V.

Seuraavana aamuna oli kirkas auringonpaiste, jota Beatrix oli niin kiihkeästi kaivannut. Ei niin, että kirkas taivas olisi ollut hänen mielialalleen välttämätön; ilman piti vain aina mukautua hänen päivänsuunnitelmiinsa! Enempää hän ei toivonut. Kun joukoilla oli lepopäivä, aiottiin linnassa syödä päivällinen tavallista aikaisemmin ja sen jälkeen lähteä huviretkelle Travemünden merikylpylään. Pöydässä suunnitteli kreivitär vastavierailua paroonitar Pantinin luo; Botho tulisi hänen kanssansa.

"Beatrix ja Dorothea tekivät toissapäivänä tuttavuutta — on itsestään selvää, että käytät hyväksesi tätä tilaisuutta tutustuaksesi naapurittareemme", päätti kreivitär, kun Botho osoitti vastahakoisuuden oireita.

Botho ei olisi mielellään ollut tuon kohtauksen todistajana, kohtauksen, josta hän luuli koituvan ratkaisevan askeleen hänen elämänsä onnelle. Mutta hän pelkäsi vastustelemisellaan herättävänsä epäluuloa.

Kreivittären hämmästykseksi ilmestyi Jack, pitkään päällystakkiin puettuna, kädessään hattu, jossa oli kreivillinen nauharuusu, ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiit. Antonin tehtävä oli seurata herrasväkeä huvimatkoilla.

"Ehkä rouva kreivitär sallii, että minä tulen tänään Antonin sijasta; hän on kovin vilustunut, ja kun seuraavina päivinä tarvitaan kaikki paikoillaan, luulin minä..."

"Hyvä on, Jack", keskeytti kreivitär hänet hyväntahtoisesti, sillä hän tiesi Jackin pitävän kuskipenkillä istumista alhaisempana ammattina. "Wohlersin pitää keittää hänelle teetä tai panna kylmiä kääreitä. Onko hänen kaulansa kipeä?"

Kreivittären tapana oli pitää palvelijoistaan äidillistä huolta, kun joku heistä oli sairaana. Jack arveli sen olevan vain jonkinlaista ohimenevää limakalvontulehdusta. Kreivittären astuessa Bothon kanssa käytävän läpi, tuli majuri v. Beulwitz portaita alas.

"Saanko liittyä teidän seuraanne, rouva kreivitär? Olen tavannut paroonittaren, kuten jo teille sanoin, useamman kerran seurapiireissä ja pidän epäkohteliaana, ellen täällä maalla uudistaisi tuttavuuttamme."

"Erittäin tervetullut — erittäin. No, Wohlers, mitä te vielä haluatte?"

Rouva Wohlers tuli supattelemaan kreivittärelle vielä hiukkasen tämänpäiväisistä päivällisistä. Majuri ja Botho nousivat sillä välin vaunuihin.

Vihdoin ilmestyi kreivitär mäenvierulle; siellä seisoi jo isäntärenki ilmoittamassa, että eräs työhevonen oli sairastunut. Pitää ratsastaa eläinlääkärin luo Schönbergiin, neuvoi kreivitär.

"Minä ihailen teitä!" huudahti Beulwitz.

"Niin", sanoi kreivitär hymyillen, "kun vain hetkeksikin poistun linnasta, tulee näkyviin, miten tärkeää on siellä läsnäoloni."

Hän nosti jo jalkansa vaunun portaille, kun ajoneuvojen takaa tuli esiin muudan talonpoika, joka hypisteli lakkiaan känsäisten sormiensa välissä.

"Jos tota mnää voisi puhutell' frouva kreivitärt' jonki par' minuuttii..." alkoi hän.

"Ei nyt", sanoi kreivitär väsymättömän kärsivällisesti, "tulkaa huomenna uudelleen!"

"Huomenis se voip' olla jo liian myöhäist'," virkkoi mies harkitsevasti, "ka o niinkun piru merras'."

