Part 1
ONNI MAALLINEN
Murhenäytelmä
Kirj.
LAURI HAARLA
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.
HENKILÖT:
ZENOBIA, Palmyran kuningatar. Athenodorus, hänen 16-vuotias poikansa. LONGINUS, filosoofi. KLEANTES, kreikkalainen kuvanveistäjä. ELISA | TADMAR | hovinaisia. CHARISBE | NIMROD, neuvonantaja. GESER, kristitty saarnaaja. TAURUS, goottilainen päällikkö. LANKHA, Athenodoruksen hoitaja. KÄTYRI. Kansaa, sotilaita, paimentolaisia, orjia.
Tapahtuu Palmyran keitaalla Tadmorin kaupungissa.
I NÄYTÖS.
Näyttämö:
Tadmorin kuningaspalatsin terassi. Vasemmalla palatsin pääty, josta merkkinä pari pylvästä, porrasaskelmaa ja taempana torniulkonema akkuna-aukkoineen. Vasemmalla taka-alalla terassia ympäröivän kivikaiteen ulkoilemasta kapeat portaat linnanpuutarhan sisäpihaan sekä leveät portaat oikealle suureen puutarhaan, josta kohoo näkyviin pari raskain lehdin taipuvaa puuta, antaen aavistuksen puutarhan runsaudesta ja vanhuudesta. Kaide päättyy porrasaakkojen kohdalla tarullisiin petokuviin. Taka-alalla punainen telttakatos upeine pöytineen. Tausta viettää kaupunkia kohti, joten taka-alalla kiertävän kaiteen yli kohoavat vain parin puun värikkäät latvat, jättäen näkyviin kaukana taustalla loivaa rinnettä ja muutamia sen pieniä, rappeutuneita savimajoja.
Athenodorus, 16-vuotias nuorukainen, lievästi nojaten hoitajaansa, astuu vasemmalta, palatsista. Pehmeän viitan on hän kietonut hintelän ruumiinsa ympäri, joten tuskin huomaakaan, että vino ja hieman käyristynyt selkäranka rikkoo ruumiin säännölliset muodot. Vain sisäänpainunut rinta ja kalvaat kasvot osoittavat nuorukaisen sairautta. Mutta hipiä väreilee puhtautta ja silmät kauniita, alituisia mietteitä. Ne näyttävät janoavan tuhat kertaa enemmän kauneutta kuin maa voi antaa. Siksi myös melkein lapsellinen kärsimättömyys viipyy alituisesti terveiden huulien ympärillä, jotka hehkuen julistavat voittoa kaikesta sairaudesta.
Lankha, hänen hoitajansa, orja kaukaiselta saarelta, näyttää olevan jättiläissuvun alennettu jälkeläinen. Valtavat hartiat ovat kuin raskaan kuorman alla kokoon lysähtäneet. Niin on ruumiin jättiläisyys muodostunut yläruumiin suhdattomaksi leveydeksi. Otsa laskehtii raskain poimuin silmien ylle, mutta hyväntahtoinen ilme silmissä ja suun ympärillä lieventää kasvojen synkkyyttä.
LANKHA:
Kuink' onkaan kirkas aamu, ihmett' aivan — —.
ATHENODORUS:
Vain onni ihmett' on! Tää kirkkaus on autiutta vain, ja armahampi yö unelias on, jos päivä tää ei untain viimeöistä todeks näytä.
LANKHA:
Niin kaunist' unta näitkö?
ATHENODORUS:
Kertoa jos punastumatta saattais unen ihmeet, nuo kiihkot, tuskat, lemmenhoureet kaikki, joit' aamu riettaiks väittää, tietäisitpä: Elisa tummin käsivarsitaipein ja kultahipiöin mua houkutteli — —
LANKHA:
Uneksi noin ei kaunis uni jää.
ATHENODORUS:
Jos ennen muita hyvää huomentain Elisalle saan toivottaa, sep' oisi kai ennusmerkki hyvä? — Niinhän, Lankha?
LANKHA:
Niin varmaankin. — Puutarhaan tuonne, prinssi. Lomitse lehväin kuultavain siell' onni kuin silmä hunajainen kurkistaa.
(Astuvat pääportaita kohti, kuuluu naurua ja huudahduksia.)
ATHENODORUS (levottomana):
Keit' ilakoi tuoll' alahalla?
LANKHA (kaiteen luota) Siellä Charisbe neito on ja kaunis Tadmar. —
ATHENODORUS (tuskaisesti arastuen):
Ei sinne, ei! Pois — varjokkaille teille.
(Kääntyy vasemmalle, mutta vastaan astuu Nimrod. Tämä on iältään vanhuuden ja miehuuden rajalla. Vanttera ukko. Pää pyöreä, tukka tiheä ja lyhyt, niska vankka, kuten lyhyt vartalokin. Siitä merkillinen mies, ettei kukaan voi nähdä hänen katsettaan, koska hän aina tuijottaa viistosti eteensä maahan eikä luo silmäystäkään puhuteltavaan. Kävelee mielellään käsi selän takana ja antaa neuvonsa kuin itsevaltias käskynsä. — Tervehtii prinssiä roomalaiseen tapaan.)
