossa, se on kuin ajelehtiva varjo; yö on paneutunut siihen nukkumaan ja tunturi kohoaa siitä kuin haamu. Mutta samassa kuin astutaan veneeseen, syntyy uudelleen levottomuutta, pohja ja airot kolisevat niin että itsekin hätkähtää — kuka siellä, kuuluu taas kysymys. Vasta kun kalastaja on istuutunut tuhdolle ja saanut airot veteen ja liukuu merelle — vasta silloin palautuu entinen hiljaisuus.

Markus istuu mielellään ja katselee, se on niin viehättävää yötunneilla, ei saata kyllikseen katsella. Tietysti kaikki on entisellään, ei mikään ole toisin, kalkkilaiva ei ole siirtynyt paikaltaan, salmi ei ole tullut entistään leveämmäksi — näyttää vain siltä siksi, ettei siitä voi saada yleissilmäystä. Maa sukeltautuu vähitellen esiin, niemeke siellä ja kukkula täällä; täytyy istua ja olla tarkkana, jos tahtoo nähdä missä on. Odottakaahan hiukan, tässä pitäisi olla kivi, älkäämme soutako sitä päin, niinkuin tullimies teki kerran viime vuonna. Hän kellistyi tärähdyksestä selälleen veneessä, ja lisäksi vene sai siitä sellaisen sysäyksen, että se hypähti pystyyn ja rupesi vuotamaan kuin kori. Ei, älkäämme tehkö kuten Kristofer — ottakaamme se niin levollisesti ja ilman touhua, että tiedämme millä puolella kari on. No, tuolta se tulee hiljaa näkyviin veneen vasemmalta puolen, niinpä niin, kylläpä oli lähellä...

Loiskis, kuuluu lahdelta, missä valkoturska leikkii ja hyppii vedessä koko yön. Vesi aukaisee silmänsä ja katsoo ylös, katse laajenee laajenemistaan — ei, nyt se makaa taas sokeana ja torkkuu pinnan peitossa kuten ennenkin.

Markus soutelee lahdelle päin, kunnes hän vihdoin on Stang-saaren luona — sitten hän hiljentää vauhtiaan ja katselee ympärilleen. Täällä tulee vähitellen matalampaa, meriruoho vihannoi kuin niitty vedessä, se ulottuu pohjasta yli pinnan ja tarttuu joka vedolla airoon. Tässä on ensimmäinen rysä, merkkipalikka uiskentelee ruskolevässä kuin nukkuva lintu. Markus saa sen airolleen ja tarttuu ruohoköyteen ja hilaa rysän ylös.