III.

Tämä tarina saattaisi loppua kolmeen tosiasiaan, jotka ovat seuraavat.

Laurentius on pestautunut aliupseerina valtakunnan sotajoukkoihin, vieraille maille, ja sen tien kadonnut tietymättömiin. Katriina on noussut suureen kunniaan, koska hän jo nuorella ijällä naitettiin kaupungin pormestarille, ja on neidosta paisunut pulska rouva ja neljän terveen lapsen äiti. Heinrikki-herran haudalla ruusupensas kukkii jo toista kesäänsä.

Niinollen voisi luulla näitten kolmen henkilön kohtaloitten välimatkoillaan osottavan jo vähintään tähtitieteellisiä mittalukuja. Mutta ihmiset, jotka kerran ajassa ovat yhdenkään väkevän tuokion yhteen eläneet, ilmentävät siitä johtuvaa syyn ja seurauksen lakia kukin elämänsä tien etenevissä harppauksissa. Niinpä Katriinaa tuskin ilman edelläkerrottua tapausta olisi niin nuorena naitettu. Tuskin raatimieskään niin levollisena olisi kallistunut turpeen alle. Taasen Laurentiuksen kohdalta on varmaa ettei ilman samaa alkusysäystä hänenkään personansa tällä hetkellä hollantilaisen karavellin päällikkönä seilaisi entistä yliopistokaupunkiaan kohti. — Kahden muinaisen rakastavaisen johtotähdet siis taasen ovat lähentymässä. Tarina tietää kertoa vielä jotain.

Lupakirjan esitettyään ryhtyy kapteeni myymään laivastansa Intian tuotteita ja Hollannin palttinaa, joitten tilalle lastataan turkiksia, talia ja tervaa. Kapteeni pystyy tulkitta puhuttelemaan rahvasta ja vierailemaan säätyläisperheissä, sillä hän taitaa maan kieliä. Tosin tämä taito — samaten kuin arpinen naama — ovat oikeastaan epäilyttäviä ominaisuuksia, mutta voittoisana vastapainona ovat kapteenin verekset tiedot suuresta maailmasta. Ja niin käy että jo kolmannen illan tullessa hänet nähdään kutsuttuna vieraana astuvan sisälle pormestarin taloon, jossa vietetään nimipäiväkemuja.

Jos hitoistakaan aavistettaisiin mitä suunnitelmia kapteeni kallossaan perimmällä hautoo, ei häntä ainakaan kutsuttu olisi. Jo ovelta alkaen hänen silmänsä ja korvansa etsivät talon rouvaa. Mutta tapahtuu niin että odotuksen kultaamassa kohtauksessa tapaa toisensa kaksi ventovierasta.

Ei tiedä rouva huultensa koskaan puristuneen tuon miehen huuliin.

Vaivoin kykenee kapteeni keksimään häiveen entisen Katriinan piirteitä tuossa leveälanteisessa porvarisrouvassa, jonka hyvinvointi tekee vastenmielisen pöhistyneen vaikutuksen ja jonka itsetietoinen äänenkäyttö levittelee kuultaville sisällyksettömiä, pöhöttyneitä sanoja.

Kun entinen Laurentius Gallus illan kuluessa toteaa rouvan teeskentelevän, riitelevän, syövän sokerileipiä, kehuskelevan lapsiaan, ääneen vaativan mieheltään palveluksia, niin hän mielellään vetäytyy yhä syrjemmälle. Sieltäkäsin hän kerran huomaa miten herra pormestari suutelee rouvaansa vasemmalle puolelle kaulaa. Ja vieras nauraa miltei ääneen, sillä siinäkohtaa kaulassa on pieni luomi, jota joku muukin aikoinaan lie huulin koskettanut. Tällä kertaa Laurentius on mielellään vain vieras talossa.

Vanhin tytär, noin kahden-kolmentoista vuotias, on muodoiltaan ja eleiltään pienoisjäljennös entisestä Katriinasta. Laurentius hyväilee nauravin silmin tuota pikkutärkeää tyttöä, tyytyväisenä tuntemattomuutensa turvallisesta välimatkasta. Äitelä haikeus — jostain ijäksi menneestä — joka häneen jo yritti päästä käsiksi, väistyy kuin sumu merituulen edestä. Hän siunaa mielessään raatimiehen muistoa, ja erityisesti raatimiehen turkkeja.

Tuskin tarvinnee mainita että kapteeni heti seuraavana aamuna laivallaan panee työt soimaan. Kun alus viikon kuluttua laitamyötäisessä suuntaa merelle, viipyilee hän myöhään yöhön kannella. Raikas suolan tuoksu paisuttaa sieraimia. Hän hyräilee merimieslaulua, kunnes äkkinäisestä mieleenjuohtumasta poikkeaa kajuuttaansa. Tultuaan sieltä takaisin parraspuulle hän heittää mereen jotain keveää, joka jää laineille keinumaan.

»Se lienee joskus ollut punainen», hymähtää hän.

ONNETTOMUUS

Suuren kaupungin ihmispaljoudessa on Niemiskä häviävän pieni olento. Tuskin kukaan teistä tainnee häntä tuntea, ja vaikea häntä olisi löytää, vaikka osotteenkin saisitte tietää. Asia kun on sillä tavalla ettei hänen ovensa päällä ole mitään lukaalin numeroa eikä asukkaan nimeä.

Mutta jos teillä sattuisi tuttavia olemaan siinä lähistöllä, niin ehkäpä emäntäväen puolella — ainakin pyykkipäivinä — hänen nimeään mainittaisiin, ja mainittaisiin kunnialla. Onhan hän ammatiltaan pyykkerska eli suomalaisittain pesijätär. Ja sen ammattinsa mukana hän on asumaankin joutunut niin peräti piiloiseen paikkaan ettei edes posteljooni mahtaisi häntä hevin keksiä, jos nyt sellaiselle kuin Amalia Niemiselle jotain kirjeen tapaista sattuisi postimiehen pussista liikenemään.

Tuon kivimuurin portista tuosta kun poikkeaa sisälle, ja sitte kun kääntyy vasempaan, niin sieltä pihan nurkkauksesta muuan ovi johtaa pesutupaan, joka on puoliksi maan alle upotettu. Sieltä Niemiskän löytää miltei aina päiväsaikaan, sillä pesutupa kuuluu ikäänkuin toisena huoneena hänen lukaaliinsa. Se on hänen työhuoneensa, ja vasta sen läpi mentyä päästään varsinaiseen asumukseen, joka ei kyllä ole liialla koolla pilattu, eikä valon puolesta ylellinen, mutta laatuunkäypä pesä silti vähäväkiselle eläjälle.

Katsokaapas vain miten siisti se on! Kun pesutuvan märältä asfaltilta nousee kynnysaskelman ylemmäs ja oven aukaisee, niin siinä on heti silmää viihdyttämässä matot lattialla, uutimet akkunassa, pöydällä valkoinen liina, seinillä kukkatapetit, joissa ei tahraa näy. Puhtaudesta Niemiskä pitää. Ja kukkia hän rakastaisi myös, hän kun on maalta kotoisin. Mutta täällä ainaisessa hämärässä kukkaset viettävät niin kituvaa elämää ettei Niemiskä henno sitä nähdä. Senpätakia saavatkin tapetit ja pari paperikukkakimppua pitää huolen hänen salaisen kaipuunsa ylläpidosta.

Toistakymmentä vuotta on jo ajan siipi pyyhkinyt matkaa siitä syyspäivästä, kun punaposkinen maalaistyttö tuli tähän kaupunkiin. Ja vaikka poskien puna on jo aikoja sitte haalistunut, maalainen puheenparsi unohtunut, ja vaikka se tyttö sitte kunniallisesti joutui naimisiinkin, niin kaupunkiin hän ei tunnu oikein koteutuvan, ihme kyllä, sillä tavallisestihan ne, jotka kerran ovat jalkansa asfaltille astuneet ja hatun päähänsä painaneet, ne harvoin enään kaipaavat takaisin rapakkoon ja lehmän häntään. Mutta Niemiskä onkin tavallista vakavampi ja uskollisempi ihminen. Jos hän olisi niin oppinut että hienoa puhetapaa ymmärtäisi, voisi hänen taivaspassiinsa hyvinkin merkitä että hän on tavallista syvätunteisempi luonne.

Tällä kertaa hän taasen häärää pesutuvan höyryssä, valmistamassa muuatta sellaista lumivalkoista pyykkiään, joka rouvien kesken kunnialla mainitaan, mutta josta hän itse suostuu vastaanottamaan vain sen todistuksen että työ on hyvin tehty, ja tekijä palkkansa ansainnut. Hän on uskollinen vähässään, tämä Niemiskä.

