VIII.

Niin, mutta väliin tulee pyhä, siunattu sunnuntai, jolloin voi levätä kaikista vaivoistaan.

Markus makaa kahdeksaan asti, hän herää tosin paljon aikaisemmin, mutta maistuu niin hyvältä, kun saa maata — ja tietää, ettei ole kiirettä nousta. Ei ole mitään mertoja selvitettävinä, ne saavat riippua naulassa, Markus on koko päivän vapaa kalastuksesta ja voi tehdä mitä haluaa. Ulkona rotkossa humisee tuuli, aurinko paistaa vinosti läpi ikkunan, tri egg, tri egg...

Markus makaa jonkin aikaa ja kuuntelee tiirojen kirkunaa, sekin ilmaisee iloa, siinä on jotakin sytyttävää, siinä on koko meren kesäinen riemu. Ja niin kaunis lintu kuin se on — ja niin taitava, sanopas siihen jotakin! Jos se vain näkee allaan pienen kalan, sillin tai katkorapon — heti syöksyy se mereen salaman nopeudella. Läiskis, kuuluu matkan päähän, ja pää ja siivet, jalat ja pyrstö — koko ruumis sukeltaa salamana veteen, niin että syntyy renkaita, aivan kuin kivi heitettäisiin veteen. Mutta katso, tuolla se nousee jälleen näkyviin ja pudistaa vesipisarat päältään ilmassa, ja aivan oikein, nokassa kiiltää jotakin: Lintu on ottanut sillin nokkaansa niin suorastaan käsittämättömän varmasti ja nopeasti, sellaisella ihmeellisellä mestaruudella, että sitä sopii suuresti kummeksua. Akrobaatti sirkuksessa on sukkela, hän voi tehdä kuperkeikan ilmassa, kävellä narua pitkin, seistä hevosen selässä, hän saa siitä kättentaputuksia ja hyvähuutoja, ihmiset heiluttavat hänelle nenäliinojaan ja huutavat. Mutta mitä on hänen taitonsa tiiran temppuihin verrattuina? Ne eivät ole mitään, hän on suorastaan köntys, kehno ja kömpelö, paksu ja raskas tiiran rinnalla, joka osaa paikalleen niin usein kuin se tahtoo. Tai asettukoon yrittämään ja tehköön tempun perässä, ottakoon koko järkensä avukseen. Hän syöksyköön alas korkeudesta suoraan kalan kimppuun, joka ui vedessä; antaa hänen koettaa ottaa se hampaisiinsa, ennenkuin se ehtii siirtyä paikaltaan. Jos hän sen voi, niin on hän parhain maan päällä, ainoa ja ensimmäinen...

* * * * *

Markus pukeutuu tavallisesti nopeasti, mutta tänään hän ei kiirehdi, hän pistää päänsä kokonaan pesuvatiin ja puhaltaa ja puhkuu melkein kuin pyöriäinen. Hän pesee kaulan ja tukan ja korvat, hän vaihtaa vettä monta kertaa ja iloitsee sydämensä pohjasta. Ja kuta enemmän hän pesee ja hieroo, sitä paremmalle tuulelle hän tulee, silmät kilpailevat sinellään karahvin kanssa, hän nauraa hiljaa itsekseen ja nauttii pyhästä ja rauhasta ympärillään. Tukka, joka on märkä pesun jälkeen, ei oikein tahdo taipua kamman mukaan, se nousee heti pystyyn kiharoina, kun hän on näyttänyt sille tien, jota hän tahtoisi saada sen menemään. Se ei koskaan ole yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta kihartukoon vain, saakoon tahtonsa läpi aivan niinkuin se haluaa, täällä ei ole ketään näkemässä, ei kukaan arvostelemassa. Täällä omassa tuvassaan hän voi tietysti olla niinkuin häntä huvittaa — kuule, kahvipannu kiehuu yli laidan, ylös tulelta, ennenkuin poro menee ylitse, siitä raha maksetaan!

Sitten juhlavaatteet päälle, sinistä friisikangasta joka kappale, kello liivintaskuun ja kaulahuivi kauniisti kaulaan. Pari kolme varovaista vetoa harjalla ei suinkaan voi juuri vahingoittaa, mutta täytyy harjata kohtuudella, ettei nukka lähde. Takkia ei tarvita, ellei hän nyt lähde jonnekin, se voi riippua naulassa: on mukavampaa olla paitahihasillaan. Lopuksi pitää kattaa ja panna liina pöytään tai muuten laittaa niin kauniiksi kuin suinkin. Meidän Herramme pitää siitä, että pyhää juhlitaan ja näytetään, miten iloiseksi se tekee ihmisen.

