VIII.

Günther v. Schmettau lähti heti, kun pataljoona oli jälleen asettunut Wandsbeckiin, lomalleen. Hän kieltäytyi ottamasta osaa illallisiin, jotka Botho ja muutamat muut eroavat yksivuotiset hommasivat eräiden tuttujen hampurilaisten herrojen kanssa. Hän ei saanut yhtään rauhaa niinkauan kuin tiesi Beatrixin olevan yksinomaan prinssin seurassa. Illalla syyskuun neljäntenätoista päivänä hän saapui takaisin Allmersdorfiin, josta oli lähtenyt kahdentenatoista.

Kreivitär ja Dorothea ottivat hänet vastaan ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Toinen oli iloinen, että Beatrix nyt voi ottaa mukaansa kolmannen huviratsastuksille; toinen taas piti Güntheriä, siksi kunnes Botho palaisi, erikoisena ritarinaan. Vieläpä Konstanzekin iloitsi, sillä hän ajatteli, että Günther joka tapauksessa voisi tehdä vieraskäynnin paroonitar Pantinin luo, ja että hän näin ollen voisi mennä mukaan, tai ainakin kuulla Lydiasta jotain. Tyttöparan ajatuksissa ei ollut enää mitään muuta kuin Botho ja Lydia ja Lydia ja Botho. Hänen aivoissaan risteili mitä ihmeellisimpiä suunnitelmia, miten hän voisi auttaa Bothon hänen onneensa, ajatuksia, jotka hän niiden mahdottomuuden takia karkoitti lopulta huokaisten mielestänsä. Mutta jokaisessa keskustelussa kreivittären ja Dorothean kanssa koetti hän suunnata puheen Lydiaan, saadakseen ylistää tämän hyviä puolia.

Mutta Beatrix ja prinssi Leopold huomasivat vain ohimennen Güntherin paluun. He tervehtivät häntä pintapuolisen-ystävällisesti. Kauhukseen huomasi Günther, että molemmat olivat aivan kuin kuumeessa! Oliko kreivitär sokea? Tai tahtoiko hän sellainen olla, koska prinssi Leopold oli tämän näytelmän sankarina?

Ah, kreivitär huomasi hyvin kaiken. Hän huomasi sen surukseen. Mutta hän vain yhä hymyili rauhallisesti ja ajatteli: Beatrix on minun tyttäreni. Se merkitsi kreivittärelle: Beatrix ei toden tullen kuuntelisi intohimon vaan järjen ääntä. Mutta Günther näki terävämmin kuin kreivitär; hän näki, että se, jos se ei vielä ollut tapahtunut, uhkasi joka hetki tapahtua ja että hänen tulonsa kentiesi jouduttaisi katastroofia.

Seuraavana aamuna söi Dorothea-neiti, kuten niin usein ennenkin, aamiaisen omassa kamarissaan, kun taas kreivitär viipyi erään tärkeän keskustelun takia tilanhoitajan kanssa työhuoneessaan —, seuraavana aamuna olivat Beatrix ja Konstanze prinssin ja Güntherin kanssa kokoontuneet ruokasaliin neuvottelemaan päivän ohjelmasta.

"Teidän Ylhäisyytenne lausui eilen illalla pitävänsä kovin purjehtimisesta, tietenkin ilman naisia... Minä olen käytettävissänne", sanoi Günther.

Hän tahtoo erottaa minut Beatrixista, ajatteli prinssi, ja Beatrix oli sangen rauhaton.

"Pelatkaamme mieluummin lawntennistä", huudahti hän.

Prinssi Leopold ymmärsi heti yskän, ja ilakoiden menivät kaikki neljä puistoon.

Oltiin juuri alkamassa, kun Konstanze muisti, että hän oli jotain unohtanut. Hän pyysi anteeksi ja juoksi pois.

"Näin aina käy", nauroi prinssi; "kun tahdotaan alkaa, on joku vielä jotakin unohtanut. Ajatelkaamme sukkelaan, eikö meilläkin olisi vielä jotain toimitettavaa."

"Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät milloinkaan unohda mitään", huusi Beatrix leikkisästi, "ja siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei vielä ole mitään velvollisuuksia."

"Mutta minä — tuhattulimmaista — minä olen unohtanut kirjoituspöytäni avaimen pöydälle", huusi prinssi Leopold ja kopeloi taskujaan.

"Jos sallitte, niin minä..." virkkoi Günther hieman vastahakoisesti.

"Olkaa hyvä, rakas Schmettau."

