Part 2

Heti ajaa karautti herttua edelleen, Cochranen ja Humen seuratessa hänen perässään joukkojen etunenässä. Hehkuen taisteluhalosta seurasivat joukot urheita johtajiaan, ja matkalla kuului yhä selvemmin kiväärien pauketta.

Puolen tunnin kuluttua olivat skotlantilaiset saapuneet taistelupaikalle.

Silmäiltyään pikimmiten olosuhteita, selvisi herttualle heti asema. Rumbold oli miehittänyt erään pienen koivuja ja kuusia kasvavan kunnaan, jota vastaan vihollisen rykmentit, herttuan arvelun mukaan vähintäin kuusi, olivat juuri tekemässä viimeistä ratkaisevaa hyökkäystä.

Silmänräpäystäkään epäröimättä järjesti herttua pienen joukkonsa ja syöksyi valtaavien sotahuutojen kaikuessa taistelun.

Kuninkaalliset joukot säikähtyivät perin pohjin huomatessaan selkäpuolelta hyökättävän heidän kimppuunsa. Ne alkoivat horjua, hajaantua ja pakenivat Rumboldin kunnasta kohti.

Mutta kaukana siitä että hän olisi pysynyt levollisena ja odottanut, että Rumbold pelastautuisi hänen luokseen, syöksyi herttua taisteluinnossaan yhä kauemmas, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Esteettömästi saapui hän kunnaalle, riemuhuudoin tervehtivät häntä tietysti Rumbold ja hänen perin väsyneet miehensä.

Englantilaiset, joita johti kuulu kenraali Athol, eivät olleet vielä edes huomanneet, kuinka vähälukuinen heidän uusi vihollisensa oli, ennenkuin he taas lyöttäytyivät yhteen ja uudistivat aikaisemman hyökkäyksensä.

Nyt muuttui herttuan asema vallan arveluttavaksi. Tosin hän oli itse joukkoinensa piiloutunut vihollista muutamien tiheiden pensaikoiden taakse, mutta luodit, joita taukoamatta ja tiheään sateli, sattuivat kumminkin monen uskollisen skotlantilaisen rintaan, ja herttua itse sai luodin toiseen poskeensa.

Jos englantilaiset olisivat tienneet, että herttua itse oli heidän vastustajiensa joukossa, ei hän varmaankaan olisi päässyt heidän käsistään.

Tällä välin saapui taistelukentälle herttuan joukkoja pienissä parvissa, ja ne syöksyivät hurjina taisteluun ilman mitään johtoa.

Kun kenraali Athol huomasi uhkaavan vaaran, komensi hän useampia rykmenttejä muodostamaan lujan rintaman ylämaalaisia vastaan, jotka nyt huolimatta verrattomasta rohkeudestaan ja kuoleman halveksumisesta, eivät voineet murtautua tämän ihmismuurin läpi yhtyäkseen herraansa. Vaara, joka uhkasi Argylen herttuata, kasvot joka silmänräpäys. Merimies Hume kiiti edestakaisin rohkaistakseen joukkoja, mutta kun hän ei rahtuistakaan ymmärtänyt maataistelua, sai hän itse asiassa aikaan enemmän epäjärjestystä kuin järjestystä.

Sir John Cochrane tuli pelastajaksi hädässä.

Nähtyään, että takaa-ajajien joukko suurenemistaan suureni, kiiruhti hän itse takaisin, ja verrattomalla tahdon lujuudella, ja ankaruudella, sai hän kokoon, paitsi omia kuuttasataa miestään, yhtä suuren joukon herttuan väkeä, ja myrskyn lailla lähtivät nämät nyt taistelukentälle.

Kenraali Athol sai pian kokea, että hän seisoi vertaisensa vihollisen vastassa.

Kuten rajuilma hyökkäsi Cochranen joukko eteenpäin survaisten alleen kaikki, jotka tielle sattuivat. Englantilaisten rintama murtui, ja vallin raviin viskasi sir John kaikki esineet, joita miehistö ei tarvinnut.

Nyt olivat kaikki Skotlantilaisten voimat yhtyneet.

Cochrane riensi myrskyn lailla eteenpäin ja vapautti pian herttuan ja Rumboldin.

Korkealle kukkulalle hän sijoitti osan tykeistä ja rupesi kiivaasti ampumaan kenraali Atholin rykmenttejä, pakottaen nämä peräytymään.

Skotlantilaisen musiikin soidessa ja kaikuvien sotahuutojen kuuluessa tunkeutuivat ylämaalaiset vihollisten päälle, ja vain yön tulo esti voittajat ajamasta takaa pakenevia englantilaisia heille tuntemattoman, vaarallisen suon läpi.

Muutama sata vankia mukanaan palasi Cochrane kukkulalle, jonka, ympärille skotlantilaiset leiriytyivät yöksi. Lukuisat valkeat, joiden ympärille sotilaat kokoontuivat, leimusivat yön pimeydessä. Haavoitetut kannettiin pois ja koetettiin parhaan mukaan lieventää heidän tuskiaan. Kaatuneet ystävät haudattiin soihtujen valossa, kun taas kuolleet viholliset heitettiin petoeläinten saaliiksi.