Sunnuntaiaamuna ruoka maistuu paremmalle kuin milloinkaan. Se on kylläkin samaa kuin muulloin — mustaa leipää ja voita ja vähän keksiä jälkiruoaksi, kalaa, juustoa tai jotakin muuta, mitä nyt sattuu olemaan — mutta nyt on hänellä aikaa pureskella ja nauttia joka palasta, jonka hän syö. Markuksella ei ole kiirettä, hän voi istua tuolilla ikkunan ääressä ja katsella yli saarten kauas ulos merelle, katsella miten tuuli kiidättää laivoja, kunnes ne kokonaan katoavat. Tai hän katselee laaksoon, mistä katot pistävät esiin, katselee miten savu nousee piipuista ja häviää ilmaan kuin vaaleansininen nauha. Välistä hulmahtaa lippu, se yrittää hiukan erilleen tangosta, mutta on liian varhaista, tuuli ei tartu siihen, ennenkuin se kääntyy. Tuollainen lippu on muuten kaunis, se esiintyisi edukseen vuoren harjalla punasinivalkoisena, ja täällä on sitäpaitsi aina tuulta. Se voisi upeilla puutarhassa, niin voisi Markus istua juuri siinä, missä hän nyt istuu, ja aina se olisi hänen edessään. Ajatelkaamme sitä, Markus, niin, ajatelkaamme sitä todellakin, sellainen ei nyt kai voi maksaa niin hirveästi...

Jos on saarnasunnuntai ja ilma ja tuuli sen sallivat — sinne on nimittäin hyvän joukon matkaa — niin nostaa Markus usein heti syötyään purjeet ja lähtee kirkolle. Mutta muuten hän pysyy tavallisesti kotona, hän ottaa vain raamatun esiin ja lukee kappaleen kummastakin testamentista ja etsii niistä lohtua parhaan taitonsa mukaan. Vapaakirkossa on kylläkin kokous, mutta Markus ei ole vapaakirkollinen, hänen mielestään melutaan siellä liiaksi, siellä nousevat kaikenlaiset ihmiset puhumaan Jumalasta ja selittämään, niin ettei lopuksi erota sanaakaan. Siellä esiintyy leipuri Tangenista, sama, joka edellisenä vuonna pääsi turvakodista, ja vanha kauppapalvelija, jota on rangaistu varkaudesta, — no niin, heistä on ehkä tullut kunnon ihmisiä, mutta että he esiintyvät ja opettavat muita... Ja siellä puhuu pieni Morten Kuviga, joka viime vuonna pääsi ripille. Ei suinkaan voi olla oikein, että lapsi opettaa aikaihmisiä? Niin niin, raamatussa sanotaan kylläkin, että lasten ja imeväisten suusta — — mutta täytyy toki alaikäisyydelläkin olla rajansa. Ja sitäpaitsi se on pahaksi Mortenille, hän luulee olevansa jotakin hyvin suurenmoista ja tulee kelpaamattomaksi tosi elämään. Ei, on paljon parempi tarttua suoraan sanaan, on kymmenen kertaa parempi tutkia ja ymmärtää se hiljaisuudessa kuin saada se väärin selitettynä. Sillä Morten ei ole vain alaikäinen, Morten on ennen kaikkea tietämätön. Ja viisauden ei pidä lähteä tietämättömyydestä, ei tyhmän suusta.

Jumala...

Markus kohottaa katseensa kirjasta ja antaa sen liitää yli vuorten ja meren, sinne, missä taivas tapaa etäisyyden ja rauhan. On kuin sana viettäisi hiljaista juhlaa; sitä ei voi ymmärtää, on vain taivuttava sen edessä tomuun; se on kohotettu korkealle ajatuksen yläpuolelle, selittäköön Morten Kuviga mitä tahansa, eikä tomu voi sitä täysin käsittää. Ja kuitenkin tahtoo pikku Morten selitellä sitä ja olla kuin jonkinlaisena välittäjänä tomun ja valon itsensä välillä. Mene tiehesi, pikku Morten, sinä olet vain tiellä, varjostat vain, niin ettei valo pääse tunkeutumaan esiin. Mene kotiin äitisi luo, Morten, kiertämään hänen mankeliaan tai auttamaan isääsi puiden hakkuussa.