Günther meni; prinssi ja Beatrix olivat kahden kesken.

Prinssi nauroi taas.

"Te näette, kreivitär, että minulla on näyttelijän lahjat! Sillä onhan itse asiassa äärettömän samantekevää, onko kirjoituspöydän avain taskussani tai kamaripalvelijallani. Pöytä on typö tyhjä."

"Günther raukka! Miksi sitten lähetitte hänet pois?"

"Rangaistakseni häntä siitä, että hänen väliintulonsa lopetti kahdenkeskisen seurustelumme, ja voidakseni vihdoin, vihdoinkin suudella kättänne ilman todistajia."

Sen sanottuaan tarttui hän Beatrixin käteen ja vei kylmät, pienet sormet huulilleen ja suuteli jokaista erikseen. Tyttö katsoi häneen avuttomana.

"Sanokaa minulle, Beatrix", sanoi prinssi pitäen Beatrixin kättä rintaansa vasten, "mikä teistä oikeastaan on kelpo Schmettaussa mielenkiintoista? Hänen ruskahtava hipiänsäkö, vai hänen mustat viiksensäkö, vai hänen ruskeat silmänsä? Tosin hän näyttää italialaiselta, mutta minä pelkään, että se on kaikki pelkkää maalia. Sisällä on kaikki sävyisää kuin pohjoisen taivaamme ilmasto."

"Mielenkiintoinen?" sanoi Beatrix, yrittäen luonnollisesti hymyillä, "mielenkiintoinenko? Ah ei, sitä hän ei ole; Günther on kauhistuttavan moitteeton ihminen. Kadettikoulussa oli hänellä parhaimmat todistukset, loma-ajoillaan meillä hillitsee hän Bothoa ja minua kaikenlaisista hullutuksista; luutnantiksi tultuaan ei hän ole tehnyt edes velkaakaan, eikä rakastu kehenkään muuhun kuin..."

Hän pysähtyi ja nieli sanan "minuun".

Hänestä tulee kerran oivallinen aviomies, koska hän ei osaa ollenkaan liehakoida, tuumi prinssi ja otti tytön toisenkin käden.

"Ja te, Beatrix — te rakastatte tavallisuudesta poikkeavaa, suurta, intohimoista. Eikö niin?"

Beatrix tunsi tajuntansa hämärtyvän. Hän tiesi, että nyt, nyt koitti hänen elämänsä ratkaiseva hetki. Hän unohti äidin, Güntherin, koko maailman, ja tuskan sekaisella riemulla ja hämmästyksellä hän ajatteli, että prinssi tunnustaisi nyt hänelle rakkautensa. Hän katsoi prinssiin — vaieten; prinssi näki hänen katseestaan, että tyttö oli häntä vastaan aseeton, että hänen sanansa vaikuttaisivat nyt tyttöön.

"Beatrix", kuiskasi hän, "te olette minulle hyvä, tiedän sen. Ja minä — oh — jos te tietäisitte, miten teitä rakastan — kaikkien maailman säyseiden luutnanttien uhallakin."

Hän veti tytön puoleensa, aivan lähelle ja suuteli hänen silmiään, hänen suutansa. Ja Beatrix vapisi ja salli sen tapahtua...

"Ja eikö totta", jatkoi prinssi, "luvatkaa minulle yksi seikka! Älköön aika eikä mikään etäisyys saako meitä unohtamaan tätä hetkeä. Minähän en ole oma herrani — ja kun minut jonakin päivänä... velvollisuus pakottaa... menemään naimisiin... Te tulette uskomaan minun rakkauteeni, te tulette — —."

Beatrix hätkähti. Suu auki ja silmät suurina tuijotti hän prinssiä.

Ja sitten pääsi hänen huuliltaan katkera, katkera naurahdus...

Herran tähden, ajatteli prinssi Leopold vastenmielisesti, tyttö ei näy saavan lainkaan päähänsä sitä, että minä hänet nain.

"Mitä sitten?" huudahti Beatrix äänekkäästi, "minkä takia pyydätte anteeksi? Toivotan onnea teidän avioliitollenne. Minä — minä menen myös naimisiin, sillä minä rakastan — rakastan..."

Beatrixista tuntui kuin hän tulisi hulluksi. Hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa. Tänä hirveänä hetkenä tuli Günther takaisin. Beatrixin päähän pälkähti pelastava ajatus: hän tahtoi saada sanomattoman, täysin tyydyttävän hyvityksen.

