VI.

Ja päivä, jota pelolla ja vapistuksella oli odotettu, koitti vihdoin. Niin Beatrix kuin Konstanzekaan eivät olleet edellisenä yönä silmäänsä ummistaneet, yhtä vähän kuin Bothokaan tai Günther ja Frankenstein, jotka olivat istuskelleet Bothon kamarissa melkein aamuun saakka. Konstanze oli myöhään yöhön asti kirjoittanut äidillensä kirjettä ja kertonut kaikki Allmershofin tapahtumat sekä sitten kuvaillut seikkaperäisesti tanssipukujaan. Beatrix makasi tosin vuoteessa, mutta kaikki hänen ajatuksensa harhailivat uteliaina prinssin ympärillä. Hän oli Beatrixille sanansaattaja toisesta maailmasta! Vastoin hänen tahtoaan pujahti tosin Günther v. Schmettaukin hänen ajatuksiinsa. Tuo kysymys, jonka Schmettau oli hänelle tehnyt, nimittäin voisiko hän kuvitella itselleen mitään kauniimpaa onnea, soi yhä hänen korvissaan. Luutnantin ruskeat silmät lämpimine, sydämellisine ilmeineen katsoivat nyt niin surullisina häneen. Hän karkoitti ne väkipakolla mielestään.

Sehän on mielettömyyttä, sanoi hän itselleen, luutnantti vain. Herran tähden, jos Schmettau tulisi johonkin kasarmikaupunkiin! Ja siellä saisi kaunomarssia tepastellen mielistellä päällystöä! Minä kerrassaan kuolisin. Jos hän tahtoisi jättää sotapalveluksensa, sitten...

Mitä sitten? Sen pitemmälle eivät hänen ajatuksensa päässeet. Muutoin Günther oli hänelle äskettäin nauranut, kun hän sanoi hänelle, että hänen pitäisi erota sotaväestä ja elää Berliinissä hovissa. Sitä hän tuskin voinee. Sellaista itsepäisyyttä! — Rahasta, köyhyydestä, kaikista ulkonaisista olemassaolon kysymyksistä ei Beatrixilla ollut pienintäkään aavistusta. Olihan äiti rikas. Mutta Schmettau ei raaskinut luopua kirjavasta takistaan. Miten toista sentään onkaan prinssin elämä. Ah, miten ihania päiviä sellainen voisikaan kerran tarjota puolisolleen...

Tanssiaisten ja prinssin pyöriessä hänen päässään, unohti Beatrix tyystin, että hän täytti huomenna kahdeksantoista vuotta, ja oli vallan tyrmistyksissään ylösnoustessaan, kun äiti nouti hänet huoneesta juhlallisin elein.

"Tänään lapseni", sanoi kreivitär, sulkien hänet syliinsä, "sinä saat kaikki täysikasvuisen oikeudet. Jos ehkä elämä vakavin vaatimuksin rientää luoksesi, jos et tiestäsi ole aina sisimmässäsi selvillä, niin minä toivon, että minun esimerkkini antaa sinulle rohkeutta. Minun elämäni opettaa, sinulle, että naiselle, joka uupumatta täyttää velvollisuutensa, voi kukoistaa täydellinen onni."

Nämä neuvot olivat tosin hieman hämäriä, mutta silti hyvässä tarkoituksessa sanotut. Beatrix syleili äitiään hellästi, mutta jo hiukan kärsimättömänä. Sitten he menivät yhdessä alas ruokasaliin, missä syntymäpäiväpöytä seisoi valmiina. Runsaita lahjoja, joiden joukossa oli muun muassa kreivittären korulippaasta otettu arvokas helminauha, jota Beatrix tuskin huomasi. Upseerien kukkakimpuista hän iloitsi kovin, ja kun Botho astui esille lahjoinensa — kreivittären pienoiskuva elfenluusta kallisarvoisissa kehyksissä, jotka hän oli antanut valmistaa Berliinissä erään valokuvan mukaan — hyppäsi hän riemuiten veljensä ja äitinsä kaulaan.

Omituinen tyttö, ajatteli Günther onnellisena, silkkikangasta ja koristusta hän tuskin huomaakaan. Miten voi yhdessä henkilössä olla niin vähän turhanpäiväisyyttä, niin paljon luonnetta ja niin paljon huvittelunhalua!

Ensimäisten yhteisten aamiaisten aikana kysyi kreivitär Jackia. Anton sanoi Jackin menneen omia teitään, koska hän oli luullut, ettei häntä niin aikaisin tarvittaisi. Hän palaisi tuossa tuokiossa. Ennenkuin kreivitär ennätti lausua paheksuvaa huomautusta, sanoi Dorothea:

"Minä näin sattumalta Jackin vastikään, kun hän puheli postimiehen kanssa. Hän otti mieheltä jonkin paketin ja läksi sitten taivaltamaan Pantinin huvilaan päin: tie, jolla hänet eilenkin kohtasin."

Oliko Dorothean huomautus viaton, katsoiko hän sitä sanoessaan Bothoon, oliko se jonkinlainen varoitus — sitä Botho ei tiennyt. Sydän rajusti tykyttäen hääräili hän lautasellaan olevan lihan kimpussa, mutta hänen kätensä kuitenkin vapisivat. Konstanze tuskin hengitti. "Onneksi", sanoi Lobedan yhtäkkiä.

"Siis hänen ylhäisyytensä tulee Travemünden kautta. Käskeekö rouva kreivitär, että me kaikki yhdessä menemme häntä vastaan?"

Kysymys oli varsin tarpeeton, sillä jo eilen oli päätetty, että majuri ja Botho noutaisivat prinssin. Mutta Botho sai kuitenkin sen johdosta tilaisuuden nousta ylös ja huudahtaa:

"Minä luulen, herra majuri, on jo vähitellen aika. Tahdon itse kerran tutkia tallin."