"No, mikä on hätänä?"

"Mnää tahtosi pyytää frouva kreivittärelt, et' tee puhuisit' vähä omantunnon puolest' toll' Klassil, ja häne pojalles. Jochen, se Klassin poeg, trava ny kaikkesä mnuu Lenen kans. Ja ko hän sitt o saanu tyttö lankkema, ni ei hän sitt tahdokka kuull' puhuttava naimisest, ja mnuu naapur sano kuullees, ett Jochen tahtos paet Hampurii."

Mies sylkeä roiskautti hartaasti ja katsoi sitten rauhallisesti kreivittäreen.

"Klassen ja hänen poikansa tulkoot tänään iltapuolella linnaan," käski kreivitär ankarasti, "mutta teidän tyttärenne Lene saa hävetä. Hän ei tule saamaan minulta minkäänlaista häälahjaa eikä osanottoa."

Kreivitär nousi vaunuihinsa, nojautui seinää vastaan ja sanoi, kasvoillaan sanomattoman vastenmielisyyden ja ylpeyden ilme:

"Tällaisissa tapauksissa tulee surku, että raipparangaistus on poistettu. Se tekisi hyvää sekä tytölle että pojalle."

"Ajatelkaa niitä moninaisia kiusauksia, joille nuo ihmiset ovat alttiit", vastasi tähän majuri hyväntahtoisesti.

"En", sanoi kreivitär kiivaasti. "Minä en ajattele mitään muuta kuin että ihminen eroaa siinä elukasta että hän voi itsensä hillitä."

Vaunuissa istujat vaikenivat, kukin vaipuen omiin mietteisiinsä. Botho koetti karkoittaa itsestään jonkinlaista ahdistuksen tunnetta. Kreivittären ajatukset riensivät hänen muihin velvollisuuksiinsa ja majuri mietiskeli, miten kreivitär voisi seurustella Lydia Pantinin kanssa, ilman että he jatkuvasti toisiansa loukkaisivat. Sillä se jo oli kreivittärestä loukkaus, jos jollakulla oli toisenlaisia elämänkatsomuksia kuin hänellä.

Mutta se kävi paljon paremmin kuin kelpo majuri oli ajatellut.

Paroonitar ei odottanut heitä siinä pienessä hämärässä naisten huoneessa, jonka nuori kreivi jo tunsi, vaan muissa huoneissa. Ne olivat komeita, kylmiä huoneita, joista ensi silmäyksellä huomasi, ettei niissä asuta: ne olivat huvilan loistohuoneita, joissa punaisella silkillä päällystettyjen huonekalujen ja verhojen välissä seisoi ja riippui kallisarvoisia taide-esineitä.

Talon rouva osasi kohdata vieraansa pidättyvän kohteliaasti, niin että kreivitär oli ennenkaikkea ihastunut paroonittaren esiintymistavasta ja tahdikkuudesta. Mutta paroonittaren niin suuresti ylistettyä kauneutta ei hän erikoisemmin voinut huomata. Aamupäivän valaistus, sisäinen mielenliikutus, joka vei värin hänen kasvoiltaan, levottomat silmät, joita Botho koetti välttää — kaikki nämä seikat vaikuttivat Lydiassa epäedullisesti; hän näytti vanhentuneelta, niin, melkeinpä sairaalta. Mutta hänen pukunsa ja liikkeensä miellyttivät kovin kreivitärtä, ja juuri se seikka, ettei Lydia häikäissyt, sai kreivittären käyttäytymään ystävällisemmin kuin hän oli aikonut. Hän puheli tanssiaisista, joiden piti olla Allmersdorfin linnassa viimeisenä vieraspäivänä, ja pyysi paroonittaren hyväksymään kutsun tähän vaatimattomaan juhlaan. Majuri muistutteli muutamin sanoin mieleen yhteisiä tuttuja ja lausui sitten jäähyväiset, samoin kreivitär, joka oli ilmeisesti miellyttävässä mielentilassa; paroonittarella oli sama vakava ilme, kuin mikä hänellä oli ollut vieraita kohdatessaan. Botho kumarsi vieraasti ja kunnioittavasti.

