Part 2

Ylitse täysien tähkäin kultainen viikate kulkee. Hiljainen hämärä iltasin kuhilaat syliinsä sulkee. Ikäänkuin siunaten painavi lyhteitä povensa lymyyn. Kuun käy kultaiset kasvot salaa hyvähän hymyyn.

Niinkuin uninen silmä järvi on elokuun yönä. Kuutamon latu vain käypi sen ylitse kultaisna vyönä. Kaipaus täyttävi läheiset kylät ja kaukaiset korvet. Kuulu ei kukuntaa enää, helky ei paimenten torvet. Ovat kuin orpoja talotkin, pimeinä pihamaat armaat. Metsä on murheesta musta ja tuvat niin haikean harmaat. Ihmisen valtaa hämärän helmassa hiljainen kauhu. — Kuuluvi kaukaa jo syksyn suruisten sadetten pauhu. Kyynelhelmiä helisee puista, ja kukan kehät putoo. Mustan harmaata murheensilkkiä yösydän kutoo.

Toukokuu toiveita kylvää, elokuu sirppiä käyttää. Elokuu raudan raskasta kohtalon käskyä täyttää: mikä ei kypsyä ehtinyt heinäkuun päivien mennen, sortuvi elokuun sirppiin armotta aikaansa ennen.

KAIVOTIELLÄ.

— Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu? Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

— Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet! Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

— Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota? On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!

— Poju, kuulin ennen; enää en kuulla oo voinut, liiaks' on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

— Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet? Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

— Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta vain minä itkin, kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

— Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun, — sitte kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?

— Poju, soittaa kyllä, laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt; silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

— Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?

LUODOLTA LOKIT NE LENTÄÄ...

Meren laulua kuullut mä oon. Luodolta lokit ne lentää. Maston huipussa hulmuaa merten ulpu ja meren taa luodolta lokit ne lentää.

Meren laulua kuullut mä oon. Luodolta lokit ne lentää. Kantaa kaipaus ulapan taa, siellä on unten ja unhon maa. — Luodolta lokit ne lentää.

Meren laulua kuullut mä oon. Luodolta lokit ne lentää. Siivet valkeat sieluni saa, kohoaa kaihoni taivahan taa. — Luodolta lokit ne lentää.

Meren laulua kuullut mä oon. Luodolta lokit ne lentää. Päivän merehen menevän nään, minä jään kummahan ikävään. — Luodolta lokit ne lentää.

SYYSVAIKUTELMA.

Varvikot valjuina huokaa, syyskuun maalarit lähti. Pitkät pimeät saapuvat, syttyvi syysyön tähti. Kaukana meistä on suvisten tunteiden hellyys ja hyvyys, yllämme autio avaruus, allamme aukeaa syvyys. Hahmo on harmaa, murheesta mustaksi muotomme muuttuu. Ihan kuin tuhertais turhaa! — ihminen töissänsä suuttuu.

Korpien helmasta tulevat tuulien tuskaiset huudot; taivaan kaarella viimeiset, viluisten lintujen muutot. Pakkasta pakenee, kuolemaa pakenee suihkavin siivin lintujen parvet, kun mykkänä metsän polkuja hiivin.

Varvikot valjuina huokaa, syyskuun maalarit lähti. Pitkät pimeät saapuvat, syttyvi syysyön tähti. Kaukana meistä on suvisten tunteiden hellyys ja hyvyys; yllämme autio avaruus, allamme aukeaa syvyys. Hahmo on harmaa, murheesta mustaksi muotomme muuttuu. On kuin tyhjä ois povemme, — sieltä kuin sielua puuttuu.

ERÄRETKELLÄ.

Hau, hau, hau... havukko kultainen soi. Hau, hau, hau... heläjää metsän vihreä kirkko, kipinöi kohajava kumpu. Punertaa auringonnousun ihana ruusunumpu. Kuusien kultaiset sormet soittelee virttä. Juhlapukuinen tikka paukuttaa hopiahapsista honkahirttä.

Hau, hau, hau... haastaa havukon helma. Raikas on olla, mieli on kuin sadunkuvitelma. — Kuusten piiloista metsän piikaset tulevat hajatukin, silkissä kukin.

Erämies lumossa istuu ihanan näyn: kultaiset kuontalot vyöttää neitojen päitä, auteren silkki varrelta soluu, solkena tähti tuikkaa, kenkänä kellokukka siintää. Metsä viettää väririkkaita syyshäitä.

Pyrähtää pyy, kohajaa koppelon lento, ropajaa metson siivet sinessä salon. Näkyy auringon noustessa kultainen pääty Tapion vihreän talon.

Töpähti jänönen peläten haukkua »Miran», loikkihe polkua luimussa korvin. Metsä soitteli kaukana vaskisin torvin.

Pau... Kaiku vastas. Hau, hau, hau. Heräsi räkättirastas. Pau, pau... Loikkii tervennä jänönen tuolla. Hau, hau, hau... Teeriä makeasti naurattaa takaliston suolla. Menipäs ehjänä, hukkaan haulikko karjas, suotta ärjäs ämyrin kita. Nousipas sentään pelosta pystyyn »jänisjussin» niskaharjas.

Aurinko hymysi, petäjän lävitse loisti. Pilvien syrjät sulana kultana hohti. Haukku painui kauas, kauas saloja kohti.

