IX.

Kuinka kaunista täällä satamassa on tänään...

Mereltä tulee raikas tuulahdus, se pyyhkäisee ylös aina laaksoon asti ravistellen puita kaikkialla. Klap, klap, sanovat lipputankojen köydet, ne lyövät paukkuen vasten tankoa, ja villiviini rapisee seinustalla, varjojen ja valojen kimmeltäen vaihdellessa. Täällä on elämää ja iloa, joka toisessa talossa melutaan ja lauletaan. Kuulehan vain suutaria tuolla — — urhojen isänmaalle kohotan tämän maljan! Niin, sille sopii naputella. Ja miten kiire on ihmisillä! Markus on ulkona, Kristofer on ulkona — niin, itse isoisä Børre on ulkona — kjap, kjap — hän tulee käyden pitkin kujaa, hän suuntaa askeleensa seinästä seinään ja aina välillä kohti lankkuaitaa, kun jalat pääsevät liian kovaan vauhtiin. Silloin hänen silmänsä lentävät pystyyn pelosta, ne oikein seisovat päässä silmälasien takana, ja parran ympäröimä suu aukeaa kuin temmattaisiin siitä tappi, niin että keuhkot palkeina puhaltavat ja vetävät sihisten ilmaa sisään. Mutta lankkuaita on tukeva ja hyvä, ja heti kun isoisä on hengähtänyt, valmistautuu hän uuteen yritykseen. Luuleeko hän pääsevänsä pumpulle? Sinne on kylläkin pitkälti, mutta tuolla nurkalla seisoo Markus, hän tulee kyllä apuun, jos kävisi hullusti. Mutta ei, se menee aivan mainiosti, isoisä pääsee perille asti, pääsee käsiksi tankoon. Siinä hän kulkee ja hymyilee ylpeänä ja iloisena ja katselee ympärilleen kuin tahtoisi sanoa — katsokaahan, suoriuduin siitä! Ja Markus nyökkää hänelle:

— Te tulette, isoisä, te tulette hienosti, tehän olette tänään nopsa kuin ajokoira!

Klap, klap, sanovat lipputankojen köydet, ne viuhuvat ilmassa ja supattavat yli puutarhani ja talojen. Millainen kesäilma onkaan, sanovat ne, katsokaa vain miten kirkasta täällä ympärillä on! Ja ylimpänä ylhäällä salavissa, jotka suojaavat Marian vapaakirkkoa, istuvat harakat kaikkein heikommilla oksilla ja keinuvat tuulessa ja räkättävät ilosta. Miten suloista on elää, ne ajattelevat, miten hyvä maailma on tällaisena päivänä kuin tämä. Ja niin se onkin; silloin täällä tuntuu välisti todellakin hyvältä, kun kaikki, jotka tulevat vastaan, ovat iloisia ja hyväntahtoisia. Ja aivan niin on tänään, talot näyttävät oikein nauttivan mukavuudestaan, niiden välissä hymyilevät puutarhat, eläimet ja ihmiset, kaikki ovat hyvällä tuulella. Katsohan vain Kristenin kasvoja tänään, kun hän siinä istuu ja puuhailee veneessään ja tekee uutta puutappia — sehän näyttää oikein somalta. Häntä voi tänään puhutella — niin, kun Markus kulkee ohi, suvaitsee Kristen nyökäyttää päätään ja tervehtiä häntä ja kysyä häneltä neuvoa. Mitä Markus arvelee tästä tapista, pitäisikö se panna näin vai noin, siinä on nimittäin pieni oksa, joka on hiukan tiellä. Hm, sanoo Markus ja kasvaa sisäisesti tietoisuudesta, että toinen kunnioittaa häntä sellaisella kysymyksellä: onko tappi pantava niin vai näin? Minusta näyttää siltä, kuin teidän pitäisi panna se näin, niin ei teidän tarvitse pelätä halkeamista. Aivan niin, vastaa Kristen sopuisasti ja kääntyy pois ja jatkaa veistelemistään. Markus odottaa vielä hetken — mutta ei, täältä ei heltiä sen enempää. Niin Markus käpristyy taas kokoon ja muistaa, että hänen on heti jatkettava matkaansa, että hänellä itse asiassa onkin paljon tehtävää:

— Niinpä niin, hyvästi siksi aikaa, minulla ei ole enää aikaa seisoa tässä.