Sitten oli kärsimys lopussa. Lydia painoi kasvot käsiinsä ja seisoi kauan kuin jäykistyneenä. Ensimmäistä kertaa _hänen_ kanssaan hänen äitinsä läsnäollessa ja valhe salaisena kumppanina heidän välillään! Miten sanomattoman raskasta se oli. Sitten muistui hänen mieleensä se kirje, jonka Jack oli hänelle tuonut. Hän vetäisi sen taskustaan, levitti sen auki ja luki Bothon hartaan pyynnön lähteä tänään iltapäivällä huvimatkalle Travemündeen ja, koska hänen täytyisi osoittaa joitakin kohteliaisuuksia Santenille ja Kühnelle, ottaa upseerit mukaan. Hän nyökkäsi kirjeelle myöntävästi, niinkuin ei katsoisi kirjoitettua paperiarkkia, vaan rakkaita, hyvin rakkaita ihmiskasvoja.

Sillä välin keskusteltiin vaunuissa siitä vaikutuksesta, jonka Lydia oli tehnyt. Kreivitär arveli, että oli aina jotain ilahduttavaa, kun tapasi paljon puhutun "henkilön niin yksinkertaisena ja ylhäisenä. Myöskin majuri lausui hyvänsävyisesti:

"Entäs te, rakas Allmer? Te olette aivan ääneti? Eikö hän teitä miellytä?".

"Minua", sopersi Botho, "minuako? Minuun hän teki erikoisen voimakkaan vaikutuksen."

Jack ei ollut herraansa tyytyväinen. Hänestä nuori kreivi oli tottumaton eikä kyllin rohkea. Bothon olisi pitänyt puhua iloisesti ja tulisesti paroonittaresta. Kun oli tultu kotiin, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja sanoi herralleen, että paroonittaren kamarineitsyt oli juoruinen olento; hän oli nimittäin tahtonut aloittaa Jackin kanssa keskustelun kummastakin herrasväestä, mikä seikka Jackin mielestä oli huono merkki. Herra kreivi toimikoon niin, että paroonitar erottaa kamarineitsyensä viipymättä. Mistä äkkiä voisi saada toisen hänen sijalleen? Hänen, Jackin sisar, josta hän menisi takuuseen, voisi paikalla astua toimeen.

Ahaa, ajatteli Botho, se olisi palkka Jackin asioillakäynneistä; no, saakoon hän sen, muutamien viikkojen kuluttua on Lydia morsiameni, ja jos Jackilla tämän salaperäisyyden takia on ollut alhaisia ajatuksia, häipyvät ne kyllä sitten hänestä.

Ja todellakin tapahtui lähipäivinä tuo palvelijanvaihdos Jackin tahdon mukaisesti. —

Pöydässä vallitsi jälleen mitä suurin hilpeys; Lobedan ja Schmettau jatkoivat piiritystään, Beatrix puolusteli itseänsä oikealle ja vasemmalle; pikku Frankenstein oli vakavasti rakastunut Konstanzeen, eikä päässyt enää autuaasta ihastuksestaan. Aterian kestäessä pohdittiin myös miten huvimatkan voisi parhaiten tehdä. Kreivitär, Dorothea ja majuri tahtoivat mennä Paiwollin lautalle saakka, kulkeakseen sieltä veneellä Travemündeen, ja ajoneuvojen pitäisi tulla kahden tai kolmen tunnin kuluttua lautalle noutamaan heitä kotiin. Muut pitivät parempana kävellä ja antaa kotimatkalla jonkun laivurin soutaa heidät pienen matkan jokea myöten Dessoverin lahteen.