Jumala on maan ja kaikkeuden lähde, ihmistä ympäröivän tomun alku, valon ja elämän luoja, kaiken olevaisen voima ja kipinä. Hän on myöskin sille muodon antanut, hän on päästänyt maan kädestään ja pannut sen liikkeelle. Nyt se kiertää aurinkoa samalla pyörien hiljaa itsensä ympäri, niin että sen asema muuttuu päivästä päivään. Sillä tavoin vuorottelee täällä yö ja päivä, tulee kesä ja talvi, työ ja lepo. Kaikki on järjestetty suurenmoisella taidolla, kaikki puolet on otettu huomioon, kaikki on ajateltu niin hienosti ja tyydyttävästi, ettei ole ainoatakaan hyönteistä, jolle ei olisi osoitettu sen paikkaa — sen tehtävää tuossa valtavassa voimain käytössä, sen kutsumusta ja päämäärää. Miten on perhosen laita? Mikä sisäinen yhteys onkaan kimalaisen ja kukan, mullan ja puun välillä? Eikö tuuli ja aurinko ja sade ja kaikki ole ihmeellisesti järjestetty? Mutta kaikesta tästä järjestyksestä huolimatta on sittenkin narreja, jotka arvelevat, ettei mitään luojaa ole ollut. Sillä kaikella ei ole mitään alkua, ei mitään luojaa, suurinta luotua ei ole kukaan luonut. Jos sensijaan samat ihmiset saavat nähdä kehnon hummerimerran, niin he eivät epäile hetkeäkään, ettei sillä olisi mestariaan. Heidän ei ole suinkaan tarvinnut nähdä häntä, merta on kyllin hyvä todistus siitä, että hän todella on ollut olemassa. Katso, miten viisaasti se on tehty, siinä on avonaisia silmukoita ja tikkuja, niin että vesi ja valo voivat vapaasti leikitellä siinä. Ja lisäksi on siinä kaksi aukkoa vieraalle, kaksi aivan erinomaista ovea, jotka kyllä päästävät hänet sisään, kun häntä haluttaa, mutta tuskin päästävätkään hänet jälleen ulos. Se on tehty erinomaisen viisaasti, koko merta on nerokas ja todistaa tekijänsä viisautta ja ymmärrystä. Merralla on varmasti luojansa, merta ei suinkaan voi syntyä itsestään? utelee viisas ja hymyilee.

Ja mitä on sellainen merta maailmaan verrattuna? Vähän lankaa ja säleitä sovitettuina yhteen solmuilla ja nastoilla. Sillä on epäilemättä alkunsa, mutta maalla ja tähdillä, koko luonnolla, elävällä elämällä, itse olemassaololla — ei sensijaan ole mitään alkua. Sillä ei ole mitään tekijää, se on syntynyt ilman suunnitelmaa ja järkeä, ilman päämäärää ja tarkoitusta, ilman tahtoa ja henkeä. Se on sattuman leikkiä, se on luonnollinen eikä muuta. Merta sensijaan, kas, se on jotakin muuta. Sillä on selvästi tarkoituksensa, ja se on suunniteltu huolellisesti ja viisaasti, sen on laskettu palvelevan tekijäänsä — sillä on siis epäilemättä mestarinsa. Kaikella pienellä, järjellä käsitettävissä olevalla, yksinkertaisella — sillä on herransa ja rakennusmestarinsa. Suuri, arvoituksellinen, korkea — se on vain sokeata sattumaa. Viisastelevainen ei ymmärrä luomakuntaa, siis ei mitään luojaakaan ole. Suurimmalla talolla ei ole mitään rakennusmestaria, suurimmalla lailla ei ole mitään laatijaa. Ymmärtääkö hummeri, miksi sitä pyydetään?

Ei, sitä ei hummeri ymmärrä, mutta siitä huolimatta on pyydystäjä olemassa...

