VII.

Sillävälin vaikenee päivä hiljalleen. Tunturi, joka on seisonut kätkettynä pimeyteen ja ollut kuin peitetty salaisuus, tulee harmaanpehmeästi esiin hunnun takaa ja jäykistyy vähitellen todellisuudeksi. Katajapensaat, kivet ja kanerva tulevat toinen toisensa jälkeen näkyviin, tunturi saa taas jokapäiväisen näkönsä ja katselee totuttuun tapaansa merelle. Vielä on alhaalla pohjassa pimeätä, vielä viipyy varjo vedessä ja tekee levämetsän mustaksi kuin yö.

Kuuluu kuin hiljainen huohotus, kun merta tulee pinnalle, vesi särkyy sen ympärillä ja vajoaa taas huokaisten entiseen tyyneyteensä. Markus tarttuu kahvaan ja nostaa merran veneen laidalle — katajanoksista punottu pullo, josta tippuu ja tihkuu vettä — hän on tullut niin käteväksi, hän ei tosin enää ole mikään poikanulikka, mutta siitä huolimatta hän on innostunut. Onkohan siinä tänään elämää vai ei? Kyllä, merrasta kuuluu läiskynää ja litinää, on kuin siellä sisällä olisi oikein pienet tanssiaiset, pyrstöt lyövät kuin rummunpalikat! Tuollainen räiske on muuten ihanaa musiikkia, mutta Markus tietää, ettei se merkitse juuri mitään, kun on kysymys ankeriaista. Sillä siellä on useimmiten kuokkavieraita, ja ne pitävät aina hirveätä melua, suoraan sanoen syntistä hälinää; ankerias itse on mielellään hiljaa, se ikäänkuin jollakin tavoin häpeää seuraansa. Mitä seuraa sillä sitten on? Pelkkää levämetsän roskaväkeä, huulikaloja ja tokanpoikia ja merikrapuja — kehnoa varasjoukkiota kaikki, kutsumattomia vieraita! Millainen sitten oikein on tokanpoika? Se muistuttaa paksua sammakonpoikasta. Huulikalasta emme tahdo puhuakaan, se on niin harmittava, kauttaaltaan niin julkea ja ahne, kun se tietää olevansa turvassa, ja samalla niin lapsellisen viattoman näköinen, että se voittaa meidätkin viekkaudessa. Ja merikrapu, joka ei ole edes kala...

Tappi auki ja merta kumoon — ja niin ulos kaikki, saavi räpytteleviä eviä, jotka hyppivät ja tanssivat, niin että vesi räiskyy. Ja aina välillä luikertaa ankerias esiin, lihava kiiltoankerias, jolla on tylppäkuonoinen terävä pää, vatsanpuolelta kullanvärinen kelta-ankerias — yks — kaks — kolme — neljä — viisi — — hitto soikoon, eikö niitä olekin yksitoista, ja noin käsivarren pituisia! Ne ovat kylläkin enimmäkseen kelta-ankeriaita, mutta kaupungissa ne menevät täydestä, siellä ne ovat kaikki vain ankeriaita, vaikka edellinen suorastaan sulaa suussa ja jälkimmäinen on sitkeätä, se on kuin margariini voihin verrattuna. Mutta mitäpä sika ymmärtäisi seitsentähdestä ja kaupunkilainen ankeriaasta? Kaupunkilainen katsoo vain paksuutta ja tiedustelee painoa ja hintaa ja muuta sellaista, hän ei tiedä mitään ankeriaan laadusta. Hän ei huomaa, että on kahdenlaisia päitä, toiset teräviä ja toiset tylppiä, hän ei tiedä olevan muuta kuin yhtä lajia. Kelta-ankerias ja kiiltoankerias, yö ja päivä, se on hänelle yhdentekevää. Kelta-ankerias, jota kalastaja tuskin syö, ellei hän ole ruoan puutteessa, menee itse konsuliin kuin silava.

Merta on täytetty syöttisillillä ja heitetty mereen kovalla läiskinällä; tästä samasta paikasta täytyy saada jokunen ankerias lisää kaupunkilaisille. Merta ei ole vielä ehtinyt pohjaan, kun Markus jo on matkalla seuraavan luo, valkoturskan yhä hyppiessä lahdessa ja veden yhä uudelleen avatessa hämmästyneen silmänsä. Ja taas tulee hän uudelle merralle — niin jatkuu kokeminen aamuvarhaisella, yhä eteenpäin ja eteenpäin pitkin rantaa soutaa Markus poiketen sinne tänne. Ensimmäinen lokki tulee maata kohti ja liitelee kuin iso koiperhonen yli veneen, siivet kuin kylmästä kankeina, mutta samalla se himoitsee saalista valppaana ja sammumattoman nälkäisenä. Se on syönyt silliä koko viikon saamatta itseään kylläiseksi, ruoka tulee niin pian ulos, ettei joudu saamaan kyllin sisään. Nyt se liitelee matalalla yli salmen, pudistaen ehtimiseen päätään ja katsellen himokkaasti uutta saalista.