Niin tapahtuikin, ja se pitempi aika, jonka nuoret kävellen viipyivät, salli vanhemman väen hetkisen levähtää.

Matkalla Lobedan ei voinut vastustaa kiusausta puuttua pienen Frankensteininkin asioihin; hän jätti Beatrixin ja Schmettaun hetkiseksi kahden kesken.

He jäivät muista kauaksi jäljelle; Günther käveli tahallaan hyvin hitaasti.

"Beatrix", sanoi hän liikutettuna, "tuottaako teille tosiaankin huvia kuulla kohteliaisuuksia Lobedanilta ja nauraa hänen vanhoille vitseilleen?"

"Se on minusta herttaisen samantekevää, ovatko vitsit vanhoja vai ei — kunhan hän vain saa minut nauramaan. Naurattehan te itsekin hänelle."

"Mutta teidän hyväntahtoisuutenne saattaa herättää hänessä toiveita, että —"

"Ah mitä", keskeytti Beatrix hänet vihaisesti, "kuka tässä nyt aina ajattelee ja toivoo. Tiedättehän itsekin, miten kuolettavan ikävää täällä on, suokaa minulle edes hiukkasen huvitusta näinä päivinä."

"Minä luulen, että meillä on vielä edessämme ihania viikkoja", sanoi upseeri hiljaa; "heti kuin kenttäharjoitukset ovat loppuneet, tulen tänne neljäksi viikoksi."

"No, entäs sitten?" sanoi tyttö. "Silloin olette te ja Botho täällä, eikä se ole sen kummempaa kuin muulloinkaan. Minä rakastan uusia ihmisiä, vaihtelua."

Schmettaun kasvot kävivät yht'äkkiä kalpeiksi.

"Ettekö ole milloinkaan ajatellut, Beatrix, että on olemassa jotain, joka tekee elämän kauniimmaksi ja rikkaammaksi kuin kaikki huvitukset?" kysyi hän, tarttuen Beatrixin käteen.

Tyttö veti kätensä pois.

"Jumalan tähden, älkää vaan tulko hempeäksi! Se sopii huonosti luutnanteille."

Konstanze välitti vähät Lobedanin seurasta. Joskin häntä hieman kiusasi hänen ihailijansa vaitelias seura, niin oli Lobedan kuitenkin se, joka vähimmin kaipasi kolmatta. Konstanzella ei ollut sitä taisteluvalmiutta, joka oli välttämätöntä Lobedanin seurassa; hän ei ymmärtänyt torjua eikä ottaa vastaan kohteliaisuuksia, ei myöskään — joka sivistymättömyyden merkin herätti Lobedanissa ääretöntä sääliä — kaikkia hänen kaskujenpa kärkiä, joille Beatrix nauroi pakahtuakseen. Lobedan läksikin sen vuoksi pian Konstanzen seurasta, tämän sanomattomaksi helpoitukseksi.

Konstanzen silmät olivat lakkaamatta seuranneet Bothoa, joka riensi niin nopeasti eteenpäin, että hänen täytyi useasti jäädä seisomaan ja odottamaan toisia. Hän osoitti samanlaista rauhattomuutta ja kiihtymystä, jota Konstanze jo eilen oli hänessä huomannut. Tietämättänsä hän kiiruhti Bothon jäljessä nopeasti ja yhä nopeammin, ja niin saapuivat sitten Konstanze, Frankenstein ja Botho ensimmäisinä rantaan, jossa lauttavene oli parhaiksi valmiina.

"Me emme odota", päätti Botho ja hyppäsi veneeseen. Hän ojensi Konstanzelle molemmat kätensä. Tyttö katsoi Bothon silmiin sen sijaan että olisi katsonut veneen penkkiä ja astui harhaan. Botho nosti hänet ripeästi ylös, kysyi rakastettavalla osanotolla, oliko häneen sattunut, istuutui penkille aivan Konstanzen viereen, ja kun tämä sulki sekunniksi silmänsä, pani Botho käsivartensa hänen ympärilleen. Autuaasti hymyillen sanoi Konstanze, ettei hänellä ollut mitään hätää. Frankensteinia harmitti, ettei Konstanze ollut pudonnut hänen syliinsä.