Kun Markus on kyllin kauan ylentänyt mieltään, vetää hän mielellään takin ylleen, ottaa hatun naulasta ja lähtee kävelemään. Täältä vie tie sisämaahan päin, oikein hieno ajotie, se kulkee talosta taloon kiemurrellen peltojen ja niittyjen poikki. Täällä ollaan tavallisesti kävelemässä sunnuntaisin, varsinkin sellaisena kesäsunnuntaina kuin tänään. Jotkut taluttavat pienokaistaan ja osoittavat kukkia ruohikossa ja kuuntelevat lintujen laulua ympärillä. Miten kaunista täällä on tänään, he sanovat, tällaista ilmaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he pysähtyvät ja keskustelevat ja kertovat kaiken maailman kuulumisia. Joku on jo korjannut viinimarjansa, toisella ovat kirsikat kypsyneet. Oletko kuullut, sanovat he molemmat ja ovat täynnä ihmetystä ja uteliaisuutta. Täällä ovat myöskin Kristen ja Truls kävelemässä, heitä seuraa joukko naisia, heidän vaimonsa, sisarensa, kälynsä ja muut sellaiset, ja he pöyhistelevät itseään kuin kukko tunkiolla. Varsinkin Kristenin tapana on kulkea muiden edellä; näyttää siltä, kuin hänen naisensa eivät oikein uskaltaisi hänen rinnalleen, vaan varmuuden vuoksi pysyttelisivät hiukan jäljessä. Vain kun Kristen pysähtyy puhumaan, kun hän joskus suvaitsee avata suunsa sanoakseen pari sanaa, kokoontuvat he hänen ympärilleen niin nopeasti kuin voivat. Ja sanokoon Kristen silloin mitä tahansa, he tarttuvat hänen joka sanaansa ja nauravat itsensä kuoliaaksi ilosta ja huojuttavat ruumistaan ja huutavat jessus. Niin, Kristen saa paljon aikaan! Ja Kristen pitää siitä, hän haluaa laskea leikkiä ja herättää iloa joka sanallaan. Hän tuntee tyydytystä tuosta naisten hyväilevästä naurusta ja haluaa olla se »joka voi saada jotakin aikaan». Niin hän seisoo ja tuntee tyydytystä ja luulee olevansa suurenmoinen, oikein verraton pilkkakirves. Jos Markus nyt sattuu olemaan ulkona ja Kristen näkee hänet, niin Markus voi panna vaikka päänsä pantiksi siitä, ettei hän pääse huomaamatta ohi. Ei, Kristen asettuu oikein häntä vartoimaan, hänen seurueensa seistessä hänen takanaan. Ja nyt Markus tietää tarkalleen, mikä häntä odottaa, hän on niin usein ennen sen kuullut, että hän osaa sen miltei ulkoa. Nyt hän saa hetken olla peilinä, nyt Kristen voi oikein näyttää, millainen mies hän on.

— Hyvää päivää, Markus, mitä teille nyt kuuluu siellä yläilmoissa?

— Voi jestas! sanovat naiset ja piipittävät kuin hiiret, enempää ei tarvita.

— Kiitos, vastaa Markus sävyisästi eikä ole millänsäkään, — minulle kuuluu vain hyvää.

— Et ole kuullut mitään uutta kuusta — niin, kun asut niin lähellä sitä?

Tämä saa naiset nauramaan täyttä kurkkua.

Markus ymmärtää olevansa pöhkö, vaikk'ei hän oikein käsitäkään mitä tyhmyyksiä hän nyt on sanonut. Mutta Kristen on taas hänen kimpussaan, ennenkuin hän ehtii vastata, tämä kysymys kuusta oli kuin jokin keksintö:

— Sinä, joka tiedät niin paljon, Markus, sinä kai tiedät, miten pitkä matka täältä on sinne?

Ei, Markus pudistaa nolona päätään.

— Minulla ei ole mitään pyydyksiä siellä, hän sanoo, — mistäpä minä sen tietäisin?

Eihän se ole niinkään tyhmä vastaus — mitä hyötyä olisi Markuksella kuusta tai yläilmoista? Markukselle on kymmenen kertaa hyödyllisempää tuntea, miten syvä on Bedstefarsgrund ja monenko sylen pituiset ovat hänen omat siimansa. Mutta siitä huolimatta Kristen virnistelee ja katsoo naisiin ikäänkuin tahtoisi sanoa:

Oletteko koskaan kuulleet moista tyhmeliiniä?