"Tässä, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän ivallisin katsein, "tässä minä esitän teille sulhaseni!"

Prinssi nauroi hämillään. Pohjimmaltansa hän iloitsi, että näytös näytti saavan näin mukavan lopun.

Günther oli valahtanut kalpeaksi. Mutta ihmeteltävällä itsensähillitsemistaidosta johtuneella lujuudella hän sanoi:

"Beatrix on sangen ajattelematon, kun ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne salaisuuden, joka syistä, jotka eivät kuulu tähän, pitäisi olla salassa itse kreivittäreltäkin samoin kuin koko maailmalta."

"Rauhoittukaa, rakas Schmettau! Rakkautenne salaisuus on minun takanani varmassa tallessa. Mutta toivottavasti sallitte minun toivottaa sydämestäni onnea teille ja teidän neiti morsiamellenne."

Günther kumarsi; prinssi suuteli muodon vuoksi Beatrixin kättä.

"Kas niin", huudahti Konstanze, joka juuri syöksähti paikalle, "nyt voimme alkaa!"

"Tämä on oikein vastuksien peli", sanoi Beatrix vaivaloisesti. "Minä sain yhtäkkiä sellaisen päänkivistyksen, että minun täytyy lähteä pois. Günther on ehkä hyvä ja vie minut sisään."

Günther ojensi hänelle käsivartensa. He olivat nyt yksinään puiston tiheiden pensaikkojen keskellä. Vaieten he astuivat vierekkäin; Beatrix lyijynraskain askelin. Hän odotti, että Günther kysyisi, mitä hänen ja prinssin välillä oli tapahtunut, tai että tämä ottaisi hänet — morsiamensa — syliinsä ja suutelisi häntä. Samoja huulia, joita prinssi vastikään oli koskettanut! Mutta sitä, mikä todella tapahtui, sitä hän ei aavistanut.

Kun oli tultu sille paikalle, joka oli linnan parvekkeen takana, pysähtyi Günther. Hän oli tointunut. Hän puhui kovalla, lujalla äänellä:

"Tuossa linnassa, siellä minä olen kaikki saanut, mitä köyhä, koditon orpopoika voi maailmassa toivoa. Minä rakastan sinun äitiäsi ja veljeäsi enemmän kuin olisin omaa äitiäni ja veljeäni voinut rakastaa, sillä mitä minä täällä olen saanut vastaanottaa, se ei ole johtunut veriheimolaisuuden tuottamasta velvollisuudesta. Olen saanut kaikki vapaasta hyvyydestä. Olen valmis uhraamaan henkeni äitisi ja hänen kotinsa puolesta. Ja sinua, Beatrix, sinua... minä rakastin vielä toisenlaisella rakkaudella. Sinä tiedät sen. Ja sen vuoksi saatoin sinunkin puolestasi uhrata elämäni, jos se olisi ollut tarpeellista sinun rauhallesi, sinun onnellesi. Mutta kunniatani en uhraa kenellekään, en edes tämän perheen jäsenellekään. Kostaaksesi prinssiltä saamasi kauhean nöyryytyksen, esitit minut sulhasenasi. Minä kysyn, enkä kysy: minkälainen nöyryytys se oli, miten oli mahdollista, että hän saattoi tehdä sellaista? Minä antauduin aseeksesi hetkellä, jolloin en voinut hänen edessään ottaa sinua valheesta kiinni. Mutta nyt minä sanon sinulle: Minä kannan keisarini takkia ja tunnen itseni tasa-arvoiseksi kaikkien maailman prinssien kanssa. Minä en ole aikonut antaa en miesten yhtä vähän kuin naistenkaan solvata kunniani puhdasta vaakunaa. Unohda, että kerran sinua pyysin äidiltäsi!"

Beatrix oli häntä kuunnellut kauhistuen, hämmästyen. Nyt oli hän lopettanut. Beatrix kiljahti, peitti kasvot käsiinsä, ja sitten, kuin rajun tuskan valtaamana, juoksi linnaan.

Günther palasi kalpeana, kuitenkin täysin rauhallisena, prinssin ja Konstanzen luo.

Kreivitär istui vielä talouskirjansa ääressä ja laski, kun Beatrix ääneensä itkien syöksyi huoneeseen.

"Mitä on tapahtunut, lapsi?"

"Tahdon kuolla, tahdon kuolla!" huusi Beatrix ja kätki kasvonsa yhä syvemmälle.