Pian oli soudettu tuon suun tienoilta kapean joen yli; toisella puolella laskettiin erääseen sotalaiturista pistävään maihinnoususiltaan, käveltiin pitkin rantakatua, jonka varsilla oli siroja kaupunkilaistaloja ja latvoistaan tasaisiksi leikattuja lehmuksia, ja poikettiin kylpylän seurahuoneen puistoon, jonka päästä päähän kulki mahtava lehmuskäytävä. Seurahuoneen sokerileipomon edessä oli joukko pöytiä ja tuoleja. Siellä istuskelivat kylpyvieraat ja iltapäivähuvimatkailijat läheisestä hansakaupungista. Leveällä hiekkakäytävällä musiikkikappelin ja kylpylaitoksen välillä leikki lapsia.

"Kävelkäämme edestakaisin siksi, kunnes toiset saapuvat", sanoi Botho, joka tunsi pettymystä, kun Lydia ei vielä ollut täällä. Toisaalta hän arveli, että heidän kohtaamisensa kävisi parhaiten päinsä hänen äitinsä läsnäollessa.

Kuuliaisina marssivat Konstanze ja Frankenstein Bothon kera muutamia kertoja koko rakennusrivin päästä päähän. Vihdoin, kun he taas kulkivat musiikkipaviljongin ohi, tuli sivutietä pitkin, joka johti rannalta kylpylaitokseen, eräs nainen ja kaksi upseeria heitä vastaan. Upseereista, jotka eilen olivat aterioineet Allmershofissa, arvasi Konstanze heti naisen paroonittareksi. Mutta Lydialla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuka tuo suuri, solakka, vaaleaverinen olento oli, joka niin kauhistunein silmin katseli hänen kasvojaan.

"Serkkuni, neiti Konstanze Waldau, joka jo muutamia päiviä on kuulunut taloomme", esitti Botho hänet.

Lydia säpsähti. Mitä tuo merkitsi? Noin kauniin, noin satumaisen kauniin olennonko kreivitär oli ottanut taloonsa? Ei sillä vieraskäynnillä, jonka Lydia eli tehnyt Allmershofiin, eikä silläkään, jonka kreivitär oli tehnyt huvilaan, oltu puolella sanallakaan mainittu tästä serkusta! Ja Bothokin oli siitä tyystin vaiennut! Sattumaltako — vai tarkoituksellisesti?

Hänen pelokkaat silmänsä kiintyivät kysyvinä Bothoon, ja niiden katse, joista säihkyi yhteenkuuluvaisuuden tietoisuus ja — mustasukkaisuus, säikähdytti Konstanzea.

Hän ei kyennyt hillitsemään pelästystänsä.

Lydia tarvitsi vain yhden sekunnin täysin tointuakseen.

"Tuolla tulee Beatrix!" Upseerit riensivät tulijaa vastaan. Konstanze seurasi heitä hitaasti.

"Sinä olet salannut minulta tuon tytön olemassaolon", sanoi Lydia tuskallisesti hymyillen. — "Suo anteeksi", pyysi Botho. "Minulla ei ollut ollenkaan aikaa ajatella häntä, kun olin luonasi... Mutta nyt olemme paljastaneet itsemme hänelle. Silmäsi eivät voineet vaieta."

Bothon äänessä oli melkein riemukas sointu.

"Ne osaavat tästä lähtien vaieta! Mutta sanohan, onko hän todellakin serkkusi?" kysyi Lydia.

"Sangen kaukaista sukua. Äiti otti hänet sääliväisyydestä. Hän on Dorothean sisarentytär. Mutta sinun ei tarvitse hänestä välittää! Hän on aivan vähäpätöinen", sanoi Botho rauhoittaen.