NIMROD:
Tää huomen sulle kultaa helkkyköön ja viisautta. — Aika vyöttelee jo varttas miehuudella, valtikan sun kätees kohta painaa. Marsin tikka nyt pimennoissa kelohonkaa hakkaa ja sotaa ennustaa. — Tää mielees paina, on tarvis sankareita —.
(Prinssi tuijottaa Nimrodiin kuin vasten kasvoja lyötynä. Nimrod katsoo kysyvästi.)
LANKHA (selittäen):
Prinssi sairas on öisen painajaisen vuoks —.
NIMROD (rypistää kulmansa):
Puutarhaan siis käykää. Hereill' on kai valtiatar?
(Lankha nyökkää. Nimrod poistuu palatsiin kiireisin askelin.)
ATHENODORUS:
Heill' aatoksia pää on täynnä, mulla unelmat vain ja lemmenmurhe kaunis.
CHARISBE (puutarhasta ilakoiden):
Oi prinssi, prinssi, hyvää huomenta! Nyt aikaa kilpajuoksu!
(Prinssi ja Lankha poistuvat vasemmalle puutarhaan. Pääportaita juoksevat ylös Tadmar ja pari porrasaskelmaa jäljessä Charisbe, kiertävät hengästyneinä käsivartensa leijonaveistosten kaulaan.)
(Tadmar on hento ja viehkeä. Hänen lemmekäs kauneutensa on kuin helakka marjakukkapensas, joka mehunsa tuhlaa punertaviin kukkiinsa alla poutapilven ja auringonsäihkyn. — Kuin sinerväisen sadepilven alla versoo lehtevä kukkeus, niin taas on aineellisen kaunis Charisbe.)
TADMAR:
Mun on voitto!
CHARISBE:
Eduksi juoksussa on liika laihuus.
TADMAR (siroin liikkein):
Ja viehkeydessä myös —
CHARISBE:
Noin kaukaa katsoin.
TADMAR:
Charisbe kulta, riita pois. (Vetää Charisben kädestä vasemmalle.) Meit' tuolla taas sairas prinssi pakenee.
CHARISBE:
Ja häntä Elisa tekopyhä karttaa.
TADMAR:
Jospa Elisa lempii toista.
CHARISBE (salaperäisenä):
Kuulepas, jok' aamu anivarhain salaa hiipii hän kammiostaan, kaupungille käy kuulemaan hän saarnaa profeetan, jot' onnen saarnaajaksi mainitaan, ja joka kapinoimaan kansaa kiihtää.
TADMAR:
Hän päivät haaveksii kuin sinerväinen ois lotuskukka päilyrantamilla.
CHARISBE:
Ja entäs, kuink' on prinssin aneluista hän ylpeäksi käynyt. — Eilenkin hän juhlast' äkkipäätä läksi pois kuin riemumme ois liian alhaist' ollut.
TADMAR (illan muistoissa):
Et tiedäkään, mit' eilen tapahtui.
CHARISBE (nauraen):
Sua ristinmies kai liehi uskoonsa.
TADMAR (voitonriemuisena):
Kleanthes kaunis suuteli — —
CHARISBE (pistää väliin):
Myös sinua?
TADMAR:
Mua yksin! — Muit' ei enää lemmikään
CHARISBE (jatkaa):
Kuin minua — ja — —
TADMAR (kiukustuu):
Paha, kehno!
CHARISBE:
Mies on, katsos, rappiolla.
TADMAR:
Sua jos lempii!
(Kääntyy pois loukkaantuneena ja menee taustalle kaiteen luo, jääden hypistelemään puun lehviä. Charisbe hetken perästä seuraa häntä.)
CHARISBE (sovitellen):
Kas kastepisaraiset viimeiset viel' lehvill' loistaa. — Tuossa kuultavainen opaali välkkyy — — Tuolla varjon alla timantti tumma. Valtiattarella niin uhkea ei olkavarren koru.
TADMAR (yhä vielä vastahakoisena):
Sa väärin näät. Niiss' onhan maailma jok' ainoassa, pienen pienoinen; siell' ilma väräjää ja kukkakentät — — ja joet polveikkaat siell' onhan, katsos, kuin meidän keitahalla. — Soman soma vast' onkin pisar tuossa! Lymypaikka lie onnellisten lempiväin — ei meidän.
(Kääntyvät pois puun luota sulassa surumielisessä sovinnossa, kädet toistensa vyötäisillä.)
CHARISBE (järkevän tyynesti):
Niin — meidän ei. — Ei liiaks ylähälle saa kurkoitella lemmest' uupuvaiset nää kätöset.
TADMAR (surumielisesti):
Taa valtiatarten ei yllä lemmennuoli suosikkeihin. Kleanthes parka kahleiss' on.
CHARISBE:
Ja liehii ja naurain liehuu.
TADMAR:
Tulta, viiniä, lie mitä suonissansa -.
(Tytöt ovat kävelleet etualalle, äkkiä astuu palatsista heitä vastaan kätyri. Hän on ruma kuin yölepakko. Suuret, nipukkaiset loppakorvat ulkonevat edestä katsoen kolmikulmaisesta päästä, jossa on tulipunainen päälaelta törröttävä tukka. Otsa on matala, mutta leveä ja kupera. Terävä, kärkäs nenä ja eteenpäin työntynyt ylähuuli antavat kasvoille pysyvästi uteliaan ilmeen. Hampaat ovat valkoiset ja voimakkaat kuin koiralla. Hartiat ovat kapeat ja luihut ja koko vartalo hintelä. Kävelee vähän huojuen, mutta nopeasti.)