Ensimmäisen kerran elämässä sattui kreivittärelle, että hänen rauhallinen verensä pelokkaasti kuohahti. Hän tarttui lujin ottein tytön hartioihin.

"Onko prinssi syypää kyyneleihisi?"

Beatrix vain nyökkäsi. "Hän haluaa — mennä naimisiin..."

Kreivitär astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän, joka ei tiennyt, miten pitkälle prinssi oli mieltymyksen osoituksissaan Beatrixia kohtaan mennyt, hän luuli, että hänen tyttärensä, hänen tyttärensä oli aiheetta, itsekritiikin puutteesta antautunut arvottoman intohimon valtaan.

"Sinun pitäisi tietää", lausui hän ankarasti, "ettei prinssi kuulu niihin miehiin, joihin sinä voisit kiintyä. Mutta jos sinut sittenkin hurmasi — hänen rakastettavuutensa, olisi sinun pitänyt vaieten, urhoollisesti ja ylpeästi karkoittaa rinnastasi sellainen."

"Äiti", sanoi Beatrix katkerasti, "ovatko sinun unelmasi aina olleet niin järkeviä, että ne ovat sinulle vain sanoneet, mitä sinä — voisit?"

"Minä en ole milloinkaan — unelmoinut", vastasi kreivitär tylysti.

Beatrix vaikeni. Hänen silmissään kimalsivat kyyneleet.

"Günther tulee, kun hän saa tietää erehdyksesi, antamaan sinulle anteeksi, jota minä en tosin toivoisi. Minä huomaan, että sinä tarvitset miehen ohjausta. Hänen rinnallaan sinä saat enemmän ryhtiä kuin mitä minä voin sinulle antaa", paasasi hän äkäisesti.

Beatrix nousi ja meni ovelle. Siellä jäi hän hetkeksi liikkumattomana seisomaan ja katsoi suurilla omituisilla silmillään äitiinsä, ikäänkuin odottaisi hän vielä jotain. Mutta äiti pysyi äänettömänä eikä ollut häntä näkevinäänkään. Ja Beatrix, joka tällä hetkellä oli tullut naiseksi, Beatrix poistui kylmän, tylyn umpimielisenä huoneesta, jonne hän oli lapsen vaistolla ja luottamuksella paennut.

Kreivitär vaipui murtuneena tuolille. Hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt väärin, kuin hän olisi valinnut väärän tien, kuin hän olisi syntinen eikä tuomari. Hänen tyttärensä pitkä, mykkä syyttävä katse ei tahtonut hänen sydämestään hälvetä. Ja silti, vaikka hän kuinka mietti, ei hän voinut mielessään päästä selvyyteen, miten hän olisi voinut muuta kuin ankarasti puhua Beatrixille.

Tunnin verran hän taisi niin istua, kun Dorothea tuli sisään ja sanoi, että prinssi ja Günther haluavat lausua tervehdyksensä. He ovat menneet purjehdusmatkalle pieniin kylpypaikkoihin Lyybekin lahden rannalle ja palaavat vasta iltapuolella kotiin.

Samassa kilisi käytävässä kello, joka talonjärjestyksen mukaan kutsui oman väen ja vieraat toiselle aamiaiselle. Samassa astui Konstanze sisään ja sanoi arkaillen:

"Saanko jäädä pois aamiaiselta, rakas täti? Beatrixin laita on huonosti. Hän tahtoisi, että olisin hänen luonansa koko päivän. Kun hän pitää kädestäni kiinni, on hän rauhallisempi."

Kreivitär katsoi miettiväisenä vaaleaveristä tyttöä. Enkö sittenkään saanut jumalia leppymään, ajatteli hän, kun otin sinut talooni? Sinun läsnäolosi ei ole miksikään rasitukseksi, eikä kuitenkaan torju luotani varjoja — se uhri ei ollut mikään uhri — se oli hyödytön eikä tuota ollenkaan siunausta, koska se ei aja pois mitään kirousta.

Konstanze ei voinut vähääkään aavistaa tuosta hänen läsnäoloaan koskevasta omituisesta ajatuksenjuoksusta; tädin pitkä silmäys sai hänet vain hämilleen.

"Hyvä on", sanoi kreivitär lopulta, "ole Beatrixin seurana niin kauan kuin se häntä ja sinua miellyttää". — "Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi Dorothea sisarentyttären mentyä.

Kiivain sanoin kertoi kreivitär, että Beatrix oli ollut niin kelvoton, että oli osoittanut prinssille jonkinlaista intohimoa, ja että nyt, kun tämä oli hänelle todennäköisesti sanonut, että hänelle oli määrätty joku prinsessa, käyttäytyi Beatrix kuin mielipuoli.