Mutta sanoimme että Niemiskä on jo kerinnyt mennä miehelle. Niin on. Siitä merkkipäivästä tuli viime Mikkelinä kuluneeksi neljä vuotta umpeen. Hänen perheensä löydämme sieltä asuinhuoneesta eli kamarista. Kaksi henkeä heitä siellä vain on, mies ja lapsi, ja se mies lullaa makuultaan sitä lasta. Niemisestä, miehestä, on tullut perheen lapsenhoitaja, pakosta on tullut, kun tapaukset kerta ovat niin ikävälle solmulle kiertyneet ettei hän paljon muuhun kykenisikään. Oli hän vielä hääpäivänään pulska mies, ammatiltaan rappari, sellainen, jolle kivitaloja rakennettaessa maksettiin roimasti palkkaa. Mutta kerran vain hänen piti hojeltua telineeltään alas, ja siihen turmaan raukesi miehen puhti. Miehestä tuli loppuiäkseen rampa ja akkansa elätti. Tämä asia olkoon nyt näinikään sanottu suoraan. Siten vain käy tajuttavaksi että putoamisessa katkesi mieheltä muutakin kuin reisiluu ja selkäranka. Siinä katkesi hänen iloinen luontonsa.

Ei tuntisi entistä Niemistä tuossa miehessä, joka sanattomana lojuu vuoteellaan, ja jos päiväkausiin mitä murahtaa, niin kieleltä pelmahtaa katkeruus koko huonekunnan ja koko maanpiirin yli. Tämä maa, jolla ihmiset asuvat, ei ole Niemiselle nykyisin mikään outo käsite. Aikansa kuluksi hän on selaillut läpi kirjan jos toisenkin, mieluimmin sellaisia, joista käy selville miten kierosti järjestetty tämä maalima ylipäätään on. Saiturin ahneudella hän kokoaa kalloonsa kaiken ihmispahuuden ja kohtalon vääryyden, jott’ei mitään jäisi, jota ei voisi kirota. Sellainen maailman ruotiminen kehittää havaintokykyä. Mitään yhtenäistä ajatusjärjestelmää ei Niemisen tiedoilla kylläkään rakenneta, mutta niillä värkätään irtaimia iskulauseita, jotka terävinä puukkoina putoilevat kurjan maailman päälle. Muu maailma ei Niemisen iskulauseista onnekseen mitään tiedä, ja jos tietäisikin, ei taitaisi niistä paljoa piitata, mutta tämän pienen kamarin huonekuntaa ne leikkovat päivin, viikoin ja pitkin vuosin, eniten tietysti Niemistä itseään, joka samojen päivien, viikkojen ja vuosien matkassa on käynyt yhä kärtyisemmäksi. Siitäpä syystä ihmisetkään eivät hänelle enään tuo lasinleikkaustyötä yhtä kernaasti kuin alussa, tapaturman jälkeen, kun hän paremman puutteessa sitä ammattia ryhtyi harjoittamaan. Hän saa häiritsemättä yskiä oman tulikivensä katkussa — ja lullata lasta.

Se lapsi on aikansa kitistyään ratkennut rääkymään. Mutta nyt se jo nukkuu, vesikarpalot poskillaan. Nieminen antaa lullan itsekseen huojahdella loppuun ja katselee vuoteensa reunan yli lasta.

»Kukahan roikale tuotakin tyttöä vielä kerran pitelee ja nukuttelee», murisee hän. Nieminen kun nyt kerta kaikkiaan on sellainen että näkee kaikissa asioissa nurjan puolen päälläpäin.

Nieminen vetää ruhonsa pystyyn sauvojen varaan. Tukka ja parta pörröttävät ruokkoamattomina. Mitäs välittäisi ulkoasustaan katkera mies. Hellät hetkensä on hänelläkin silti, kunhan ei kukaan näe. Niin hän nytkin salavihkaa korjailee lapsen peitettä koko pitkän kotvan, pää kallellaan katselee unessa värähtelevää pientä suuta, jopa silittää poskea, joka on niin sanomattoman pehmeä.

Mutta miehen on jouduttava täyttämään vapaaehtoisia velvollisuuksiaan. Niihin kuuluu tällä hetkellä kahvin keitto, jonka hän helposti kykenee suorittamaan keppiensä varassa. Mustaa ja väkevää hän keittää. Kahvihan on, kuten hyvin tiedetään, toinen köyhän kahdesta ilosta. Ja Nieminen nimittelee nykyisin mielellään itseään köyhäksi, jopa kerjäläiseksi. Eikä ne nimitykset aivan väärään osukkaan, sillä hän aavistaa itse olevansa mieleltään köyhä, hankkiessaan kohtalolleen kevennystä herjaamalla itseään ja muita. Sitäpaitsi köyhä ja kurja, vaivainen ja kerjäläinen, nehän sellaiset sanat ovat uskonnollisten lauseparsien nojalla jo ammoisista ajoista kasvaneet yhdeksi käsitteeksi. Nieminen taasen on luettava uskovaisiin, vaikka omalla nurjalla tavallaan. Hän uskoo pahuuteen ja onnettomuuteen.

»Hei, puhtauden paimenet vaivaisen pöytään!» huutaa hän nytkin, kepillään seinään jyskyttäen.

Siitä melusta lapsi tietysti herää ja alkaa kitistä. Nieminen luimistelee sitä ynseänä, eikä huoli lepytellä, heittäytyyhän vain sänkyynsä, ryhtyen kiivaasti soudattamaan kätkyttä, niin että tyttö vierähtelee laidasta laitaan.

Niitä puhtauden paimenia tulee pesutuvasta kaksi kappaletta, Niemiskä ja apuihminen, molemmilla kädet kyynärpäitä myöten paljaina ja punasina kuin rantaharakan koivet.

»Voi tokkiinsa, miten — —», hätäilee Niemiskä lapsensa puolesta, mutta jättää lauseen kesken, jottei ärsyttäisi muutenkin kylliksi kiusattua miestä. Sensijaan hän puhelee vain että älähän nyt, kun minäkin koetan. Amalia ottaa lapsen syliinsä ja valmistaa sille pullakahvia, leperrellen samalla sellaista äitien puutaheinää, jossa sanat ovat sivuasia ja hellä sävy päätekijänä. Hän liottaa pullaa kuumassa kahvissa, puhaltelee lusikkaan, maistaa itse ensin lusikan kärjestä, ja antaa sitten lapselle.

»Yvää, yvää», sanoo tämä, läiskäyttäen kämmenellään lusikkaan, joka loppusisältöineen sinkoaa permannolle.

»Hyvääpä näkyy olevan, kun torakoillekkin tarjotaan», murahtaa Nieminen sängystään, vaikkei heidän asumuksessaan tiettävästi ole torakoita nähty sen jälkeen, kun eukko ne sieltä keisarinviheriällä hävitti sukupuuttoon. Mutta Nieminen on nyt kertakaikkiaan sellainen räähkäsuinen, joksi onnettomuus on hänet tehnyt. Ja oman osansa mukaanpa täällä maailmassa enimmät taitavat sanojensa sävyn asettaa, miksei sitte tällainen Nieminen.

Mutta kesken kaiken sattuvat jotkut kohtalot maailmassa kiertymään niin että Niemiselle ilmestyy työtä. Kuuluu pihan puolelta että muks, rräts, muks, rräts, ja laseja putoilee helisten pihakiville. Miina, se apuihminen, tietää pian sanoa että lasisade tulee Axelssonin herrassöötingin ikkunoista.

»Voi hyvä isä tokkiinsa, taasko siellä tapellaan», päivittelee Niemiskä.

»Kyllähän siitä elämästä on siivous kaukana», vakuuttaa mies, tyytyväisenä muitten pahuudesta ja tyytyväisenä siitä että nyt taisi tulla työtä. Hän käskee eukkonsa käydä laskemassa vain että montako ruutua.