KÄTYRI:
Täältä pois, oi hippiäiset pienet. Valtiatar nyt oitis mietteiss' saapuu huolekkaissa.
TADMAR:
Hyi rumanrumaa sanantuojaa tuota!
CHARISBE:
Kuin maltalainen punakarva piski.
KÄTYRI:
Nyt, armaat hanhet, turhaa kaakottaa ja turhaan hyrrää siivet mehiläisten, joill' alakoivet hunajassa on ja peukaloisen äänivarat. Pois siis kaunokaiset mesihuulet vaikka pukilla valkealla ratsastain.
TADMAR (pakenee taka-alalle):
Hyi miestä tuota, tuot'ei kuulla voi, Charisbe, nopsaan pois?!
(Kätyri hohottaa täyttä kurkkua ja kääntyy odottavana vasemmalle päin.)
CHARISBE (siirtyy Tadmarin luo):
Nyt tiedänkin! Mull' oiva tuuma: verhoin taakse kasvot, torille juostaan, retket urkitaan Elisan hurskaan.
(Rientävät juosten sivuportaita puutarhaan, Zenobia vasemmalta. — Kuningatar Zenobia on lumoavan ihana nainen. Tosin tarkkaan katsottuna voi hänen kuperahkolla otsallaan havaita lievän lieviä huolten ja kaukaa katsovan vanhuuden merkkejä. Mutta hänen paisuvain huultensa muoto on kuin lähteeseen kurkoittavalla janoavaisella. Kuitenkin ne vihassa rumentuvat. Myös otsa madaltuu villin synkäksi, jos kulmien kaaret nousevat uhoamaam vihaa tai kärsimystä. Mutta silmissä hehkuu alati kirkkaan hunajan loiste. Ja riemujen janoa uhkuu leuan pehmeys, joka yhdessä huulten kanssa riitelee kulmallisten käskevää kaarevuutta vastaan. Hänen vartalonsa kaarilla taas keitaan tyttären notkeus taistelee muotojen uhkeutta vastaan, amatsooni-vimma alttiutta vastaan. — Nilkkojen soljet heläjävät kuin tytön, mutta olkavarren timanttikorut tuijottavat raskaina kuin yö. Käy hitaasti viistoon taustalle. Kätyri seuraa loitolta. Valtiatar jää hetkeksi katsomaan taustalle rinteen kurjia savimajoja, hartiat värähtävät hermostuneesti, kääntyy näyttämölle päin kasvoillansa valvotun yön kalpeata väreilyä ja autioita aavistuksia, jotka hetkittäin hukkuvat pois aamun kirkkaudessa.)
ZENOBIA (kiihkeän huolekkaasti. Kätyrille):
Miss' on prinssi nyt?
KÄTYRI (viitaten vasemmalle puutarhaan):
Puutarhass' opetusta kuulee Lankhan.
ZENOBIA:
Sa häntä varjele ja vaarat urki, joit' yllinkyllin täällä kiertää. — Myös — läheltä mun äl' eesty kauas — —
KÄTYRI (syvään kumartuneena ja hosuen maata pitkin kuvailevasti käsillään):
Vannon: oon pitkän pitkä varjo poikas luota sun helmoihisi saakka. —
ZENOBIA (viitaten vielä takaisin jo poistuvan kätyrin):
Poistua saa Nimrod, mutta oitis saapukoon, jos Eufratilta saapuu sanomia.
(Kätyri pois. Zenobia vasemmalle taka-alalle terassinulkonemaan taipuen yli kaiteen, kaivaten nähdä poikaansa. Kääntyy takaisin oikeammalle.)
(Palatsin ovesta astuu Kleanthes, kreikkalainen rakentaja ja kuvanveistäjä. Hän on keskikokoinen mies. Kasvot ovat eloisuutta tulvillaan, mutta kun hän vaikenee, kiertää lievä väsähtymys silmien tienoilla. Ohimoilta ovat kastanjaiset hiukset ohentuneet. Koko kasvoilla näyttää vuorotellen syttyvän säteily ja kulkevan varjoisa pilvi, nopeasti yli kasvojen rientäen kuin pakenija ja voittaja. Samoin hänen vartalonsa voima loistaa ja lakastuu velttoudeksi vaihdellen.)
KLEANTHES (pysähtyy palatsin portaille kädet ojennettuina):
Takaisin hurma! — Kastehinen luonto, tuo krokodiili, täällä ahmaisee sun.
ZENOBIA (viitaten kastepisaroissa helmeilevään puutarhaan):
Ei ahmaise, ken itkee kyyneleitä.
KLEANTHES:
Juur vilpin kyyneleitä! — Mutta tuolla hämärä kammio sun hurmaas huokaa, käsvarret nää sit' turhaan hamuaa.
ZENOBIA (viittaa takaiselle rinteelle):
Ja tuolla huokaa savimajain kansa.
KLEANTHES (nauraen):
Vai siittää luonnon valhekyyneleet viel' lemmen kansahirviöön —
ZENOBIA (viehtymättä mukaan):
Työt turhat, yöt turhuuden, ne meidät nielee täällä, ja päivät peittää tunkkahinen talma — lepo tympeä yön jälkeen valvotun.