Dorothean mielestä oli asiassa romanttista viehätystä. Vaikkakin hänestä oli selvä, että Beatrixilta oli ollut liioiteltua ja hullua kuvitella jotain sellaista, arveli hän sittenkin, että kreivittären olisi pitänyt kohdella häntä lempeämmin. Kreivitär kielsi ystävättäreltään tässä suhteessa kaiken pätevyyden, ja pian oli heidän välilleen kehittynyt ensimmäinen sananvaihto koko heidän yhdessäolo-aikanaan.

Näin häiriintyi itämä päivä linnassa. Jokainen söi ateriansa omassa huoneessaan, ja vasta iltapuolella, kun odotettiin herra v. Beulwitzin tuloa, oli kreivitär yhdessä Dorothean kanssa. Dorothea säikähti ystävättärensä kalpeutta. Äänettöminä he ojensivat toisilleen kättä ja sopivat jälleen.

Kreivitär oli kuvaamattomassa mielenliikutuksessa. Ensimmäistä kertaa puolisonsa kuoleman jälkeen hän kaipasi — tukea. Joku mies keksisi ehkä keinon, millä saisi prinssin lähtemään silti häntä loukkaamatta; joku mies, joka tuntee elämän ja sen syvyydet paremmin, voisi hänelle sanoa, oliko hän tosiaankin ollut Beatrixia kohtaan liian kova. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana tunsi hän itsensä epävarmaksi. Ja silloin tuntui hänestä se, että hänen nuoruutensa ystävä tuli tänään hänen luokseen, mies, jota hän oli aina kunnioittanut, Jumalan hyväntahtoiselta lahjalta.

Prinssi Leopold ja Günther tulivat pian naisten jälkeen salonkiin. Edellinen iloisen näköisenä, jälkimmäinen vakavana, mutta kuitenkin ilman eletyn mielenliikutuksen tuottamia ulkonaisia merkkejä.

"Mitä", huudahti prinssi, "eikö Botho ole vielä täällä? Minä luulin, että hän palaisi viidentenätoista."

"Kenties ystävät ovat pitäneet hänet luonaan yhden päivän kauemmin Hampurissa", vastasi kreivitär.

"Onko teidän ylhäisyytenne tehnyt hauskan retken?" kysyi Dorothea.

"Niin hauskan kuin ilman naisia ylimalkaan on mahdollista; kun kreivitär jätti meidät ja Konstanze-neiti seurasi häntä, päätimme pistäytyä merellä. Saadaksemme kuitenkin sitä ennen ainakin silmillemme jonkun kauniin silmäparin tuottamaa lohdutusta", kertoi prinssi leikillisellä äänellä, "menimme jalkaisin Pantinin huvilaan. Mutta me emme voineet muuta kuin jättää sinne käyntikorttimme, sillä armollinen rouva oli poissa — tänään Lyybekissä", sanoi palvelija. "Mutta kuinka jaksaa nuori kreivitär?"

Ja Günther, joka oli Beatrixin suhteen noudattanut tuskallista vaikenemista myöskin prinssiin nähden, päätti taaskin kreivittären rauhallisesta vastauksesta, ettei tällä ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut.

Prinssi Leopold katsoi kelloa.

"Beulwitzinkin pitäisi jo olla täällä. Olette kai lähettäneet vaunut lautalle?"

Jack rohkeni vastata, että vierasta vastaan lähetetyt vaunut ajoivat juuri pihaan.

Kreivitär ponnahti ylös hänelle peräti tavattomalla vilkkaudella. "Se on hauskaa, sepä on..."

Hänen annettiin yksinään mennä tulevaa vastaan. He kohtasivat toisensa ensimmäisessä huoneessa käytävän päässä, katosta riippuvan lampun alla.

He ojensivat toisilleen kätensä ja olivat molemmat ääneti. Silloin kun he olivat viimeksi nähneet toisensa, oli kreivitär ollut kaunis, itsetietoinen tyttö, Beulwitz ujo, kaksikymmentäyksi-vuotias nuorukainen. Siitä oli kulunut enemmän kuin kaksikymmentäneljä vuotta, ja kuitenkin tunsi Beulwitz jälleen tuon yhä vielä kauniin naisen piirteistä nuoruutensa rakastetun piirteet. Mutta hän, hän oli aikaisin vanhentunut ja silti tullut tavattoman viehättäväksi mieheksi. Mutta ei — oikeastaan ei vanhentunut. Vain vaaleanharmaan otsan yli suortuva tukka teki sen vaikutuksen. Kirkkaat silmät, mustat viikset hyväntahtoisen suun ympärillä puhuivat nuoruudesta.