"Tee se", virkkoi kreivitär; "Viktoriakiesit palvelusväelle. Ja sano Wohlersille, että isäntärengin on noudettava matkatavarat myöhemmin vieterirattailla".

Juuri kun kaikki nousivat, ilmestyi Jack ovelle:

"Onko rouva kreivitär käskenyt?"

Oli kuin jokin suuri, näkymätön käsi olisi aivan äkkiä laskeutunut kaikkien läsnäolijain huulille. Vain Dorothea näytti olevan yleisestä äänettömyydestä hiukan ihmeissään.

"Mitä teillä on Pantinin huvilassa tekemistä? Miten te ylimalkaan voitte tänään poistua minun tietämättäni?" kysyi kreivitär ankarasti.

"Rouva kreivitär", sanoi Jack, tehden yhden syviä kumarruksiaan. "Sisareni on jo muutamia päiviä ollut paroonitar Pantinin kamari-neitsyenä. Minun on täytynyt pistäytyä siellä usein näinä päivinä, koska hän on laittanut osan vaatteistani kuntoon. Ja lähiaikoina — korkean vieraan läsnäolo — — —."

Kreivitär hymyili vastoin tahtoaan. Hän oli vakuutettu, että Jack, omani tärkeytensä valtaamana, oli mikäli mahdollista uusinut vaatevarastojaan, näyttääkseen prinssin silmissä kunnioitusta herättävältä; myöskin sisaren olemassaoloon hän uskoi.

"Minä en pidä mistään suhteista minun ja jonkin muun talon palvelusväen kesken. Siitä sukeutuu juoruja", sanoi kreivitär. Jack rohkeni tehdä torjuvan liikkeen.

"No", lisäsi tähän kreivitär hyvänsävyisästi, "tässä tapauksessa minä katson sormien läpi. Te voitte, kun aika sallii, joskus pistäytyä sisartanne katsomassa."

Täten näytti välikohtaus päättyneeltä; mutta vain näennäisesti. Dorothea päätti tänä iltana pitää asianomaista silmällä ja, jos katsoi tarpeelliseksi, varoittaa kreivitärtä. Botho syöksyi huoneeseensa.

Miten häpeällistä, miten nöyryyttävää, miten sietämätöntä tämä kaikki! Ja eilen vasta hän oli antanut Lydialle kunniasanansa, luvaten vaieta siksi, kunnes olisi täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta. Oh, Lydia oli oikeassa. Hän ei voinut Lydialle näyttää, että hänen äitinsä — nauroi hänelle, koska hänen valintansa oli kohdistunut vanhanpuoleiseen naiseen. Yksivuotisvapaaehtoisella — sellainen morsian kuin Lydia. Se näytti hullulta, sen hän itsekin käsitti. Lydian vuoksi hänen täytyisi vähitellen totuttaa äitinsä siihen ajatukseen.

Näissä mietteissä tapasi Jack hänet. Jackin kasvoilta loisti tavaton tyytyväisyys. Hän tunsi itsensä ritariksi kiireestä kantapäähän ja piti käyttäytymistään jännittävällä hetkellä kreivitärtä kohtaan ihmeteltävänä. Päätänsä pudistellen katseli hän herransa rauhattomuutta.

"Vaunut ovat lähdössä. Eikö herra kreivi haluaisi laittaa itseänsä kuntoon?"

Botho rohkaisi mielensä, meni työhuoneeseensa kirjoituspöydän luo ja otti sieltä kallisarvoisen pankkisetelin.

"Ottakaa tämä kiitollisuuteni osoitukseksi."

"En, herra kreivi", sanoi Jack kättään kohottaen, "minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, enkä mitään juomarahan toivossa."

"No niin, Jack", sanoi Botho sydämellisesti, "siinä tapauksessa minä kaksinnan taskurahoistani palkkanne, ja ottakaa tämä lahjaksi."

Botho otti eräästä lippaasta, missä oli sikin sokin mansetinnappeja, sormuksia ja kravattineuloja, erään pienen hohtokivineulan ja ojensi sen ylen onnelliselle Jackille.

Rahan välkettä saattoi Jack vastustaa, mutta omistaa koruneula näyttelemättä sitä kanssaveljilleen, siihen ei Jackissa ollut miestä. Vielä aamupuolella sai Dorothea kuulla kamarineitsyeltään, että Jack oli keittiössä näytellyt jotain neulaa, jonka alkuperästä hän ei ollut sen enempää puhunut; tarkka kuvaus neulasta selvitti Dorothealle epäämättömästi, että se oli sama koru esine, jonka hän kaksi vuotta sitten oli Botholle lahjoittanut. Kun Jackin rehellisyyttä ei voinut ollenkaan epäillä, oli hän siis saanut neulan Botholta lahjaksi. Tämän johdosta Dorothea tuskin muuta todistusta tarvitsi.

"Lapsi", sanoi hän Konstanzelle, joka oli ollut läsnä kamarineitsyen kanssa keskusteltaessa, "sinun täytyy tänä iltana, jolloin sinä ensimmäistä kertaa suuremmassa seurassa esiinnyt niin sanoakseni perheen jäsenenä ottaa toimittaaksesi muutamia talon tyttären tehtäviä, sillä Beatrix on niiden suhteen enemmän kuin huolimaton. Minä pyydän sinun erikoisesti ottamaan osallesi meidän seurapiirillemme aivan vieraan paroonittaren ja pysyttelemään hänen sivullaan niin paljon kuin mahdollista."