KLEANTHES (raikkaasti huudahtaen):
Ajasta irti lempi vain ja yö! — Yö syli on ja unten helma lempi, yht' autuas kai syli on kuin helma.
ZENOBIA (melkein kiivastuen, mutta heikko ihastuksen kaiku äänessään):
Vai taas, vai taas noin tenhosanoin leikit. Vakaasti haasta kerrankin — — en kärsi tuot' inhaa liehuntaa. Mua kyllästytät —
KLEANTHES:
Vakaasti niinkuin Nimrod mahtava? — Vai niinkuin Geser saarnaavainen? Taikka niin kainosti kuin naiset kuutamolla?
ZENOBIA (puoliksi itsekseen, päättävästi):
Mun täytyy voittaa kansan suosio.
KLEANTHES:
Vai voittaa kansa! Liuta nuriseva, tuo lipokieli juoru, joka herjaa sua huonost' elämästä — lemmen vuoks.
ZENOBIA:
Vuoks arvottoman lempes, josta kiistää saa orjattaret kanssani — —
KLEANTHES (nauraen):
Ohoo — Tasoissa ollaan lemmen kiistelyissä: Tuo jäykkäniska roomalainen usein hyväillä kättäs hervotonta saa, samasta pikarista orgioissa juot silmin sammuvin — —
ZENOBIA:
Niin — liehiä mun täytyy Rooman käskynhaltijaa: Meressä Rooman Tadmor-keidas tää vain riutta aaltoin huuhtoma. — Mua kiusaat!
(Zenobian ärtymys näyttää jo purkautuvan raivoksi. Mutta silloin kummankin katseet naulautuvat palatsin seinävierustalle, jossa Elisa, nuori nainen, joka on tullut palatsista, kulkee hiipien ja kiireisesti, mutta kuitenkin vailla levottomuutta ja arkailua. Hän astuu kuin kulkisi haihtuvaa polunhäimää pitkin ja sitä huolien tarkkaisi. Hän näyttää kantavan ihanaa salaisuutta: Se hymyilee huulilla, se unettaa silmät ja syventää ne pohjattomiin. — Hänen ihonsa väri on sama kuin kaikilla itämaitten tyttärillä, oliiviruskea. Mutta kasvojen muoto on kreikkalainen.)
KLEANTHES:
Elisa! (Elisa havahtuu, kääntyy, jää seisomaan.) Kerran meillekin suo hymy.
ELISA (kuin tahtoen välttää kyselyitä):
On kiire mulla —
KLEANTHES:
Mihin maailmaan?
ELISA:
Sädettä päivän tervehtämään.
ZENOBIA (syyttävästi):
Se kai Longinuksen nyt kiharilla väikkyy.
ELISA:
Torilla tähän aikaan aamusta hän puhuu.
ZENOBIA:
Tiedän, tiedän — joka aamu tuo kiihottaja toitottaa ja parjaa mua kansalle! — Mit' aikonenkin hyvää vihalla hän sen varjoo.
ELISA:
Vihaa ei. Pelastus kaikille ja onni! — Vapaa Palmyran valtakunta — —
ZENOBIA:
Haave vain!
ELISA:
Hänt' itse kuule, hoviin tänne kutsu, lepyttää kansan — —
KLEANTHES (hymyillen):
Ken toi hiljan tänne sen Geser kulkurin, jok' ihmein valkein julisti hampain hurmaa mestarin, min nimenä lie ollut Ylkä. Taasko uus onnen lempi — vaiko lemmen onni — sa vaisu morsian.
ELISA:
Uus meri maa ja merten tuulet! — Kiire kuitenkin — —
(Kääntyy laskeutuakseen alas portaita.)
ZENOBIA (lämpimästi, anovasti):
Elisa! — Hän sua etsii joka aamu. Puutarhan teitä kulkee huomenkuurot, juo aamun ihmeet, hukkuu huokailuun — sua turhaan kyselee — —
ELISA (arastuen, kuin syytettynä):
Oi — prinssikö.
ZENOBIA (taas syyttävästi):
Niin — prinssi, joka lohdutusta sulta anoo kuin kerjäläinen.
KLEANTHES (omissa mietteissään):
Ensi lempi — vain nyyhky armas.
ZENOBIA (melkein suuttuneena):
Hullun lemmen juoja!
ELISA (kuin kutoen verhoa aralle kysymykselle, herttaisesti):
Pois suuttumus. — On prinssi armollinen — puutarhan tiellä hänet kohtaan. Hän suo mielellään mun mestaria kuulla. Takaisin riennän tuossa tuokiossa!
(Viitaten kädellään rientää pois.)
ZENOBIA (synkän epäluuloisesti):
Tuo nainen salahauta on, vaikk' onkin sivuttu valkeaksi noin.
KLEANTHES:
Siin' ollaan. — Revelty verho on jo riekaleiksi, vain tuhrijoita, narri-caesareita on tusinoittain täällä puolen. Mutta raoista paistaa rahvaan naamataulu. Pasuunat, Yljät, laumat morsianten, ne maailman nyt melukuoroin voittaa. — Ja Rooman legioonain öykkärit, ne silkkiin vaihtavat ja viinikannuun vaikk' imperator-purppuran — -.
(Torilta kuuluu kaukaisena kansan riemuhuuto.)
KLEANTHES (ivallisena).