Tjek, kuuluu etäältä rinteeltä, siellä istuu kivitasku ja keikuttelee päätään. Tjek, tjek, yö väistyy, ensimmäinen tuulenpuuska laskeutuu veteen puhallettuaan ensin tähdet sammuksiin. Se kutistuu kokoon kuin kylmästä väristen — kun Markus on selvinnyt viimeisestä merrasta, on koko salmi aamusinen vallassa ja kullanhohto tapaa maan. Katso, päivä kiiruhtaa yli maan tuoden valoa ja liverrystä ja kaikenlaisia säveliä, männyt ravistelevat oksiaan ylhäällä vuoren harjalla, lokit muodostavat kuin pilven lahdelle — tri egg, tri egg! Markus soutaa kotiin sävelten kaikuessa kaikkialta, hän soutaa värisäteilyssä, joka leikittelee tunturilla hänen ympärillään. Tunturi kukkii kultaisen punaisena, kivillä kasvaa kultaista sammalta, tulikukkia puhkeaa vuorenseiniin...

Sillalla seisoo Kristofer ja haukottelee, hänen vaimonsa on ajanut hänet ylös kalaan, mutta se on ollut aivan liian aikaista, nyt ei hänestä ole juuri mihinkään. Hänestä ei muutenkaan paljon heltiä, vaikka hän saa maata rauhassakin, siksi laiska hän on, mutta tänään hän on aivan kuitti.

— Hyvää huomenta, Markus, sanoo hän ja jaksaa tuskin pysyä pystyssä, — ei suinkaan onni ole niin suotuinen, että voisit myydä minulle vähän kalaa, niin pääsisin itse lähtemästä merelle?

Ei, Markuksella on vain ankeriasta, hänen pitää lähteä uudelleen siimapyyntiin, kun hän ensin on käväissyt kotonaan.

— Eikö sinulla ole sumpussakaan?

Ei, Markuksella ei ole, hänen on täytynyt hankkia niin monelle, Nilsille ja Kathrinelle, Marenille ja monelle muulle...

— Ei edes vähäistä simppua?

Markus pudistaa taas päätään; jos hänellä vain olisi...

— Voitko sitten neuvoa minulle jonkin hyvän kalapaikan?

Kyllä, sen Markus voi tehdä, Kristoferin tarvitsee vain soutaa ulos Galteniin ja asettua sen ja merimerkin väliin, niin voi hän vetää miten paljon tahansa. Mutta sitä pitää tullimies liian pitkänä matkana: Jumala varjelkoon, aina ulos Galteniin asti, ei, hän tahtoo ennemmin koettaa Paulenissa, eiköhän sieltä saisi turskaa!

Ja niin soutaa tullimies ulos Pauleniin ja istuu ja ruokkii huulikaloja, sill'aikaa kuin Markus menee kotiinsa ja sytyttää tulen keittouuniin, panee kahvipannun tulelle ja kattaa pöydän. Nyt kahvi ja musta leipä maistuvat, nyt olemme ansainneet sen kaksin kerroin... turska on harmaa ja valkoturska valkoinen. Pusseissa ja tötteröissä rapisee, nurkkakaapin lukko narahtaa ja pöytälaatikko lentää auki ja kiinni. Mutta lohi on vaari ja lohi on mies ja kiertää maailman ääriä! Markus kolistelee tuvassa, minne aurinko esteettä paistaa läpi akkunan, hän hyräilee lauluaan ja järjestelee. Hän ottaa esiin rintasokeria ja juustoa — parhainta mitä talossa on. Vieläpä hän kuorii maidon ruukusta ja saa ainakin teelusikallisen kermaa, hän on loistavalla tuulella siinä puuhaillessaan ja tuntee itsensä onnelliseksi sisintään myöten. Makkaranpätkä? Tule vain mukaan, tänään emme tahdo kitsailla, kaupunkilaiset maksavat. Ja koska kaupunkilaisilla on kyllin rahaa, suomme itsellemme ylimääräisen kahviaterian, eihän voi alituisesti säästää. Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään ja siitä, että sitä on hyvä raapia, ei, katsohan miten kauniisti karahvi loistaa vasten aurinkoa tuolla hyllyllä! Hän muistaa yhtäkkiä olevansa janoinen ja menee kiireesti täyttämään sen, sitten hän kaataa maljaan ja juo. Se maistuu, se maistuu kuin hienoin viini, älkää naurako, niin se maistuu todellakin.