Konstanze nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt. Hän oli tätinsä kasvoilta lukenut kaikki tämän ajatukset, jotka koskivat neulaa; hän tunsi, että hänen oli nyt oltava vain vakoojattarena.

Aseena _häntä_ vastaan, ja jota hän rakasti! Jos Dorothea olisi sen sanonut hänelle suorin sanoin, olisi hän urheasti ja avomielisesti kieltäytynyt. Tästä hän siis säästyi ja oli vapaa toimimaan miten hyväksi näki. Hänen täytyi varoittaa Lydiaa ja Bothoa. Miten se kävisi päinsä, ei hän vielä tiennyt; mutta oikealla hetkellä keksisi hän kyllä oikean menettelytavan.

Keskipäivän tienoissa kaikui huuto linnan läpi: "Prinssi, prinssi!" Linnan pihaan ajoivat neljän hevosen vetämät ajoneuvot; Beatrix ja Konstanze seisoivat etuhuoneessa ikkunoiden takana, mielenkuohusta vapisten. Kreivitär otti korkean vieraan vastaan käytävässä; prinssi pyysi ennen peseytymistä ja puhdistamista tulla esitetyksi talon muille naisille. Tämä esittely suoritettiinkin heti ensimmäisessä huoneessa.

Prinssi Leopold, nuorukainen, tai oikeammin Bothon ikäinen mies, oli pitkä ja solakka. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat hieman kalpeat, hänen harmaat silmänsä välkkyivät eloisasti, hänen ylähuultaan verhosivat lyhyeksi ajetut viikset.

Hän lausui muutaman kohteliaan sanan Beatrixille, joka vastaili nopeasti ja katseli prinssiä suurilla silmillään peittelemättömän uteliaasti. Sitten prinssi kumarsi molemmille naisille ja poistui.

"Niin", sanoi Schmettau tämän jälkeen Beatrixille, "tuollainen prinssikin on vain ihminen kuten mekin".

"Ei", huudahti Beatrix, "ei. Katselkaa häntä — hän on yhtä nuori kuin Botho, ja mikä itsetietoinen, varmuus esiintymisessä! Miten näyttää hänen läsnäolonsa kaikkia hallitsevan! Miten sanookaan hänen jokainen ilmeensä, hänen hymyilynsä, joka on niin rakastettava, hänen puheensa, niin vaatimattomasti kuin hän itsensä ilmaiseekin: Minä olen ensimmäinen!"

"Täällä — niin kyllä!" tokaisi Schmettau harmissaan; "jos te näkisitte hänet hänen enonsa hovissa, näyttelisi hän vain toista osaa, ja jos te kohtaisitte hänet Berliinissä keisarin läheisyydessä, laskisi hänen arvonsa yhä alemmaksi, sangen alas. Ottakaa huomioon tämä — ja kaikki muu näyttää teille pian hänen inhimilliset puolensa."

Beatrix käännähti pois; Schmettaun ääni oli nyt kuten aina niin uhoitteleva, kun hän tytölle puhui. Se teki Beatrixin rauhattomaksi, se oli epämiellyttävää. Kun Schmettau käytti tällaista äänensävyä, tuntui Beatrixista aina, kuin hän ei juuri mihinkään kelpaisi, kuin olisi Schmettau parempi kuin hän.

"Olenko loukannut teitä?" kysyi Günther. Beatrix katsoi häneen jälleen. Hänen uhmailevista kasvoistaan, joiden yläpuolella tukka törrötti kuin pojalla, näkyi, että hän oli nyreissään.

"Minä olen sittenkin kunnon ihminen", vakuutti Beatrix. "Minkä vuoksi te aina noin minulle puhutte?"

Samassa tuli Lobedan huoneeseen.

"Pardon!" huusi hän, "haen kreivitärtä, neuvotellakseni tämän illan tansseista hänen kanssaan."

Beatrix tarttui Güntheriin ja tanssi valssia hänen kanssaan yhden kierroksen. Ja niin oli kaikki vakavuus taas tiessään.

Ateria syötiin tänään aikaisin ja nopeasti huolimatta prinssin läsnäolosta; kreivitär selitti prinssille, että näissä maalaiskenttäharjoitus-tanssiaisissa ei voitu noudattaa hovisääntöjä; hämärän tullen alettaisiin jo tanssia, koska kartanoiden herrasväkien täytyi lähteä heti keskiyön jälkeen, voidakseen kuutamolla suorittaa paluumatkansa. Prinssiä näytti huvittavan vilkas hyörinä, hän seurusteli toverillisesti upseerien kanssa ja sanoi Beulwitzille:

"Vihdoin kerrankin talo ja pari päivää elämässäni, jolloin saan olla nuori ja iloinen ja silti olla mitä parhaimmassa seurassa. Te tiedätte, rakas majuri, minun elämäni enoni hovissa on milloin jäykkää arvokkuutta, milloin salaisia korvauksia, joita suo itselleen jonkinlaisen pakkotilan lieventämiseksi. Erinomainen rouva, tuo kreivitär, miltei kuninkaallisen luoksepääsemätön. Ja pieni tuliraketti — nuori kreivitär — onpa sillä silmät. Tuhat tulimaista!"

"Jos teidän ylhäisyytenne ei tahtoisi liian paljon puuhailla noiden silmien kanssa, olisi se kreivittärelle varmasti mieluista", huomautti majuri.

"Enkös minä sanonut", nauroi prinssi Leopold, "minä en saa edes hituistakaan rakastua; oikeus, jota varmasti kaikki upseerit täällä käyttävät".