Omituista! Vuosikausiin he eivät olleet kuulleet toisistaan mitään, tuskin toisistaan puhuneet, ja nyt tuntui äkkiä kreivittärestä, kuin hän olisi ajatellut paljon, aina, yksinomaan tuota miestä. Kuin hän olisi ollut poissa kaksikymmentä neljä vuotta liian kauan.

"Fritz", sanoi hän, ja Beulwitz vain "Sophia".

Sitten hän tarjosi kreivittärelle käsivartensa ja astui hänen kanssaan valaistujen huoneitten läpi.

Oh, ajatteli kreivitär onnellisena, nyt tulee kaikki taas hyväksi. Huomenna voin puhua hänelle huolistani, ja hän poistaa ne.

Myöskin Dorotheaan ja Güntheriin vaikutti valtavasti tuon miehen ilmestyminen, miehen, joka ei ollenkaan muistuttanut veljeään majuria. Ja prinssi näytti iloitsevan sydämensä pohjasta, saadessaan jälleen kasvattajansa ja ystävänsä luokseen. Lapsellisella kiintymyksellä, joka itse Güntheristäkin tuntui kauniilta, syleili prinssi miestä, joka kaksitoista vuotta oli ollut hänen erottamaton ystävänsä.

Iloisesti jutellen käytiin illallispöytään. Vain silloin kuin Beulwitz kysyi talon tytöstä, tuli hetkeksi tuskallinen vaitiolo. Beulwitz kertoi vahvasti värittäen matkakokemuksista, joita hänellä oli ollut, ja kreivitär ihmetteli monta kertaa, miten vähäpätöisinä hän näytti ihmisiä ja asioita pitävän. Lopulta kertoi hän myös, että hän oli Lyybekissä nähnyt erään seikkailevan pariskunnan ja pannut merkille, että sattuma vei hänet samana päivänä kolme keltaa heidän läheisyyteensä. Ensiksi raatihuoneen ravintolassa, missä pariskunta oli nauttinut aamiaista hienojen ihmisten tavoin; sitten Mariankirkossa, missä hän vastoin tahtoaan oli tullut nähneeksi, miten nuorukainen kihlasi kalpean, kauniin, mutta jo hiukkasen lakastuneelta näyttävän naisen ja kutsui tätä juhlallisesti morsiamekseen; lopuksi illalla asemalla, missä nuori ritarimme saattoi naisen vaunuun ja suuteli hellästi hänen käsineitään.

"Ne olivat hienot, keltaisenruskeat hansikkaat Marseillesta, korkeintaan kuuden numeron", päätteli Beulwitz leikkisästi, "ja lyön vetoa, että ne verhosivat mitä kapeinta valkoista kättä. Kun nainen sitten Travemündessä katosi minulta jäljettömiin, niin en voinut tietää, menikö hän siellä johonkin hotelliin, vai nousiko hän vaunuihin tai juuri Travemünden kohdalla pysähtyvään Pietarin junaan. Täällä maan yksinäisyydessä ei sellainen kukkanen voi mitenkään kasvaa eikä kotiutua. Hänessä oli jotakin eriskummallista lumoa, joka on niille naisille ominaista, jotka tänään vielä kukoistavat, tietäen huomenna lakastuvansa. Lumoa, joka hurmaa kuin jasmiinien tuoksu illalla."

Ei kreivitär eikä kukaan muukaan uskaltanut kysellä lähemmin naisesta, saatikka sitten hänen seuralaisensa ulkonäöstä.

Erottiin aikaisin; Beulwitz poistui prinssin seurassa.

Kreivitär taisteli tyttärensä huoneen oven takana kovan taistelun: hän kuuli sisältä valitusta ja itkua ja niiden välillä kärsivällisen nuoren äänen, joka koetti kärsivää lohduttaa. Mutta vielä voitti kylmä ylpeys äidin huolestuneen sydämen, ja päättävin askelin meni kreivitär omaan huoneeseensa, alkaakseen rauhattoman yön. Hän moitti Luojaa, jota hän rukoili uskovaisin sydämin, siitä, että tämä oli antanut hänen sydämelleen ansaitsemattomia suruja.