Tämän verisen päivän jälkeen olisi runsas ateria ollut paikallaan. Mutta mistä voitaisiin hankkia tarpeelliset varat? Kelle jotain oli jäänyt jälelle, hän jakoi sen veljellisesti toverien kesken, ja joka taas ei mitään saanut, se lohdutteli itseään toivolla, että saisi osan niistä runsaista ruokavaroista, joita kuninkaallisilla joukoilla oli Inveraryssa.

Heti kun oli annettu määräys ruveta levolle, kutsuttiin johtajat sotaneuvotteluun. Kun sir John tuli herttuan teltalle, tapasi hän täällä jo useimmat kokoontuneina. Samassa kun herttua näki sir Cochranen, riensi hän häntä vastaan ja syleili häntä tunnustaen samalla selvästi ja julkisesti hänet koko sotajoukon pelastajaksi.

Cochrane vetäytyi syrjään, ja jonkunlainen levottomuus hänen olennossaan todisti kyllin selvästi, ettei hänellä suinkaan ollut samat hyvät ajatukset tulevien tapahtumain kulusta kuin tuolla herkkäuskoisella herttualla.

"Mitä oikeastaan nyt hyödyttää pitää pitkiä sotaneuvotteluja", huudahti Mac Callum More. "Meidänhän on aivan helppoa tietää, mitä huomispäivä tuo mukanaan. Me lyömme ja hajotamme kaikki Atholin joukot, jollei hän mieluummin vetäydy takaisin sisämaahan. Sitten menemme minun isieni linnaan, ja kohta näen ympärilläni sekä ylämaalais- että alamaalaisjoukkoja, joiden avulla toden teolla voimme antaa kuninkaalle viimeisen, musertavan iskun."

"Ennenkuin haudomme niin suuremmoisia suunnitelmia", vastasi Cochrane, "ja koetamme saada niitä toteutetuiksi, täytyy meidän toki tutkia, onko meillä siihen mitään edellytyksiä. Meidän pitää kuulustella vankeja, ja pian saamme tiedon vihollisen voimasta."

Kaksi englantilaista upseeria, jotka olivat vankien joukossa, kutsuttiin esiin kuulusteltaviksi.

Toinen niistä, ryhdikäs, harmaahapsinen mies, joka saatuaan luodin jalkaansa oli joutunut skotlantilaisten käsiin, lausui totisena:

"Jos koko teidän voimanne on siinä, minkä minä olen nähnyt, niin täytyy minun vain surkutella teitä. Atholin rykmentit ovat näet osia niistä vankoista joukoista, jotka ovat sijoitetut täällä olevan taistelukentän ja Inveraryn välille, ja jotka vain odottavat Argylen herttuata. Sehän olisi jo aikoja sitten pitänyt olla teille hyvin tiettyä, kun kuningas niin pitkän aikaa on valmistautunut tälle retkelle."

Herttua ja Cochrane loivat tällä välin toisiinsa paljon merkitseviä, mutta samalla surullisia silmäyksiä.

Vielä tehtiin upseereille muutamia kysymyksiä, ja sitten heidät vietiin pois.

Rumbold huudahti: "Vanha kettu oli kyllin viekas. Tekisi mieli melkein uskoa, että kuningas on käskenyt hänen antautua vangiksi valehdellakseen meille joukoista, jotka eivät vielä koskaan ole nähneet päivän valoa."

Cochrane ravisti totisen näköisenä päätään. "Oi ei, sitä pahempi", sanoi hän, "se, mitä englantilainen kertoi, on kyllä totuuden kanssa yhtäpitävä. Nyt meidän täytyy vielä kuulustella toisia vankeja."

Suuri osa näistä tuotiin nyt osille, mutta kaikkien kertomukset olivat siihen määrin yhtäpitäviä, että Rumboldinkin täytyi vihdoin uskoa upseerien puhuvan totta.

"Niin, mitä nyt on tehtävä?" kysyi herttua. "Rekatit me kyllä, olisimme saaneet hävitetyiksi, mutta nuo suuret sotajoukot, jotka tekevät tyhjäksi meidän etenemisemme Inveraryyn, tekevät turmion tuoman kepposen meille suunnitelmiimme nähden. Kova onni leikittelee kanssamme."

"Älkää kutsuko sitä kovaksi onneksi", sanoi Cochrane vakavana. "Ei, kaikki on todellakin edeltäpäin valmistettu, ja on johtunut ilkeimmän laatuisesta petokanta. Eräs Teidän puoluelaisistanne on alusta alkaen seurannut toimiamme ja koko ajan antanut tietoja niistä kuninkaan puoluelaisille. Sen johdosta ovat rekatit Ealanin edustalla, ja sen johdosta majailevat nyt suuret sotajoukot Inveraryn luona."