Aterian jälkeen levisi hiljaisuus linnan joka kolkkaan. Nuoret tytöt pukeutuivat, se on, Konstanze puki ensin Beatrixin, sitten itsensä, jonka jälkeen sisään tuli Dorothea-neiti kahisevassa, kirkkaassa silkissä antamaan lausuntonsa puvuista. Konstanzen yllä oli taivaansininen, Beatrixilla keltaisen-vaalea leninki; edellisen vaaleita palmikoita somisti heleä ruususeppele, jälkimmäisen kiharat liehuivat vapaina. Toisen väriä oli korotettu, toisen kasvot olivat yhtä valkoiset kuin hänen pukunsa.

"Sinä olet minun mielestäni liian valkoinen, siinä on jotain silmiinpistävää", sanoi Dorothea, joka ei oikein ollut selvillä siitä, että jo yksistään Beatrixin hehkuvat silmät olivat huomiota herättävät. "Puutarhuri voi äkkiä sitaista pari granaatinkukkavihkoa; Konstanze, kiinnitä ne sitten hänen hartioilleen."

Sitten hän meni kreivittären luo, sanoakseen tällekin viimeisen sanan; sillä pukuasioissa pidettiin Dorothea-neitiä linnassa asiantuntijana.

Herrat upseerit eivät pukeutuneet lyhyemmässä ajassa kuin naiset. Frankenstein ja Schmettau tahtoivat mennä alas yhdessä Lobedanin kanssa ja hakivat tämän kamaristaan, mutta Lobedan istui vielä ähkien tuolilla toinen jalka toisen päällä ja koetti vetää liian ahdasta saapasta jalkaansa. Vihdoin se hänelle onnistui, ja hän saattoi nyt ajatella hiusasuaan. Kun jokainen yksityinen hius oli oikealla paikallaan, laskeutuivat he kolmisin portaita alas.

"Frankenstein", sanoi pitkä luutnantti, "kunnioittakaa minun kasvatustani, ja jos teille teidän yleisesti tunnetussa vastustamattomuudessanne on mahdollista, älkää särkekö enemmän sydämiä, kuin minulle on mahdollista korjata."

Pikku Frankenstein oli kerran heikkona hetkenä valittanut, ettei häntä vielä oltu milloinkaan rakastettu. Siitä saakka härnäili Lobedan häntä hänen "valloituksillaan".

He hämmästyivät astuessaan suureen saliin. Se oli sama avara huone, jossa Konstanze ja hänen äitinsä kerran olivat odottaneet; mutta nyt oli tuoleista ja kruunuista otettu verhot pois, ja peileistä ja vaalean-kultaisilta seiniltä säteili heitä vastaan kirkkaasti välkkyviä kynttilöitä.

Huoneet olivat jo jokseenkin täynnä väkeä; kreivittären korkea hahmo muodosti seuran keskipisteen. Uljas rouva näytti heleän sinisenpunertavassa silkkileningissään, josta riippui raskas, syreeninvärinen samettilaahustin, vieläkin niin majesteetilliselta kuin konsanaan. Ruskeaan tukkaansa hän oli kiinnittänyt säihkyväkivisen diadeemin.

Botho käveli oven seutuvilla rauhattomana edestakaisin; odottiko hän prinssin vaiko Lydian saapumista?

Kun prinssi majuri Beulwitzin seuraamana astui heti tämän jälkeen sisään, ja Botho seurasi häntä kreivittären luo, näytti siltä kuin olisi prinssi ollut tuo odotettu. Prinssi pyysi linnan rouvaa aloittamaan tanssiaiset hänen kanssaan, ja Lobedan, joka oli ruvennut tanssien järjestäjäksi, aikoi juuri syöksähtää soittokunnan luo pyytämään sitä alkamaan, kun Lydia Pantin astui saliin.

Hänen ilmestymisensä herätti erittäin suulta huomiota, vaikkeivät hänen esiintymisensä ja pukunsa antaneet siihen vähintäkään aihetta. Hänen esiintymisensä etevämmyys huomattiin yleisesti, mutta vain yksi koulattu katse tiesi, että se oli muovailtu hienoista yksityiskohdista. Hoikan kaulan klassilliset viivat, sen kaareutuminen kauniista niskasta, kasvojen vieno soikeus, tapa, millä tuo pää liikkui, hartiain pyöreys, hieno leuka — kaikki nämä ominaisuudet pääsivät tietenkin kauniissa tanssiaispuvussa paremmin oikeuksiinsa kuin jos hänen yllään olisi ollut levätti tai väljä puku.

Lydialla oli valkoinen silkkipuku, joka oli koristettu valkoisilla pitseillä ja valkoisilla ruusukiehkuroilla; kädessään hän piteli suurta gardenie- ja tuberoosikimppua, kaulan ympärillä oli helminauha ja hiuksissa jalokivitähti.

Botho riensi häntä vastaan, ojensi hänelle käsivartensa ja vei hänet äitinsä luo. Nuori upseeri oli tullut aivan kalpeaksi.

"Paroonitar näyttää saamarin mielenkiintoiselta", kuiskasi Lobedan Güntherille, "kunhan se olisi vain poika-paralle terveellistä".

Beatrix tarkasteli prinssiä. Vaikuttaisiko uusi tulokas häneen, sokaisisiko hänet? Mutta prinssi Leopoldilla näytti olevan ainoastaan muutamia kohteliaita sanoja Lydialle ja hän näytti uudistaneen toivonsa tanssin aloittamisesta, sillä Lobedan kiiruhti nyt todenteolla salin taustalle sijoitetun soittokunnan luo. Ensimmäiset mukaansatempaavat säveleet vaikuttivat Beatrixiin kuin sähköisku. Hänen kätensä vapisi Güntherin kädessä, kun hän tämän kanssa kävi poloneesiin; prinssi Leopold tanssi edellä kreivittären kanssa.