Sa kuule! Turulla tuolla uusi totuus parkuu —
ZENOBIA (valoisasti, innostuen):
Mut mulle käännä riemuhuudot nuo! — Suo taidetaikas mulle aseheksi, taas etsi talttas, kansa ihastuta — —
KLEANTHES:
Mit' taitais 'rappiolle' joutunut Kleanthes näperrellä —?
ZENOBIA (viitaten rinteelle):
Savimajat nuo nosta maatumasta — korkeoiksi, taloiksi viirikkäiksi. (Yhä innostuen) Ja tuo temppel, pyhättö päivän, jälleen kirkasta. Sen pylvästie, jok' ihmislapset noutaa mailt' alavilta templin säteilyyn, taas sorjenna — ja — — sukulehtoa tien päättehessä sen luo vartioimaan mun sankarpuolisoni kuva. Katsos — —
KLEANTHES (keskeyttäen, kysyvästi ihmetellen):
Sun puolisosi? — —
ZENOBIA (epävarmana):
Niin — On kolme vuotta pian vierryt surmastaan — —
KLEANTHES (äkkiä):
Min syyksi kansa sun lempes vannoo murhaajaan!
ZENOBIA (sekä kauhu että raivo syöksyvät hänen sieluunsa):
Ei, ei! Valetta, mustaa saastaa, sinäkin — —
KLEANTHES:
Sit' ulvoo kansa — kansa parka, ulvoo kuin kuutamoa koira kärkkäin kuonoin. Jos Odenatos vainaalle suot patsaan, se korvat luimistaa ja hetken puhkuu: noin paha omatunto lahjotaan — ojasta sitten uutta lokaa nuuskii.
ZENOBIA:
Katala karja! Maata matalaa — Vain kapinalla — sillä maksetaan sukuni suuren työt.
KLEANTHES (melkein nautinnolla):
Vuoks Odenaton juur riehuu rahvas. — Kaunis ylimys, urosten kulta ollut surmaaja — niin kerrotaan — ja vaivaan valjuun lem- men vuoks sinuun vaipunut. — Sai lemmen merkin ja surmatyön hän muka sulta.
ZENOBIA (huohottaen ahdistuksessa):
Oh — (Kuin todistuksen heittäen.) Mut tuiman kuolintuomionpa oitis sai surmaaja!
KLEANTHES (hyväntahtoinen iva äänessään):
Niin — Nimrod tuomitsi, mut ihmeen kautta luokse paimenorjain pääs pakoon murhamies — näin kerrottiin, en näkemässä ollut.
(Zenobia masentuu sanattomaksi, Nimrod saapuu palatsista kiireisin askelin, pidellen avattua pergamenttia molemmin käsin.)
NIMROD (katsoen koko ajan pergamenttiin, jämeällä äänellä):
Aavistukset pahimmat voittaa kauhunviesti tää: Rajalta Eufratilta laumoin hyökkää Sapores Sassanidilainen, jonka löi kymmenesti Odenatos vainaa, sun sankarpuolisosi. — Tappiot nää hirmuvalat vannoin maksaa nyt tuo Artaxerxeen poika: Kaupungit hän poroksi polttaa, keitaat autioittaa -. — Suvulles surmaa uhoo viime polveen, sun nilkkas soljet vannoo katkovansa ja poikas päätä pyytää. — Nosta kansas! Pelasta meidät, jalo valtiatar! — Näin Arpad-linnan päämies ilmoittaa, ja sanain summa: valtatuolis horjuu.
KLEANTHES (puoliksi itsekseen):
Siis eess' on hyppy huima —
NIMROD (antaa pergamentin Zenobialle):
Mitä käsket? (Hetken hiljaisuus. Zenobia on kuin tainnoksissa.) Mun neuvoni — —
ZENOBIA (pimeydestään singoten yhden ainoan ajatuksen):
Pelasta poikani!
NIMROD:
Siis kansa tarpeen.
KLEANTHES:
Villitsijäin kansa!
NIMROD:
Ne maahan lyötäköön, niin lauma meidän.
ZENOBIA (ääni vihaa värähtäen):
Longinus!
NIMROD:
Hajoita ja hallitse — se vanha valtatemppu on ja tietää: lihottaa meidän riita Rooman valtaa. Sit' yllyttääkseen esti Rooman preetor mua esivallan miekkaa käyttämästä noit' aatteen kätyreitä vastaan, mutta nyt turma tempoo kumpaakin ja heikko perin on yhden legionan mahti. Molemmat kansaa tarvitsemme nyt. — Siis kutsu preetor neuvotteluun, pyydä ett' oitis lähettää hän vartion, jok' kahleisiin lyö räyhääjän — — Ja sitten julista kansalle, ett' aikanaan sen kaikki vaatimukset täytät, jos Sapores barbarin se lyö.
(Katsoo Zenobiaan kysyvästi.)
ZENOBIA (purkaen loukatun vihaa):
Se hyvä. — (Nimrod poistuu palatsiin.) Longinus parjaaja saa palkan, nyt! Hän tuotakoon kuin orja rääkätty -. Verissään maahan lyököön otsansa, rukoillen vannokoon, ett' inhat juorut peruuttaa kaikki.
(Prinssi ja Lankha saapuvat puutarhasta.)
