XI.

Kun lorisevat purot hyppelehtivät puiston ruohikon reunoja pitkin ja kuunsirppi, joka vielä silloin tällöin joutui ajelehtivien pilviriekaleitten peittoon, kohosi hitaasti puunlatvojen yli, seisoi Konstanze ikkunassa ja kuunteli pelokkaana odottaen niitä askeleita, joita ei vaan tahtonut kuulua. Tämän aamun ihmeelliset tapaukset eivät olleet hämmentäneet hänen nuorta sieluansa. Hänellä oli se kohtalokas ja ehdottoman varma vakaumus, että Botho mieluimmin kuolisi kuin luopuisi Lydiasta. Ei Lydian sanat eikä kreivittären mielenliikutus olleet hetkeksikään herättäneet hänessä mitään onnen toivoa. Hän oli kauhean tuskan vallassa ja mietti vain ainoata velvollisuuttaan: pitää silmällä Bothoa. — Nyt hän seisoi ja odotti häntä. — "Teidän pitäisi tulla Dorothea-neidin luo", sanoi hänen takanaan Anton ja tempasi hänet siten mietelmistään.

Hän lähti ikkunan äärestä ja loi ohimennessään silmäyksen Beatrixiin, joka prinssin ja Güntherin kera seisoi flyygelin vieressä; prinssi oli vastikään kauniilla äänellään laulanut muutamia lauluja, joita Beatrix oli kerrassaan kömpelösti säestänyt.

Kuinka voi sisar ajatella nyt jotakin muuta kuin veljeään? ajatteli Konstanze.

Dorothea-neiti näytti hyvin kalpealta ja vanhentuneelta.

"Täti-parka", sanoi Konstanze osanottavasti, "miksi pitää noin pelätä ukkosilmaa."

"Ei se ole yksin se", vastasi neiti terävästi. "Nämä viimeiset tapaukset. Että minun pitikin sellaista kokea. Huolimatta minun vaikutuksestani, huolimatta minun hyvyydestäni saattoi Botho niin kiittämättömästi itsensä unohtaa ja sen — olennon — kanssa — — —."

"Täti", rukoili Konstanze kiihkeästi.

"Kyllä minä tiedän, sinä olet samaa mieltä kuin kreivitär. Hän sanoo minua tällaisissa asioissa tylyksi ja kokemattomaksi. — Ah — kun sitä ajattelen! Kättäni osasi hän suudella ja minua imarrella, ja sen ohella oli sydän täynnä tuota toista! Periä hän minut tahtoi ja teki pilaa yhdessä hänen kanssaan vanhasta tädistään", paasasi Dorothea käyden yhä kiukkuisemmaksi.

Hän oli luullut asemansa johdosta talossa ja hyvyytensä johdosta lapsia kohtaan omistavansa kaikkien jakamattoman ystävyyden. Sen vuoksi hänestä tuntui persoonalliselta loukkauksetta, kun häneltä jotakin pidettiin salassa.

"Botho ja Beatrix rakastavat sinua vilpittömästi", sanoi Konstanze sydämellisesti.

Dorothea rohkaisi mielensä:

"Sen me näemme vastaisuudessa. Minä muutan testamenttini sinun hyväksesi. Minä annan anteeksi äidillesi. Me matkustamme molemmat hänen luokseen ja jäämme hänen lähelleen."

Turhaan hän odotti, että Konstanze olisi liikutettuna ja kiitollisena heittäytynyt hänen kaulaansa. Sen sijaan seisoi hän siinä kasvot punoittavina ja mitä kiusallisimmassa neuvottomuudessa.

"No?" kysyi Dorothea kärsimättömästi.

"Suo anteeksi, täti. En voi iloita. Sinä et anna äidilleni anteeksi todellisesta hyvyydestä, vaan rangaistaksesi sukulaisiasi. Heidän kustannuksellaan en halua äitiäni jälleen nähdä."