Konstanze katseli toivottomin silmin Bothoa — oh, tietenkin, hän meni Lydian kanssa —, kun Frankenstein onnellisena kumarsi hänelle. Miten voin sen sanoa heille, miten voin sen sanoa heille, ajatteli hän lakkaamatta.

"Eikö paroonitar Pantin ole ihmeen kaunis?" kysyi myöskin Beatrix, sittenkuin yksi kierros oli lopetettu ja kreivitär oli asettunut paikoilleen.

Prinssi oli hovien saleissa kasvanut ja oli jo nähnyt useita naisia, joiden mielenkiintoinen arvoitus kuvastui heidän kasvoillaan. Ne eivät häntä enää miellyttäneet. Mutta naisolentoa, jossa oli niin paljon itsetiedotonta viattomuutta, niin paljon luonteensävyä, ei hän ollut vielä tavannut. Luoden syvän katseen Beatrixiin kuiskasi prinssi hänelle:

"Molemmat jumalalliset kauneudet puuttuvat kuitenkin häneltä: nuoruus ja luonnollisuus."

Beatrix hehkui, hän lensi prinssin käsivarsilla kuin kuumeessa lattian yli. Prinssi tanssi — tanssi, hänen mielestään, niinkuin ei kukaan vielä ollut ymmärtänyt tanssissa. Nuori tyttö unohti koko maailman ympärillään ja tunsi vain miten tanssinhalu valtasi hänet kokonaan. Hänen seuraava tanssitoverinsa, muudan lähikartanon pyylevä poika ja perillinen, tempasi hänet unelmien maailmasta. Tämä liikutteli itseään niin vaivaloisesti ja rumasti Beatrixin ympärillä, että tyttö tahtomattaankin loi kaipaavia silmäyksiä prinssi Leopoldiin, joka juuri oli lopettanut kierroksen Dorothean kanssa. Prinssi huomasi nuo katseet ja oli tuossa tuokiossa taas Beatrixin sivulla. Onnesta säteillen tanssi tämä prinssin kanssa edelleen.

"Oh", sanoi hän, "näin pitäisi olla joka päivä. Mutta hilpeä hauskuus katoaa pian — aivan kuin näyttämöllä joku syöksyy manalaan. Tyhjät laudat sulkeutuvat, ja siellä me istumme... koko talven — emmekä näe mitään."

"Teidän äitinne pitää tulla huvikauden ajaksi Berliiniin. Minä olen tänä talvena siellä myöskin. Minä liityn kaartinhusaareihin. Silloin voisimme vielä usein tanssia yhdessä."

Beatrix katsoi häneen veitikkamaisesti, kuin tahtoen sanoa: Oh, Berliinissä teillä on paljon mielenkiintoisempia tanssitettavia kuin minä. Mutta prinssin katse kiintyi äkkiä häneen niin kuumana, samalla kuin hän veti Beatrixin aivan kiinni itseensä, että Beatrix yhtäkkiä pysähtyi polvet vapisten ja kuivin huulin sanoi:

"En voi enää."

Tästä lähtien valtasi hänet hillitön kiihtymys. Hän tanssi uupumatta kaikkien kanssa, jotka halusivat, mutta tanssitoverinsa hartian yli vilkuili hän yhtämittaa prinssiin, joka hänkin puolestaan katseli vain Beatrixia, eikä jättänyt yhtään tanssia tanssimatta hänen kanssaan. Beatrix nauroi paljon ja tunsi: itsensä rajattoman onnelliseksi.

Günther v. Schmettau tuli sitä hiljaisemmaksi mitä pitemmälle ilta kului ja istuutui vihdoin ruokasaliin tarjoilupöydän ääreen, jonne erään väliajan aikana saapuivat myöskin Lobedan ja Botho.

"No, poikaseni", sanoi Lobedan, "miksi noin syvämietteisen näköisenä kulauttelet sampanjaa? Älä venyttele jöröpäätäsi liian suureksi, jotta voimme saada sinut huomenna mukaamme. Meidän pitäisi oikeastaan tanssia lähtöön saakka, sillä kotimatka kuutamolla on vähän huononpuoleista." Günther ei vastannut mitään. Mutta Lobedan otti lasin ja kilahutti sitä Güntherin lasia vastaan, jota tämä synkän näköisenä piti kädessään.

"Eläköön naiset! Tosin prinssi Leopold syrjäyttää meidät kokonaan tänä iltana, mitä nuoreen kreivittäreen tulee; mutta lohduttakaamme itseämme: hän on meteori, me olemme kiintotähtiä. Hän menee, me jäämme; huomenna tapahtuu kylläkin päinvastoin, mutta minä tarkoitan: lopullisesti."

Günther ymmärsi, että hyväsydäminen Lobedan tahtoi häntä lohdutella, ja nyökkäsi hänelle pitkään ja hitaasti.

"Täällä on niin paljon kauniita naisia. Kostakaamme pojat, tehkäämme pikku Randau kuningattareksi, tai käykäämme pastorin täysihoitolaisen kimppuun. Paroonitar Pantiniin ei meidän ole hyvä kajota", nauroi Lobedan.

"Niin", huudahti Botho, "hän onkin kaunein. Häntä katsellessa tulee väkisinkin ajatelleeksi aavaa, syvää, mittaamatonta valtamerta."

"Niin juuri", myönteli Lobedan, "syvyyksiä ja myrskyjä saattaa vainuta piilevän salaperäisesti lepäävän tyynen pinnan alla. Mutta Beatrix, se tyttö on kuin kristalli-kirkas vesiputous."

"Te puhutte jo runollisesti!" huusi Frankenstein. "Runous, sanoo eräs viisas, on kolmannessa pullossa. Tähän asti minusta on näyttänyt kuin se pakenisi tieltänne kuudenteen."

Lobedan katseli riemuiten Güntheriä.

