Part 7
Viron hallitus kustantaa varustuksen, elatuksen ja asunnon sekä suorittaa palkkaa upseereille, aliupseereille ja miehistölle heidän arvoasteestaan ja tulevasta sotilasasemastaan riippuen edelläviitatun hallituksen ja toimikunnan kesken tehdyn sopimuksen kolmannen kohdan mukaan ollen alin palkka 300 Suomen markkaa kuukaudessa sekä sen ohessa invaliideille ja kaatuneitten perheille eläkkeen samojen perusteiden mukaan kuin Suomen hallitus vastaavissa tapauksissa.
.......ssa ......kuun ... päivänä 1919.
........................ Todistavat:
........................ ........................ Hyväksytään. Aika ja paikka edellämainitut.
........................»
Nämä kaksi sopimusta ovat saaneet osakseen ankaraa arvostelua epätäsmällisen muotonsa takia. Epäilemättä olisi ollut hyvä, jos ne olisivat saaneet varmemman muodon. Jos erimielisyyksiä Viron väliaikaisen hallituksen ja apuretkikunnan johdon välillä todella olisi syntynyt — sehän ei olisi ollut mahdotonta — niin horjuva sanamuoto sopimuksessa olisi voinut tarjota tilaisuuden monenlaisiin tulkintoihin.
Mitä taas tulee avustustoimikunnan ja apuretkikunnan osanottajien väliseen välikirjaan, niin voitanee sitä pitää tarpeettomana, ainakin siinä muodossa, jonka se tuli saamaan. Majuri _Ekströmin_ joukot, jotka ennen kotimaasta lähtöään eivät ehtineet allekirjoittaa välikirjaa, taistelivat ilman sitä suurella uljuudella ja menestyksellä. Välikirjan olisi voinut jättää kokonaan pois tai korvata jollakin toisella menetelmällä. Se olisi voitu tehdä yksinomaan rykmenttien päälliköiden kanssa ja silloin paljon tarkemmaksi, jolloin se olisi saattanut jotakin merkitä.
Lause »‒ ‒ ‒ kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois» julkaistuna jokaisen sotilaan käteen annetussa välikirjassa muodostui sittemmin suorastaan turmiolliseksi. Sotilaat käsittivät lauseen siten, että he sopimuksen mukaan eivät olleet velvolliset missään tapauksessa kulkemaan Viron kansallisten rajojen ylitse. Se synnytti etenkin retkikunnan loppuajoilla kaikenlaisia rettelöitä. Toiseksi lause herätti Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon miehistössä, jonka allekirjoitettavaksi sopimus esitettiin vasta rykmentin saavutettua Viron rajan, epäilyksiä, että lisäys: »tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois» sisälsi Viron hallitukselle mahdollisuuden pidättää suomalaisjoukot Virossa niin pitkän ajan kuin sitä vain halutti antamatta puolestaan suomalaisille vapaaehtoisille uusia etuja. Etupäässä tästä syystä suurin osa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon alipäällystöä ja miehistöä kieltäytyi allekirjoittamasta välikirjaa.
Eräillä virolaisilta tahoilla on samansuuntainen mainitun riidanalaisen kohdan tulkinta otettu puolustukseksi Viron hallituspiirien viivyttelylle Viron Avustamisen Päätoimikunnan vaatiessa uuden sopimuksen tekoa, sittenkuin Viro oli puhdistettu bolshevikeista.
Epäilemättä mainittu kohta »tai kunnes Viron hallitus laskee sen pois» tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että Viron vapaustaistelu olisi päättynyt onnettomasti. Jos taas se onnistuisi, olisivat suomalaiset tehdyn sopimuksen mukaan velvolliset jäämään maahan vain siksi, »kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista».
Ne seikat, joihin yllä on viitattu, johtuivat luonnollisesti siitä, että sopimus oli laadittava tulisessa kiireessä, jolloin ei ollut aikaa punnita tarkoin, mihin selkkauksiin ja erimielisyyksiin kukin sana tai lause myöhemmin saattaisi johtaa. Uskottiin, että sopimuksen vajavaisuudet voitaisiin tarvittaessa kaikessa sovinnossa parantaa. Lukuunottamatta niitä kohtia, joista edellä on mainittu, ei sopimus johtanutkaan mihinkään vakavampiin erimielisyyksiin. Vastikään valittu avustustoimikunta kokonaisuudessaan ei ottanut osaa sopimuksen tekoon, vaan valtuutti sitä valvomaan jäsenensä, senaattori _Freyn_.
20 p:nä avattiin Ylioppilastalolla yleinen kanslia vapaaehtoisten luetteloihin merkitsemistä varten. Yleensä ensiksi saapuneet ilmoittautuivat majuri _Ekströmin_ joukko-osastoon, koska tiedettiin sen pääsevän Viroon aikaisemmin. Myöhemmin ilmoittautuneista suomenkieliset enimmäkseen liittyivät everstiluutnantti _Kalmin_ ja ruotsinkieliset majuri _Ekströmin_ joukkoon. Viimemainittuun yhtyi myöskin muutamia ruotsinmaalaisia, pääasiassa upseereja.
Suomessa oleskeleva virolainen luutnantti _Kirotar_ kertoo ensimmäisistä ilmoittautumispäivistä:
»Astuin eräänä päivänä Ylioppilastaloon nähdäkseni, miten vapaaehtoisten kokoaminen edistyi. Oikeanpuolisia portaita ylös, viimeinen huone — siellä istuivat maisteri _Kaukoranta_ ja muudan nuori jääkärivänrikki toimittaen luetteloihin merkitsemistä. Kummankin edessä seisoi rivi miehiä, jotka odottivat vuoroaan kirjoituttaakseen nimensä luetteloihin. Vaikkakin se tapahtui nopeasti, ei miesrivi vähentynyt, uusia tuli näet aina jokaisen poistujan tilalle.