Lydia loi häneen syvän silmäyksen, jota Botho ei lainkaan ymmärtänyt. Vähäpätöinenkö? ajatteli Lydia, tuoko tyttö? Mitä, onko hän sokea, tai — vielä liian nuori sitä ymmärtääkseen?

"Tuolla tulee äitisi Dorothean ja Beulwitzin seurassa", kuiskasi Lydia nopeasti, "tule — heitä vastaan!"

Koko seurue yhtyi kylpylaitoksen edustalla; kreivitär ei ilmaissut erikoisempaa hämmästystä tavatessaan huvilan herrasväen. Olihan retki kylpylaitokseen ainoa huvitus, johon vastakkaisen rannan asukkaat saattoivat ryhtyä.

Botho tunsi itsensä silminnähtävän keventyneeksi. Hänestä oli näyttänyt kuin olisi tämän kohtaamisen pitänyt tuntua kaikista erittäin kummalliselta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen päätettiin asettua sokerileipomon edessä olevien yhteen työnnettyjen pöytien ääreen. Botho ja Günther tilasivat tarjoilijalta; kreivitär jutteli paroonittaren ja Santenin kanssa; koko seura tuli pian mitä parhaimmalle tuulelle.

Botho oli omituisen tunnelman vallassa. Tietoisuus, että seurassa oli joku, joka oli huomannut Lydian intohimoisen katseen ja siten saanut selville heidän salaisen rakkautensa, täytti hänet lumoavalla voittajan tunteella. Hän tunsi itsensä äkkiä sisäisesti siirretyksi aivan likelle Konstanzea; hän koetti vaihtaa silmäyksiä Konstanzen kanssa, ja hänen äänensä oli tuttavallinen, jopa melkein lempeä. Tyttö-parka joutui tästä niin hämmennyksiinsä ja tunsi itsensä niin peräti kykenemättömäksi yhtäjaksoiseen keskusteluun, että Frankenstein taaskin, niiden nurinkuristen vastausten johdosta, joita hän sai, teki mitä rohkeimpia päätelmiä. Sillä Lobedan, joka oli hänestä asiantuntija, oli kerran sanonut hänelle: "Jos nainen on sekaisin ja vastaa teille nurinkurisesti, niin on hänen huomionsa kiintynyt enemmän teidän persoonaanne kuin puheeseenne."

Mutta Lydiaakin kohtaan tunsi Botho itsensä vapaammaksi. Hän sinkautteli hänelle yhtä mittaa lauseita, laski leikkiä hänen kanssaan, lyhyesti, käyttäytyi sellaisella varmuudella, että Lydia rauhoittui ja vapautui hiukan siitä tuskanomaisesta muodollisuudesta, jolla hän oli tänä aamuna kohdellut Bothoa kreivittären läsnäollessa. Ja elämän elpyessä elpyi myöskin hänen kauneutensa.

Vihdoin, kuin oltiin jonkun aikaa istuttu yhdessä, ei Beatrix malttanut enää pysyä alallaan.

"Menkäämme rantaan", huudahti hän kärsimättömästi.

Kreivitär suostui, ja kaikki nousivat. Mentiin aukean, laihan nurmen peittämän kedon yli rannan viertä kulkevalle keinotekoisesti laitetulle kävelytielle ja astuttiin siitä alas johtavia portaita myöten valkoiselle hiekkarannalle.

Hehkuvalla syystaivaalla oli etelämaista sineä, sellaista värien syvyyttä, jollaista ilmenee vain Pohjolassa, kun syksyiset huurut työntävät tieltänsä häipyvän kesän. Tuuli, joka oli kääntynyt itään päin, ajoi raikkaasti kohoilevia aaltoja voimakkaasti lahteen, joka, toiselta puolen Meklenburgin, toiselta puolen Holsteinin rannan ympäröimänä, näytti vain suoraan edessäpäin rannattoman ulapan.

Vaieten ja katsellen kävelivät kaikki rantaa pitkin. Meren yksitoikkoinen kohina sai heidät kaikki hiljaa itsekseen kuuntelemaan. Vain Beatrix, joka käveli syrjässä Lobedanin rinnalla, neuvotteli, mitä seuratansseja voitaisiin esittää tanssiaisissa ja eikö sunnuntaina olisi tilattava Lyybekistä yllätyksiä ja kukkia.

Lydia kulki kreivittään vieressä. Molemmat olivat ääneti.

Viimein he pysähtyivät ja katselivat ajatuksiinsa vaipuneina merelle, missä jokin laiva mateli eteenpäin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kuin lehtimato auringon kirkastamalla teräspinnalla.

Kuinka erilaisia ja kuinka kauniita kummatkin naiset olivat! Botho, joka kulki Konstanzen kanssa heidän kintereillään, silmäili autuaalla onnella molempia olentoja, jotka olivat hänelle tärkeimmät koko maailmassa. Sitten pysähtyi hänen katseensa yksistään Lydiaan, kauan ja ikäänkuin lumottuna.

"Eikö hän ole rajattoman kaunis", kuiskasi hän, puristaen Konstanzen kättä.

"Kyllä", vastasi tämä soinnuttomasti. Hänen polviansa horjutti. Siis sittenkin! siis sittenkin! _Hänen_ ja tuon kauniin rouvan välillä oli olemassa jokin salainen, hellä liitto!

Tästä lähtien otti hän vain koneellisesti osaa iltapäivän ja illan tapahtumiin. Hän tuskin huomasi, että kotiinpaluun aika läheni ja että kreivitär pyysi Lydiaa samoin kuin Santenia ja Kühneä viettämään iltaa Allmersdorfissa, ja että Lydia kieltäytyi. Hän istui veneessä Frankensteinin vieressä kuin unessa ja jäi unelmiinsa koko illaksi.

Ja jos Lobedan oli häntä tähän saakka pitänyt ujona ja maailmaa vierovana, niin nyt hän piti häntä tyhmänä, sillä hän ei nauranut eräälle hänen mehevimmistä jutuistaan, joka sai itsensä kreivittärenkin hymyilemään. "Frankenstein", sanoi hän, kun herrat vielä myöhemmin istuivat Bothon huoneessa tupakoiden ja ryypiskellen, "että kenttäharjoituksien aikana rakastuu, on jokaiselle, joka on ensi kertaa mukana, itsestään selvä. Mutta että te olette etsinyt käsiinne noin kylmän olennon!"

"Siihen tarvitaan kokemusta, poikaseni. Kauniin Konstanzen rinnalla ette löydä mitään onnea, poikaseni."

"Minä näen teidän esimerkistänne, etteivät kokemus ja onni aina käy käsi kädessä", vastasi Frankenstein odottamattomalla taisteluvalmiudella.

"Kas, kas, poika piristyy", nauroi Lobedan herttaisesti ja läimäytti toista rohkaisevasti olkapäähän.

Uutta ja aavistamatonta, mutta iloista virkistystä sai seurue Allmersdorfin linnassa seuraavana päivänä siitä tiedosta, jonka majuri v. Beulwitz ruokapöydässä ilmoitti kreivittärelle.

"Veljeni Fritz kirjoittaa minulle muutamia rivejä, jotka itse asiassa ovat tarkoitetut teille, kreivitär. Sallitteko?..."

Kreivitär nyökkäsi majurille, joka oli jo ottanut kirjeen esille.