"Mitenkä Te uskallatte päästää huuliltanne moisia sanoja?" puhkesi Hume puhumaan. "Eikö meidän urhoollisuutemme ja rohkeutemme, eivätkö saamamme haavat ja kärsimämme vaivat ole kylliksi todistuksena uskollisuudestamme ja rehellisyydestämme?"

Skotlantilainen aatelismies katsoi suuttunutta miestä tuimasti silmiin ja vastasi levollisena:

"Oletteko Te sitten ainoa, joka olette seurannut herttuaa? Muutoin saatte Te vastata vaan omista töistänne. Sitä paitsi on Teidän käytöksessänne jotain omituista."

Hume oli raivosta pakahtua. Hän laski kätensä miekan kahvaan ja huusi:

"Sitäkö varten tahdotte meitä moisella tavalla häväistä, että olette herttuan suojeluksen alaisena? Jollei niin olisi asian laita, niin saisitte kerrankin toden teolla näyttää rohkeuttanne, josta niin usein olette kerskaillut."

"Rauhoittukaa!" huudahti herttua käskevästi ja astui riitelevien väliin. "Kuinka uskallatte Te Hume, moisella tavalla menetellä joukkoni urhoollisinta ja kokeneinta päällikköä kohtaan?"

"Minustakin tuntuu tämä käytös hyvin kummalliselta", sanoi Rumbold.

"Näistä kolmesta sadasta miehestä, jotka meidän kanssamme astuivat laivaan Hollannissa, voi varsin hyvin joka toinen olla petturi."

"Missä on herttua, missä on Mac Callum More?" kuultiin huuto. "Viekää minut hänen luokseen!"

"Täällä minä olen", huudahti herttua. "Tulkaa tänne!"

Hien, lian ja veren tahraama soturi, kävi hoiperrellen tulen luo ja vaipui perin väsyneenä maahan.

"Sinut on petetty, Mac Callum More", änkytti hän. "Elfinstone on pettänyt sinut. Ealan on taas vihollisen vallassa, ja koko sen varusväki on surmattu. Neljäsataa englantilaista on seurannut minun kintereilläni hyökätäkseen päällesi päivän sarastaessa."

Syvä hiljaisuus seurasi näitä kamalia sanomia. Rumbold vain huitoi nyrkeillään ilmaan. "Käärme", mutisi hän, "jos nyt pääsemme tästä pälkähästä, niin ei minun kostonhaluni olo tyydytetty, ennenkuin se on saanut juoda petollisen, uskottoman sydämesi verta."

Cochrane seisoi siinä käsivarret rinnalla ristissä tähystellen tuleen, herttua oli kääntänyt katseensa Inverarya, isäinsä linnaa kohti, joka seiniensä sisään kätki kaikki, mikä hänelle maailmassa oli rakasta, kallista.

"Se on ohi", mumisi hän lopuksi tuskin kuuluvasti. "Unelmamme vapaudesta ja onnesta saa pikaisen, verisen lopun. Sillä jollemme täällä vapaaehtoisesti etsi kuolemaa, niin vuotaa kaikkien meidän veremme Jaakon pyövelikirveen iskusta".

"Käyköön niinkin!" lisäsi hän, ojentaen samalla komean vartalonsa. "Me tulemme kaikissa tapauksissa näyttämään noille verikoirille, että me osaamme kuolla oikeina skotlantilaisina, ja jos mahdollista otamme heistä suurimman osan mukanamme kuolemaan. Tuolla ylhäällä", hän katsoi kummallisin katsein ylös tummaan tähtitaivaasen, "tuolla ylhäällä on tyrannin valta lopussa."

Rumbold paljasti silmänräpäyksessä miekkansa, jota häpeällinen teko ei koskaan ollut tahrannut. "Niin, kuolkaamme kunnialla!" lausui hän. "Huomenna on meidän kunniamme päivä ja miekkoinemme olemme me uurtavat omat hautakirjoituksemme kuninkaan joukkojen keskuuteen."

Cochrane oli tähän saakka seisonut ääneti pää rintaa vasten painuneena. Nyt hän kääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:

"Kuolemaan ehtii aina. Luonnollisesti ei voi enää olla puhetta mistään Inveraryn anastamisesta, mutta jos jäämme tänne aamun koittoon saakka, niin silloin voimme olla varmat, että joka mies meistä saa surmansa. Mutta löytyy vielä yksi pelastuksen tie, jonka kautta voimme korvata kaiken sen vahingon, jonka tuo tunnoton konna on meille hankkinut."

Suurimmassa jännityksessä lähestyivät päälliköt häntä. Hän jatkoi: "Oikealla meistä on suuri rahkasuo, ja sen läpi kulkeminen olisi uhkapeliä sille, joka ei sitä ollenkaan tunne. Mutta minä tiedän kumminkin, että pari kovaa polkua kulkee sen lävitse, ja meidän joukoissamme on aivan varmaan muutamia, jotka tuntevat nämä polut. Nyt keräämme ensin puita nuotiotuliin, niin että englantilaiset näkevät liekkien loimun mahdollisimman kauan. Sitten lähdemme liikkeelle, ja aamulla varhain olemme me Lach Long lahden rannalla. Täällä ylämaalaisemme hankkivat meille tietoja, ja me jatkamme matkaa alamaahan. Siellä marssimme me samaten pääkaupunkiin Glaskowiin. Sen muurien sisäpuolella on meillä monta ystävää, ja jos me vain saamme Glaskowin ja sen avulla koko alamaan haltuumme, niin ei löydy ainoatakaan niin korkeata muuria, että se estäisi meitä pääsemästä Inveraryyn."