»Katselin hiukan heidän ulkomuotoaan. Monenlaista väkeä oli joukossa: virkamiehiä, ylioppilaita, entisiä sotilaita, käsityöläisiä, vieläpä koulupoikiakin. Ihmeellinen tunne valtasi minut katsoessani noita ihmisiä, jotka olivat siellä ilmoittautumassa panemaan vapaaehtoisesti henkensä alttiiksi minun isänmaani edestä.»
Mutta ei yksin Helsingissä toimittu. Kuumeinen innostus Viron auttamiseksi oli tarttunut maaseutuunkin. Pääasiallisesti sotilastoimikunnan aloitteesta oli kaikilla tahoilla maatamme perustettu paikallisia Viron avustamiskanslioita, jotka huolehtivat Viron olojen selostuksesta yleisölle, rahankeruusta ja vapaaehtoisten värväyksestä. Lyhyessä ajassa oli seuraaviin paikkoihin perustettu tällaisia paikallisia kanslioita, jotka suorittivat tärkeimmän työnsä aivan apuretkikunnan alkuaikoina, kun taas myöhemmin toiminta niissä kävi verrattain hiljaiseksi: Forssa, Hämeenlinna, Härmä, Iisalmi, Jyväskylä, Kajaani, Kokkola, Kotka, Kuopio, Lahti, Lapua, Mikkeli, Nurmes, Oulu, Pori, Rauma, Riihimäki, Savonlinna, Seinäjoki, Tampere, Tornio, Turku, Vaasa ja Viipuri.
Paikallisten avustustoimikuntien ja värväyskanslioiden työ oli varsin vaikeaa ja aikaakysyvää. Mutta joka taholla maata oli huomattavissa asemissa olevia heimousaatteen ystäviä, jotka innolla ryhtyivät asiaan. Käden käänteessä hankittiin tarpeellinen kansliahuoneisto ja henkilökunta, ja työ alkoi. Paikallisten avustustoimikuntien toimesta pidettiin ympäri maata kansalaiskokouksia yleisen innostuksen kohottamiseksi. Niiden tehtäväksi jäi myös tammikuussa yli koko maan vietetyn »Viron viikon» järjestäminen.
Samoinkuin Helsingissä, vietettiin sitä maaseudullakin suurin juhlallisuuksin. Pantiin toimeen »Viron juhlia», joiden järjestäjien tarpeeksi julkaistiin erikoinen pieni ohjelmakirjanen esitelmineen, kuvaelmineen ja runoineen, ja toimitettiin yleinen rahankeruu apuretkikunnan hyväksi. Sanomalehdet sisälsivät lämminhenkisiä kirjoituksia Virosta. Teatterinäytäntöjä ja biografiesityksiä pantiin toimeen rahavarojen kartuttamiseksi.
Vapaaehtoisten värväys oli vaikein ja samalla tärkein tehtävä. Sen sijaan, että aluksi kerättiin ilmoittautuneet Helsinkiin ja vasta siellä muodostettiin komppanioita, tuli pian tavaksi kerätä joukkue tai, jos mahdollista, komppania johonkin kaupunkiin, josta se sitten kokonaisena tai osittain kuljetettiin Helsinkiin. Komppanioiden järjestelytyö siellä sitten vain viimeisteltiin hajottamatta miehiä eri joukkoihin. Niinpä Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan 1:stä komppaniaa kutsuttiin usein Tampereen komppaniaksi, koska sen miehistö oli suurimmaksi osaksi Tampereelta ja sen ympäristöstä. Myöskin Viipuriin ja Ouluun keräytyivät lähiseuduilta kokonaiset komppaniat, jotka Pohjan Poikain rykmenttiin liityttyään tulivat olemaan 1:sen pataljoonan 3:s ja 2:sen pataljoonan 6:s komppania.
Lähtijöistä ei suinkaan ollut puutetta. Kaiken ikäisiä ja säätyisiä oli pyrkimässä retkelle, virkamiehestä köyhän mäkitupalaisen poikaan. Huomattavasti oli mukana ylioppilaita ja koulupoikia, jotka tulivat muodostamaan retkikunnan terveen ytimen. Aivan lapsiakin pyrki liittymään vapaaehtoisiin joukkoihin, 11—12 vuotiaita pojanvekaroita, jotka vuodattivat harmin kyyneleitä, kun heidät lähetettiin takaisin kotiin kehoittaen odottamaan vielä muutamia vuosia. Useat alaikäiset karkasivat kotoa, josta heitä ei tahdottu päästää vaaralliselle retkelle. Sen johdosta ryhdyttiin ilmoittautuvilta alaikäisiltä vaatimaan vanhempien kirjallista suostumusta retken osanottoon. Toimenpide vaikutti jossakin määrin hillitsevästi, mutta ei voinut tehdä loppua luvattomasta retkikuntaan liittymisestä. Jotkut onnistuivat karkaamaan kotoaan ja piilottelemalla pysymään joukkojen mukana Tallinnaan saakka, josta kuitenkin useimmat heistä äidin tai isän vaatimuksesta palautettiin kotiin suunnattomaksi mielipahaksi nuorille huimapäille. Yrittipä joku potkukelkallakin päästä Suomenlahden ylitse, kun lähteville laivoille oli asetettu tarkka vartiointi karkurien pidättämiseksi. On helppoa kuvitella seikkailunhaluisen pojan harmia, kun avomeri pakotti hänet ennen puolitietä kääntymään takaisin. Naisia ilmoittautui paljon enemmän kuin talouden- ja sairaanhoitajattariksi tarvittiin. Monet tarjoutuivat sotilaiksikin, mutta heitä ei otettu vastaan. Silloin muutamat heistä leikkauttivat tukkansa, pukeutuivat miehen vaatteisiin ja — pääsivät kuin pääsivätkin pujahtamaan mukaan. Nämä naissotilaat taistelivat sitten muiden rinnalla uljaasti, mutta sittemmin ilmitulleina palautettiin heidät kotimaahan.