Eikä Markuksella sitä olekaan, päivällä hän uistelee makrillia, niin että sitä kelpaa katsella. Makrilli on näet ollut lähellä maata viime aikoina, se on väliin täyttänyt koko ulkosataman eikä vain ulkosatamaa, vaan myöskin Naudesundin ja Narvekilenin — niin, aina Blindledeniin asti on niitä tullut. Eivät ne ole mitään poikasia, satamapölyä, kuten sanotaan, vaan isoja kaloja — ja lisäksi hyvää lajia. Ja millaisia joukkoja täällä on ollut! Rakkaat ystävät, meri on kiehunut, siinä on aika-ajoin ollut niin kova elämä ja sihinä, että se on kuulunut kauas. Parvet ovat kulkeneet maata kohti, ne ovat uineet nokka vedenpinnalla niin että vesi on purskunut vaahtona ilmaan.

Mutta parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Niin paljon hyvää kuin makrillista voidaankin sanoa, niin monipuolisia avuja, niin perin hyödyllisiä ominaisuuksia kuin sillä onkin, — ei kuitenkaan voi kieltää, että se on harmillisen oikukas, niin, väliin niin kiperä, että kaikki laskelmat pettävät. Usein voi soutaa sankimmassa parvessa ja vetää vaikka neljää uistinta tuntematta ainoatakaan nykäystä. Väliin taas saa tuskin siimansa mereen, niin kala on siinä samassa kiinni. Saa vain alituisesti kiskoa ylös, kala minuutissa jollei useamminkin. Jos sitä kestää koko päivän, niin voi tulla kotiin mukanaan melkoinen saalis; onpa sattunut, että Markus on saanut päivässä lähes kolmesataakin vain kahdella uistimella, mutta se olikin nyt suorastaan onnensattuma. Kalat olivat sinä päivänä ihan pähkähulluja, ne eivät tahtoneet pysyä vedessä, niitä kertyi veneeseen aivan itsestään.

Makrillia seuraa aina vilkas elämä, on väliin suorastaan ilo katsella sitä veneessä puuhaillessaan. On kuin ihmiset saisivat kuumetta heti, kun he kuulevat sen saapuneen, he heittävät kaikki muut työnsä ja lähtevät merelle melkein jok'ainoa. Makrilli houkuttelee kuin hopeakaivos, mereltä parveilee kaloja ja lintuja — tonnikaloja, valaita, kalalokkeja, räiskiä, ja maalta rientää joukoittain ihmisiä. Puuhaillaan ja touhutaan ilman määrää, kuuluu airojen kolinaa, purjeiden läiskintää, ja väliin kajahtaa niin että kaukaiset saaret vastaavat:

— Sassiin, tomppeli — tartu airoon!

Niin, joukossa on tyhmiä, tottumattomia nuoria ja saamattomia naisia, jotka tuskin kykenevät vetämään ainoatakaan kalaa. Mutta mitä tehdä? Eihän kukaan tahdo olla yksin, on niin paljon puuhaa, kun täytyy yht'aikaa kalastaa ja soutaa. Kaikki käy paljon helpommin, kun joku auttaa siimojen hoidossa, niin että itse saa vain soutaa. Muuten saa alituisesti jättää airot — eihän aina voi purjehtia — ja silloin pysähtyy vauhti. Ja vauhtia tarvitaan, jos tahdotaan kaloja, keulan täytyy oikein pärskyä vaahtoa. — Mutta aina ei ole helppoa saada kokenutta ja taitavaa auttajaa, saa usein olla iloinen, jos ylipäänsä voi saada apua. Parhaimmin on naineiden laita; heidän tarvitsee vain panna vaimonsa perään ja antaa hänelle siima käteen ja soutaa merelle, ja sitten he voivat moittia häntä ja sanoa mitä haluavat, jos hän tekee virheen. Mutta poikamiehet sitävastoin saavat tyytyä kaikkeen ja sittenkin vain hymyillä ja kiittää. Seitsenvuotias tytönletukka tai kihdin runtelema mummo — on otettava mitä saatavissa on ja lähdettävä matkaan niin pian kuin suinkin. Ja kun mummo sitten päästää kalan juuri kun hänen pitäisi nostaa se veneeseen, tai kun tytönheilakka sotkee siiman eikä saa sitä selväksi — on vain pysyttävä tyytyväisen näköisenä, vaikka veri kiehuu, ja siedettävä kaikki suopeasti naurahdellen. Ei, naineitten kelpaa, he saavat sanoa mitä ajattelevat, eikä heidän tarvitse niellä kirouksiaan. He voivat selvittää asian heti ja läksyttää mielensä mukaan. Kuulehan vain Andersia ja Karelia. He haukkuvat kilpaa vaimojaan, niin että huulet oikein turpoavat. He sättivät heitä aasiksi tai siiraksi, naudaksi ja miksi vain keksivät...