Saattaa niin olla, mutta Markus ei ole luullutkaan olevansa mikään nero. Markus tietää hyvin, mistä hän on kotoisin, tietää, että hän on niitä maan hiljaisia, pienin satamassa, jos niin tahdotaan. Mutta hän ei ole kenenkään tiellä, hän saa kai olla olemassa ja iloita osuudestaan elämässä. Eikö hänen muka ole lupa viettää sunnuntaita, ottaa siitä osansa; hän ei suinkaan häiritse sillä ketään. Miksi Kristenin pitää sitten kiusata häntä? Eihän hän anna Kristenille aihetta siihen, päinvastoin, hän tekeytyy niin pieneksi kuin voi, jos vain toinen on hänen lähellään. Luonnollisestikin Kristen on suurempi mies kuin hän, Kristenillä on oma laiva ja rahaa ja valtaa, kuten näkyy. No niin, mutta Kristen käyttää väärin valtaansa, hän käy häikäilemättä lähimmäisensä kimppuun, hän leventelee enemmän kuin hänellä on lupa. Hän tahtoo alituisesti näyttää ympäristölleen, kuinka mahtava hän on — hän uskaltaa polkea kaikkia. Ei kukaan saa seistä hänen rinnallaan, jos se vain jollakin tavoin voidaan estää, muiden tulee tuntea alemmuutensa ja pelätä häntä. Niin, Kristen tahtoo, että häntä pelätään. Tuntuu siltä, kuin hän sisimmässään tietäisi, että hän voi tulla suureksi vain pelättynä. No, todentotta, hänen toivonsa täyttyy: hänen vaimonsa pelkää häntä, lapset pelkäävät häntä, he eivät ole koskaan niin iloisia kuin Kristenin ollessa hetken poissa. Kristen, jolla on laiva ja rahaa ja joka voisi olla omaisiensa ilo, heidän kaikkien pieni hyväntekijä, hän on vain pelätty kotonaan, kaikkien kiusa varhaisesta myöhään. Kristen, joka olisi voinut luoda iloa ympärilleen, siksi että hänellä on siihen varoja, Kristen, joka olisi voinut keventää niin monen raukan kuormaa — Kristen on ollut vain kylmä ja lisännyt kuormaa, seisonut tiellä ja tehnyt kiusaa...

Puolittain häpeissään Markus jatkaa matkaansa, hän ei muuten oikein tiedäkään, onko hän häpeissään enemmän itsensä vai Kristenin puolesta. Mutta ympärillä on niin kaunista, täällä on niin paljon laulavia lintuja, niin paljon suhisevia lehtiä pitkin tietä, että hän unohtaa kaiken ikävän. Ja kukkain paljous ympärillä! Kukkia Markus ei kerta kaikkiaan voi vastustaa. Ne ovat niin hyviä hänen mielestään, niin puhtaan viattomia täällä maailmassa, niin enkelimäisen näköisiä ja tapaisia. Ja millainen ilme niillä on! Katso vain orvokkeja, joita kasvaa kaikkialla. Ne ovat kuin pieniä, viehättäviä lapsenkasvoja, jotka katsovat hymyillen eteensä. Ja katso päivänkakkaroita ja sinikelloja. Ne ovat kaikki yhtä ihmeellisiä, niin että saa hävetä syvästi siinä seisoessaan. Edellistä reunustavat valkeat kielekkeet, jotka laskeutuvat niin kauniisti kuin hienoin kaulus ja voisivat olla enkelin koristeita. Ja jälkimmäinen on kuin valettu sormen ympärille, joka on kastettu taivaan sineen, ja sitten sievästi leikattu reunoistaan irti ja ripustettu koruksi vihreään korteen. Ja katso orjantappuraa ja ahomataraa, katso lemmikkiä ja maitohorsmaa. Tuollainen muotojen kekseliäs vaihtelu ja värien moitteeton valinta on ollut kautta aikojen oppimisen arvoista. Parhain mestari maan päällä ei olisi voinut suunnitella kasveja kauniimmiksi, vaikka hän olisi saanut tuhat vuotta oppiaikaa. Ja kaiken tämän kauneuden pitäisi muka olla sattuman leikkiä! Kaikki tämä muotoaisti ja väri-ilo, joka todistaa luojansa suuruutta, sekö olisi sokeata sattumaa? Olisiko se, mitä ei parhain mestari maan päällä olisi voinut kauniimmaksi ajatella, siitä huolimatta syntynyt itsestään? Kengät sensijaan, jotka Markuksella on jaloissaan, nuo kuolleet, kömpelöt esineet, jotka kalvavat jalkoja ja synnyttävät haavoja, ne ovat mestarin, vieläpä taitavan mestarin työtä ja tuotetta. Mutta orjantappura, kielo ja sinikello, jotka ovat tehdyt udusta ja helmistä, taivaankalvosta ja itse valosta, ja henkivät hyvää tuoksua ja uhkuvat elämää — ne seisovat siinä hylättyinä ja orpoina eivätkä ole muuta kuin sattuman työtä. Perhonenkin, joka liehuu kukasta kukkaan niinkuin kukkasen oma sielu, on vain sattuman satoa. Se, mikä on kuin ihaninta runoutta, kuin Jumalan kiitävä salama, jos niin voi sanoa, minkä tuhlaileva luoja on sirotellut ympäri sanatonna todistamaan luojansa kykyä — sekö olisi voimattoman sattuman synnyttämää? Se ei oikein käy yhteen, ei mitenkään. Onhan totta, me emme ymmärrä luojaa, emme ymmärrä hänen tarkoitustaan, mutta miksi sentähden kieltää hänen olemassaolonsa? Voiko selittää kenkien syntyneen ilman suutaria? Ei, olisi aivan käsittämätöntä, jos kengät syntyisivät ilman häntä. Mutta vielä käsittämättömämpää olisi, jollei liljalla ja kellokukalla ja perhosella, jotka ovat niin äärettömän paljon kenkiä korkeammalla, olisi tarkoituksestaan tietoista luojaa, kun ei kengiltäkään sitä puutu. Sitä ei kylläkään saata selittää niin, että me voisimme sen täysin ymmärtää — mutta mitä yleensä voidaan selittää? Suutari istuu naskali ja lanka kädessään, me näemme hänen pistävän läpiä nahkaan ja naputtavan kengän kokoon. Se ei tosin ole juuri mikään suuri työ, mutta siitä selviää menettelytapa. Suutari todistaa olemassaolonsa. Me uskomme suutariin kenkien tähden, vaikka kengät ovatkin sellaiset kuin ne ovat. Mutta me emme usko luojaan luomakunnan tähden, vaikka luomakunta onkin vailla vertaansa. Kaukana siitä, me emme usko luojaan niinkuin meidän oikeastaan pitäisi, jos me päättelisimme samalla tavalla. Suutari sensijaan on varmasti olemassa, eläköön suutari, eläköön!