Ilmoittautuvien mielialaa näinä historiallisina hetkinä valaiskoot muutamat kuvaukset, jotka herra W. Markkula on antanut Mikkelin kansliasta:
Viidenkolmatta ikäinen työmies odottaa tuolilla kärsivällisesti puhuttelua ja nousee seisomaan vuoronsa tultua.
— Viroonko?
— Niin olisi aikomus.
— Olitteko mukana vapaussodassa?
— En ollut.
— Miksi ette? Olittehan ainakin kutsuntaiässä.
— Olin loukannut jalkani, niin ettei siitä ollut kalua koko kevättalvena.
Silmieni ilmeestä puhuteltu vaistomaisesti lienee ollut huomaavinaan jonkinlaista epäilystä, hän näet painautuu takaisin tuolille aikoen ruveta vetämään saapasta jalastaan virkkaen:
— Kyllähän se kirveen arpi tässä aivan seivästi näkyy, jos katsoa tahtonette.
Ja sitten ikäänkuin uutta kysymystä ehkäistäkseen:
— Mutta kyllä se nyt on, tämä jalka, niin terve, että sillä jaksaa.
Nähtävästi sanojensa paremmaksi vahvistukseksi hän kohoaa uudelleen seisomaan ja verkallisen varmana loppuponsi kaikuu:
— Ja sentähden minä olen päättänyt, että kun ei tässä kevättalvella tältä jalalta päässyt lähtemään, mutta sillä nyt kykenee, niin minäkin vuorostani lähden sotaan.
— Mutta marssit siellä ovat rasittavia
Koruton vastaus lopettaa keskustelun:
— Onhan siellä sodassa muutkin miehet kestäneet Eiköhän tässä voisi päästä jo tänä iltana lähtemään?
Hän pääsee. Samana iltana juna kiidättää hänet kohti etelää sinne, missä »muutkin miehet ovat kestäneet.»
* * * * *
Olkalaputtomaan sotilaspukuun puettu mies saapuu toimistoon, jättää lakkinsa eteiseen ja astuu paljain päin kansliahuoneeseen tehden mielestään aito sotilaallisen tervehdyksen viemällä kätensä korvalliselle. Minua hymyilyttää — meininki näkyy olevan hyvä, mutta jonkin verran päin honkaan. Heitän mieheen pikaisen silmäyksen ja aivoissani välähtää ajatus:
— Sodassa ollut. Sven Dufva!
Pyydän häntä istumaan ja tarkastelen miestä lähemmin. Naama ystävällinen, pyöreä ja verevä, tukka lyhyeksi leikattu ja punertava, silmät pienet ja hyväntahtoisuuttaan loistavat. Aivoissani toistuu ajatus:
— Sven Dufva!
Tarjoan miehelle tupakan, ja sitten juttu alkaa:
— No, tehän olette varmaan jo ollut sodassa ja nyt aiotte Viroon?
— Olenhan minä sodassa ollut kaiken aikaa.
Tämä tulee luonnostaan lankeavana ja yhtä luonnostaan lankeava jatkokin on:
— Sieltä meidän kyliltä kun parikymmentä poikaa lähti Viroon, niin itseksenikös minä kotia jäisin akkaväen kanssa?
Tämä on reilua puhetta, ja asia kehittyy nopeasti molemminpuoliseksi tyydytykseksi. ‒ ‒ ‒ Jatkamme näin muodoin kantakirjaan merkitsemistä, kunnes ehdimme sarakkeeseen »missä taisteluissa ollut». Ja silloin minun vuoroni on hämmästyä.
Vilppula, Tampere, Lahti, Viipuri... Ainoastaan tärkeimmät sopivat sarakkeeseen. Mutta ne nimet ovatkin valkoisen armeijan historian loistavimpia. Ja ikäänkuin jonkinlaisena täydentävänä selityksenä tulee yksinkertaisesti:
— Siellä oli toisinaan niin aukeat paikat, kun mentiin eturivissä. Mutta mitäpähän niistä kaikista pienistä naarmuista, enhän minä niistä edes kertaakaan potemaan joutunut.
Palaan takaisin jo sivuuttamaani kantakirjan sarakkeeseen kunniamerkeistä.
— Onko teillä kunniamerkkejä?
— Onhan minulla kaksi.
— Mitalleja vai ristejä?
— Enhän minä tiedä, ovatko kolikoita vai ristejä. Kaksi nauhaa minulla on.
Katson miestä vaieten. Sieluni silmiin kuvastuvat Viron lumiset lakeudet, jotka ovat kahta aukeammat sille, joka menee eturivissä. Ja uusille aukeille hän on nyt jälleen matkalla, tuo Sven Dufva.
Sven Dufvako? Ehkä. Ehkä ei.