"Minun opetuksiani, taaskin minun opetuksiani! Mitähän nuorista naskaleista tuleekaan, kun minua ei enää ole rykmentissä!"

"Eikö Pantin olekin kaunis?" kysyi Dorotheakin kreivittäreltä, "käsitätkö nyt, että se nainen on seitsemällä sinetillä lukittu kirja? Ja —" hän silmäili varovasti ympärilleen, "oletko huomannut, että Botho tuskin väistyy hänen rinnaltaan?"

"Hämmästyksellä", sanoi kreivitär rauhattomana, katselen tänä iltana lasteni käyttäytymistä. Beatrix; tanssii kuin mieletön lapsi ja hääräilee silmiinpistävästi prinssin kanssa; Botho on jo kaksi kertaa tanssinut valssia paroonittaren kanssa".

"Että prinssi Leopold kiinnittää huomionsa yksistään Beatrixiin, on luonnollista. Sanohan sitten keitä muita täällä olisi? Pitäisikö hänen tanssia pastorin tyttärien kanssa? Tai pienen Randaun kanssa? Sinun asemasi hänen setänsä hovissa ja Beatrixin talosi tyttärenä tekee sen itsestään ymmärrettäväksi", sanoi Dorothea. "Mutta minä rukoilen sinua, taivaan tähden, pidä silmällä Bothoa ja paroonitarta, ja jos sinusta vielä sittenkin tuntuu Jackin matkat sisarensa luo viattomilta, säälin sinua!"

"Dorothea", huudahti kreivitär hiljaa, "sinä säikytät minua! Minun lapsillani on minun terve järkeni. Intohimo on heille vierasta! Ja kuitenkin — kuinka Botho häneen katsoo! Ja kimppu hänen kädessään...!"

"Toissapäivänä antoi Jack postimiehelle kirjeen, joka oli osoitettu eräälle lyybekkiläiselle kukkakaupalle; minun kamarineitsyeni näki sen sattumalta."

"Sinä vakoilet lapsiani!" kuohahti kreivitär.

"Koska pidän heistä kuin omistani ja vainuan heitä väijyviä vaaroja paremmin kuin sinä."

Konstanze, joka tarkasteli milloin Dorotheaa, milloin Lydiaa ja Bothoa, huomasi miten molemmat naiset kuiskailivat toisilleen. Hän oli yhäti toivonut voivansa varoittaa Bothoa, mutta tähän saakka se ei vielä ollut onnistunut. Botho oli tosin tanssinut hänen kanssaan enemmän kuin kerran, mutta hirveä tunne, että Botho näkisi hänessä jonkinlaisen uskottunsa kahlehti hänen kielensä. Bothon lämmin kädenpuristus oli hänen salaisen onnensa tunnustus, hänen tulinen katseensa käsky riemuitsemaan hänen kanssansa — oh, nyt hän ymmärsi kaiken!

Lobedan ilmoitti naisten valssin. Konstanze otti tilaisuudesta vaarin ja kiersi Lydian luo.

"Ettekö tekin halua hieman levähtää, rakas neiti? Mutta täällä meitä tyrkitään. Tulkaa!"

Lydia laski käsivartensa nuoren tytön käsivarrelle ja meni hänen kanssaan ruokasalin läpi salonkiin. Soitto ja tanssivien jalkojen kopina kuului tänne vain hyvin heikosti; viereisessä etuhuoneessa istui muutamia vanhanpuoleisia herroja pelaamassa. Heidän yksitoikkoiset tiedonantonsa ja korttien läiskinä katkaisivat vain hiljaisuuden.

Konstanze huomasi äkkiä, että hän oli tämän naisen vasta yhden kerran tavannut, että hän oli täällä aivan vieras, vento vieras. Paroonitar ei voinut aavistaa, että Konstanze oli häntä lakkaamatta ajatellut.

Lydia, joka oli kauan katsonut alaspäin atlaskenkiensä valkoisiin kärkiin, nosti sylistään raskaan kukkakimpun, painoi kasvonsa kukkiin ja kysyi äkkiä.

"Rakastatteko näitä? Ne tuoksuvat äiteliltä kuin lahoava ruumis. Tällaiset kukat tanssiaisissa ovat ristiriitaisuutta, joka saattaa ihmistä hermostuttaa."

Hän ojensi kimpun Konstanzelle. Silloin yhtyivät heidän katseensa.

"Te olette paljon minua ja minusta ajatellut", sanoi Lydia yhtäkkiä. Hänen äänessään oli omituinen, surumielinen sointu. Konstanze säikähti ja punastui.

"Eikö totta", jatkoi Lydia, "minä olen oikeassa. Näkee jonkun vain kerran, on ulkonaisten seikkojen johdosta pakotettu häntä lakkaamatta ajattelemaan — ja hoksaa vasta toistamiseen persoonallisesti tavattaessa, että onkin ehkä hänelle aivan vieras. Jos kaikki ihmiset olisivat niin avomielisiä ja sanoisivat: me olemme toimineet yhdessä — sillä minä luulen, että melkein aina käy päinvastoin — tulisi enemmän luonnollisuutta keskinäiseen seurusteluun, ja monet, jotka arkoina ja vieraina eroavat toisistaan, olisivat löytäneet elämässään ystävän. Me molemmat, rakas lapsi, emme siis ole vieraita toisillemme, sillä minäkin olen lakkaamatta ajatellut teitä."

Konstanze tarttui kapeaan käteen, jonka Lydia hänelle ojensi.

"Rouva paroonitar", sanoi hän kiihkeästi, "te teette minut onnelliseksi. Miten toisenlainen te olette kuin kaikki tuolla sisällä. Niin, vain erinomaisen tärkeä asia sai..."

Hän keskeytti. Hänen äänensä kieltäytyi, hän kääntyi sivuttain Lydiaan.

Hänkin, ajatteli Lydia kaihomielin, hänkin — yhtä nuori ja mieletön ja varomaton kuin — _hän_! He löytävät ensin intohimon eivätkä voi sitten siitä enää vaieta.

"Rouva paroonitar", alkoi Konstanze uudelleen, "miten minä sen sanoisin?... Vallankumouksien aikoina palvelee hallitsijaansa monesti paremmin, ellei julkisesti ylpeile uskollisuudellaan häntä kohtaan, koska hänet tunnustamalla ei mitään hyödytä, vaan saattaa hänet vaaranalaiseksi, eikö totta?"

"Rakas lapsi", sanoi Lydia liikutettuna. Hän käsitti silmänräpäyksessä, mitä näillä peitetyillä sanoilla tahdottiin hänelle sanoa. "Se pitää minun kai sanoa Botholle, mitä?"

Konstanze nyökkäsi. Lydia tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä kauan äänetönnä. Hänen mielessään liikkui jotakin tavatonta. Eräänä päivänä, niin hän ajatteli, tulee Botho huomaamaan, että häntä rakastetaan, rakastetaan toisen kerran. Ensimmäinen kerta näytti hänestä armolahjalta, toista kertaa hän pitää ansiona, joka koroittaa hänen omaa arvoansa, ja silloin tuntuu hänestä hänen ensimmäinen rakkautensa mitättömältä. Ensimmäisen hän otti vastaan kuin lapsi, toisena on hän antavana puolena. Tuo tuossa on se, jonka takia hän minut unohtaa.

Juuri silloin astui Botho kynnyksen yli.

"Ah", huudahti hän, "minulle on mieluista nähdä, paroonitar, että te teette tuttavuutta Konstanzen kanssa."

Hän meni molempien luo ja otti Lydiaa kädestä. Mutta hänen äitinsä, joka oli seurannut poikansa kintereillä, seisoi samassa heidän vieressään ja sanoi leikillisesti: "Mene, Botho, sinä lyöt laimin Randaun naiset. Iloitkaa paroonitar, ettei teidän tarvitse ketään suurta poikaa kasvattaa ritariksi — se on äidinilon varjopuolia."

Botho poistui äkeissään. Hän ymmärsi, että hänen äitinsä tahtoi kohdella häntä Lydian läsnäollessa kuin poikaa. —

Ja juhla läheni loppuaan, näköjänsä yhtä iloisesti kuin se oli alkanutkin, mutta Bothon iloisuus oli pakotettua. Lydia läksi ensimmäiseksi; kreivitär näytti vakavalta. Dorothea tyytyväiseltä. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen oli onnistunut häiritä paroonittaren ja Bothon välille syntynyttä mieltymystä. Konstanzea olisi pikemmin haluttanut itkeä kuin tanssia. Vain Beatrix oli ainoa onnellinen. Hän hyppeli kamarissaan ympäri lattiaa, kun muissa huoneissa oli jo aikaa sitten vallinnut hiljaisuus.

Hän tahtoi riisuutua, mutta unohti sen samassa; hän tahtoi kaapista ja piirongista ottaa sitä ja tätä ja hypähteli kuin lintu sinne tänne. Hän tahtoi lörpötellä Konstanzen kanssa, mutta ei tiennyt mistä. Ei ollut mitään sanoja, ei kerrassaan mitään! Miten ahtailta tuntuivat seinät, talo, maailma! Ja miten kaukana oli kaikki, kun hän ajatteli, että voisi koko elämänsä läpi tanssia näin valon loisteessa ja soiton kaikuessa. Niin, _hänelle_ se oli mahdollista, se kuului hänen elämäänsä. _Hänen_ tarvitsi vain käskeä, ja ihmiset liikkuivat kuin tanssinuket täyttääkseen hänen tahtonsa. Ah, — miten kadehdittavaa! Ja sitä miekkoista naista, joka kerran tulisi hänen puolisokseen!

Tätä ajatellessaan rupesi hänen sydämensä tykyttämään. Miten _hän_ olikaan häntä katsellut, miten kuiskaillut. — Beatrix vapisi ja peitti kasvot käsiinsä.

Ne olivat ensimmäiset kyyneleet sen jälkeen kuin hän oli lakannut olemasta lapsi.

Kreivitärkään ei ollut vielä mennyt levolle. Kun upseerit ottivat häneltä jäähyväisiä ja samalla tahtoivat kiittää häntä koko ajasta, sillä huomenaamullahan piti lähteä marssimaan kello kuudelta, sanoi hän heille:

"Onneksi luonto on antanut minulle monia velvollisuuksiani varten yhtä paljon terveyttä ja kestävyyttä; olen ylhäällä ennen lähtöänne."

Sitten hän viittasi Güntherin luokseen ja sanoi hänelle haluavansa häntä vielä puhutella omassa huoneessaan. Kreivittären huone oli ensimmäisessä kerroksessa, siellä oli hänen kirjoituspöytänsä, siellä hän neuvotteli tilanhoitajan kanssa, siellä tapahtuivat kaikki tärkeät keskustelut, koskivatpa ne sitten talon asioita tai kotioloja. Siellä olivat talon lapset saaneet nuhdesaarnansa. Keskustelu kreivittären kanssa siinä huoneessa merkitsi jotakin vakavaa.