Päivällisen ja päivällisunen jälkeen on Markuksella mieluinen lepohetki; sill'aikaa kuin kahvi on tulella kiehumassa, hän lukee viikkoiset sanomat. Hän istuu, edessään pöydällä pinkka sanomalehtiä, silmäilee ne läpi toisen toisensa jälkeen. Eiväthän ne ole juuri tuoreita, mutta arkipäivinä ei hänelle jää hetkeäkään aikaa lukemiseen, hän joutuu hät'hätää avaamaan ne ja katsomaan, onko niissä oikea numero, ennenkuin hän jo panee ne hyllylle. Siten hän tulee purjehtineeksi perä edellä, se on kylläkin totta ja varmaa, mutta mitäpä siitä... Nehän ovat kuitenkin uutisia sille, joka ei niistä ennen mitään tiedä. Joka tapauksessa Markus istuu ja lukee, hän siirtyy rotkosta ulos avaraan maailmaan, harhailee ympäri vieraita valtakuntia ja kokoaa tietoja kaikesta mitä hän näkee. Välillä hän kaataa kahvia ja juo ja on hetken kotonaan, sitten hän taas purjehtii ulos maailmalle. Hän kaivaa kultaa kaukaisessa lännessä, hän matkustaa mukavasti höyrylaivalla Kiinaan, hän raataa hiilikaivoksissa syvällä maan alla ja väsyy suurkaupunkien hälinään. Hän näkee rikkautta, kunniaa ja köyhyyttä — lyhyesti sanoen, maailma kiitää hänen ohitsensa alituisesti vaihtelevin värein ja muodoin. Markus tarkkaa jokaista seikkaa, hän ei tosin ymmärrä likimainkaan kaikkea, mutta se tekee häneen vaikutuksensa, hän ihmettelee sitä ja ajattelee omalla tavallaan. Niin paljon vaivaa itsensä tähden, ajattelee hän ja näkee ihmiset selvästi edessään, kuinka he voivatkaan olla sellaisia kuin ovat? Heillä voisi olla niin mukavaa, jos he antaisivat toistensa olla rauhassa, täällähän on kyllin tilaa. Mutta mitä he tekevät? He koettavat levennellä ja työntää lähimmäisensä luotaan, he riitelevät pienimmästäkin asiasta ja ovat valmiit tappamaankin toisensa pienen edun tähden. Markus ei voisi tappaa ketään, vaikka hän saisi koko maailman palkaksi. Mitä hän tekisi maailmalla? Mitä se merkitsee, jos toisella onkin hiukan enemmän omaisuutta kuin toisella! Ja minkä huolen he itselleen hankkivatkaan! Hyvä on olla koko touhun ulkopuolella, ajattelee hän, kun hän kääntää kokoon viimeisen lehden; hän luo katseensa ulos läpi ikkunan ja kohtaa jälleen taivaan ja meren. Tuntuu siltä kuin hänen vastassaan olisi ystävälliset kasvot, hän kumartuu eteenpäin nähdäkseen paremmin. Niin, hänelle oikein nyökätään, täällä vallitsee maailman rauha ja viehätys, vesi säteilee valoa, siinä ovat hänen hyvät tutut saarensa, hän on niille kaikille hiukan sukua. Ja katso, tuolla on puutarha rotkossa, se ei kylläkään ole valmis, ei, siitä puuttuu niin paljon, mutta nyt jo saattaa nähdä mitä siitä syntyy. Sinne on jo tullut aikalailla maata, sitä on kohta puoliväliin muuria, vain lisää vielä vähän, odotappa niin se tulee varmasti täyteen. Vaikein työ on kyllä jäljellä, mutta kun hummerinpyynti on ohi, jää hänelle runsaammin aikaa. Niin, odotahan vain, jouluksi on multaa jo kasoittain, ja heti kun maa sulaa keväällä, istuttaa hän sinne kaikenlaisia kasveja. Siellä on oleva viinimarjapensaita, tuhatkaunokkeja, kieloja ja kaikenmaailman kukkia. Puutarhan täytyy loistaa rotkossa, niin että sen näkee penikulman päähän merelle kuin tulen tunturilla. Varjelkoon, mikä ilo siitä syntyy.

Ilta hämärtyy huomaamatta. Vesi, joka on ollut täynnä elämää ja väreillyt heikosti lipattaen koko päivän, on nyt hiljaa ja katsoo ylös taivasta kohden. Ja taivas onkin katsomisen arvoinen siinä maan yllä hymyillessään ja väri- ja valosävyinä leikkiessään. On kuin se ylentäisi koko luonnon, se hurmaa meren ja nuoren metsän, tuuli vaikenee ja kukkaset tuoksuvat, harras kaipuu herää kohti sineä, ajallinen ikävöi kotiin. Katso koivua tuolla, miten hartaana se seisoo, katso Kanervasaarta sataman edustalla, mikä rauhan paikka se on. Katso merimerkkiä Risholmenilla, miten sekin yhtyy hetken tunnelmaan. On kuin maalla olisi rukoushetkensä, ilma ympärillä henkii hyvyyttä, äänettömät kultakellot soivat vuoren takana...

Ja kaiken tämän keskellä istuu Markus kivellä talonsa edustalla ja katselee kunnioittavasti kaikkea. Laskevan auringon hohto valaisee tunturin, tikut ja korret ja loistavat takanaan syvät kasvavat varjot. Tjek, kuuluu kaukaa rotkosta, siellä istuu kivitasku ja heiluttaa pyrstöään, ennenkuin pujahtaa koloonsa. Mutta miten nyt lieneekään, se ei ole köyhä ja harmaa kuten muulloin, vaan muistuttaa somaa satulintua, sen rinta loistaa kuin peittäisivät sen kultaiset untuvat.

Alhaalla satamassa hämärtyy yhä. Ihmiset, jotka eivät vielä tahdo mennä levolle, menevät ylös Markuksen luo, missä tietävät olevan valoisaa. Kas, täälläpä on sievää, sanovat he ja istuutuvat ympärillä oleville kallionkielekkeille, tästähän oikein heltyy. Ja he ilmaisevat ihastuksensa ja huokaavat, eivätkä voi hillitä liikutustaan. Ja vapaakirkon Maria ristii kätensä ja sanoo:

— On kuin näkisin Sionin kaupungin!

Mutta sitten joku tulee katsoneeksi alas salmeen, joka uneksii ruusunpunaisessa hohteessa — siellä vesi väräjää levottomana, tumma vihuri kulkee pitkin rantoja ja siirtyy vähitellen ja hiljaa maalle päin.

— Kas vain makrillia, huokaisee hän.

Se herättää ympärillä olevan miesväen — niin, todellakin, eikö se olekin makrilli! Se tulee leikkien sisään satamaan, se pysähtyy salmeen kylpemään iltaruskosssa selkäevät pystyssä. Siinä vilisee elämä kirjavana, toinen kala nostaa toista, on kuin vedessä olisi parvi surisevia hyönteisiä, ne särkevät pinnan missä vain liikkuvat Vesi rypistyy kuin pakkasesta ja tulee väliin melkein mustaksi, se poreilee, sen pinnan alla on elämää, on kuin vedessä olisi kiehuva varjo, se leikkii ja loistaa punaisena...

Suutari keksii vapauttavan sanan:

— Eikös tämä voikin harmittaa!

Miehet seisovat siinä rivissä ja töllistelevät; peijakas, että onkin sunnuntai, ajattelevat he ja unohtavat hurskauden. He oikein tipsuttelevat kalliolla, heidän kätensä ja sormensa elävät, kunpa vain uskaltaisi mennä ulos merelle. Yksi ja toinen katsoo ympärilleen — mutta ei, se ei käy laatuun naapurin tähden; jos he olisivat olleet yksin, niin... Katse siirtyy taas veteen, voi, ajattelevat he itsekseen, olisipa ollut hienoa vetää makrillia tänä iltana, ne ovat niin otollisella paikalla. Tarvitsi vain laskea nuotta ulos kotiniemestä Knudsenin sillalle, niin saisi vedetyksi ylös koko parven. Ja niin valtavan suuri parvi. Ei, tämä on suorastaan kiusaus, viettelys syntiin, voi sanoa, parasta on mennä kotiin ja paneutua levolle.

Suutari puuttuu taas puhumaan.

— Hyvää yötä, sanoo hän äreästi ja nyrpeänä, — tämähän vain ärsyttää, menköön matkoihinsa koko makrilli...

Muut ympärillä myöntyvät vastahakoisesti.

— Hyvää yötä, muristaan joukossa, ja joku lisää vaatien:

— Tulkaa, niin menemme kaikki yhdessä.

He lähtevät laahustavin askelin, tuon tuostakin katsoen taakseen — ei suinkaan kukaan vain jää jälkeen ja aio mennä merelle tänä yönä?

Niin Markus jää yksin istumaan kesäyön rauhaan, joka ottaa hänet valtoihinsa kuin unelma. Hän istuu ja katselee taivaanrantaa, missä meri ja taivas yhtyvät, ja kuuntelee suhinaa, joka tulee ja menee. Täällä on taas sunnuntaituntua, vielä vähän pyhää ympärillä. Kultakellot eivät tosin enää soi, mutta päivänsäteet loistavat vielä kuin etäisestä kultakaivoksesta lännessä.

Markus istuu hiljaa ja ihmettelee, hän istuu kuin iäisyyden portin edessä. Syvyys leviää vähitellen hänen ylitseen, tähdet syttyvät toinen toisensa jälkeen. Mikä tarkoitus voi tähdillä olla? Jos taivas on pilvetön, hopeoi kuu merestä noustessaan hohteellansa koko huoneen, ja Markus ihmettelee sitäkin. Mikä merkitys mahtaa kuulla olla? Se on erinomaisen hieno, niin kyllä, mutta mitähän muuta se oikeastaan tekee kuin kaunistaa? Hän ihmettelee elämää ja hän ihmettelee kuolemaa, mutta enimmän hän ihmettelee itse ihmistä.

Minkätähden ihminen oikeastaan on olemassa, ja mikä on hänen tehtävänsä täällä maan päällä? Hän tulee sisään ovesta ja menee ulos toisesta — mistä, minne?