* * * * *
Nuori, pienirakenteinen, mutta jäntevän näköinen mäkitupalaisen poika ojentaa paperinsa tarkastettaviksi. Ennenkuin ryhdyn niitä selailemaan, teen tavallisen kysymykseni:
— Oletteko ennen ollut sodassa?
Vieressä istuja ehättää sanomaan:
— Onhan tämä. Ja kaksi veljeäkin on siltä kaatunut.
Vilkaisen tarjokkaaseen. Hän istuu vakavan tyynenä, silmissä rauhaisa loiste ja vahvistaa edellisen ilmoituksen:
— Kaiken aikaa.
Tarkastelen minulle jätettyjä papereita. Aivan oikein. Ollut mukana kaiken aikaa, taistellut neljällä eri rintamanosalla, ottanut osaa useihin huomattaviin taisteluihin, kaksi veljeä kaatunut sodassa, tarmokas mies. Paperitkin sen todistavat ja antavat lisäksi varmuuden vanhempien suostumuksesta lähtöön. Viimeksimainittu todistus aiheuttaa kumminkin vielä puoleltani kysymyksen:
— Mutta mitä äitimuori sentään sisimmässään tästä lähdöstä ajattelee? Eikö sano: ei kaksi tavallisesti kolmannetta mene?
— Eihän tuo mitään erikoista estettä pannut; jos kaatuu, niin kaatuu, minkäs sille voi.
Mutta sitten tulee esille se perimmäinen syy lähtöön:
— Taitaa tämä sota maailmasta kohta loppua ja pitäähän toki sitä ennen vielä kerran mukaan ehtiä.
Siinä se on. — Samana iltana hän matkustaa Viroon »ehtiäkseen vielä kerran mukaan, ennenkuin sota maailmasta loppuu».»
* * * * *
Pitkät matkatkaan eivät estäneet miehiä lähtemästä. Niinpä muudan Suomen vapaussotaan osaaottanut nuorukainen Ranualta, innostuneena sanomalehdistä lukemastaan ilmoituksesta, lähti kiireimmän kaupalla hiihtämään toistasataa kilometriä pitkän taipaleen Ouluun ehtiäkseen sieltä lähtevän komppanian matkaan.
Eräs Pohjan Poika taas kysyttäessä hänen vaikuttimiaan retkelle lähtöön kertoi koruttomasti:
»Suomen vapaussodan aikana olin ‒ ‒ ‒ llä, joten minulla ei ollut mahdollisuutta ottaa osaa kapinan kukistamiseen. Kun nyt otettiin vapaaehtoisia Viroon, sanoi vaimoni, ettei se ole mies eikä mikään, joka ei ole tapellut ryssää vastaan, ja että nyt kun on tilaisuus, on mentävä. Eikä hän luvannut laskea viereensä, ennenkuin kunniasanallani lupasin lähteä Viroon. Ja mielellänihän lähdinkin.»
Nämä ovat vain muutamia koruttomia kuvauksia tuhansien joukosta. Ne kertovat kuitenkin kaunopuheisesti siitä suuresta innostuksesta Viron vapauttamisaatteeseen, joka vallitsi kansamme keskuudessa, ja joka tasaisen kansallisluonteemme mukaan ilmeni vain yksinkertaisina, rauhallisina sanoina — _voimakkaan päättäväisyyden_ sanoina, jotka johtivat suuriin tekoihin.
Kaikki retkelle ilmoittautujat, jotka seisoivat värväystoimistoissa rauhallisina vuoroaan odotellen, olivat saaneet käydä lyhyemmän tai pitemmän sisäisen taistelun, ennenkuin he olivat saavuttaneet varmuuden: minä lähden. On totta, että nuorekas taisteluinto ja seikkailunhalu ajoivat useimpia heistä retkelle, mutta vasta niiden yhdyttyä kaikkiin muihin vaikuttimiin, joihin yllä on viitattu, saattoivat ne nuo puolineljättä tuhatta miestä aseihin Viron vapauden puolesta. Sen todistaminen on helppoa.
Jos jonkun päähän pälkähtäisi ryhtyä värväämään suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja johonkin maahan, jossa olisi tilaisuutta taisteluihin ja niiden ohella rajattomiin ryöstöihin, niin ei hän varmastikaan saisi mukaansa muuta kuin kourallisen hurjia seikkailijoita ja rikollisia veijareita, joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi. Viroon lähtevät vapaaehtoiset olivat toista maata. Useimmat heistä jättivät rauhallisen kotinsa, keskeyttivät lukunsa tai luopuivat työstään ollakseen mukana pelastamassa veljeskansaa. Vain suuri isänmaallinen innostus saattoi kerätä ja pitää koossa sellaisen vapaaehtoisen apuretkikunnan kuin Viroon lähtevä. Siitä, että asianlaita on ehdottomasti näin, on todistuksena se, että sittemmin, keväällä 1919, jolloin innostus Viron asiaan oli laimentunut, osoittautui erittäin vaikeaksi saada kokoon viittäsataa miestä suunniteltua uutta retkikuntaa varten.