ATHENODORUS (rientäen äitinsä luo):
Hyvää huoment', äiti! Näin ihmeit' ihanoita tuolla! Näin, ett' oli liidellessään perho kirkas, mut siivet suljettuina harmaa vain. Selässä tummat juovat, kuultosiivet päin päivää välkkäin mehiläiset kiiti. — Kuparinpunaisena kulki santatie, ja lehtein täplävarjot sirotellen sen pyörylöillä pienoisilla peitti, kuin talja pantterin — niin kiersi tie — — Oi, silloin kaunotar Elisa saapui mun kaipaavaisen luokse! Varjot nuo kuin tummat ruusut vartalollaan häilyi. Ihastuneena sanattomaks jäin, hän armaan huomenensa lausui, kuulsi kuin mehiläisen siipi silmäluomi, lomitse hämärripsein huikaiseva heloitti taivas — — Uni viimeöinen niin totta ihanaista ennusteli — -.
ZENOBIA (hyväillen kiihkeästi):
Viattomuutes kaunoisempaa vielä. — Mut ylen paljon mulla huolta nyt — palatsiin saatan sun.
(Ojentaa pergamentin Kleantheelle. Zenobia, prinssi ja jäljessä Lankha lähtevät. Kleanthes istuutuu katoksen suojaan ja avaa pergamentin sitä lukeakseen. Kiihkeästi keskustellen saapuvat pääportaita Charisbe ja Tadmar.)
TADMAR (huomaten Kleantheen):
Kleanthes, kuule.
KLEANTHES:
Mik' ihme piikaisella touhu.
CHARISBE:
Tuolla torilla oltiin —.
(Zenobia ilmestyy toisten huomaamatta vasemmalle.)
TADMAR:
Templin portailt' yläviltä Longinus puhui — —
CHARISBE:
Kauheit' asioita hän pauhas mustin huulin: Valtiatar on muka syypää rikoksiin ja hovi vain orgioissa mässää, niin hän karjui, Elisa melkein viitan liepeill' istui tuon profeetan — —
ZENOBIA (astuen kiireesti keskustelevain luokse):
Vai niinkö julkeasti jo lyödään mua! Kaikki tarkkaan kerro!
CHARISBE (peitellen):
En tarkempaa — — sit' ilvettä ma — —
TADMAR (ehättää apuun):
Meluun tuo hukkui puhe kaikki — —
CHARISBE:
Julkeammin viel' uhkaili hän Rooman preetoria — —
(Palatsista saapuu nopeasti Nimrod.)
NIMROD (ottaa pergamentin Kleantheelta):
Tääll' eikö preetor vielä?
(Kääntyy levottomana oikealle, katsoen puutarhan tielle, jää sinne hetkeksi seisomaan.)
ZENOBIA:
Roomaakin siis uhkaa mies! Uus Caesar tottakin.
KLEANTHES:
Hän aivonsa, nään, maalle puhuu, niinkuin on profeetoilla tapa.
ZENOBIA:
Orgioihin saa tottakin tuo kerjäläinen tulla! Nyt orjat tänne! Kukkuroilleen pöydät nää herkkuja — —
(Tadmar ja Charisbe kiirehtivät palatsiin viemään sanaa orjille, jotka heti alkavat kantaa hedelmämaljakoita ja viinejä pöydille. Samalla palaa Nimrod palatsiin.)
Hän herrain pöydiltä saa niellä jätteet, joilla myrkkyjuuren on maku kitkerä, ja väkiliemet niin suolaiset mies juokoon palan paineeks ett' etikkaa hän armoks anoo — (Väsähtyen) Sitten Sapores barbaari voi tulla — — haudaks saa muokata tään keitaan mulle.
KLEANTHES:
Pois, pois murhe meiltä!
ZENOBIA:
Entäs — nauraako Kleanthes nauraja, kun raunioihin niin sorretaan Zenobia?
KLEANTHES (syttyen):
Kas silloin lyön hurmas marmoriin! — Tai kuoloos kuolen, jos vaskikynnyksellä kanssain naurat, ett' ontot holvit nauramastas raikuu ja kalma mykkyytensä unohtaa — —
ZENOBIA (on siirtynyt vasemmalle, mukaan unohtuen):
Humussa juhlan turma juotaisiin —
KLEANTHES:
Kuin taatelviini!
ZENOBIA (yllä kuumemmin):
Taikka hunajaan pisar sen kätketään —
KLEANTHES (yhä hurjemmin):
Ja niskaan tuima elomme seesam-ryyppy ryypätään!
ZENOBIA (surumielisesti):
Lie silloin hämärä —
KLEANTHES (kiihkeästi):
Ja suudelma kai hehkuu huulillas — kuin nyt.
(Aikoo temmata Zenobian hehkuvaan suudelmaan. Vasemmalta puutarhasta Kätyri tarkastellen vuorotellen puutarhaan ja etu-alalle päin.)
ZENOBIA (työntää pois ja nojautuu väsyneenä taaksepäin pylvääseen):
Mull' inho nyt jäseniä lamaa. — Kuolos laatu, ei lempesikään kuuluvan näy mulle — — (Kuin äkkiä selvän selkeyden löytäen.) Sin' et oo sankari!
(Rientää pois palatsiin.)
KLEANTHES (tuijottaa hänen jälkeensä hetken totisena, sitten lauhtuu irooniseen hymyilyyn):
Vai sankari —
(Kääntyy, aikoo vasemmalta puutarhaan, Kätyrille.) Ken sankar on, sa sano, kiero mies.
KÄTYRI:
Kenellä veri kiertää vastapäin kuin mulla, Kätyrillä, päähän tulvii — eik' alaruumiin puolle, niinkuin sulla — ja kohisee, ett' aivot sekavoittaa, näkyjä näyttää, luulon ihmeen nostaa, ett' aurinko ei varjoansa heitä, se kiireelle jos sattuu sankarin.
KLEANTHES (nauraen):
Vedestä liian sameasta sait, mies, vastauksen.
KÄTYRI
Sekaan koukun heitän: Hovissa täss' on vaivaisia vain, ei sankareita — —
KLEANTHES:
Väkä koukkuun vielä, ehk' onkees kiiski tarttuu.
KÄTYRI:
Syötti myös, lihasta vaivaisien näiden —
(Viittaa palatsiin.)
KLEANTHES (antaa rahaa Kätyrille):
Tuossa kas alkuun kultakala, apinan on siinä kuva, hyvä peili sulle.
(Kääntyy hymyillen vasemmalle. Kätyri kumartaa ja viittoo hetken puutarhaan. Pääportaita astuu goottilainen Taurus, jonka jokainen jäsen ja liike uhkuu nuorteata ja ilomielistä taisteluvoimaa. Päivän ahavoittamista kasvoistaan huolimatta hän näyttää vielä melkein nuorukaiselta.)
KÄTYRI (seuraa Taurusta, joka astuu reippaasti etualalle, uteliaasti aavistellen.)
Centurioko saapuu eikä preetor — —?
TAURUS (rennosti):
Centuriokin joskus preetor lie —
KÄTYRI (yhä utelevammin):
Jos esteen herra saa —?
TAURUS (rehevästi):
Sen saikin ukko.
KÄTYRI:
Ähää —
TAURUS
Hän ammees' selkänahan poltti — pahasti polttikin — ja vihoittavan sai viirun kaulaan — —
KÄTYRI:
Ol' orja kuminaa ja näpsän verran kai pärskäjuurta liikaa pannut kylpyyn?
TAURUS (nauraen):
Ja — ryytineilikkaa myös nauttinut ol' liiaks herra viinin höysteeks — —
KÄTYRI
Jotta —
TAURUS
Hän pyörtyi — kaulaketju kireälle kuin hirttonuora —
KÄTYRI (riemuiten):
Nikamista niks! Ja sin' oot legioonan herra!
TAURUS
Mutta mit' aikoo Nimrod?
KÄTYRI (viittaa pöytään):
Tuottaa preetorilla Longinus tuomiolle juhlaan tänne.
TAURUS
Thor moukarherra! Heiltä valuneet kai silmät päästä! Legioona valmis ja kansa myös on kapinaan. Luo Nimrodin mua saata.
(Poistuvat palatsiin, ryhmä orjia saapuu samassa kannuineen ja maljoineen. Kätyri nopeasti takaisin.)
KÄTYRI (vasemmalla seisten):
Hei liehukaa ja haaska lyökää kemuihin teurahaksi, laaksot juoskaa ja paimen räämäsilmä vuohineen ja sankareitten sankar seppelpää te pöytään tuokaa, haaskast' alkaa kiista.
(Ryhmä orjia jää Kätyriä töllistelemään, kuin seurakunnaksi.)
Oon poika sekasorron, kärsiväin oon karsasilmä veli. Tuhon onni on totuus viimeisin, Se tietäkää, te onnen kierosilmän parkulapset, ja riehukaa, siks kunnes elukkain taas lajia te ootte tarkalleen Takaisin kaaokseen! (Hohottaen, puoliksi kiukuissaan) He, seurakunta on harras tyhmyyttään.
(Viittaa orjia hajaantumaan.)
TAURUS (saapuu vasemmalta voimakkain askelin):
Taas alkaa retki, kuin kotomailta, Taurus-vuorilt' alkain, se kerran aljettiin ja veljein kanssa solasta toiseen, vuorilt' alamaihin, yli virtain, kautta kaupunkein me retkeiltiin. Siit' alkain temppu yks ainut auttanut on miestä tätä: Sivalla nopsemmin kuin vihamies ja arpapeliss' arpa vedä voiton. Taas temppu luonnistui ja preetor paksu sai itse kylvyn, jonka mulle aikoi.
KÄTYRI:
Mit' teolla lupasit?
TAURUS:
Lupasinhan profeetan pilkattavaks herrain tuoda.
KÄTYRI (viitaten pöytään saattaessaan Taurusta taka-alalle):
Mut tuomariksi tuotkin — —
TAURUS:
Juhlavieraaks, ja kuokat myötä seuraa. — Läsnä olkoon myös haamu preetorin.
(Menee tuimasti pääportaita alas. Kätyri palaa vasemmalle, kurkkailee odotellen pylväikköön. Tadmar, Charisbe ja kolme muuta hovinaista saapuvat.)
KÄTYRI (ottaa heidät vastaan kumarruksin ja vie heidät oikealle):
Oi, lotusumput, niin punaiset kuin tummat, suvaitkaa — —
(Saa järjestetyksi nauravat neidot kahteen ryhmään seisomaan.)
Kas noin — tuoll' yllä tuoksuu santelpuu ja surraa mehiläisten parvi — kaikki siis ympär lemmenmerkit. — Järjestys on oiva tää! Kuin lempi ruusuista ja mustaa on, niin tässä hehkuvaa ja tässä tummaa silkkihipiältä on parvi neitojen.
CHARISBE (ilakoiden):
Vain punainen kuin liekki lempi on!
TADMAR:
Muut' eipä lempi kuin pohjatonta mustaa.
(Syntyy naisten välille riemukas riita. Sanat 'punainen', ja 'musta' kuuluvat väittelystä.)
KÄTYRI:
Hiljaa — hiljaa — — Nyt saapuu kristitty — — Se kirjavaa siis on — —
(Astuu Geseriä vastaan, joka tulee palatsista. Geserin kasvot ovat kalvakkaat, kääntymyksen ja uskon hurmio ovat niihin painaneet jälkensä. Hänen viittansa liepeillä on vielä merkkejä tahraisesta esikaupungista.)
GESER (portailta):
Uus aurinko ja lunastaja meit' armoin puhdistaa.
KÄTYRI (johdattaa Geseriä kumarrellen naisten luo):
Mun tuntoani profeetta, huoli, hätä vaivaa — —
GESER (isällisen lempeästi):
Mulle sun huoles usko, poikani.
KÄTYRI:
Ma pelkään — — Siell' että lienee päiväntasaajalla viel' uskoon kääntämättä — paviaanit.
(Pujahtaa taka-alalle.)
GESER:
Oasta tästä kruunuun marttyyrin sua kiitän, Herra. Halvan pilkkaajan suo kerran armos löytää.
(Pari naista kääntyy hänen puoleensa ja alkaa keskustelun. Palatsista tulevat keskustellen Nimrod ja prinssi, takanansa Lankha. Hetken perästä Zenobia ja vasemmalta puutarhasta viimeisenä Kleanthes, joka asettuu neitojen parveen. Kätyri ja Lankha palvelevat aterioivia. Zenobian synkkä ilme vaimentaa hetkeksi koko seuran painostavan hiljaiseksi. Äkkiä kuuluu lähempänä kansan riemuhuutoa ja melua. Joukosta kuuluu hämmästyneitä huudahduksia.)
ZENOBIA (ponnahtaa seisomaan):
Kuinka, tääll' eikö riemu riitä, naurakaa, ma käsken.
ATHENODORUS:
Meille Lankhan kertoa suo tarinoita.
CHARISBE:
Runo laulaa suo Kleantheen meille, valtiatar.
(Taas kajahtaa kansan huuto.)
KLEANTHES (nousee malja kädessä):
Suokaa mun malja juoda punahuulten vuoksi! — Kas enpä vedenpaisumuksen tullen Melpomeneen ma valitusta laula vaan lemmenpurren viime keinuntaa. — En tulivuoren partahilta etsi mait' autioita, viinimaita etsin, Hefaistoon rakkahinta rypälettä. — Syön omenoita hurman myrttipuusta! Lyön Afroditen oinaan teurahaksi kemuihin viimeisiin ja kalman pöytään vien ilojuhlaan kaikki pettämäni, kaikk' armaat pettäjäni — —
ZENOBIA (keskeyttäen):
Vaikene — tuot' on jo liiaks kuultu.
ATHENODORUS (Kleantheen juodessa maljansa ihastuneitten hovinaisten kanssa.)
Prinssi Raman ja valkeuisen Sitan lemmestä nyt saahan Lankha — —
ZENOBIA:
Paremmin ehk' orja laulaa.
ATHENODORUS:
Lankha kuninkaan, Ravana-jättiläisen verta on — — Oi kerro, kerro!
LANKHA (epäillen):
Jos niin prinssi tahtoo: Ravana, kantataatto mun, ol' ankara ja sankarsilmä mies — niin kertoo vanha taru — Meressä Indian hän kaukahista saarta, — min mukaan mull' on nimi vielä — valtikoi, oi' onnellinen, sopasorja, karjarikas. Mut eestyessä ajan taantui onnen pyörä: Hän tukaloitui kartanoiseen riemuun, rauhan niin nuotioihin kyllästyi ja uhrijuhliin. Hän kuolinnuotioita halas, tasarintaa taas ottelua tuimaa, vierast' orjatarta. — Niin laivaan laitavaan hän astui jousin, keihäin ja viidakkoiseen, kansavaan nyt hyökkäs laaksoon, miss' uljasmieli prinssi Rama hallitsi ja kuultavaista Sitaa, kaunist', uskollista kuin onneansa palvoi. — Taattoin taatto voitti ja vaimon ryösti, itkusilmän vaikeroijan merelliseen toi kartanoonsa. — Mutta rikos tää huusi pilvet puhki, jumalihin yltyi ja näiltä tummanpuhuviksi muodon muutti.
(Puutarhasta kuuluu kohinaa ja liikettä, oikealle nousee Longinus, toisella puolellansa Taurus ja toisella legioonasotilas. Heidän takanansa kansaa näkymättömissä. Varsi norjana ja silmät suurina hehkuen kulkee Elisa heti tämän jälkeen vasemmalta puutarhan portaista pylvään luo palatsin portaille, jonne jää Longinukseen herkeämättä katsoen sisäisen riemun vallassa seisomaan. Prinssi katsoo lakkaamatta Elisaa.)