Kyynelsilmin ja sykkivin sydämin kiittelivät kaikki Cochranen sanoja, ja niidenkin rinnassa, jotka hetki sitten olivat olleet alakuloisia ja toivottomia, oli toivo herännyt. Cochranen rohkea tuuma antoi jokaiselle riemun aihetta, siihen yhdyttiin täydelleen ja kiiruhdettiin sitä panemaan toimeen.

Joukoissa oli kolme soturia, jotka sanoivat tuntevansa suon yli vievät polut. "Polkuja on neljä", he sanoivat, "mutta ainoastaan kahta voidaan käyttää näiltä paikoilta lähdettäissä, ja näitä myöten voi kyllä kulkea yölläkin."

Pian oli saavuttu suolle, se huomattiin inhoittavasta hajusta, joka siitä levisi.

Cochrane antoi puolet joukostaan oppaiden johtamina kulkea edellä ja pysytteli itse jonon keskellä nähdäkseen, että kaikkialla vallitsi järjestys, joka nyt, jos koskaan, oli mitä välttämättömintä.

Nelimiehisissä riveissä kulki joukko edelleen. Suo hyllyi, ja useassa paikassa vaipuivat sotamiehet polviaan myöten liejuun.

Äkkiä kuului etujoukoista huutoa ja melua. "Seisattukaa!" huudettiin sieltä, "seisattukaa!" Kuului sekaisin pelon ja vihan huudahduksia, ja sitten oli kaikki hiljaa ja ääneti.

Cochrane, joka turhaan oli ponnistellut päästä joukkueensa etunenään, sai nyt tietää, että opas ynnä parikymmentä miestä olivat vaipuneet suohon ja hukkuneet.

Synkkä epätoivo valtasi koko osaston, ja taaskin oli Cochranen koetettava herättää rohkeutta masentuneessa miehistössä.

Hän alkoi nyt itse kulkea etunenässä pyssyn perällä koetellen joka, askel maaperää, ja jos joku tuli liian lähelle häntä tai tahtoi mennä hänen ohitseen, niin uhkasi hän muitta mutkitta pistää sen kuoliaaksi. Sillä tavalla kuljettiin hiljalleen eteenpäin, kunnes päivä alkoi koittaa. Kaukaa siinsi muuan kukkula, ja nääntyneissä sotureissa heräsi taas toivoa, kun — oi, voi — nähtiinkin, että yön aikana oltiin kulettu harhaan, oli kierretty suon ympäri ja oltiin taas saman kukkulan luona, josta edellisenä iltana oli lähdetty tuolle onnettomalle retkelle. He voivat jo kaikki nähdä jälkeen jättämänsä kuolleet toverit ja aamutuuli kuljetti haavoittuneiden huudon ja voihkinan heidän korviinsa.

Mitä oli nyt tehtävä? Varma kuolema seuraisi, jos tässä ruvettaisiin taisteluun englantilaisten kanssa. Cochrane käski sen tähden miehistönsä hakea suojaa kätkeytymällä suoheinikkoon ja odottaa mitä tapahtuisi. Mahdollisesti oli herttuan onnistunut päästä perille, ja kun englantilaiset tulisivat paikalle ja näkisivät pelkkiä kuolleita ja haavoittuneita, niin kääntyisivät he aivan varmaan takaisin, ja siten voisivat skotlantilaiset mahdollisesti pelastua.

Niinpiankuin päivä sarasti marssivat englantilaiset paikalle. Voi eroittaa haavoittuneiden vaikeroimiset englantilaisten heitä julmasti rääkätessä.

Puolenpäivän seuduissa vetäytyivät englantilaiset joukot takaisin, ja vasta illan tullen uskalsi Cochrane koota jäännökset joukostaan — tosiaankin surkean näköinen joukkue! Koko päivän olivat he maanneet kostealla suolla, ja hengittäneet siitä lähteviä myrkyllisiä höyryjä eivätkä edellisenä päivänä olleet saaneet minkäänmoista ravintoa.

"Onnettomuus on kovasti meitä kohdannut", alkoi Cochrane puhua, heille. "Kaikki mitä tähän saakka olemme tehneet, on nyt kokonaan tehty tyhjäksi. Nyt on kysymyksessä pelastaa oma henkemme. Ei maksa vaivaakaan palata kotiin, sillä siinä tapauksensa teidät heti saataisiin käsiin ja tapettaisiin. Lähtekää sen sijaan tuntureille, karjamajoille. Mahdollisimman pian voitte saada kutsun uudelleen ja silloin olemme me niin valmiit, että voitto on varmasti meidän. Jumala teitä suojelkoon, urhoolliset ystäväni!"

Kyynelsilmin ottivat sotilaat jäähyväiset rakastetulta päälliköltä ja hajaantuivat eri tahoille tuntureille. Kaksi heistä ei mitenkään tahtonut erota Cochranesta, ja he saivat vihdoin luvan seurata häntä.

Näiden kahden uskollisen ystävänsä seuraamana lähti Cochrane myöskin vuorille. Hänellä oli näet siellä ystäviä, jotka kyllä suojelisivat, siksi kunnes vapauden päivä vihdoin koittaisi.

Puolenpäivän aikana saapuivat he pienen lahden perukkaan, jossa he näkivät matalan kalastajamajan. He pääsivät sisään, ja kalastaja, joka oli aivan yksin, pani heidän eteensä kaikellaista ruokaa, mitä talossa löytyi. Syötyään ja juotuaan aika lailla, etsivät he pehmeän lämpöisen makuupaikan heinälavitsalla, ja pian makasivat he mitä sikeimmässä unessa.

Ei voinut nimittäin mitenkään otaksua, että vihollinen saattaisi tulla näin syrjäiseen paikkaan.

Aamupuoleen yötä, ennenkuin päiväkään oli ehtinyt nousta, heräsi Cochrane kolinaan ja meluun. Kun hän katsahti ympärilleen, huomasi hän muutamia tummia olentoja keskenään käsikähmässä.

"Mitä on tekeillä?" huudahti hän, ja hyppäsi ylös, mutta samalla syöksyi useampia miehiä hänen kimppuunsa ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa, ja hänet kannettiin ulos majasta.

Cochrane huomasi nyt joutuneensa englantilaisten sotamiesten käsiin. Hänen molemmat toverinsa ja kalastaja makasivat samaten sidottuina mökin edustalla.

Viivyttyään jonkun aikaa mökillä lähti englantilainen osasto liikkeelle. Vangeilta päästettiin ensin jalat vapaiksi kahleista, ja sitten jatkettiin matkaa edelleen. Aatelismiehen komea ulkomuoto ja käskevä katse herätti raaoissa sotamiehissä niin paljon kunnioitusta, että ne pian lakkasivat röyhkeilemästä.

Muutaman tunnin marssimisen jälkeen oli osasto saavuttanut sen joukon, josta se oli eronnut pienenä partiojoukkona ja jonka ylipäällikkönä oli Athol, joka kaksi päivää sitä ennen oli kärsinyt edellä mainitun tappion. Kenraali oli teltassaan, toimittaen virkatehtäviään, jonka tähden vangit saivat odottaa ulkosalla jonkun aikaa. Englantilaiset upseerit tarkastelivat ihmettelystä mykkinä tuota niin kuuluisaa kapinallisten johtajaa ja puhuivat kuiskaellen hänen urotöistään.

Vihdoin tuli kenraali ulos. Hän vetäysi askeleen taaksepäin nähdessään edessään sir Johnin muhkean vartalon.

"Sir John Cochrane", alkoi kenraali. "Minä tunnustan Teidät urhoollisimmaksi mieheksi, mitä olen koskaan kohdannut ja kunniani kautta vakuutan, ettei pieninkään ruma teko ole mainettanne tahrannut. Ottakaa vastaan tämä tunnustukseni, kun olen pakotettu täyttämään raskaan velvollisuuteni."

"Minä kiitän Teitä", vastasi Cochrane; ojentaen kätensä kenraalille. "Tiedän, että kuolema on edessäni, ja odotan sitä suurimmalla tyyneydellä. Onko kuningas määrännyt, että tuomio on pantava, heti täytäntöön?"

"Ei", vastasi Athol, "niin pian ei toki kohtaloanne ratkaista. Teidät viedään täältä Edinburghiin, jossa kuninkaan itsensä asettama sotaoikeus on Teidät tuomitseva. Argyle ja Rumbold ovat jo sinne menossa. Vaarallisista haavoistaan huolimatta täytyi viime mainitunkin lähteä mukaan."

"Jaakko kuningas tahtoo varmaan nauttia uhriensa tuskista", arveli sir John. "No niin, tehköön niin! Se hetki ei varmaankaan ole enää kaukana, jolloin hänenkin osansa on näytelty loppuun. Ei toden teolla tarvita liian suurta arvaamiskykyä voidakseen ennustaa, ettei Jaakko kuningas ole kuoleva valtaistuimellaan."

Kenraali osoitti kaikkea mahdollista kunnioitusta sir Johnille. Kalastaja, joka oli vangittu samalla kertaa kuin hänkin, laskettiin vapaaksi, ja molemmat soturit, jotka olivat häntä seuranneet, saivat jäädä hänen luokseen. Kestitettyään heitä ensin runsaasti, otti hän itse selvän, että he saivat hyvän lepopaikan yöksi, ja seuraavana aamuna lähetettiin heidät Edinburghiin jätettäväksi siellä tuomarien käsiin.

Niinä kolmena vuotena, jolloin Jaakko kuningas hallitsi, pani hän varmaan toimeen useampia julmia tekoja, kuin yksikään hänen edeltäjistään. Sentähden vihattiin häntä yhtä paljo Englannissa kuin Skotlannissa, ja tieto tästä oli varmaan yhtenä vaikuttavana syynä siihen, että hän esiintyi kaikkialla niin säälimättömänä ja julmana, kuin hänen villi eläinluontonsa suinkin salli. Hän luuli voivansa pelon avulla pitää kansan levollisena.

Rumboldia, joka oli ensiksi vangittu, kuulusteltiin myös sentähden ensimäisenä. Vaarallisesti haavoitettua miestä kohtaan meneteltiin suurimmalla julmuudella. Häntä kuletettiin edes takaisin vankilan ja tutkintopaikan väliä, ja häntä soimattiin roistoksi ja petturiksi.

Pää pystyssä kesti hän kärsimykset, ja kun hän sai kuulla, kuolemantuomionsa, ei ainoakaan väre hänen kasvoillaan muuttunut.

"Sitähän minun olisi pitänyt odottaakin moiselta rosvojoukolta", sanoi hän, "tappakaa minut niinkuin olette tappaneet niin monta viatonta ennen minua! Henkenihän olen pakotettu antamaan teille, mutta sieluni on Jumalan suojeluksessa!"

Hirsipuussa huudahti hän: "Jumala siunatkoon tulevaa vilpitöntä kuningasta, jonka toivon Englannin kerrankin saavan!"

Kun tuo urho oli kärsinyt häpeällisen kuoleman hirsipuussa, otettiin hänen ruumiinsa alas ja revittiin hevosien välissä kappaleiksi.

Seurasi sitten herttuan vuoro. Häntäkin kidutettiin ja rääkättiin, pääasiallisesti siitä syystä että hän ilmaisisi rikostoverinsa, mutta ääntäkään ei hän päästänyt huuliltaan. Hän tuomittiin luonnollisesti kuolemaan, ja se pantiin täytäntöön Edinburghin torilla. Hänen päänsä ripustettiin tikapuihin hänen entisen vankilansa oven eteen.

Viimein tuli sir John Cochranen vuoro. Koko hänen perheensä oli rientänyt Edinburghiin ryhtyäkseen kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin hänen pelastamisekseen.

Cochranen isä eli vielä, vaikkakin oli hyvin vanha. Hän oli kreivi Dundonald, jonka arvonimen ja omaisuuden poika tulisi vielä perimään. Kunnianarvoisa vanhus ei ollut pelännyt vaivaloista matkaa Edinburghiin lausuakseen siellä hyvän sanan poikansa puolesta.

Mutta kuinka voi vaikuttaa mitään tuomareihin, joille edeltäpäin oli määrätty, mimmoisen tuomion heidän piti langettaa? Kuolemantuomio määrättiin, ja asiakirjat lähetettiin Lontooseen kuninkaan allekirjoitettaviksi.

Ennenkuin tuomio allekirjoitettuna saapui, ei voitu mitään toimittaa.

Kahdeksan päivää tarvitsi ratsastava lähetti mennäkseen Edinburghista Lontooseen ja yhtä pitkän ajan tullakseen takaisin. Siis oli sir Johnilla vielä neljätoista päivää elinaikaa.

Erityisenä armonosotuksena sallittiin hänen ottaa perheeltään jäähyväiset. Tuomarit olivat määränneet tätä varten kolmannen päivän ennen lähetin saapumista kuninkaan luota.

Oltiin marraskuussa. Harmaa, pilvinen taivas valui virtanaan vettä, ja myrsky ulvoi hurjasti.

John Cochrane istui yksinäisessä vankilassa. Hän puristi lujasti käsiään kosteata kiviseinää vasten, aivan kuin olisi tahtonut siten tyynnyttää sydämensä rajua sykintää.

Kuoleman pelosta ei hän vavissut. Olihan hän niin usein katsellut kuolemaa silmästä silmään taistelukentällä! Ei, ajatellessaan rakkaita omaisiaan vapisivat hänen kätensä, ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Hän oli näet hellin puoliso ja paras isä, ja kaikki hänen lähimpänsä olivat mitä sydämellisimmin häneen kiintyneet.

Nyt oli päivä tullut, jolloin hänen piti ottaa jäähyväiset niiltä, jotka olivat hänelle maan päällä kalleimmat ja rakkaimmat.

Kuka voisikaan kuvata sitä hetkeä, jolloin vankilan ovet avautuivat, hänen puolisonsa itkien heittäytyi hänen syliinsä ja hänen poikansa kalpeina ja itkuisina seisoivat hänen edessään. "Me kuolemme kanssasi", kuiskasivat he.

Jäähyväishetki oli ohi. Sir John oli taas yksin kopissaan. Kaikki hänen rakkaansa olivat olleet hänen luonaan, lukuunottamatta hänen silmäteräänsä ja sukunsa ylpeyttä, hänen tytärtään Griseldaa. Ja häntä oli kuolemaan tuomittu kuitenkin hartaimmin toivonut näkevänsä.

Myöhemmin illalla avattiin vankilan ovi, ja sisään astui vartija mukanaan nuori nainen, jolla oli kuningattaren ryhti. Tummat kiharat ympäröivät erinomaisen kauniita, tällä hetkellä marmorin kalpeita kasvoja, ja raaka huomautus, jonka vartija juuri aikoi lausua, jäi sanomatta hänen käskevän katseensa vaikutuksesta. Vartija vain mutisi: "puhelua ei saa kestää aivan kaavan!"

Sen jälkeen hän poistui jättäen isän tyttärineen yksikseen.

"Griselda", huudahti vapaaherra, puristaen rakastettua tytärtään vasten rintaansa.

"Oi isä, rakas isä!" hyväili häntä tuo onneton tyttö koettaen turhaan pysyä tyynenä.

"Jumala auttakoon sinua ja niitä toisia, jotka olette minulle rakkaat! Hän olkoon kanssanne loppuun saakka! Pelkäsin jo, ettei minun sallittaisi vielä kerran saada puristaa lemmikkiäni vasten sydäntäni. Jos se olisi minulta kielletty, olisi se ollut kuoloa katkerampi. Ota siis nyt vastaan viimeinen siunaukseni!"

"Ei, ei viimeistä, minun isäni ei kuole, eikä saa kuolla!"

Surullisena pudisti kuolemaan tuomittu päätään. "Oi, jospa vain voisin lohduttaa sinua", sanoi hän, "mutta ei ole mitään toivoa. Jaakko ei ole vielä koskaan päästänyt saalista käsistään. Kolmen päivän kuluttua — — - Rumbold ja Argyle saivat myöskin kuolonsa pyövelin kädestä."

"Taivas on oikeuden tuntoinen, se ei tahdo että sinun nyt juuri pitää kuolla, sinähän et lähtenyt taisteluun itseäsi puolustaaksesi. Sinä tartuit miekkaan puolustaaksesi vääryyttä kärsineitä ja isänmaatasi. Kumminihan on kuninkaan rippi-isän ystävä, minä menen hänen luokseen ja hän on rukoileva puolestasi. Jaakko on sinua armahtava."

"Oi ei, älä koeta, sillä ei ole pienintäkään toivoa olemassa. Lähetti mukanaan allekirjoitettu kuolemantuomio on täällä parin päivän kuluttua ja silloin..."

"Mutta minun isäni ei ole kuoleva", huudahti tyttö säkenöivin silmin ja lankesi isänsä eteen polvilleen. "Siunaa minua, isä, mutta älä viimeistä kertaa. Rukoile hartaasti Jumalaa, että tyttäresi aikeet onnistuisivat. Nyt eroamme nähdäksemme kumminkin pian toisemme."

"Mitä sinulla on mielessä, lapseni?" kysyi vapaaherra keskeyttäen hänen puheensa. "Älä koeta mitään tehdä asian vuoksi, joka auttamattomasti on mennyttä! Mitä sinä aiot tehdä? Puhu!"

"Älä kysy minulta, isä, mutta siunaa minua!" Samana hetkenä astui vartija sisään, Griselda syleili vielä kerran isäänsä ja riensi sitten pois.

Illalla, sen jälkeisenä päivänä, jolloin Griselda oli käynyt isäänsä tervehtimässä, kulki yksinäinen matkustaja sitä tietä, joka, vie Edinburghista Berwickiin.

Hänellä oli yllään karkeat vaatteet, jommoisia käytetään näillä tienoilla. Nuttu oli napitettu ylös kaulaan saakka, ja karvalakki oli painettu alas otsalle, jotta siitä olisi parempaa suojaa sadetta ja myrskyä vastaan.

Kun matkamies oli saapunut Berwickiin, meni hän yksinkertaiseen majataloon, otti pienestä mytystä palasen leipää ja tilasi lasin viiniä. Vain muutamia minuuttia hän viipyi täällä, jonka jälkeen hän taas jatkoi matkaansa.

Oli jo aivan yö, yhä ankarammin ja ankarammin raivosi myrsky ja vettä tuli kuin saavista kaataen. Kun matkamiehen piti mennä kaupungin laidassa olevan sillan yli, sanoi vahtisoturi: "Taivas sinua auttakoon, nuori mies, ja suojelkoon sinua moisena yönä!"

"Amen", vastasi vaeltaja, "ja sydämestäni kiitän sinua toivotuksistasi." Hän kulki edelleen sillan yli ja muutaman minuutin kuluttua oli hän saapunut autiolle Tweegmouthin kankaalle. Vain muutamia surkastuneita pensaita ja kanervaa kasvoi niukalti siellä täällä.

Vaivaloisesti pääsi matkamies eteenpäin rajuilmassa, joka täällä sai esteettömästi raivota kaikessa mahtavuudessaan. Kun hän oli saapunut peninkulman päähän BBerwickistä, näytti siltä kuin ei hän enää jaksaisi kauemmaksi. Hän haki suojapaikkaa muutamien orjantappurapensaiden takaa. Kun hän oli täällä levännyt puolen tunnin ajan, kuului maantieltä hevosenkengän kopsetta. Se oli kuninkaan sanansaattaja, joka kuletti mukanaan olevassa nahkalaukussa kuninkaan allekirjoittamaa kuolemantuomiota.

Yht'äkkiä tunsi tämä, mitenkä vankka käsi viskasi hänet alas hevosen selästä, ja ennenkuin hän oli ehtinyt puolustaa itseään tahi tehdä vastarintaa, oli häneltä otettu nahkalaukku, ja se oli kadonnut yhdessä tuon uhkarohkean hyökkääjän kanssa.

Laukussa olikin aivan oikein muun muassa Cochranen kuolemantuomio.

Sotilaan hevonen kiiti täyttä laukkaa kotia kohti ja hänen itsensä täytyi lähteä jalkaisin tallustelemaan Berwickiin. Hän voi kuitenkin olla iloinen, että pääsi perille ehein nahoin.

Tämän johdosta lykkäytyi Cochranen kuolema neljätoista päivää, ja hänen perheensä sai uutta toivoa, joka ei kuitenkaan ollut pitkäaikaista. Kaikki Dundonaldin kreivin ponnistukset olivat turhat; julma kuningas kirjoitti uudelleen tuomion alle, ja vielä kerran lähti sanansaattaja pohjoiseen.

Taaskin hän oli saapunut tuolle onnettomalle kankaalle. Tällä kertaa alkoi hän ratsastaa sen yli täyttä laukkaa ladattu revolveri oikeassa kädessä. Kuu paistoi kirkkaana, valaisten koko ympäristön. Hän sivuutti juuri erään pensaikon, kun revolveri laukaistiin niin likellä häntä, että tuli oli polttaa hänen kasvonsa. Hänen hevosensa nousi pystyyn ja kaatui korskuen tielle, hän itse lensi hyvän matkaa tieltä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi rosvo polvillaan hänen päällään uhaten pistää häntä pitkällä kiiltävällä tikarilla.

"Anna tänne nahkalaukkusi!" käski rosvo, "muutoin pistän sinut kuoliaaksi."

Kauhistuksesta vavisten täytti lähetti käskyn, ja rosvo riensi matkoihinsa.

Taas täytyi vapaaherran mestaus lykätä toistaiseksi, uudelleen lähetettiin sanansaattaja kuninkaan luo, ja nyt ryhdyttiin mitä tarmokkaimpiin varovaisuuskeinoihin, voidakseen olla varmat siitä, ettei lähetti ainakaan tällä kertaa palaisi tyhjin toimin.

Silloin — kaksitoista neljästätoista päivästä oli jo kuhmut — kuuli sir John jonkun kiirein askelin lähenevän hänen koppiaan. Ovi avautui ja vapautuskirja kädessä heittäytyi vanha Dundonaldin kreivi poikansa syliin.

Oli tapahtunut uskomattomia asioita. Kuningas oli voitonhimosta peruuttanut päätöksensä. Viidestäsadasta punnasta — siihen aikaan tavattoman suuri summa — oli kreivin onnistunut ostaa poikansa vapaaksi.

Tämä päästettiin heti vankilasta ja vanhan isänsä seurassa hän palasi ikivanhaan linnaansa, jossa hän ilokyynelin otettiin vastaan, mutta tälläkin kertaa hän kalpasi Griseldaansa.

Silloin ilmoitti palvelija taloon tulleen vieraan, joka halusi puhutella sir Johnia, ja heti laskettiin hän sisään.

Sisään astui nyt nuori mies puettuna karkeatekoisiin vaatteisiin, nahkatakki vedettynä otsalle ja nutun kaulus nostettuna pystyyn. Hän astui sir Johnin luo, ojensi hänelle kaksi paperia ja sanoi: "kun olette nämä lukenut, niin heittäkää ne tuleen!"

Cochrane silmäili niitä ja ihmeissään tempasi hän ne vieraan kädestä.

Hän oli saanut käsiinsä molemmat kuninkaan allekirjoittamat kuolemantuomionsa.

"Pelastajani", huudahti hän, "pelastajani seisoo edessäni!"

Nämä sanat kuultuaan kiiruhtivat lapset vieraan luo syleillen hänen polviaan, ja heidän äitinsä sekä kreivi ojensivat nöyrästi kätensä hänelle.

Samassa tempasi muukalainen äkkiä hatun päästään, jolloin paksut mustat kiharat tulivat esiin, se oli Griselda Cochrane.

Voimatta lausua sanaakaan sulki isä urhean, uhrautuvan tyttärensä syliinsä.

"Minähän sanoin sinulle, isä, ettet sinä saa kuolla", kuului tyttären huulilta.

Oltuaan toistamiseen poikansa aavistamattoman onnen ja perheilon todistajana, kuoli vanha kreivi seuraavana vuonna. Arvonimi ja oikeudet siirtyivät siitä lähtein pojalle, jonka suku on kuulunut ja yhä edelleen kuuluu Skotlannin arvokkaimpiin perheisiin.