Metsän tuvassa tiainen hupina hyppi, joka oksalla kapusi, joka varvulla kiikkui, joka närettä naavasta nyppi, kiipeili kuusissa kaunoisin elein.

Hau, hau, hau... palajaa, palajaa kohti. — Tuskin hengittää tohti. Silmät nuolina havukkoon pälyy. Ei jänö vain älyy. — Töpehti korvat luimussa kohti, töpöhäntä hohti. Pau... Sininen, silkkinen sauhu. Koko korvessa kaikujen pauhu. Kaatui kaunoinen jänö, kuupertui kuolleena juoksija sammalen sekaan.

Potkasi kerran pehmeä tallukka vielä, suukin aukes kauniit talttansa näyttäin. Vaipui uneen juoksija sinisen salon kullassa auringon valon.

KILPAJUOKSU.

Jänö puputtelee varpuaamiaistaan, riekko kahlaa toraisena suota, etsii einettänsä paukkupakkasessa, loikkii kettu salaa ladon luota.

»Pupun» aamiainen kesken jääpi, maistunut ei enää varpukeitto; tuli tuskanhiki palopakkasessa, alkoi hengen eestä tassuin heitto.

Revolla on eine edellänsä, mutta hiton lailla hiippoo mennä, kovin jaksaa jauhoturkki juosta — eihän tupsuhäntä tuo jo lennä!

Molemmat ne samoo samaan suuntaan, kumpainenkin pakoon kuolemataan; jänis kuolee, jos saa kettu kiinni, kettu, jos ei jänistä saa pataan.

LUMISADE.

Pitkin päivää putoelee pumpulia pienin paloin, perhosina liitelevät, keijusina kiitelevät kevein jaloin. Ilman ääntä ihanaiset sadunhenget hankiin hukkuu. Kuusirivit kummallista, valkeata untaan nukkuu. Tuuli tempaa ihanaisen lumitähden irti maasta, alkaa tuossa tuprutella, lemmon lailla lunta laasta. Niin kuin sauhu sakeana tuulenpyörre mennä laukkoo... Kujatiellä vaappuileva vanha eukko ilmaa haukkoo. Tuuli sorvaa kujan suulle kummallisen lumikielen, piirittelee, kierittelee kinoksiinsa porttipielen. Ajaa pihaan vauhkovarsat, valkoharjat ilman lupaa. Siinä pitkin piehtaroiden, hirnahdellen kiertäin tupaa väsyvät ne, astuvat kuin ikäluuskat kujaa myöten, hamuillen ja haukotellen luimukorvin lunta syöden. Tyyntyi viimein villi viima, taivahalle syttyi tähti... Hiiri aamukuutamolla kelkkoinensa korpeen lähti, pihan kautta mennä pilppoi, kartanossa kaikki nukkui... Kinoksessa kissan jäljet — hankipöykkyyn hiiri hukkui.

TALVIYÖ.

Hiljaisuus. Sydänyö kulkee talvisen taivaan alla. Tähtien kylmät kynttilät palaa ilmojen ikkunalla.

Hiljaisuus. Lie kuolema liki, tikari kiiltää yössä. Kuutamon venhe kuolleita soutaa ääneti tähtivyössä.

Hiljaisuus. On kuolema kaunis, valkea vainajain paari. Linnunrataa liukuvi venho, kumottaa kultakaari.

TALVIYÖN HIIHTÄJÄ.

Puut, mitä mietitte, korpi, mitä kohajat yössä! Taivaan tähdet ja kuu — te vain ainoat työssä.

Erämaa nukkuu, oksilla kultaista lunta. Hengittää tuskin kukaan. Kuolleet näkevät unta.

Erämaa nukkuu, tähtöset oksilla palaa. Suksenlatu suhisee lehvien piilossa salaa.

IKUISUUDEN EDESSÄ.

Nyt kaikki suurenee, nyt kaikki kasvaa, vain itse tunnet pieneks tulevasi. Sä heität yltäs valhekuninkuuden ja tuskin sauva tukee askeltasi.

On vuosisadat, samoin ihmisikä, vain ajan rahtu ikuisuuden eessä; ne sekunneiksi muuttuu ajan kelloon ja katoo katumuksen kyyneleessä.

Ei mitään jää, kun tuhatvuotten tunnit lyö kumeasti ikuisuuden laitaan; vain kivi kertoo, haastaa harmaa paasi: täs muinoin paimen etsi laidunmaitaan.

Ja aika hymyää ja tunti kulkee; se kasaa kaiken ylle uutta, uutta... ja paaden alla sielu parahtelee, mi kerran etsi kuolemattomuutta.

UUSI VUOSI.

Elämän ihanin lahja, ah, unhotus, ovesi taaksi kaikki nyt entinen katoaa muuttuen muistojen maaksi. Taukoaa talviyön kello, sen minuutit loppuvat juuri; tähtien kultaiset viisarit pisättää pimeän muuri. Tutkitaan kohtalon tilit ja annetaan arpa sen käteen. — Maailman kaikkeus vapisee valossa tähtien säteen. Aavistaa vain ihminen, kuuntelee vaeltaja vakaa: Tuntemattomat kohtalot tulevat taivaiden takaa, tulevat tuulien lailla ne, kuulemme hiljaisen humun, alku on kuitenkin kaukana, kätkössä tähtien sumun. — Elämän ihanin lahja, ah, unhotus, ovesi taaksi kaikki nyt entinen katoaa muuttuen muistojen maaksi.