Kun hän on juonut ja syönyt, heittäytyy hän hetkeksi penkille ja ummistaa vain vähän silmiään. Mutta vain vähän, sillä nyt on ankerias pantava laatikkoihin ja lähetettävä ostajille kaupunkiin. Höyrylaiva on täällä täsmälleen kello seitsemän, on kaksi tuntia aikaa järjestää. Ja sitten on kalastettava päivälliseksi, niin ettei tarvitse ostaa ruokaa, ja sitten on hetkeksi mentävä kalastamaan vadalla syöttisilliä ankeriasmertoihin — niin, hänellä on todellakin tarpeeksi työtä. Ja vihdoin on yritettävä makrillia, niitä on nyt alettu pyytää uistimella, eilen niitä oli ulkosatamassa. Oikeastaan olisi veneen pitänyt olla maalla, jotta siitä olisi saanut laasta pois liman, sillä sitä oli kertynyt liiaksi, vene oli aivan vihreänä, mutta sen täytyi jäädä pariksi päivää.

Niin istuu Markus taas tuhdollaan, hän on juuri saanut ankeriaansa matkaan, vuonolaivan savu riippuu vielä ilmassa kuin jonkinlainen pyrstö ulkona saaren lähettyvillä ja näyttää pitkälti laivan väylän. Kaikkialla ympärillä lörpötellään ja nauretaan, naiset tulevat täysinäisin pussein ja tyhjentävät ne mereen, huuhtelevat niitä ja menevät, ja paalun luona, aivan Andersin ja Karelin kaksoistalon edessä, istuu Anders ja viskaa vettä veneestään, niin että sitä räiskyy Karelin veneeseen. Huomenna Karel tekee hänelle samoin, ja niin on piru taas irti.

Mutta uloinna sillalla seisoo vanha Kathrine ja on huolissaan munistaan, hän kun on lähettänyt kaksi tiuta kaupunkiin ja tahtoo nyt puhua jonkun kanssa. Ja kun Markus on lähinnä käsillä, niin tämä saa sen osakseen:

— Eivät ne suinkaan vain töytäile koria laivalla?

Ei, Markus ei sitä usko.

— Niin, sillä se oli täynnä munia, saan sanoa, ja munat eivät kestä kolahduksia.

Markus myöntää, että niin on asian laita, mutta kuitenkin...

— Uskooko hän, että ne tulevat kokonaisina perille?

Sen Markus uskoo aivan varmasti.

Vanhus seisoo vähän mietteissään. — Niin niin, sillä hän tietäköön, että se olisi suuri tappio minulle, jos minun munani särkyisivät!

Niin Markus soutaa jälleen merelle, kuten hän on tehnyt niin monta kertaa ennen. Hän aikoo aina Galteniin asti ja suuntaa kulkunsa lyhyintä tietä Paulenin ohi — totta tosiaan, siellä istuu yhä tullimies ja ruokkii huulikaloja minkä jaksaa.

— No, sinä olet merellä taas, Markus?

Kyllä, Markus on merellä taas.

Silloin on tullimiehellä ilon hetki.

— Et suinkaan tahtoisi hankkia vähän minulle, niin voin samalla lopettaa ja soutaa kotiin.

Tullimies vilkuttaa hiukan silmiään:

— Sinä pyydystät minulle ja itsellesi, Markus, vai?

Harakka räkättää levottomana rannalla lampaat määkivät kuorossa ulkona saarilla veneen soljuessa ohi. Merikotka uhkaa lennosta, ja uloinna Risholmsgrundenissa kelluu merimerkki kallellaan virrassa, pyörien ympäri.

Tri egg, tri egg!

Siinä parveilee silli pitkin Knivenin rantaa, lintuparvi lentää kirkuen yläpuolella muistuttaen valkoista vaahtoa auringossa...

Niin laskee Markus riippakiven ja asettuu onkimaan, aaltojen keinuttaessa venettä ja pilvien liidellessä yli taivaan kuin sineen häipyvät haaveet. Heti hänen takanaan loppuu maa, hän istuu ja keinuu maan äärellä, tässä alkaa äärettömyys, se tulee häntä kohti kuin hopeasiivillä liidellen.

Ja täällä hän on taas huomenna samaan aikaan; päivä menee niinkuin toinen, eikä mitään merkillistä tapahdu. Voi vain sattua, että tuuli kääntyy ja kalan mieli vähän muuttuu, ankerias on enemmän tai vähemmän halukas syömään ja merrat siten enemmän tai vähemmän täydet. Hän on ylhäällä anivarhain joka päivä ja menee levolle vasta pimeän tullen, hän raahaa multaa puutarhaan, hän kantaa pussejaan edestakaisin ja kokoaa maata saarilta ja luodoilta. Silloin tällöin hän oikaisee selkäänsä, huokaisee ja seisoo hetken hämärässä ylhäällä talonsa edustalla katsellen äärettömyyttä ja ymmärtäen huminan avoimin mielin.

Niin kuluvat vuorokaudet, niin kuluu aika. Jokapäiväinen elämä ei ole muuta.