Surullista kyllä, ei omasta maastammekaan ole puuttunut edes sivistyneistä piireistä niitä, jotka ovat leimanneet Viron apuretkeilijäin päävaikuttimeksi ryöstönhalun. Onpa rohjettu lausua sellainenkin väite, että Viron suomalaiset auttajat ovat verrattavissa vain Itämerenmaiden ruotsalaisiin ja saksalaisiin ristiretkeilijöihin, jotka kätkivät ryöstönsä ja hävityksensä suuren aatteen varjoon. Sitä ei käy kieltäminen, että jokin määrä huonojakin aineksia pääsi pujahtamaan retkelle. Mutta ei tarvitse muuta kuin silmäillä sotilaskantakirjojen »sääty tai ammatti» saraketta, niin heti inhoten hylkää epäilyksen, että suurin tai edes huomattava osa noista, useimmiten hyvissä asemissa olevista miehistä ja nuorukaisista olisi lähtenyt vieraaseen maahan antautuen hengenvaaraan vain saadakseen ryöstetyksi jonkin vähäpätöisen rahasumman tai melkein arvottoman esineen. Ei. Suuren ja puhtaan on täytynyt olla sen innostuksen, joka on ajanut heidät Viron pelastamisretkelle. Itsekkäällä, kaikkia todellisia tekoja väistävällä ajalla ei ole oikeutta arvostella innostuksen hetkien suurtekoja omien matalien ja vain omaa hyötyä tavoittelevien pyrintöjensä mittapuulla.
Suomella on täysi syy olla ylpeä siitä vapaaehtoisesta armeijasta, joka koko maailman vääntelehtiessä sekasorron ja kunniattomuuden runtelemana suoritti sankarityön pelastamalla Viron kansan.
Lyhyessä ajassa tarpeellinen määrä retkelle lähtijöitä oli ilmoittautunut. Kaiken varalta jatkettiin kuitenkin värväystä. Olihan mahdollista, että kootut joukot osoittautuisivat liian pieniksi. Ilmoittautuneiden lukumäärä kokonaisuudessaan kasvoi niin suureksi, että hätätilassa olisi voitu apuretkikunnan miesluku koroittaa aina 10.000:een.
Vähitellen eri joukko-osastot saivat määräyksen saapua Helsinkiin. Joka paikassa, josta melkoinen joukko lähti yhdellä kertaa, oli sitä saattamassa suuri määrä yleisöä, omaisia, tuttuja ja ventovieraita. Kotipaikkakunnan sanomalehdet lausuivat lähteville onnentoivotuksia. Niinpä »Keskisuomalainen» kirjoittaa tammikuun 3 p:nä jäähyväisiksi:
»Kunniaa nuorisomme parhaimmistolle!
Lyhyimmän päivän aikana, talven synkimmillään ollessa puhkeavat Pohjolassa taas vapauden lumivalkeat ruusut.
Meidän vanhojen riidellessä nuoret kuulevat veljeskansamme hätähuudot Suomenlahden takaa ja kymmentuhantisena voimana vyöryvät Viroa vapauttamaan. Taas valkoinen Pohjola näyttää voimaansa, taas kotien ja kulttuurin uljaat vartijat nousevat ja tarttuvat miekkaan pimeyden valtoja vastaan. Uljaat Suomen pojat: kunniaa teille, uljaat ja urhoolliset kuin ikimuistettavat saksalaiset sotaveikkonne. Ikikunnia teille!
Minä olen ylpeä teistä. Ja minä olen kiitollinen teille.
Sillä te maksatte jalosti takaisin sen arvokkaan ja unohtumattoman avun, jonka saimme ystäviltämme saksalaisilta, silloinkuin meidän maamme oli hädässä. Kuulen teidän tarmokkaiden askeleittenne kaiussa rauhanenkelin siipien suhinan, sillä te ette mene kansoja sortamaan, ettekä maita valloittamaan, vaan te menette rauhaa rauhattomuuteen rakentamaan. Autuaat ovat rauhantekijät, sanoi Mestari. Teidän askeleitanne seuraa voitto, ihmisyyden, oikeuden ja sivistyksen voitto! Kaikki hyvät voimat kanssanne!»
* * * * *
Nuoriso ei tee alhaisia laskuja. Nuoriso innostuu suurista teoista ja empimättä käy niihin käsiksi ja siksi sen päätä kiertää rakastettava, puoleensa vetävä ja valoisa sädekehä. ‒ ‒ ‒
Soitoin ja lauluin kotiin jäävät toivottivat menestystä lähteville. Eläköön-huutojen saattamina kukitetut sotilaat lähtivät kotiasemiltaan etelää kohden. Mitä kauemmaksi junat ehtivät, sitä suuremmiksi Viron retkelle aikovien joukot kasvoivat. Niilläkin asemilla, joilta ei ollut mukaan lähtijöitä, suuret ja innostuneet kansanjoukot ottivat retkeilijät soitoin, lauluin ja kukin vastaan.
Niinä viikkoina innostus yli koko Suomen oli suuri. Ensimmäiset voitonsanomat tekivät Viron auttajista kansallissankareita, joille tahdottiin kaikin tavoin osoittaa huomaavaisuutta. M.m. Viipurin naiset lahjoittivat kaupungista ja sen ympäristöstä lähtevälle vapaaehtoiselle komppanialle kauniin silkkilipun. Helsingin naiset taas neuloivat Pohjan Poikain rykmentille komean lipun.
Varoittavia ja uhkaaviakaan ääniä ei kyllä puuttunut. Kirjoitettiin ja monistettuina levitettiin kaikenlaisia lentolehtisiä retkelle aikoville vaikuttamaan heihin ehkäisevästi. Mutta yleisen innostuksen vallitessa ne menettivät täydelleen merkityksensä. Niiden vaikutus supistui siihen, että joku horjuva jäi kotiin, mutta sekin koitui vain retkikunnan hyväksi.