Sen vuoksi asteli nyt Günther hieman levottomana edestakaisin pienessä huoneessa ja säikähti, kun kreivitär muutaman minuutin kuluttua hänen tulonsa jälkeen astui sisään. Kirjoituspöydällä paloi öljylamppu, sen maidon värinen kuuppa oli peitetty sinertävällä varjostimella, niin että huoneessa vallitsi pehmeä hämäryys. Günther ei ollut tämän vuoksi selvillä, tämä valaistusko vai jokin sisäinen mielenliikutusko teki kreivittären posket niin kalpeiksi. Hänen majesteetillinen ilmestyksensä tuntui Güntheristä tällä hetkellä epämiellyttävältä. Kreivitär istuutui kirjoituspöytänsä edessä olevaan nojatuoliin, raskas laahustin oli laskoksissa matolla hänen vieressään; pitäen kyynärpäätään pöydän reunaa vasten nojasi hän jalokivistä kimaltelevaa päätänsä käteen.

"Minä en pidä verukkeista", alkoi hän selvällä äänellä. "Olen pyytänyt sinut tänne, jotta sanoisit minulle, jos tiedät jotain poikani ja paroonitar Pantinin väleistä. Tuntevatko he lähemmin toisensa ja kauanko he ovat toisensa tunteneet?"

Günther otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin.

"Minä tiedän", jatkoi kreivitär samalla kylmällä rauhallisuudella, "että sinun uskollisuutesi Bothoa kohtaan estää sinua häntä kavaltamasta, mutta toisaalta rakkautesi ja kiitollisuutesi minua kohtaan kieltää sinua minulle valehtelemasta. Tiedän hyvin, että tällä kysymykselläni saatan sinut kiusalliseen asemaan. Kuitenkin kysyn sinulta! Mutta ennenkuin vastaat, sano minulle yksi asia: käsitätkö, että Bothon rakkaus tuota naista kohtaan on mielettömyyttä, ja etten milloinkaan tulisi heidän avioliittoaan hyväksymään — jos he ylimalkaan sellaista ajattelevat?"

"Käsitän sen", myönsi Günther.

"No entä sitten?"

Günther oli tällä hetkellä iloinen, ettei Botho ollut tehnyt häntä uskotukseen. Ja kun kreivitär tahtoi vain kuulla, mitä hän todellisesti tiesi, saattoi hän suoraan sanoa:

"Botho ei ole koskaan minun kuulleni viitannut niihin asioihin."

"Mutta sinä tiedät, että joku nainen antaa hänelle tekemistä?"

"Kyllä."

"Mistä saakka?"

"Mutta rakas täti..."

"Mistä saakka?"

"... Jo Berliinissä."

"Onko hän maininnut sinulle hänen nimensä?"

"Ei", virkkoi Günther otsa hiessä. Hän tiesi, mitä tämä "ei" kreivittärelle merkitsi, sillä kreivitär tiesi varsin hyvin, ettei Botho muutoin milloinkaan mitään pitänyt salassa Güntheriltä.

"Hyvä on", sanoi kreivitär. Ja sitten pitkän, painostavan vaitiolon jälkeen nosti hän päänsä, katsoi Güntheriin ystävällisesti ja ojensi hänelle kätensä:

"Beatrix on tänään täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Minä annan sinulle luvan puhua hänelle toiveistasi niin pian kuin hetki näyttää sinulle otolliselta."

Günther suuteli hänen kättänsä.

"Minä pelkään, ettei sellaista hetkeä enää tule", sanoi hän, "olen tänään haudannut toiveeni".

"Kuinka niin?" kysyi kreivitär pahoillaan.

"Eräs prinssi on voittajan askelin sivuuttanut pienen luutnantti-raukan."

"Hullutusta", huudahti kreivitär, "tyttäreni on liian ylpeä antaakseen sellaisen miehen itseänsä sokaista, jonka vaimoksi hän ei voi tulla. Ja mitä prinssiin tulee, niin olihan melkein hänen velvollisuutensa pitää seuraa ennen muita tyttärelleni. Lähipäivien rauhallisessa seurustelussa tulet huomaamaan, miten turha pelkosi on. Pyydän sinulta vain yhtä: palaa takaisin niin pian kuin mahdollista."

"Me saavumme huomenna tai pikemminkin tänä iltana kasarmipaikkaamme; huomenna aikaisin lasketaan reserviläiset palveluksesta, puolipäivän tienoilla pääsen lomalleni ja voin olla täällä jo ylihuomenna keskipäivän paikkeilla."

"Hyvää yötä!"

Kreivitär oli yksinään. Liikkumattomana hän istui tuolissaan. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen verensä rauhallinen, hänen tahtonsa luja. Vielä yksi todistus, sanoi hän itsekseen, yksi täysin pätevä todistus, ja niinä tiedän erottaa Bothon siitä naisesta!

Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään, että heidän välillään saattoi vallita valtava kiintymys. Se seikka ei sopinut hänen mukavaan onnenohjelmaansa, joka häntä huoletti ja jonka hän oli lapsillensa laatinut — sen vuoksi täytyi tuon naisen väistyä. Ohimennen hän taisi myöskin lievää surua sydämessään Beatrixin takia. Mutta sen hän heti karkoitti, sehän oli hulluutta. Prinssin, setänsä ainoana vallanperijänä, täytyi naida joku prinsessa hallitsevasta ruhtinassuvusta, tai hän samoin kuin hänen lapsensakin kadottivat perintöjärjestyksen mukaan herttuakunnan, joka silloin joutuisi jonkun toisen sukupolven haltuun. Sen tiesi prinssi yhtä hyvin kuin kreivitärkin, ja hän luotti siihen, ettei prinssi tämän asian vuoksi tulisi milloinkaan tekemään Beatrixin sydäntä rauhattomaksi.

Vihdoin kävi kreivitär vuoteeseensa, mutta huolimatta kaikista näistä rauhoittavista mietelmistä, tuntui hänestä kuitenkin siltä, kuin varjo olisi laskenut hänen talonsa yli.