Miten suoriutuu nyt Markus? Älä ole huolissasi, Markus tulee hyvin toimeen. Hänellä on mukanaan pikku Kristine, vapaakirkon Marian raajarikkoinen tytär, josta ei kukaan välitä. Hänen on tosin vaikea kävellä, kun toinen jalka on surkastunut, hän kulkee kainalosauvan avulla ja on hyvin epävarman näköinen. Mutta mitäpä hän tekisi veneessä jalalla? Mitä puuttuu häneltä siellä? Häneltä ei puutu mitään, hän istuu tuhdolla suorana kuin kynttilä ja selviytyy kuin mies. Mitä häneltä maalla puuttuukin — veneessä hän on nopsa kuin ajokoira, valpas ja vikkelä kuin kissa. Hän vetää siiman niin taitavasti veneeseen, että on suorastaan ilo sitä katsella, ja kun toiset helposti lyövät makrillin irti vasten laitaa, nostaa hän sen niin hienosti vedestä, että hän päästää tuskin ainoatakaan karkuun. Ja kuinka hauskaa se hänestä on! Pienet kasvot loistavat ilosta, hän puhuu ja nauraa alituisesti eikä tiedä miten hänen pitäisi tehdä ollakseen Markuksen mieliksi.

— Kuinka hyvin te soudatte, sanoo hän, — ja kuinka kaunis vene teillä on!

Hän näyttää tahtovan sanoa jotakin kaunista, sentähden että hän saa olla mukana.

Markuskin on puolestaan tyytyväinen ja näyttää paljon pitävän pikku Kristinestä. He ovat jo kauan olleet hyviä ystäviä, ja kun ympärillä suukopu on pahimmillaan — kun mies viereisessä veneessä nousee ja näyttää aikovan heittää akkansa mereen — silloin istuvat nämä kaksi ja iskevät silmää, irvistelevät ja pitävät iloa.

— Kuulehan vain, kuuleppa!

Silloin Kristine ei aina voi hillitä itseään, vaan purskahtaa nauruun — hihihi, ja hytkii tuhdolla kuin kala. Markus koettaa kylläkin hillitä häntä, mutta hän voisi yhtä hyvin sulkea suun tiiralta, joka kirkuu alituisesti heidän ympärillään. Niinpä ei ole muuta neuvoa kuin soutaa nopeasti ja koettaa päästä pois niin pian kuin suinkin. Ei pidä suututtaa lähimmäistään, ja lähimmäinen tuolla veneessä suuttuu hirveästi, jos luulee, että hänelle nauretaan.

Missä nyt Markuksen on oikein tapana kalastaa? Tavallisesti ulkomerellä, siellä voi makrilli viipyä päiväkausia, kun se kerran on sinne tullut. Siellä se kiertelee saaria, siellä se parveilee lahdissa ja näyttää ylipäänsä viihtyvän hyvin. Silloin tällöin se kiitää kiivaasti salmen lävitse — se on vapaa ja se tekee mitä haluaa. Viimemainittu ei muuten ole vaaratonta, sillä salmeen on joskus laskettu verkko, ja verkko on nyt kerta kaikkiaan salakavala. Siinä tulevat makrillit uiden niin nopeaan kuin suinkin voivat, toinen oikein ajaa toista, ne kiitävät niin, että vesi kiehuu ja kuohuu, ensimmäinen edellä tuonne saaren alle — ja niin onkin siinä äkkiä verkko. Ei ole aikaa pysähtyä, ei voi, vaikka tahtoisikin, sillä takaapäin tunkeudutaan päälle voimalla ja väellä. Ensimmäinen edellä tuonne saaren alle! Ei ole edes tilaa kääntyä, naapurin evän tuntee kyljessään ja takana tulevan kuonon selkäevässään, uidaan niin lähekkäin, että töykitään toinen toistaan — ei ole muuta neuvoa kuin koettaa päästä läpi. Kai se nyt menee jollakin tavoin, täällähän on silmukoita ja aukkoja kaikkialla. Ja niin menee parvi verkkoon, ja heti on verkko täynnä.

Kaikkialla vaanii vaara, minne vain kääntyykin...

Jos makrilli tietäisi miten totta se on, niin se olisi varmasti paremmin varuillaan. Syvyys on vaarallinen ja salmi on vaarallinen — siellä on siima ja siellä on verkko — mutta lahdet ja mutkat ovat vielä vaarallisemmat. Ne näyttävät kylläkin rauhallisilta, ovat kuin pakopaikkoja, jonne vihreä meriruoho ja ympäröivien tunturien syvät varjot viittovat tulemaan — ja sitten odottaakin siellä perikato. Mutta makrilli pitää lahdista, se ei voi hillitä haluaan mennä tarkastamaan niitä ja saada selville mitä niissä on. Mitenkähän pitkälle sinne pääsee? Onkohan siellä silliä? Eiköhän siellä ole hyvä ja lämmin olla? Lyhyesti, se ei voi vastustaa, sen täytyy päästä tutkimaan lahtia, sellainen on sen luonto. Mutta kesken kaiken halun ja uteliaisuuden on kuin se alkaisi epäillä, aavistaa, että tässä voi käydä hullusti. Ja juuri kun se tulee leikkien lahteen, loiskien, purskuttaen ja hyppien vedessä, — niin se samassa jo pysähtyy ja havahtaa. Vesi, joka juuri kuohui ja kiehui ja oli kuin pelkkää elämää, on nyt yhtäkkiä siinä uneliaana ja kuolleena. Parvi on kuin vajonnut pohjaan, vain veden pinnalla näkyy muutamia kuplia, jotka näyttävät paikan, missä se oli hetki sitten.

Niin voi käydä kerta toisensa jälkeen, ilman että siitä tulee sen vakavampaa. Mikä on syynä siihen, — makrilli epäröi mennä sisään. Mutta samalla kuin se epäröi, valtaa sen kiusaus, lahti viekoittelee ja vetää, makrilli tahtoo vain vähän katsella sitä. Ja niin se ei saa rauhaa, vaan kiertää kuin kissa kuumaa puuroa ja ärtyy entistä enemmän. Voi mennä päivä, viikko — eikä se enää huomaakaan, ennenkuin se yhtäkkiä on keskellä lahtea. Kas vain, miten kaunista ja rauhallista täällä on! Eikä täällä ole lainkaan vaarallista, niemen alla on kylläkin vene, jossa on ruskea nuottaläjä, mutta se kelluu siinä niin hiljaa ja rauhallisesti, ettei narrikaan siitä välitä. Tulkaa vain kaikki mukaan, täällä on niin hienoa kuin suinkin voi ajatella, täällä on hiekkapohja ja auringonpaistetta ja kaikkea mitä vain voi toivoa. Makrilli piehtaroi iloisena pitkin merta, se heiluttaa eviään ja lyö pyrstöllään, se kääntelee ruumistaan ja näyttää kylkensä milloin vihreän-, milloin sinisenkiiltävänä. Se ui aivan lähellä vedenpintaa ja särkee sen loistaviksi uurteiksi, jotka muistuttavat liikkuvaa helmiäiskoristetta. Se ei huomaa, miestä ylhäällä saarella, ei huomaa miten hän viittoo kädellään, miten vene yhtäkkiä lähtee rannasta. Toinen kala tulee sen tielle, hetken kuluttua se ei enää näe mitään. Ja vähitellen tulee yhä matalampaa, ja kalojen on pakko sulloutua yhteen, toinen pakkaa toisen päälle ja tunturiseinämät puristavat joka puolelta. Lopuksi parvi vain haukkoo vettä lahdessa, ylemmät ovat kuin kansi padassa, niin että alimmaiset ovat vähällä tukehtua — ja yht'äkkiä ne valtaa kauhu. Yks' kaks' kääntyvät kaikki ja uivat toisiaan ajaen ulos lahdesta, niin että vesi valkoisena vaahtoilee. Mutta sepä ei auta, ovi on suljettu, lahden poikki on vedetty ruskea nuotta, joka sulkee sisäänsä yhtä varmasti ja lujasti kuin seinä...

Markuksella ei itsellään ole nuottaa — se on kallis vehje — mutta satamassa on niitä monella. Tavallisesti kaksi tai kolme sopii keskenään ja ostaa yhteisen nuotan ja kalastaa yhdessä, se voi oikein hyvinkin kannattaa. Niin on Aanonilla ja Torvaldilla yhteinen nuotta, he ovat juuri valmiina Knivenin luona ja aikovat saalistaa siellä. Mutta miten nyt sattuukin, makrilli välttää heitä päivän toisensa jälkeen. Se menee kaikkialle muualle, Sandvikkileniin, Sølvske-lahteen — ihan pistää vihaksi. Ja niinpä nämä kaksi istuvatkin ja harmittelevat ylhäällä kalliolla, heitä sapettaa niin että kasvonsa tulevat vihreiksi kuin meriruoho. Markus ja Kristine huomaavat eron heissä joka kerta ohi soutaessaan. Heidän tulee lopuksi sääli noita kahta, jotka istuvat siinä kivikossa kuin kaksi tonttua, kummallakin piippunysä nenän alla, ja kutistuvat kokoon tunti tunnin perästä. Näyttää siltä, kuin he eivät voisi kärsiä aurinkoa, he kuivuvat kokoon ja haihtuvat ilmaan.

— Harmin paikka! sanoo Torvald ja sylkäisee.

— Pahus soikoon, murisee Aanon vastaukseksi.

Niin tulevat he entistään happamammiksi, imevät ääneti piippuaan ja lahoavat kilpaa nuotta veneen keinuessa ja välillä kolhaistessa vasten kalliota, ikäänkuin se tahtoisi kysyä, eivätkö he aio kotiin. Ja mikäli aika kuluu ja kaikki muut saavat kaloja paitsi he, tulevat he niin katkeriksi ja sapekkaiksi, niin vihaisiksi lähimmäisilleen, niin ilkeiksi, että on vaarallista puhutella heitä. He eivät vastaa, he äyskivät, he kiristävät hampaitaan, muut heitä oikein karttavat, Herra armahtakoon ja varjelkoon meitä. He ovat loukkaantuneet kaikelle ja kaikille, koko maailmalle ja kaikelle muullekin.

Mutta kun he sitten jonakin päivänä ovat saaneet saaliin — kas, silloin on kellossa toinen ääni. Silloin he ovat lempeitä ja hyviä, niin herttaisia puheissaan, että voi luulla heidän vaihtaneen nahkaa. Silloin voi heitä kyllä puhutella, siellä he seisovat kalliolla ja oikein kumartavat ja käyttäytyvät kuin todella hienot ihmiset. Jos Markus nyt kulkee ohi, niin he eivät enää ole vaiti kuten ennen, ei, he viittoilevat ja huutavat hänelle ja sanovat häntä isännäksi ja jos joksikin:

— Tulehan nyt, Markus, sanovat he — tule ja anna meille kättä, sinä kalastajista parhain!

Ja Aanon lisää kehoittaen:

— Heitä nyt kehno siimasi, ei kala nyt kuitenkaan syö.

— Ei, tule nyt vain meidän kanssamme, jos kerran tahdot saada kaloja...

He ovat täynnänsä pilaa ja leikkiä, he seisovat ja hymähtelevät kallionkielekkeellä ja ovat niin hyvillään, etteivät voi olla vaiti. Ja heidän allaan vedessä kiertää makrilleja, kiertää kuin karusellissa, siinä on kuin pata täynnä rahaa. Heitä kutkuttaa katsella tätä rikkautta, he tulevat siitä hyvälle tuulelle aina sormenpäitä myöten ja vallattomiksi kuin lapset — ja niin jatkuu puhe:

— Nyt ostan itselleni uudet kengät, sanoo Torvald.

— Ja minä taidan ostaa merenvahapiipun!

— Ja sitten kustannan uuden touvin veneeseeni...

— Ja minä kustannan uudet airot omaani!

Ja sitten he kääntyvät taas Markuksen puoleen ja pyytävät häntä kiirehtimään:

— Kyllä maar täällä on kalaa, tulehan vain, niin saat mitä tahdot!

Heti kun Markus tulee, he pyytävät häntä asettumaan nuotan pohjukkaan tarkkaamaan, etteivät makrillit pääse karkuun. Sillä kun he nostavat nuottaa, uivat makrillit peloissaan vasten havasta ja hyppäävät usein yli aivan kuin pyöriäiset. Niitä tulee joukoittain ylös vedestä ja ne painavat kohot syvälle — Markus tarttuu siis kohoihin ja nostaa nuottaa kuin verkkoa. Niin ei hyödytä mitään, vaikka ne hyppivätkin — ne joutuvat nuottaan ja painavat sitä kaikin voimin. Mutta siitäpä nuotta vain sulkeutuu kuin säkki, joka on tiivis kaikilta puolin. Kivipainot vetävät nuotan alareunan pohjaan, ja ylhäällä on mies veneessä nostamassa silmukoita veden päälle, niin että on mieletöntä koettaa saada niitä alas. Niin on kierrettävä ympäri kuin pyörä vedessä, niin kauan kuin vielä on kyllin tilaa. Se vähenee muuten joka hetki, siellä ylhäällä rantakalliolla seisovat Aanon ja Torvald ja vetävät nuottaa maihin minkä jaksavat. He ponnistavat maaten väliin pitkällään kalliolla jalat jossakin kolossa ja vetävät nuottaa ja venettä ja kaikkea muuta. Hohoi, tartu tuohon, Torvald! Ja sitä mukaa kuin he saavat nuotan sisään, vierii kalasato sankkana maalle — lihavaa, kiiltävää syysmakrillia, joka loistaa kaikissa meriruohon väreissä ja painaa käsissä kuin puhdas kulta. Joskus on joukossa joku ruijanseiti tai salakka, joka on eksynyt parveen eikä ole kyennyt selviytymään siitä. Mutta muutoin on siinä vain makrillia, kullan-, merenvihreän- ja hopeanhohtoa, joka tummenee valossa ja vaihtaa väriä — helmiäistä, kuparia ja sinistä. Kallio hohtaa pitkät matkat auringossa, se on täynnä merestä nostettua saalista ja se levittää ikäänkuin valkeutta ympärille ilmaan. Ja joka hetki kasvaa tuo kiiltävä ja valkoinen ja valtaa yhä enemmän tilaa. Sitä kuohuu kivillä, sitä kertyy märäksi kasaksi, joka valuu kaikille puolille. Kaloja kasvaa kuin leikkien, niitä kumpuaa hiljaa ja hitaasti kalliolle, kumpuaa ja liukuu lakkaamattomana virtana...

— Ole hyvä, sanoo Aanon lopuksi ja osoittaa anteliaasti kalaläjää, — ole hyvä ja pidä puolesi, Markus, näet, että niitä kyllä riittää, ukkeli.

— Kiitos, vastaa Markus ja viittaa eväten, — mutta minä en tarvitse, minulla on itselläni niin paljon kaloja.

Mutta siihen toiset eivät suostu. Totta vie tarvitsee Markuskin kaloja, mitä mieletöntä puhetta tämä on, luuleeko hän, että Aanon ja Torvald ovat sellaisia? Ole hyvä ja ota parikymmentä! He pakottavat häntä molemmat, ja Torvald oikein työntää häntä selkään ja kysyy, onko hän vihainen, vai?

No niin, Markus ottaa sitten pari makrillia, mutta mitä vielä, Torvald seisoo hänen takanaan, hän ei pääse vähällä:

— Sinun pitää ottaa kaksikymmentä, olen sanonut!

Ja kaksikymmentä lasketaankin aivan oikein, kaikkein suurimpia, sillä Torvald itse valitsee ne.