Näiltä Viron avustamisen alkuajoilta maisteri _A.O. Väisänen_ kertoo seuraavaa:
»Myöhään illalla joulukuun 26 p:nä istui kaksi kielimiestä, tohtori _Lauri Kettunen_ ja maisteri _Toivo Kaukoranta_, edellisen kodissa laatien 'Tervehdystä Viron kansalle' vironkieliseen asuun. Ei ollut heillä nyt kysymyksessä tavanomainen kirjoitelma jostakin mielenkiintoisesta kysymyksestä itämerensuomalaisten kielten alalla. Jokainen viroksi käännetty lause merkitsi toivon juurruttamista kokonaiseen kansaan, joka oli epätoivossa. —
»Minä sain ensimmäiseksi tehtäväkseni viedä perille asiapaperin, jossa Viron kansalle lausuttiin julki lupaus: apu tulee.
»Suoraa päätä riensin Tallinnan satamasta maapäivien ylimääräiseen istuntoon Tuomiovuorelle. Tapasin kohta pää- ja sotaministeri _K. Pätsin_, jonka kasvojen ilme kertoi raskaasta työtaakasta ja masennuksesta. Hän toimitti tuota pikaa Viron kansanedustajien kuultavaksi seuraavan julistuksen:
»'Niiden Suomen veljien nimessä, jotka lähitulevaisuudessa saapuvat teidän rakkaaseen synnyinmaahanne taistelemaan teidän kanssanne vapauden, kansallisen olemassaolon, teidän nuoren valtakuntanne riippumattomuuden puolesta, jotka ovat yhdessä teidän kanssanne omalla sydänverellään ja hengellään valmiit ostamaan teille kansallisen itsenäisyyden elinehdot — niiden nimessä me tervehdimme teitä. Viron veljeskansa!'
»'Ulkonaiset syyt eivät salli meidän kaikkien Suomen miesten astua teidän riveihinne, mutta ne lukemattomat Suomen pojat. jotka yhä ja yhä vapaaehtoisina rientävät teidän puolestanne taistelemaan lähtevien lippujen alle, ovat paraana todisteena siitä, millä innostuksella ja hartaudella teidän pyhä sotanne on myös täällä meidän taisteluksemme tunnustettu.'
»'Meidän vapaussotamme ylväimpiä sankareita ovat myöskin ne miehet, majuri _Ekström_ ja everstiluutnantti _Kalm_, jotka ovat asettuneet teidän maahanne lähtevien vapaajoukkojen johtoon, miehiä, jotka aikanaan saavuttivat oman miehistönsä rajattoman luottamuksen ja rakkauden ja ylimmän sodanjohdon taholta suurinta kiitosta ja mainetta ei ainoastaan urhoollisuudesta, vaan myöskin mitä taitavimmasta sotatointen suorituksesta. Molemmat he valmistuvat parastaikaa kiireimmiten lähteäksensä teidän taistelutantereillenne. Saakoot he täydellisesti nauttia teidän puoleltanne sitä luottamusta, jonka — me rohkenemme vakuuttaa — he täysin tulevat ansaitsemaan.'
»'Ja tuokoon tämä sota, joka vailla vertaistansa meidän heimokansojemme historiassa ensi kerran on tuonut Viron ja Suomen kansoille tilaisuuden veli veljen vieressä taistella ei vain kansallisen olemassaolon, vaan myöskin samalla yleisinhimillisten sivistysarvojen puolesta., niin — tuokoon tämä taistelu ja siinä yhdessä vuodatettu veri molemmat veljeskansat toisillensa läheisiksi liittolaisiksi, jotka rinnatusten seisten kestävät maailman myrskyt ja täyttävät kunnialla velvollisuutensa ihmiskuntaa ja tulevia sukupolvia kohtaan. Vain taistelun ja voimainponnistusten kautta, joita ilman ei ainoakaan kansa ole saavuttanut valtakunnallista vapauttaan. Viron kansa astuu toivorikasta tulevaisuutta kohden.'
»'Viron Vapaaehtoisesta Apuretkikunnasta huolehtiva komitea.'
»Tällaisille sanoille ei olla kylmiä, silloinkuin vihollinen on maan pääkaupungin porteilla.
»Seuraavassa maapäivien vastaustervehdyksessä viitataan jo veljeskansojen mahdolliseen valtiolliseen yhdistymiseen, josta ministeri _Pätsin_ suusta vielä samana iltana ja myöhemminkin sain kuulla kauniita, valitettavasti yhä toteutumattomia suunnitelmia:
»'Suomen veljeskansan vapaaehtoisille ja Suomen hallitukselle.'
»'Me, jotka vuosisatoja olemme olleet erotetut toisistamme, ja jotka olemme olleet vieraiden kansojen ikeen alaisina, löydämme nyt kohtalon hetkellä toinen toisemme. Ryöstämällä ja tuhoamalla kansojen itsenäisyyden Venäjän bolshevikilaine uhkaa Viron tasavaltaa. Ratkaisevalla hetkellä Suomen kansa rientää veljeskansaansa auttamaan. Vuodatettu veri on ikuisesti yhdistävä molempia kansoja toisiinsa ja mahdollisesti myöskin valtiollisesti.'
»Selostaessaan valtiollista ja sotilaallista asemaa samassa istunnossa pääministeri tunnusti, että 'Suomesta tulee apua enemmän kuin rohkenimme toivoakaan.'
»Ja apu joutui parahiksi toivottamaan onnellista uutta vuotta. Tosin laiva toi joulukuun 30:ntena vain komppanian verran miehiä. Mutta lienee tuskin mahdoton se otaksuma, että jo yksin sen olemassaolo Viron mantereella olisi ollut tehokas vaikutin sotaonnen kääntymiseen. Virolainen sotilas tarvitsi varman tietoisuuden, että häntä joku auttaa; kuinka hän itse silloin enää voisi perääntyä! Ainakin saattoi jokaisen suomalaisen vapaaehtoisen askelista ja kasvoista lukea saman kotona tehdyn päätöksen: me emme väisty. Heidän marssiessaan voitonvarmoina uljaissa sotisovissaan pitkin vanhan ritarikaupungin katuja, tunsi ylpeyttä siitä, että oli suomalainen.