Hetkiseksi valtasi neidin sanaton kiukku. Hän käveli kiihkeästi edes takaisin ja repi nenäliinaa, jota hän piteli nyrkkiin puristetussa oikeassa kädessään.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, "hyvä on. Minä kyllä löydän ihmisiä, jotka eivät ole niin nenäkkäitä, että antavat minun tuossa muodossa ymmärtää, ettei minulla ole sydäntä. Ja sellaisten ihmisten parissa minä tulen tästä lähtien elämään. Maailma ei lopu Allmershofiin, ja on olemassa hyväntekeväisyyslaitoksia, jotka osaavat olla kiitollisempia omaisuuteni käyttämisestä kuin sukulaiseni."

Nyt heittäytyi Konstanze hänen kaulaansa.

"Niin", huusi hän kiihtyneenä, "testamentteeraa omaisuutesi kenelle haluat. Minä olen sinulle ilman sitäkin ikuisessa kiitollisuuden velassa. Mutta anna vain anteeksi äidilleni! Me rakastamme sinua niin kovin."

"Sen saamme nähdä", mutisi Dorothea-neiti itsekseen. Hänen suupielissään värähteli katkeruus.

Konstanze läksi surullisena pois.

Käytävässä kohtasi hänet prinssi Leopold.

"Teidän poistuttuanne, armollinen neiti, olen tuntenut olevani salongissa kuin kolmas pyörä vaunun alla", sanoi hän nauraen ohi kulkiessaan, "niin että päätin lähteä kirjoittamaan sedälle, jolle minun jo aikoja sitten olisi pitänyt vastata."

Se oli myöskin Konstanzelle tervetullut viittaus, ettei menisi salonkiin.

Tosiaankin oli tuon nuoren tytön poistuttua tullut kiusallinen äänettömyys. Sitä ennen he olivat kaikki kolme pitäneet yllä keskustelua jokseenkin hyvin luonnollisuutta teeskennellen. Prinssi tunsi, että hänen pitäisi tehdä muutamia vaarattomia kysymyksiä noiden kahden luulotellun kihlauksen johdosta, Beatrixin ja Güntherin, jotka olivat hänet tehneet uskotukseen, jottei saattaisi Güntheriä huonoon valoon. Mutta sellaiset kysymykset eivät tahtoneet lähteä hänen huuliltaan. Beatrix oli hämillään, koska hän noita kysymyksiä pelokkaana odotti ja luuli kiehuvan vihansa vallassa, että prinssi ärsyttäisi heitä kaikenlaisilla viittauksilla. Ja Güntherkin seisoi suu tukossa, eikä oikein tiennyt, mitä puhuisi. Niin vaikenivat he kaikki kolme.

"Rajuilma näyttää lakanneen", sanoi Beatrix vihdoin.

"Ei sada enää", lisäsi Günther.

"Huomenna meillä on hyvä ratsastusilma", lisäsi prinssi kolmanneksi syvämietteiseksi huomautukseksi.

Jos tuo uppiniskainen luutnantti pujahtaisi täältä pois, ajatteli Leopold kiukuissaan, niin voisin ainakin tuolle tyttöselle sanoa muutamia sopivia ja sopimattomia sanoja. Se juttu oli minusta hiton ikävä. Tahtoisin kernaasti tulla jälleen hyväksi ystäväksi tuon pienen noidan kanssa.

Eikö tuolla nuorukaisella ole sen vertaa hienotunteisuutta, että jättäisi meidät kahden kesken, ajatteli Günther. Silloin voisin hänelle sanoa, että, vaikka mielipiteeni onkin muuttumaton ja tahtoni luja, minä kuitenkin kadun pikaisuuttani.

Hänen pitäisi sentään hoksata, kuka hänen edessään on, ajatteli prinssi.

Mutta siinä hän pettyi tyyten, kun hän luuli arvonimensä ja asemansa vaikuttavan Güntheriin. Tämä tunsi rinnassaan vain yhden arvoluettelon, ja se oli sotilaallinen, ja siinä hän oli samanarvoinen kuin prinssikin. Niin, sanoaksemme totuuden: hän tunsi olevansa yläpuolella prinssiä, sillä tälle oli sotilasura vain jonkinlaista koristeellista hommaa, kun sitä vastoin Güntherin koko elämä oli tälle kutsumukselle omistettu. Sotilas ei väisty — olkoonpa hän missä arvoasemassa hyvänsä.

Günther astui flyygelin luota, istuutui pöydän ääreen, jolla paloi lamppu, ja otti käteensä pöydällä olevan käsityön.

"Onko tämä teidän käsityönne, Beatrix? — Kas vaan, mallin viivat ovat kuluneet. Saanko hieman parannella niitä?"

Hän aikoo vahvasti asettua tänne, ajatteli prinssi raivoissaan; no, minä se olen lopultakin viisaampi.

"Käsityö on Konstanzen — tässä on liitu — jos tahdotte olla niin hyvä", sanoi Beatrix.

Günther otti liidun, kumartui innokkaasti punaisen nukkasilkin yli ja tärveli sen vetämillään kauheilla risti- ja poikkiviivoilla.

"Minä voisin, sillä aikaa kuin Beulwitz on rouva äitinne luona ja Botho matkallaan, kirjoittaa erään kirjeen", arveli prinssi. "Siis näkemiin."

Günther laski samassa silmänräpäyksessä liidun kädestään; Beatrix istuutui jälleen flyygelin ääreen ja löi muutamia vääriä sointuja.

"Te olette tehnyt suuria edistysaskeleita", sanoi Günther.

"Oh, minulla ei ole lahjoja", virkkoi Beatrix ja jatkoi soittamistaan yhä kurjemmin.

Günther nousi ja astui Beatrixin luo; flyygeliin nojaten katseli hän tytön vapisevia sormia.

Äkkiä muistui heille kummallekin mieleen, että Beatrix, joka oli aina vihannut pianonsoittoa, oli Güntherin toivomuksesta ruvennut soittamaan kaksi vuotta sitten. Kuin käskystä yhtyivät heidän katseensa.

Se oli ollut Beatrixista siihen aikaan oikeastaan sangen hauskaa, sillä toimetonna-olo oli hänelle suoranaista kidutusta. Niin, siihen aikaan —.

"Mikä vahinko", sanoi hän hiljaa, kasvoillaan arvokkaan rouvan elämänkylläistä viisautta, "ettei voi jäädä lapseksi".

"Niin kyllä", vastasi Günther huokaisten, "nuorempina saatoimme olla iloisempia".

Beatrix oli soittanut kappaleen loppuun. Hän pani kädet ristiin syliinsä.

"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain", alkoi Günther sydän jyskyttäen. "Olin eilen sinua kohtaan sangen ankara."

"Sinä käyttäydyit minun mielestäni aivan oikein", sanoi Beatrix.

Günther säpsähti. Tällaista arvostelua ei hän ollut juuri odottanut.

"Ei", sanoi Beatrix jälleen, "sinä menettelit oikein. Minä olen aina vain ajatellut omaa huviani. Ja jos tahtoisin kernaasti tulla vaikkapa Buxtehuden tai Schöppenstedtin kasarmipaikkoihin, jos nimittäin siellä sellaisia on — sellaista onnea en ole ansainnut."

Kaksi suurta, raskasta kyyneltä tipahti hänen poskiltaan koskettimille. Hän ei liikahtanut.

Günther alkoi sulaa. Hän kävi sisäistä kamppailua.

"Beatrix!" Hän pani kätensä Beatrixin olkapäälle ja kumartui hellästi hänen puoleensa. "Miksi piti näin käydä? Minä olisin ollut autuas, kuolevaisista autuain, jos sinä jonakin päivänä olisit ottanut minut rakkaudesta. Mutta prinssin kiusaksi vain en voi mennä naimisiin. Käsitäthän sen."

Beatrix kohotti päänsä, antaen sen sitten vaipua Güntherin olkapäätä vasten ja loi häneen sellaisen silmäyksen — silmäyksen — joka olisi kivenkin pehmittänyt. Günther-parka ensin hieman punastui, mutta äkkiä hänet valtasi sanoin kuvaamaton onnentunne. Hän veti Beatrixin lähemmäksi itseään. Ja poski vasten poskea syleilivät he toisiaan, äänettöminä.

"Minä en mene koskaan naimisiin", sanoi Günther.

"Etkö?! — Ah, minä iloitsen siitä. Ehkäpä en olisi sitä kestänytkään", nyyhkytti Beatrix.

"Miten hyvä olet minulle? Onko prinssi jättänyt pienen sopen sydämessäsi minua varten?"

Beatrix syleili häntä lujemmin.

"Minä vihaan häntä! Hänen tähtensähän olen sinut kadottanut."

"Ja jos nyt, tällä hetkellä, prinssi astuisi eteesi ja pyytäisi sinua juhlallisesti vaimokseen?" sanoi Günther ja piteli häntä molemmin käsin hartioista kiinni.

"Haluan kernaammin tulla pieneksi luutnantin rouvaksi, sanoisin minä hänelle — aivan varmasti!"

"Hurraa!" huudahti Günther ja nosti Beatrixin ylös ilmaan ja heilautti häntä kuin pientä nukkea yhden kierroksen ympäri ilmassa.

"Siis sinä tahdot", huudahti Günther leikkisästi, "sinä tahdot? Totisesti ja vakavasti olla minun puolellani? Hurraa!"

Heidän hempeämielisyytensä muuttui äkkiä iloiseksi vallattomuudeksi. Günther hyräili jotain tanssin säveltä, ja niin sitä pyörittiin flyygelin ympäri.

"Täälläpä vasta elämä." Dorothea tuli sisään.

"Tuo on sopimatonta käyttäytymistä!"

Molemmat juoksivat hänen luokseen ja syleilivät häntä joka puolelta.

"Kihlausfinaali", sanoi Günther hengästyneenä, "rakas neiti, me pyydämme siunaustanne".

"Mitä?"

"Sinä olet ensimmäinen, joka saat tämän tietää, täti-kulta", suostutteli Beatrix. "Anna meille suostumuksesi."

Dorothea vei pitsinenäliinan silmiensä eteen.

"Iloitsen, lapset", sanoi hän mielissään, "että ainakin te ajattelette, että minullakin on täällä jotain sanomista. Tulkaa onnellisiksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossanne!"

"Dorothea-täti on aina oleva päähenkilö luutnantti Schmettaun ja hänen rouvansa kodissa ja sydämessä", vakuutti Günther kantapäitään yhteen lyöden ja kunniaa tehden.

"Vaikka lahjoittaisin omaisuuteni hyväntekeväisyystarkoituksiinkin?"

"Silloin kaikista enimmän" nauroi Günther.

"Ei, täti, sitä sinä et tee. Konstanze on sinua lähempänä", sanoi Beatrix.

Vaikka häntä raskaasti loukkasi se, ettei kukaan näyttänyt panevan paljon arvoa hänen rahoilleen, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta eräänlaista sisäistä tyydytystä.

"No", sanoi hän lempeästi, "kaikki selviää vielä hyvin. Kun vaan olemme Bothon ensin vapauttaneet siitä seikkailijattaresta. Hänen äitiraukkaansa! Jos saan antaa teille neuvon, niin älkää häntä tänään häiritkö."

"Me tyydymme tänään teidän siunaukseenne, varaäiti", huusi huumaantunut luutnantti, "ja esitämme tänään teille viimeisen kerran peruuttamattomasti kihlautunutta morsiusparia".

Beatrix läpsäytti Güntheriä huulille, minkä tämä, upseeri kun oli, ei tietenkään voinut sallia rankaisematta tapahtua. Beatrix koetti välttää rangaistusta, juoksemalla flyygelin ympäri, jäädäkseen lopulta kuin vangittu perhonen riippumaan Güntherin käsivarsille.

Näin he viettivät uuden elämän ensimmäisiä hetkiä nauraen ja ilakoiden, tuntien, että heidän sydämissään oli tarpeeksi auringonhohdetta kultaamaan elämän synkimmätkin surut.