Majuri luki kaikkien tankkaavina häntä kuunnellessa:

"Rakas veli! Sinun riveihisi, jotka toivat minulle kreivitär Allmerin terveiset ja kutsun, tässä lyhyesti vastaus: Jo vuosia olen toivonut saavani nähdä jälleen nuoruutemme ystävättären. Minä olin jo, ennenkuin läksin prinssin kanssa matkalle, ryhtynyt valmistuksiin tuon toivoni toteuttamiseksi. Sinun kutsusi johdosta ilmoitan nyt tulostamme. Hänen Ylhäisyytensä Herttua sallii prinssi Leopoldin seurata minua Allmershofiin ja viipyä siellä niin kauan, kuin se hyväksi nähdään. — Vaimoni äiti kuoli hiljattain. Sangen tärkeät perintöasiat pakottavat minua viipymään muutamia päiviä anoppini entisessä asuinpaikassa. Prinssi pelkää ikävystymistä, joka häntä siellä odottaa. Sinun kirjeistäsi huomaamme, että hän tapaa Allmershofissa runsaasti elämän iloa — siis kerta kaikkiaan: prinssi Leopold pyytää saada tulla kreivittären luo vieraaksi, ja saapuu Allmershofiin, ellei mitään peruutusta tule, 11. tai 12. syyskuuta. Minä voisin tulla 16. Sano kreivittärelle parhainta, ja sittenkin ilmaiset liian vähän siitä, mitä sisimmässäni liikkuu. Fritzisi."

Beatrix ja nuoret upseerit saivat töin tuskin hillityksi ilonsa äänekkään ilmauksen. Kohtaus prinssin kanssa, joka oli setänsä vallanperijä, näytti upseereista erittäin tärkeältä; nuori tyttö oli kuullut häntä kuvailtavan rakastettavaksi ihmiseksi.

"Miten olenkaan liikutettu", virkkoi kreivitär hitaasti, "koko lyhyt nuoruus on taas edessäni ja tuo minulle muistissani Fritzin paljon lähemmäksi, kuin hän siihen aikaan itse asiassa oli."

"Vain yksi seikka", pyysi Beulwitz hiljaa, "älkää puhuko Fritzille milloinkaan hänen rouvastaan. Hän ei ollut lapsettomassa avioliitossaan onnellinen. Mutta koska hän sen aina äänetönnä kesti, ei hän pidä, että sitä asiaa kosketellaan."

"Eikö onnellinen?" kysyi kreivitär. "Minä olen pitänyt häntä erikoisen suuressa arvossa ja luullut häntä mieheksi, joka osaa ottaa onnen itselleen ja pitää sen."

"Vika ei ollut hänessä", oikaisi Beulwitz lyhyesti.

Nyt kuluivat päivät kuin lentämällä. Aamupäivällä piti matkustaa ja ratsastaa sisämaahan päin viemään kutsuja läheisten herraskartanoiden tuttavaperheille, piti suunnitella juhlan ohjelma ja taas muuttaa sitä. Se oli yksinomaan Beatrixin ja nuorten upseerien tehtävänä. Kreivittärellä ja Dorothealla oli kyllin huolta keittiöstä ja kellarista, huoneista ja juhlasalista. Heillekin tuotti prinssin tulo jonkinlaista levottomuutta.

Tämä yleinen touhu ja hyörinä tarjosi Botholle monta sopivaa hetkeä rientää rakastettunsa taloon ja siellä keskustella hänen kanssansa lähestyvästä ja ihanasta tulevaisuudesta.

Eräältä silmäparilta jäi kuitenkin hänen tiensä huomaamatta, mutta hänen poissaolonsa ei. Kun kreivitär luuli Bothon ja Konstanzen olevan muiden kanssa kävelyllä, seisoi Konstanze kauan, kauan puiston laidassa ja katseli Bothoa, joka kulki aaltomaisesti kohoavaa tasankoa pitkin ja vähitellen sen taakse katosi.

Beatrix ei kysynyt koskaan keneltäkään: "Missä sinä olit? — Mikä sinun on?" Ylpeällä vaiteliaisuudella kulki hän elämän kaikkien ilmiöitten ja tapahtumien ohi. Upseerit eivät tietenkään keskenäänkään siitä kertaakaan puhelleet. Ja niin kulki Botho tietänsä esteettömästi eteenpäin.