Kolmesta tupla-akkunasta kuuluu olevan lasit pihalla. Nieminen järkeilee äskeisen jatkoksi: »eihän se järin siivoa elämänlaatua ole, mutta milläs klasimestarit eläisivät, ellei kukaan mitään särje». Hän viheltelee, mittaillen vähäisiä lasivarastojaan. Näkee kyllä ettei itse rampautumisesta ole sikeytynyt kaikki hänen katkeruutensa, vaan myöskin rampauden seurauksesta: työkyvyttömyydestä ja sen aiheuttamasta häpeäntunteesta. Miehen rakkausanti ilmenee työnä eikä lapsenhoitona. Sen Nieminen jotenkuten hämärästi vaistoaa. Pakollinen laiskuus on hänessä kohdistettu väärään mieheen. Joku toinen antaisi muitta mutkitta akkansa raataa. Nieminen kärsii siitä. Mutta nyt hän, sauvansa varassa laahaten, touhuaa ja mittailee. Kun Axelssonin piika tulee kysymään voiko hän heti laittaa niin ja niin monta ruutua, on hänellä vastaus valmiina: »Kyllä. Tuokaa tänne vain.» Ja vastaukseen sisältyy samalla tieto siitä että lasi riittää, kun omista sisäakkunoista nylkee ruudut tähän tarpeeseen.

Niin tuodaan Axelssonilta akkunat. Herra ja rouva siellä olivat tällä kertaa tapelleet. Rouva sai lopuksi raivokohtauksen ja pirstoi sen, mihin kädet ylettyivät. Nyt rouvaa lääkitään kääreillä ja valerianalla. Nieminen lääkitsee hänen akkunoitaan, nyhtäen niistä aluksi pois kittiä ja lasin jätteitä. Siinä touhussa hän unohtaa eukkonsa, kahvikuppinsa ja lapsensa. No, eukko ei siitä unohtamisesta kärsi, peseehän vain pyykkiään, jotta oven takaa hyrske kuuluu. Kahvi jo kärsii enemmän, se jäähtyy kupissaan, ja kerma hyhmettyy sen pinnalle vaaleaksi kuoreksi. Mutta lapsi, joka on jäänyt omiin hoteisiinsa, alkaa taaperrella ympäriinsä ja tutkistella niitä kiiltäviä esineitä, joita lattialle on pirahdellut. Ja mihin lapsen kynnet yltävät, sen on välttämättömästi vaellettava suuhun.

Kun Niemisen pieni tyttö alkaa valittaa, ei sitä isä tälläkertaa kuule. Aili saa rääkyä ja kakistella aikansa, ennenkuin äiti ilmestyy oveen, kädet saippuassa. Mutta äidin sydän käsittää nopeasti tilanteen. Ja tuskin kissa loikkaa sukkelammin hiiren niskaan kuin Niemiskä on pyyhkäissyt liiat saippuat käsistään hameensa liepeisiin ja karannut Ailiinsa käsiksi.

Siitä syntyy kirkuna ja meteli sellainen, jota Niemisen asumuksessa ei vielä ennen ole nähty ei kuultu. Lapselta tihkuu verta suusta. Se valittaa ja oksentelee. Äiti koettaa kaivella sormellaan sen suusta lasia pois. Nieminen itse yrittää hänkin hätään, mutta unohtaa tietysti sauvansa ja rojahtaa lattialle pitkäkseen. Apumuija, tultuaan sisään, saa nähdä kaikki kolme rähmällään lattialla. Lapsi huutaa, Niemiskä uikuttaa ja vinkuu, ja Nieminen itse karjuu kuin rantapiru — häneltä on menossa ainoa lapsi. Sitä tapausta hän lienee kyllä joskus toivotellut onnettomuutensa kukkuraksi, mutta nyt, kun se on hänen edessään tarjolla, ottaa sydän vihdoinkin suunvuoron ja valittaa huutamalla. Mies näkee jonkinlaisena sisäisenä näkynä tämän kärsimyshuoneensa, puhtaana ja kirkkaana, sillä kaksi aurinkoa valaisee sitä: toinen on toimelias, kärsivällinen vaimo, toinen kirkassilmäinen lapsi, joka sanoo: ijä, ota tyliin. Tästä kaikesta hän on osoittanut kiitollisuuttaan vain tökeröllä ivalla ja pistopuheilla, jotka ovat työntäneet työnantajatkin hänen oveltaan takaisin.

Ei ole ihme, jos Nieminen ei kykene auttamaan nyt, kun apua tarvittaisiin. Ja Niemiskä, joka äitinä on ikäänkuin yhtä lihaa lapsen kanssa, kärsii sen mukana yhteistä avutonta tuskaa. Kaivelemalla pienokaisen suuta hän vain pahentaa tilannetta, sillä se lasinpala, jonka lapsi on niellyt, ei ole hänen sormillaan poistettavissa. Vain apumuijalle välähtää päähän että Axelssonille sanottiin äsken soitetun lääkäriä, ja hän säntää sinne apua hakemaan. Akkunasta näkyy miten hän juoksee. Luulisi aivan kuulevansa märkien hameenhelmojen läiskinän sääriä vasten.

Lääkäri tulee heti, päätellen että ammatin velvollisuus vetää enemmän lapsen luo, joka on niellyt lasia, kuin kiukkuisen rouvan luo, joka ehdoin tahdoin on käsiään naarmuttanut. Koukkupäisillä pinseteillä, jotka hänellä rouvan ruokkoamista varten oli mukana, vetää hän nyt palan lasia pois syvältä Niemisten Ailin kurkusta. Mutta hänkään ei tiedä sanoa oliko se siru ainoa, mitä lapsi oli kerinnyt niellä.

Pelottava hiljaisuus humisee Niemisen pienessä keittiökamarissa, kun lääkäri pohtii asiaa. Mies lattialla on kohonnut istualleen pöydän jalan varaan, jota hän molemmin käsin puristaa niin että rystyset ovat valkeina. Hän tuijottaa seinään edessään. Tapetissa on sellainen tuttu vaaleanpunainen kukka, ja sitä hän katsoo kuin toivon siementä. Niemiskä itkee tuolilla, silitellen lapsen mekkoa sylissään.

»Kaiken varalta», sanoo lääkäri, »kaiken varalta on parasta että lapsi viedään sairaalaan».

»Sai — —» toistaa Niemiskä, jaksamatta lausua sanaa loppuun. Sillä sanalla on Niemisten perheessä onnettomuuden kaiku. Se on melkein pahempi kuin kuolema, sillä se sulkee uhrinsa kivisten seinien sisään, joiden takaa ei odottavalle omaiselle kantaudu muita kuin murheen viestejä.

Sairaalaan on lapsi kuitenkin vietävä, niin vakuuttaa lääkäri. Siellä saadaan nopeimmin varmuus tähän asiaan, ja, jos tarvitaan, paras hoito. Niemiskä katsoo mieheensä ja vavahtaa. Hän ei uskalla jättää miestä yksin nyt — se tuijottaa eteensä samalla tavoin kuin kerran sairaalasta päästyään, ennen sitä pahaa yritystään, jonka vain Amalia tietää. Niemiskä on taasen järkensä valtias.

»Tohtori saa viedä Ailin itse mihin haluttaa», sanoo hän, »Miina muuttaa kuivat vaatteet päälleen ja tulee mukaan kuulemaan.»

Lääkäri katsoo ihmeissään Niemiskää, jonka mielentilassa on tapahtunut näin äkillinen muutos. Kenties hän ymmärtää asian, mutta mitään ei hän ainakaan kysy.

Sellainen on pikku Ailin lähtö ensi kerran pois kotoaan. Lääkäri antaa sille jotain nukuttavaa ainetta, ja sitte he menevät. Niemiskä katsoo akkunasta perään. Miina juoksee väärillä säärillään edeltä hakemaan ajuria. Lääkäri kantaa itse Ailia yli pihan, jossa ryhmä alakerran eukkoja tunkeilee hänen ympärilleen. Sitte katoaa Aili porttiholviin, sitte ties minne.

»Amalia», kuiskaa Nieminen lattialta, »kuoleeko se?»

»Eikä kuole», vastaa vaimo. »Lapsikaan ei niele kahta lasinpalasta perätysten.»

Nieminen miettii kauan äänettömänä. Sitte hän sanoo:

»Jos se kuolisi, niin sitte me vasta oltaisi köyhiä.»

»Niin, sitte vasta», myöntää toinen.

Näin he haastelevat. Varhain joutunut syyspimeä hunnuttaa huoneen läpinäkymättömäksi. Siellä pimeässä käyvät Niemiset tiliä itsensä kanssa. Taasen kuuluu miehen ääni:

»Mutta olisihan meitä sittenkin vielä kaksi.» Hetken perästä hän lisää: »Miksi sinä jäit tänne?»

Vastausta ei kuulu.

»Amalia!»

»No.»

»Tule tänne. Minusta on niin kummaa että sinä olet jaksanut minun kanssani elää. Tule nyt ja sytytä valo.»

Kun sähkö välähtää palamaan, katsovat he toisiaan silmiin. Nieminen sivelee vaimonsa karkeata kättä, joka on veden imemillä poimuilla, niinkuin pyykkärin käsi ainakin.

»Sinä olet tehnyt paljon työtä», sanoo mies.

Samassa kuuluu kolinaa pesutuvasta. Miina tulee touhukkaana sisälle. Hänen pienet silmänsä vilkkuvat iloisesti kahden puolen pystyä nenää.

»Minä otin avaimen pois pyykkituvan ovelta, etteivät akat pääse tänne hölöttämään. Ja nyt on sitte Ailin kurkku lääkitty. Siellä oli iso haava, mutta muuta vikaa ei löytynyt. Huomenillalla saa käydä hakemassa kotia.

Nieminen poimii hymyillen lasin siruja lattialta. Vietyään ne pesään hän tuumii:

»Jos lämmitettäisi tuo kahvi uudelleen, niin rupean sitte ja yötä myöten sivallan nuo lasit valmiiksi. Minusta tuntuu ettei Axelssonin herrassöötinki ole niinkään onnellinen mies kuin yks klasimestari Nieminen.»

ÄITI

»Kuunteletkos sinä Kalle?»

»Tietysti minä kuuntelen», jorahuttaa Kalle laiskasti, hätääntymättä, vaikka kuuntelemisen asemasta onkin otsa kurtussa pohtinut että kun tänä iltana ruvetaan rosvosille, niin mihinkäs mennään. Kolkkoon todellisuuteen hän herää vasta äitinsä kysymyksen kuultuaan.

Tilanteen selvittämiseksi mainittakoon että Kalle makailee seljällään sängynkannella, silmät kiinni ja kämmenet pään alla. Kallen äiti taas lukee pojalleen ääneen hyvin rikkinäistä kirjaa.

Kun äiti on saanut vastauksen kysymykseensä, jatkaa hän lukemista. Ja Kalle jatkaa kuuntelemistansa.

Mitäkö äiti lukee? Lukeehan vain Kallen ruotsinläksyä, kirja polvilla, ja oikean käden koukkuisella etusormella seuraten kirjaimia. Vasemmalla kädellään hän hämmentää puuropataa. Ei ole äidin varsin helppoa saada selvää oudon kielen oudoista kirjaimista, eivätkä tainne sanatkaan hänen suustaan aivan oikein päin tulla ulos. Mutta eihän muutakaan keinoa ole. Viimeisen lapsensa tahtoo äiti kouluttaa herraksi vaikka väkisin. Vanhempia veljiä ja sisaria on jo kutakin kohdastaan koetettu kouluissa pitää, vaikka huonolla tuloksella. Toinen pojista on nyt postiljoonina, sellaisena puoliherrana, toinen merillä. Tytöistä kulkee yksi päivisin tehtaassa, yksi ompelemassa, yksi tarjoilee hotellissa; ja iltaisin häviävät kaikki kolme ties minne. Kotona piipahtavat vain häthätää palan haukkaamassa, piippaamassa, maalaamassa, röyhellyksiä päällensä laittamassa.

»Enhän osannut heitä oikein opastaa niissä monenkaltaisissa luvuissa. Vaikka kyllähän syöttää ja passata koetin.»

Niin huokaa äiti itsekseen. Monena unettomana yönä, kun kolotus väkisin valveilla pitää, on hän kapinoinut Jumalaa vastaan, joka ei ollut antanut hänen itsensä oppia saada, jotta olisi omille lapsiraukoilleen voinut opastusta jakaa. Vierasta oli pakko apuna pitää. Mutta eihän vieraan läksyttäjän ohjaus ja neuvo saata olla samaa kuin oman äidin. Ei sovi ihmetellä, jos lapsilta lukuhalu näivettyi alkuunsa.

Äiti niistää turauttaa esiliinansa kulmaan, ja pyyhkii sitte samaan esineeseen hikeä kasvoiltaan.

»Nyt minä taasen alotan alusta. Kuunteletkos sinä Kalle?»

Kun ei vastausta kuuluu, köpittää äiti katsomaan että nukahtikos se nyt kesken kaiken.

»Liian paljon taisin sille raukalle lukea yhtäpainoa. Väsyyhän se, lapsi», ajattelee äidin sydän.

Mutta sänky on tyhjä. Äidin lukiessa on Kalle pujahtanut tiehensä.

»Voi hyvä Isä sentään, miten tämänkin Kallen opintien käynee», vaikertaa äiti.

Toisesta sängystä kuuluu silloin karkea rykäisy, ja sitä seuraa vaatimus: »Mitäs siinä mariset. Laita mulle vähäsen suolapalaa ja sahtia.» Isä siellä heräilee kohmelostaan. Hän ruiskauttaa syljen lattialle ja jatkaa miettiväisenä: »Pitäisi kai tästä lähteä ajoon, kun tuli luvattua Kituperän kauppiaalle ne laatikot asemalta.»

Päivä kuluu. Kallea ei näy ei kuulu. Äiti ajattelee että jokohan se äkäysi ja meni aamupalatta kouluun. Niinhän jokainen äiti aina lapsensa toimet parhain päin selittää, siihen asti, kun viesti maailmalta todistaa toista. Ja sillekkin viestille on vastarinta tarjolla, vaikka valetta pistäen, ellei muu auta.

Nyt, päivän päästyä puolille, törmää ovesta naapurin Janne, tärkeän näköisenä kuin virkamies, lasketellen sellaista papatusta että rehtori lähetti minut, sanoo, kuulostamaan mikä sitä Kallea taasen vaivaa, kun ei tule kouluun.

»Kyllä se on sairaana», laskettaa äiti vastaan. »Sellaista mitä lie vattatautia. Nytkin pistäysi näet ulkona käymään. Sano rehtorillesi jotta sairaana on vattastaan sairaana.»

Tunnit kuluvat hitaasti, ainakin äidin mielestä, sillä touhujensa lomassa hän vähäväliä totisena vilkaisee kellon viisariin. Tulee muu perhe töistään. Tytöt haukkaavat palansa, hälisevät, kikattavat, riitelevät peilistä, ja häviävät taasen kuin tuli kantapäissä. Isä liivisillään nojailee pöytään, kanisteri ja Armiro-laatikko tovereinaan. Kahviplöröjä siinä mies rakentelee muka päänsä parannukseksi. Hänen elämänsä on näivettynyt omaan harmauteensa, eikä hän laimean ajurintyönsä lisäksi viitsi puuttua huoneenhallitukseen muuten kuin kanisterin virkistämänä. Sen avulla hän kenties itsekseen hetkiseksi korjailee mielikuvaansa rapistuvasta muijasta ja seisaalleen hajoavista huonekaluista. Mutta samalla hän komentelee ja marisee kuin juonikas lapsi, kunnes lopuksi kaivaa arkustaan kovaäänisen kornettitorven ja töryyttää sillä väsyksiinsä asti marssien katkelmia ja tanssirenkutuksia, mitä sattuu muistamaan. Onhan hän aikoinaan puhaltanut kornettia palokunnan torviseitsikossa.

Tunnelma ei ole vielä likikään kiivennyt torviasteelle, pysytteleehän vain sellaisena murjotuksena, ärhentelyn silloin tällöin katkomana. Tympeä kyllästyminen koko elämän menoon tarttuu vähitellen miehestä vaimoon. Isä on haukuskellut kyllikseen jälkeläisiään, kaikkia yhdessä ja kutakin erikseen. Äiti on heitä kykynsä mukaan koettanut puolustella ja palvella miestä, jottei tämä lähtisi kaupungille seuraa etsimään. Nyt ollaan hiljaa ja odotetaan että vieläkö tästä ennen maatamenoa paisuu ankarampaa jytinää. Kallekin kun yhä viipyy tietymättömissä. Isä on jo uhkaillut panna hänet suutarin oppiin, ennenkuin tuo kerkiää vanhempien sisarustensa tavoin kehkeytyä sellaiseksi puoliherraksi, josta ei ole iloa muille kuin kerran haudankaivajalle ja lähtövirren veisaajalle.

Äiti on päivän kidutuksesta hermostunut, kun hän, viimeiset astiat kuivattuaan, lähtee viemään vesisankoa ulos pienen puutarhansa kukkasille ja marjapensaille. Illansuun hämärässä tuikuttaa kattojen päällä muutama syystähti. Niitten ylhäinen katse pusertaa hänen silmistään illan pitkän salatut raivon kyyneleet.

Mutta puutarhassa on jotakin outoa tekeillä. Korkean lankkuaidan yli tipahtelee sinne poikia kuin muurahaisia. Siinäpä on nyt katupoikien joukkue tulossa tämänkin talon ryytimaata puhdistamaan.

»Äläpäs kun miltei selvällä päivällä tullaan raastamaan», hokee äiti, sieppaa luudanvarren kouraansa ja juoksee omaansa puolustamaan. Vikkelät pojat vilahtavat pakoon mikä porttia kohti mikä aidan yli takaisin. Niistä, jotka aidan yli pyrkivät, ehtii äiti toki muutamaa sivaltaa luudanvarrella reiteen niin että se pahus älähtäen putoaa toiselle puolen. Äidin sydänalaa riipaisee oudosti sellainen tuhoteko, mutta kiihdyksissään hän kolistaa aitaan ja uhittelee:

»Tulkaapas vastakin! Makkarat lyön kinttuun jokaiselle.»

Niin sai äiti purkaa sydämensä. Isä tuuttaa jo sisällä torvellaan, ja tyyntyy hänkin. Iltapalan saavat vanhukset nauttia kahdenkesken. Äiti käy vielä juottamassa hevosen, Sitte molemmat paneutuvat levolle. Avain ulkoportaan alla odottaa yöjuoksusta palaavaa nuorta polvea, Kalleakin, joka harvoin toki näin myöhään viipyy. Mutta yöllä, kun äiti nousee, tarkastaakseen salavihkaa pesuettaan, on Kallekin jo ilmestynyt tilalleen, ja näytti sikeästi nukkuvan.

Seuraavana aamuna Kalle väittää päätänsä särkevän, eikä ajamallakaan lähde kouluun.

»Särkee minunkin päätäni», ärähtää isä, »mutta sittenkin minun on, hoh-hoijaa, tästä kaiketi kohtapuoliin lähdettävä ajoon, kun tuli luvattua — — niin, mitäs peijakasta minä sille Kituperän kauppiaalle lupasin?»

Tarjoilijatar veistelee: »No tietysti lupasit sen sillinhirttäjän kuskata kaikkien suolasillien ja hevosmakkarain kutupaikalle.»

Sellaista se on jokikinen päivä. Ja päiviä on vielä monta edessäpäin. Eikä äiti uskalla ajatella että ne kaikki kerran kunnialla päästäisi päähän asti. Kaikkien näitten näykkijäin välimiehenä ja palvelijana alottaa hän pienellä pelolla jokaisen uuden päivän, ja huokaa helpotuksesta kun sekin on päähän päästy. Se tässä vain on ikävintä, että tenavat oppivat yhä suulaammiksi ja häijymmiksi, kuta nuorempia ovat. Kallea, kuopustaan, koettaa äiti epätoivon antamalla kestävyydellä suojella ympäristönsä raakuudelta ja kurkoittaa häntä paremmille päiville. Ensimmäisiä lapsiaan kouluun viedessään hän kuvitteli vain johtaa heidät »herruuden» keveään työhön ja leveään leipään. Nyt nyt hän on sydänjuuriaan myöten katkera koko herruudelle, joka ei tahdo hänen lapsiaan ottaa vastaan. Mutta hän alkaa myöskin hämärästi aavistella että »siellä porvarien puolella» saattaisi olla tarjolla jotain jalompaakin kuin aineellista hyvinvointia, jotain sellaista, joka kokonaan puuttuu hänen oman pesueensa näköpiiristä. Ja sentakia hän monin kerroin kasvaneella innolla koettaa työntää kuopuksensa tästä piiristä, joka häntä masentaa, sinne, jota hän vihaa.

Koko aamun hän syrjäsilmällä tarkkaa Kallensa vointia ja ilmeitä. Kun Kalle pistäytyy pystyssä, huomaa äiti hänen ontuvan vasenta jalkaansa. Äidin päässä välähtää ajatus.

»Voi Kalle parka, sinuako minä löin, sinuako minä, sinuako —?» kitisee hän.

Hän tempaisee peitot Kallen päältä kauas lattialle. Hän aukaisee pojan alushousut, vaikka tämä putkistelee vastaan. Aivan niin! Vasemmassa reidessä paistaa suuri mustanpuhuva läiskä, reunoiltaan sinipunertavana ja vihertävänä. Kun hätääntynyt tutkija sitä koskettelee, karjuu poika tuskasta. Äiti häärää tolkuttomasti, oikutellen itsekseen. Hänen ryhtinsä ja äänensä muistuttaa piiskattua koiraa.

»Voi, voi, minua hullua äitiä, kun omaa lastani löin. Onko vielä kuultu, että järjetön luontokappalekkaan tällä tavoin pentuaan pitelisi. Eihän siitä vain liene luu poikki? Kalle parka, mikset sanonut että älä lyö, äiti, minähän se olen.»

Saatuaan selville ettei toki luu ole vialla, rupeaa äiti hakemaan voiteita. Ensin hän löytää tervapytyn ja sivelee sen sisällöllä mustelmaa. Sitte hän penkoo tyttäriensä laatikoista kaikki mahdolliset ihosalvat ja puuterit, arvellen että kun niillä kaikilla summassa voitelee, niin tottakai niistä joku auttaa. Lopuksi hän sieppaa isän kanisterin, kolauttaa siitä vahvan annoksen pyyheriepuun ja sovittelee rievun hauteeksi kaikkien voiteitten päälle.

Tämä on tapahtunut niin sukkelasti ettei mies kerkiä varjella aarrettaan. Mutta nyt liikahtaa harteva mies. Astelee silmät verestäen äitiä ja poikaa kohti:

»Vai minun pirtuni vielä sille herralle! Minä sinulle näytän kukakäskiä, saakeli soikoon.»

Äidin mitta on kerrankin täysi, niin täysi ettei sinne enään mahdu tätä pisaraa. Hänen päässään luhistuu jotain, ikäänkuin siellä aukeaisi patoja, ja niitten läpi ajatusvirrat oudosti pulpahtelisivat esille, yhtyen selviksi johtopäätöksiksi. Äiti ajattelee ensi kerran. Hän tuntee sen itse, ja sen huimaava tunto sysää hänessä liikkeelle aavistamattomia voimia. Juuri kun mies aikoo kouraista häneen kiinni, iskee hän kaikki kymmenen sormeaan tämän pörröiseen tukkaan. Kuuluu vain hiljainen ähkynä, kun hän pöllyttää uhrinsa saivaristoa. Ällistyneenä peräytyy tämä seinää vasten. Siinä äiti, kasvot tummanpuhuvina, syytää hänelle vasten silmiä sanat:

»Ja sinä tässä vielä kukkoilet, laiskuri, etten pahemmin sano. Sinä tässä mullistelet silmiäsi ja haukut omia lapsiasi. Mutta mitä sinä teet? Mitä esimerkkiä sinä näytät tenavillesi? Mikä on sinun kunniasi? Häh? Sellainen typerys ja sika sinä olet että tämän katon alla jokainen nauraa sinulle vasten partaa. Kenen tässä on syy että kaikki on hunningolla? Oletko sinä koskaan marisematta tehnyt työtä? Oletko sinä koskaan patistanut mukuloitasi kiinteään työhön ja heitä kunniallisesti nuhteessa pitänyt? Eikö se ole isän ja miehen tehtävä, häh, jottei kaikki raukea tyhjäksi. Sano, eikö se ole sinun tehtäväsi talossa? Minähän pystyn vain palvelemaan ja teille kaikille määrättömästi tuntoni pehmeyttä jakamaan. Mutta se vaikuttaa pahasti, minä tiedän sen nyt, jollei mies älyä tehdä sitä hyväksi.»

Mies kuuntelee saarnaa suu auki. Kun puhetulva on loppunut, loksahuttaa hän leukansa kiinni. Tulee pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa kumpikin näyttää itsekseen hämmästelevän äskeistä outoa kohtausta, enemmän ehkä äiti, sillä hän on nähnyt harvinaisen näyn: pilkahduksen omaa itseään kohtalon kirjan avonaisella lehdellä.

MESTARI AMBROSIUKSEN VOIMAHOUSUT

Kun kristikansan jono kirkon ovista lähtee polvehtimaan pienen kaupungin kaduille, nähdään joukossa maalarimestari Peurakin perheineen. Mestari astelee edellä ja perhe perässä. Mutta saattaisi tuo järjestys päinvastainenkin olla, jollei perhe itse pitäisi huolta järjestyksestä, vieläpä siitä että pää on tullut mukaan.

Hiljukainen Ambrosius Peura ei nimittäin hätäile lähdöllään. Vielä lähtövirren kaiuttua loppuun hän lempeillä sinisilmillään katselee eteensä ilmaan, aivankuin näkisi virren siinä hiljakseen häipyvän ja liihottelevan Jumalan tykö. Punaposkisena ja puhtaana Ambrosius eli Amppo näkee näkyjään, nyökäyttää päätään, sipaisee pitkää tukkaansa ja painautuu kotitaipaleelle hänkin. Mutta on aina se vaara tarjolla että Amppo unohtuu penkkiinsä kokonaan. Sentakia on perhe hänelle hyvin tarpeen, se nyhjäisee häntä kunnioittavasti käsipuolesta ja herättää hänet todellisuuteen, niin, herättää senverran kuin voi, sillä mestari Peura ei liene vielä koskaan täydellisesti todellisuuteen herännyt, vaikka alotteleiksen tässä ajallisessa elämässä jo viidettä vuosikymmentään. Amppo on herännyt toisella tapaa, sisällisessä eli hengellisessä merkityksessä. Ja kummallinen on tämä maailma — vaikka se toisinaan pilkkaa Amppoa että hän on koko mies kuin nukkuneen rukous, niin kernaasti toki myönnetään että hän on herännyt mies. Mutta se on tietysti sanottu vain hengellisessä merkityksessä. Maailmassa on kaksi merkitystä, hengellinen merkitys ja aineellinen merkitys. Amppo tunnustaa vain edellisen, joten hänellä ei oikeastaan olisikaan todellisuuden kanssa mitään tekemistä, jos todellisuus puolestaan malttaisi pysyä hänestä erillään. Mutta sepä ei aina malta pysyä.

Nytkin, tällä hetkellä, kun Ampon ajallinen tomumaja astelee kadun mukulakivillä, niin hengellisessä merkityksessä hän liihottelee monta virstaa kadun ja koko maanpinnan yläpuolella, sielunsa silmillä tapaillen taivaan päärlyporttia, jonne kohisten vyöryy sisälle se äsken veisattu virsi. Mestarin ajallista olemusta seuraa kahden askeleen välimatkalla hänen ennenmainittu perheensä. Perheen katse johtaa valkoiseen nenäliinaan käärityn virsikirjan yli maata kohti, kahden askelenhan päähän, jossa mestarin pyhäsaappaitten kannat vilahtelevat, tallaten tomuista katua ja sen kivien lomissa vihottavia ruohontupsuja. Tässä olotilassa on Ampon ja hänen perheensä välillä kahta askelta paljoa suurempi ero, kerrassaan syvällinen ristiriita, sillä perheen sisäinen silmä näkee päärlyportin asemesta edessään vain puurokupin, jonka toimelias vaimo on kirkon ajaksi asettanut uuniin hautumaan. Sen kupposen ääreen he kyllä molemmat hetken päästä istahtavat ravitsemaan ruumistaan, toinen toisella toinen toisella puolen pöytää. Mutta ruokaluvun päälle työntyy mestari kamariinsa, josta pian alkaa astioita tiskaavan perheen korviin kuulua virsikanteleen yksitoikkoinen sävel. Perhe saa painautua omaan kamariinsa katselemaan metsän morsianta, joka akkunalla levittelee valkoisia kukkiaan, puhtaita kuin enkelien hamoset. Ampon kamariin ei perheen ole tarvis asiatta mennä, sillä siellä, nurkkakaapin oven takana, pitävät vahtia mestarin voimahousut, joitten takamuksiin on maalattu kellotaulun kuva, viisarit kymmentä yli kaksitoista yöllä. Niissä housuissa asustaa Ampon kotoinen mahti, ja perhe pitää kyllä varansa ettei mainitun vaatekappaleen tarvitse vartavasten muistuttaa olemassaoloaan.

Peuran talon huoneenhallitus on kerta kaikkiaan justiisa niin järjestetty että Amppo asuu omaa kamariaan ja muu perhe omaansa. Amppo tekee ihmisille maalaustöitä, ja saa siitä rahaa, mutta tienestinsä hän kernaasti luovuttaa emännälleen, jonka käsissä ne muuttuvat ruuaksi, juomaksi ja vaatetukseksi, ylipäätään sellaisiksi välttämättömiksi välikeinoiksi, joilla molempien syntisäkkiä ylläpidetään täällä kiusausten ja koettelemusten taipaleella. Molempien, niin, sillä useampia henkilöitä ei Peuran talouteen kuulukkaan, ei nyt eikä vastaisuudessa, mikäli ei joskus joku kisälli asu talossa ja nautitse ravintoaan yhteisestä pöydästä. Mutta se ei tapahdu usein, koska mestari Peura ei mielisuosiolla kuuntele kisällien ruokottomuuksia eikä halusta katsele heidän ahmattia syöntiään, joka ei todista muusta kuin vatsan ja mammonan orjuudesta. Enimmät ihmiset, etenkin nuoret, nehän ovat sellaisia epäjumalain palvelijoita. Kuka palvelee mahaansa kuka muutenkin tuota lihallista olemustaan.

Eipä silti ettei Amppokin tuntisi Pahan houkutukset, mutta hän kokee ne nöyrästi sanan avulla torjua, ja monta on jo torjunutkin, kuten esimerkiksi tämän aviollisen yhdessäolon houkutukset. Siitä asiasta oli kyllä aikoinaan kehkeytyä sovittamaton ristiriita Ampon ja hänen emäntänsä välille. Mutta siinä suhteessa he ovat hyvän kilvoituksen kilvoitelleet, ja he soutelevat kumpainenkin omilla haapioillaan tyynesti elämänsä iltaa kohti. Voitettu kilvoitus jätti näkyväksi muistokseen vain Ampon nurkkakaappiin kätketyn salaperäisen vaatekappaleen.

Onhan ollut aika sellainenkin ettei Ampolla vielä ollut nimissään omaa perettä. Kuinkas muuten, sillä kukapa tänne maailmaan lie syntynyt valmis emäntä kainalossaan. Perhehtyminen sinänsä jo kiertyy kunkin ihmiseläjän kohdalta melko mutkikkaaksi tapahtumaksi. Ja siitä on vielä pitkä loikkaus voimahousuihin.

Ampon kohdalta ne asiat ovat selvinneet näinikään. Annas kun muistelen.

Lienee tänä päivänä pian kymmenen vuotta vierähtänyt umpeen siitä kun Ampon ainoa sisar muutti ajasta iäisyyteen. Mestarin ajallista vaellusta sen tapahtuman seuraukset vaikeuttivat tavalla, jota ei edeltäkäsin olisi kyennyt aavistamaan. Maahanpaniaisten jälkeen Amppo kyllä täytti työnsä velvollisuudet niinkuin ennenkin. Olihan hän maalarimestarin poika. Pienestä ressusta asti oli hän väripyttyä sekotellut ja pensseliä heilutellut. Kyllä hän ammatin osasi.

Paljaalla ammatin taitamisella ei kuitenkaan pitkälle potkita, ei semminkään jos on saanut osakseen sellaisen herkän sielun kuin Ampolle kertakaikkiaan oli annettu. Kyllä hän odotteli verstaassaan päivän jos toisenkin, mutta töitäpä ei kuulunut. Eivät näkyneet ihmiset tarvitsevan väriä mööpeleihinsä eikä talojensa seiniin. Ja oikeastaan, tuumiskeli Amppo, siten onkin parempi, sillä tämä maalarin ammatti, kun sitä pyyteettömästi ajattelee, ei ole muuta kuin lähimmäistensä synnillisen himon palvelemista, kun alati pitää auttaa öykkäreitä komeilemaan että kenen tavara eniten kiiltää ja välkkyy.

Niitä asioita Amppo kaiketi yhä mietiskeli ollessaan tirehtörskä Melanterin salihuonetta tapiseeraamassa, ja kun kysyttiin että mitäs se mestari taasen haaveilee. Martta, emäntäpiika, se ohi hulmutessaan sillä tavalla kysäsi. Mutta Amppo sanoi vain että mitäpäs minä tässä.

Martta se kuitenkin tietämättään pani asian alulle. Häntä ihmetytti sellainen mestari, joka tulee kyllä täsmällisesti työhönsä, mutta jää sitte tuijottelemaan tyhjään ilmaan, liisteröi siinä lomassa — kun sattuu muistamaan — jonkun paperisuikaleen seinään, ja unohtuu taasen tuolille nyökkäsemään, hiljakseen virren nuottia tapaillen. Martta näki että se on kunniallinen ja hurskas mies, mutta häntä säälitti sen saamattomuus. Niinhän se oli kuin nukuksissa, ja jos sitä puhuttelee, niin se oli kuin puusta pudonnut ja välillä säikähtänyt.

Martta toi sille kahvia, muttei se juonut muuta kuin keitettyä vettä, sokerinnokareen vain pudotti sekaan ja lirautti kermaa vähän väriksi. Ei se saita ollut, häveliäs vain sellainen ja lihansa kiduttaja. Eikä se osannut vähääkään omaa etuansa katsoa. Konkurssiinhan sellainen meno tiettävästi lopulta johtaa.

Sitä saamattomuutta Martta ihmetteli, puhutteli miestä, ja tuli lopulta tietoon että sisar sen taloudelliset asiat ennen oli hoidellut ja tilauksia sille toimitellut. Martta, hyvänsävyinen kun pohjaltaan oli, otti mestariraukan kohtalon sydämelleen ja sanoi kerran vakavasti:

»Naimisiin mestarin pitäisi mennä. Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä.»

Sillä puheellaan ei Martta tietenkään mitään erityistä heidän välilleen tarkottanut. Kuinkasta nyt sellaista olisi huomannutkaan, vaikka hitunen omaakin haikeutta taisi sekottua siihen huokaukseen ettei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Martta oli näet itse jo ikäneitsyt, jo neljättä kymmentään lähentelevä.

Eikä Amppokaan aluksi kohtalonsa päätä nähnyt. Hänen mieleensä painuivat Martan sanat yhtäläisesti kuin muittenkin, jotka hänelle viime vuosina olivat samaista asiaa hokeneet. Martta sanoi sen vain jotenkuten vakuuttavammin. Ja sitte siinä oli vielä tuo ettei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se oli Jumalan sanaa. Melkeinpä, kun asiaa ajatteli, se oli kuin käsky että sinä, Ambrosius Peura, et saa olla yksinäsi.

Mutta kenenkäs kanssa minä sitte olisin? kummasteli Amppo. Jonkun naisihmisenkö kanssa?

Amppo tutkisteli Pipliaa, löysi sieltä uutta valoa Martan ja Marian tarinaan ja moneen muuhun, löysipä sellaisenkin sanan että sisar, uskonsisar. Toisaalta hän taas sai kuullakseen että erään Martan toinen nimi oli Maria, Martta Maria Grönlund. Ja sillähän se asia Ampolle valkeni. Kun hän vielä katseli hajoavaa työpukuaan, ja illalla kun hän kylmässä keittiössään pisteli poskeensa kylmiä perunoita ja silakkaa, niin hänen mieleensä majahti että Martta Maria Grönlund oli emäntäpiika, joka osasi keittää ja paistaa, ommella ja siivota, puhellakkin kristitylle ihmiselle soveliaalla tavalla. Silloin hänelle selvisi ettei tässä tarvitse lähteä merta etemmäs kalaan, jollei nimittäin sillä Martalla olisi mitään vastaan.

Asian siihen asti hauduttua ei ollut jälellä muuta kuin se kysyminen. Mutta sepä olikin juonikas nikara. Kysymättä olisi tainnut jäädä, ellei johdettu asioita niin että tirehtörskä vielä lopuksi määräsi keittiön uunin ja katon valkaistaviksi. Siinä hommassa takertui puhe taasen yksinäänoloon, ja Amppo pääsi vahvasti todistamaan että ei ole lupa ihmisen olla yksinänsä. Ja siitä juttu selvisi eteenkinpäin, vaikka Martta ensin kainosteli ja punasteli että mitenkäs minä, vanha ihminen, mestaria varmasti vuosia vanhempi. Amppo ihastui toisen rehellisyydestä ja todisti yhä kirkkaammin että mitäs se ikään kuuluu, kun kerran ei ole lupa, niin ei ole lupa. Tiesi hän vielä tämänkin lisätä: muuten kristillinen elämä menestyy paremmin kun on ihmisillä ikää, eikä silmäin pyyntö eikä lihan koreus häikäise tolkkua pois, niinkuin nuorempana.

Minkäs sellaista todistelua vastaan teet? Totisesti et mitään. Olihan Martallakin toki vaatimattomat mielitekonsa edes siihen nähden että kerran pääsisi omaa puuropataansa omalla härkkimellä hämmentämään, kun jo ikänsä oli toisten huttuja suolannut ja toisten hyllyille toisten liinasia järjestellyt. Kyllä siinä joskus omaa pesää kaipaa, vaikka miten vähäistä. Eikös ota silloin taivaan lahjana vastaan, kun saa kokonaisen talon, verstaan ja miehen, vieläpä hyvän juomattoman ja tupakattoman miehen.

Kyynelet kihosivat Martan silmiin, kun hän katsoi mestari Ambrosiuksen rehellistä olemusta punaisine poskineen ja risaisine takkeineen. Minkähänlaisessa kunnossa sen sukatkin mahtavat olla? Ja mitä se raukka syö, kun sen iho alkaa jo noin läpi kuultaa kuin kiinalaisen posliinikupin kylki?

Niin antoi Martta myöntymyksensä. Ja toimekkaana ihmisenä hän kiehautti tuotapikaa kihlajaiskahvit, muistamatta ettei mestari kahvia juo. Vakavasti Amppokin asian otti, niin juhlallisesti että joi kolme kuppia sitä kahvia pullan kanssa, ja hyvälle maistui. Osui siihen vielä tulemaan tirehtörskäkin, miten lie osunut ja mistä asian hoksannut. Kättä antoi ja onnitteli:

»Sitähän minä aina olen sanonut että mestarin pitäisi saada hyvä eukko (siinä tirehtörskä kyllä pisteli omiaan, kun ei koskaan ollut sellaista puhunut), mutta en minä silti olisi suonut Martan meiltä menevän.»

»No kenenkäs minä sitte olisin ottanut?» ällisteli Amppo.

Siihen ei rouva eikä Martta osanneet mitään sanoa. Mitäpäs ihminen sanoisi asiaan, joka on ylhäällä päätetty.

Niin Martta tuli Ampolle, kuulutettiin, vihittiin, ja muutti arkkuineen miehensä tykö asumaan. Paljon purkausi tavaraa Martan arkusta, pankkikirjakin kuusine satoine markkoineen. Amppo pääsi tuosta ihastumaan että ne rahat annetaan pakanalähetykselle, mutta antamatta ne jäivät, kun ei nuorikko tuntunut lahjoitteluun halukkaalta.

Sellaista ristiriitaa sitä sattui, yhtä jos toista pientä, jota ei olisi aavistaa osannut, kun ei sisaren kanssa ennen mitään ristiriitaa ollut, eikä isosti edes poikkipuolista sanaa. Ei voinut olla, kun pienestä pitäen oli yksissä kasvettu ja toistensa omituisuuksiin totuttu. Mutta tämä uusi sisar, joka yhtäkkiä, vanhana ja valmiina ihmisenä, pelmahti Ampon katon alle, se pani hänet monasti aprikoimaan asioita niin syvästi että kesken työnsä saattoi unohtua pensseli kourassa mietiskelemään.

Se suuri ristiriita ja erimielisyys oli sitte ajallaan ilmennyt näin.

Kun yhdessä oli asumaan ruvettu, johdatti Amppo nuorikkonsa sisaren entiseen kamariin, ryhtyen itse asumaan omaansa, eikä sitä asianpuolta sen enempää huolekseen ottanut, ei ainakaan näkyvästi eikä kuuluvasti. Martta tarttui rivakasti emännän tehtäviin, joita paitsi Ampon talous oli saanut olla likemmä vuoden päivät. Nyt paikattiin vaatteet, pestiin ja pölyytettiin koko talo sisältä, melkeinpä päältäkin. Niin, tottavieköön se maalattiin päältä heleän harmahtavaksi, oikein öljyvärillä, sensijaan että se ennen oli ollut vain keltamullalla sivelty, kuten muittenkin pieneläjäin pytingit. Nyt tuli kaikesta siistiä ja somaa.

Mutta Ampon kamariin ei Martalla ollut asiaa muulloin kun siivotessa ja kotoisia hartaushetkiä pidettäessä. Kun tärkeimmät uudistustyöt oli loppuun saatu, rupesi Martta vihdoin katselemaan ympärilleen, ja tunsi olonsa yksinäiseksi, ehkäpä vielä yksinäisemmäksi kuin ennen. Taitaa olla ihmiseläjäin laita yleensä niin että kun jotain saa, niin lisää mieli tekee, ja miksei tekisi, kun kerran on lailliseen aviosäätyyn vihityksi tullut. Varmaa kumminkin on ettei Martta tuntenut oloaan hyväksi, niin herkästi hän saattoi, syyttä suotta aivan, antautua alakuloisuuden valtaan tai viskata kuultaville kirpelöiviä sanoja.

Eräänä syksyisenä lauantai-iltana, kun viikon tilit oli katsastettu, vaimo keksi että liian paljon oli rahaa mennyt, enemmän kuin tullut. Eikös hän silloin eksynyt ehdottamaan miten tätä olemista pitäisi pikkiriikkisen supistaa, esimerkiksi sopisi toisen kamarin vuokrata pois, kun se oli miltei tarpeeton.

»Kyllä minä pysyn kamarissani», sanoi mestari.

»Tietysti sinä pysyt», vakuutti toinen, »mutta vuokrataan tuo minun koppini.»

»Tuota, eihän se kävele. Missäs sinä sitte niinkuin asustaisit?»

»Hyvänen aika, mahdunhan minä tähän sinun kamariisi! Tämähän on isompi; kyllä tähän kaks henkeä mahtuu, kun sovussa elää.»

»Sovussapa sovussa, mutta ei se kävele, eei.»

»Ja miksei kävele?» kivahti Martta. »Onkos sinulla mitään erityistä minua vastaan? Enkö minä ole jämpti ihminen ja puhtaana impenä tähän taloon tuotu? Muistappas miten rovasti sanoi: kristilliseen avioliittoon kuulutetaan kunniallinen ja siivo nuori mies, konstinsa hyvin oppinut maalarimestari Ambrosius Peura, ja kunniallinen ja siviä nuori neito Martta Maria Grönlund, molemmat tästä kaupungista. Eikös sanonut niin? Vai onko sinun tarvinnut minun takiani tapulin kattoa tervata? Mitä?»

Mestari Amppo ei olisi ollut mestari Amppo, vaan joku aivan muu mies, jos hän sellaiseen sanaryöppyyn olisi vastata osannut. Ei osannut, istui vain ja harasi ohuvia parran haippujaan. Rupesivat siitä Martan hartiat nytkähtelemään, ja itkua tehden vaimo yhä vannotti:

»Niin minä kysyn sinulta Peura että mitä sinulla on minua vastaan? Eivätkö mies ja va-vaimo ole yh sano yksi li-liha, y-y-yhyyksi?»

»Mutta se on meininki että pitää olla puhdasta», vakuutti Amppo harvaan ja hartaasti. »Puhdasta pitää olla.»

»Tottakai, niin, puuhdasta», tuhersi vaimo, pilkallisesti venyttäen viimeistä sanaansa ja jatkaen katkerasti: »Kukahan tässä luolassa lie viime aikoina puhdasta tehnyt?»

»Älähän nyt hätäile», lepytteli Amppo. »Minä mietin tätä asiaa.»

»Hm», sanoi Martta vain.

Ja siihen se asia sillä kertaa jäi. Seuraavina päivinä Martta oli hyvin nöyrä ja hiljainen. Joka aamu hän toi miehelleen mukin keitettyä vettä, sokerin ja kerman kanssa, toi kamariin tuolille sängyn viereen. Kulkeutuipa sinne piirongin päälle pieni posliinikoirakin, joka oli Martalle hyvin rakas, ainoa muisto veljeltä, merille hukkuneelta.

Mutta lokakuussa sattui sitte hyvin myrskyinen pilkkopimeä yö. Tuuli ulvahteli nurkissa ja paukutti porttia seinään. Silloin aukeni Ampon kamarin ovi. Sisälle törmäsi joku. Herkkäuninen Amppo heräsi heti, näki edessään naisihmisen alusvaatteissaan, kynttilä kädessä. Ja hän säikähti pois suunniltaan.

»Mitä se — Marttako se?» hoki hän kavahtaen istualleen.

Martta itki ja halasi häntä, vakuutti kovasti pelkäävänsä, yksinään siellä, väitti hulluksi tulevansa, ja tahtoi Ampon viereen. Kynttilä putosi ja sammui. Mutta silloin Amppo nousi, sytytti totisena lampun, katsoi vaimonsa päälle, ja kauhistui hengessään. He seisoivat vastakkain. Vaimon paidan rintamus oli auennut.

Veri pakeni Ampon punaisilta poskilta; ne olivat valkeat kuin vasta ostetun virsikirjan lehti. Ja hän nosti kätensä, korotti äänensä ja sanoi:

»Puhtaana olen minä ruumiini Herran kädestä saanut, ja puhtaana minä sen hänelle takaisin vien.»

Niin sanoi Amppo, mestarimies, jäykkänä kuin suolapatsas Sodoman ja Gomorran tiellä. Julistipa vielä:

»Pois minusta kiusaaja. Mene kamariis ja rukoile.»

Vaimo meni. Kello oli silloin kymmentä yli kahdentoista, sen Amppo painoi mieleensä. Missä aatoksissa hän loppuyönsä lie viettänyt, sitä ei tiedä kukaan, tuskinpa Amppo itsekkään.

Niin järkytyksissään mestari vielä seuraavana päivänäkin ammattinsa toimia harjoitti että tuli istahtaneeksi vasta maalatun kellotaulun päälle, saaden siitä housuihinsa painokuvana kellon koko pyöreän naaman, numeroineen päivineen. Viisareita vain puuttui. Niin ainakin Martta sanoi, leikkasipa vielä terävän kielensä kärjestä lisämaininnan että siitä sen nyt näkee miten olet mies riepu viisareita vailla, kun ei niitä edes erehdyksessä sun kellosi taulukkoon saa näkymään. Niin sanoi, ja nakkasi niskojaan, eikä ruvennut housuja puhdistamaan. Ampon itsensä piti ryhtyä niitä tärpätillä siivoamaan.

Mutta siivosikos? Eipä, ei tehnytkään sitä, vaan sai sellaisen miehuuden puhdin ja mielijohteen että paransihe vielä kellotaulun kuvan housuihinsa selvemmäksi, ja viisaritkin sinne maalasi osottamaan kellon aikaa kymmentä minuuttia yli kahdentoista yöllä. Oikeastaan siihen ei yötä saanut näkymään, mutta Martan piti kyllä tajuta että yötä se tarkoitti.

Mestari käveli niissä housuissa koko sen loppuviikon, seuraavaan pyhäpäivään asti. Ja Martta tajusi viisareitten äänettömän kielen.

Näin mestari Ambrosius Peura eli Amppo suoritti elämänsä suuren sankariteon. Se häkellytti Martan, lannistaen ainiaaksi mahdin hänen kielensä kärjestä. Senjälkeen ovat mestarin voimahousut joutaneet nurkkakaapin kätköön. Siellä ne kyllä yhäti pitävät vahtia, helposti esiin saatavina, kaiken varalta. Mutta tuskinpa niitä tarvinnee päivän valkeuteen vetää ennen mestarin perun kirjoitusta, joka tietysti kerran tapahtuu, ehkä jo huomisena päivänä. Eihän ihminen tiedä aikaansa eikä hetkeänsä.

Ja näyttää siltä että Martta ja Amppo hyvin tulevat toimeen keskenänsä, vieläpä sen suuren koettelemuksen jälkeen paremmin kuin sitä ennen. Martta on alistanut itsensä ja oppinut katsomaan mieheensä ylöspäin kuin ainakin herraansa ja mestariinsa. Amppo taasen puolestaan on saanut tuta ylemmyytensä voiman. Sen turvin hänen henkensä häiritsemättä askaroi ajattomissa asioissa. Mutta kättensä askarista kertyneet rahat hän viikottain luottavasti vie Marttansa turviin, jota tietä ne näin pyhäaamuisin esimerkiksi muuttuvat uunipuuroksi.

Mene tiedä lieneekö Ampon ja Martan perhe-elämä oikeata vai väärää, naurettavaa vai juhlallista. Kun se heidän mielestään on sopivaa, niin mitäpä se muille kuuluu, kun ei se loukkaa ei yhteiskunnan ei kirkon lakeja. Ei saata kukaan muuta sanoa kuin että he ovat keskenään puhdasta menoa pitäneet ja että heidän elämänsä haapiot soutavat tyynesti iltaa kohti, törmäilemättä toisiinsa, mutta myöskään loittonematta niin etäälle toisistaan ettei veljellinen ja sisarellinen rakkaus vireillä pysyisi.