»Useampaan toviin saapuneitten vapaaehtoistemme juhlallisesta vastaanotosta paraateineen asiakirjat kertovat. Noiden ensimmäisten tulo jäi mieleeni pysyvimmäksi muistoksi. Sillä silloin hätä oli suurin. Miehestä mieheen oli ennustettu, milloin vihollinen valloittaisi pääkaupungin. Niinpä epätoivo oli jo siinä määrin vallannut mielet, että — kuten 'Päevaleht' kirjoitti — näytti siltä kuin kansa, joka saattoi vapaaehtoisjoukkoa katuja pitkin, ei olisi uskonut todeksi, mitä oli tapahtunut. »Meitähän on niin paljon ja loppumattomasti petetty. Kukaan ei ole meitä konsaan auttanut, ja nyt yht'äkkiä olemme saaneet todellista apua veljen puolelta, jonka kyllä tunnet, mutta joka on sinua niin paljon vanhempi, että hän on aivan kuin vieras. Sinä huutaisit vilpittömin mielin: Tervetuloa, armas, kallis, mutta ääni salpautuu, vain silmät väräjävät ja sydän lyö kiivaasti ja lämpimästi.»
Edellisessä on käsittääkseni oikein selitetty se epäilemättä vapaaehtoisia ihmetyttänyt tosiasia, että kansanjoukot pidättäytyivät näkyvässä ja kuuluvassa muodossa ilmaisemasta heille kiitollisuuttaan, mikä tunne oli silti yleinen. Virolaisetkin ovat näet juroja suomalaisia, jotka vasta vähitellen uskaltavat ilmaista, mitä sisällä liikkuu. Seuraavat joukko-osastot tulivat jo sovinnaisesti lämmöllä vastaanotetuiksi, ja Pohjan Pojat eivät jääneet vaille juhlintaa.
Suomalaisavun saapuminen Viroon suurimpana hädän hetkenä aikaansai monissa virolaisissa piireissä voimakkaan Suomi—Viro-unioni-aatteen heräämisen. M.m. ministeri _Päts_ osoittautui sen innokkaaksi kannattajaksi. I.S.U.T:n kirjeenvaihtaja, joka haastatteli häntä tammikuussa 1919, kirjoittaa:
»Ministeri _Päts_ on Suomen ja Viron valtioliiton kannattaja. Hän lausui toivovansa, että veljeskansat muodostaisivat vastaisuudessa yhden tasavallan, jonka presidentti asuisi Helsingissä.
Uiko-, sota- ja raha-asioissa noudatettaisiin yhteistä politiikkaa. Silti voisi kummallakin valtiolla olla oma hallituksensa ja luonnollisesti oma eduskuntansa, jotka viimeksimainitut valitsisivat presidentin.
Kun tulliesteitä ei olisi, muodostuisi Suomen ja Viron taloudellinen vaihto vilkkaaksi. Suomi saisi Virosta viljaa ja perunoita y.m. Viro taasen Suomesta teollisuustuotteita.
Kun sekä Suomi että Viro saavuttaisivat idässä kansatieteelliset rajansa, tulisi valtioyhtymästämme sangen merkittävä tekijä pohjoismaissa.
Kun saksalaiset ovat lopullisesti poistuneet Suomesta, niin ei liittovalloilla pitäisi olla mitään meidän yhteisiä liittopyrkimyksiämme vastaan, jotka tarkoittavat oikeudenmukaista vallanjakoa Itämerellä.
Jos Skandinaavian maat saataisiin vielä tukemaan tätä liittoa, olisi muuri Venäjää vastaan tulevaisuudessa kyllin vahva.
Se, mitä me nyt toivomme, sanoi ministeri, on, että itsenäisyytemme tulisi lopullisesti tunnustetuksi, ja myöskin, että alettaisiin pohtia kysymystä siitä, millä tavoin tällä hetkellä yhdessä taistelevien veljeskansojen vastaiset suhteet olisi järjestettävä.»
Tässä yhteydessä kannattaa mainita vielä muudan historiallinen juhlatilaisuus. Tammikuun 19 p:nä oli Tallinnan »Estonia» teatterin musiikkisaliin järjestetty »Suomen ilta» vastineeksi samaan aikaan Suomessa vietetylle »Viron viikolle». Tilaisuudessa oli läsnä m.m. Viron väliaikaisen hallituksen jäseniä, virolaisten ja suomalaisten sotajoukkojen ylipäällystöä sekä Tallinnaan saapuneita Viron avustustoimikunnan edustajia. Ohjelmassa oli m.m. maisteri _V. Ernitsin_ puhe, jossa esitettiin näkökohtia edellytysten luomiseksi veljeskansat valtiolliselle liitolle. Lyhyin ohjelmanumero teki kuitenkin suurimman vaikutuksen. Viron armeijan ylipäällikkö nousi yleisön joukosta seisomaan ja ilmoitti juuri saaneensa tiedon, että edellisenä iltana Narva oli valloitettu suomalaisten vapaaehtoisten avulla. (Tieto siitä saapui vasta ylipäällikön juhlaan lähtiessä syystä, että lennätin- ja puhelinjohdot oli hävitetty ja niitä ei suomalaisten nopean etenemisen ja insinöörijoukkojen vaillinaisten varustusten takia oltu ennätetty riittävän nopeasti panna kuntoon.) Harva läsnäolija lienee tämän kuultuaan pysynyt äänettömänä, siksi voimakkaina ja yhtäjaksoisina, kerrotaan, kaikuivat eläköön-huudot.
Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_ nousi senjälkeen onnittelemaan pää- ja sotaministeri _Pätsiä_ ja lausui toivomuksenaan, että ylipäällikkö, eversti _Laidoner_ korotettaisiin tapauksen johdosta kenraaliksi. (Näin tapahtuikin seuraavana päivänä; tohtori _Louhivuoren_ ehdotuksen johdosta vai muutenko, on tuntematonta.) Ohjelman lopussa oli vielä orkesterinumero, jota tuskin milloinkaan lienee esitetty sopivampana hetkenä, _Kajanuksen_ sovittama marssi »_Kaarle XII Narvan luona_». Narva, jonka kentillä ja muureilla suomalaista sotilasverta niin monasti oli menneiden vuosisatojen kuluessa vuotanut, oli jälleen saanut nähdä suomalaista sotilaskuntoa.
3. Viron Avustamisen Päätoimikunnan alkutoiminta.
Kohta kun Viron avustustoimikunta joulukuun 20 p:nä oli valittu, kokoutui se henkivakuutusyhtiö »Salaman» huoneistossa, jossa useimmat kokoukset myöhemminkin pidettiin. Vain muutamia jäseniä saapui sinne, mutta toiminta päätettiin kuitenkin viipymättä panna alkuun. Puheenjohtajaksi valittiin tohtori _Louhivuori_ ja varapuheenjohtajaksi tohtori _Ivalo_. Ylläpitämään yhteyttä sotilastoimikunnan kanssa ja ottamaan osaa sopimuksen tekoon Viron hallituksen kanssa valtuutettiin senaattori _Frey_ ja valvomaan taloudellisia asioita pankinjohtaja _Honkajuuri_. Myöhemmin valittiin hänen kanssaan tarkastamaan intendenttuurin toimintaa johtaja _Lavonius_. Kansliapäällikkönä ja sihteerinä toimi toistaiseksi tohtori _af Heurlin_. Kaikki toimikunnan jäsenet suorittivat työnsä koko ajan ilman mitään palkkaa tai palkkiota, samoinkuin myöskin toimikunnan myöhemmin valitut rahastonhoitajat ja useimmat alatoimikuntien puheenjohtajista.
Kokouksessa joulukuun 27 p:nä hyväksyttiin lopullisesti toimikunnan nimeksi: Viron Avustamisen Päätoimikunta, ruotsiksi: Centralkommittén för Estlands Undsättning.
Alkuaika käytettiin järjestelytyöhön. Maaseudun paikalliset toimikunnat ja värväystoimistot alistettiin Päätoimikunnan välittömään johtoon, samaten maisteri _Ruuthin_ johtama sotilastoimikunta, jota yleensä siitä lähtien kutsuttiin sota-asiaintoimikunnaksi. Päätoimikunnan alaisina työskenteli vielä erikoisia toimikuntia sairashoitoa, propagandaa, varainkeruuta ja raha-asioita varten sekä kanslia- ja huoltokomiteat. Päätoimikunnan rahastonhoitajaksi hyväksyttiin rouva _Gunilla Giers_ ja sihteeriksi ylioppilas _Erkki Lepistö_.
Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_ teki toisessa kokouksessa selkoa siihenastisesta toiminnasta seuraavaan tapaan:
Joukkoihin oli otettu etupäässä sotilaallista kokemusta omaavia, joten tämän puolen voitiin katsoa olevan järjestyksessä. Viron hallituksen kanssa oli ryhdytty neuvotteluihin yli sovitun miesluvun ilmoittautuneiden kustantamisesta. Niitä oli siihen mennessä kertynyt jo tuhatkunta miestä. Tohtori _Kallas_ oli ilmoittanut puheenjohtajalle virolaisten nyttemmin saaneen englantilaisilta kiväärejä ja konekiväärejä sekä ampumatarpeita niihin. Suomesta oli annettu 20 vanhempimallista tykkiä ja 500 ammusta kutakin varten. Vastikään virolaiset olivat pyytäneet saada vielä lisäksi 4 uusimallista pikatykkiä ja 4 nykyaikaista kenttätykkiä. Tallinnaa vastaan hyökkäävien bolshevikien lukumäärän virolaiset olivat arvioineet 10.000:ksi. Heillä itsellään oli n. 5.000 miestä, joiden mielet olivat aivan masentuneet. Vain suomalaisten pikainen tulo saattoi enää pelastaa virolaisten aseman. Ensimmäinen vapaaehtoinen komppania lähtisikin Viroon jo seuraavana sunnuntaina luutnantti _Anto Eskolan_ johdolla.
Koska tilanne Virossa oli mitä kriitillisin, päätti Päätoimikunta tohtori _Louhivuoren_ ehdotuksesta kääntyä sähköteitse avunpyynnöllä ulkovaltojen puoleen. Sähkösanoman sanamuodon laatiminen ja sen lähettäminen jätettiin puheenjohtajan, rehtori _Hornborgin_, johtaja _Lavoniuksen_ ja sihteerin tehtäväksi.
Sähkösanoma, joka päivää myöhemmin lähetettiin presidentti _Wilsonille_ ja tohtori _Holstille_ Englannin hallituksen tietoon saatettavaksi, kuuluu suomeksi: