Part 1

language: Finnish

MERIROSVOJEN AARRE

Kertomus

Hollantilaisen laivalääkärin muistiinpanojen mukaan kirjoittanut

GEORG GARTNER

Suomennos

Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella 1904.

Senssuurin hyväksymä 14 p:nä Syyskuuta 1904. Hamina.

ENSIMÄINEN LUKU.

Ollessani laivalääkärinä Havannaan menevällä englantilaisella laivalla, Little Duc, olin ainoa hollantilainen koko aluksella. Matka kävi varsin onnellisesti, kunnes meidät Bahamasaarten kohdalla saavutti myrsky, joka niin pahoin muutti suuntamme, että ajauduimme aivan lähelle Cuban luona olevaa matalikkoa, noin viisi peninkulmaa Cruz del Padrasta. Tästä saamamme vahingot olivat siksi tuntuvat, että olimme pakotetut menemään ensimäiseen parhaasen ja meidän tarvettamme varten edes johonkin määrin sopivaan satamaan saadaksemme vahingot korjatuiksi ja hankkiaksemme kyllin taitavan luotsin, joka tällä tuntemattomalla vedellä ohjaisi laivamme entiseen suuntaansa.

Tätä tarkoitusta varten lähestyimme neljäntenä päivänä, kun myrsky oli hiukan asettunut, edessämme olevaa rannikkoa. Hätämerkki annettiin laukauksella laivalla olevasta ainoasta kanuunasta, joka muuten oli niin vanha ja kurja, että jos olisi toden perään ammuttu, olisi ampuja ollut suuremmassa vaarassa kuin ammuttava.

Tämän merkin jälkeen näkyi heti vene, jossa oli miehiä, ulkomuodosta päättäen kalastajia. Minusta kuitenkin tuntui, etteivät nämä ihmiset olleet yksinkertaisia, rauhallisia kalastajia, mutta mietittyäni tarkemmin, luovuin tästä ajatuksesta, sillä kansa Cuban rannikoilla ei ylipäänsä näyttänyt miellyttävältä, joten ulkomuodon takia, ei siis ollut syytä epäilyksiin.

He kertoivat, sekoittaen espanjan, ranskan ja englannin kieltä, että he asuvat saarella harjoittaen kalastusta, että heiliä on pelastusmakasiinia ja kyllin väkeä tyhjentämään laivaa ja kuljettamaan lastin matalikon läpi. Saari oli näet koralliriutan ympäröimä, josta vaan yhdestä ainoasta kohden päästiin kulkemaan. Laivaa oli sentähden mahdoton kuljettaa täydessä lastissaan ja kun lastikin olisi voinut kärsiä suurta vahinkoa, jäi ainoaksi keinoksi tyhjentää laiva ja sitten tehdä tarpeellisia korjauksia. Kun kapteeni näytti myöntyvän heidän ehdotukseensa, sopivat he hänen kanssaan, että tulevat kahden tunnin kuluttua takaisin antamaan varman vastauksen, kunhan ensin neuvottelevat toveriensa kanssa.

Nuo kaksi tuntia kuluivat. Kapteeni oli vahvasti vakuutettu sopimuksen aikaansaamisesta, ja hän ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin varustuksiin, jotta heti voitaisiin alkaa lastin purkamista.

Kohta läksi joukko veneitä saaresta ja ne suuntasivat laivaamme kohti. Oli jo puolenpäiviin aika, ja meille kävi yhä selvemmäksi, ettei laiva mitenkään voinut purjehtia eteenpäin. Vieraat, jotka nousivat laivamme kannelle, olivat raakoja ja hävyttömiä. Minä seisoin peräkannella enkä voinut olla itsekseni tekemättä sitä huomiota, että näytti aivan kuin olisivat merirosvot väkivallalla hyökänneet laivaamme.

Sopimuksia tehtiin nyt kapteenin ja yhden kalastajan viilillä, joka yhtä vähän kuin muutkaan näytti kalastajalta. Tämä oli vahvarakenteinen nuori mies ja kaunis näöltään. Kaunis ruskea parta muodosti kehyksen hänen ruskettuneiden kasvojensa ympäri ja pari tummia silmiä loisti hänen päässään. Hän näytti minusta mieheltä, joka oli tottunut käskemään ja jolle kalastajan rauhallinen ammatti kaikkein vähimmin sopi.

Ennenkuin neljännestunti oli kulunut, oli kaikki järjestyksessä, ja laivan miehistö alkoi nyt purkaa lastia. Tällaiset tehtävät eivät luonnollisesti kuuluneet minulle, mutta se ei saanut nyt olla esteenä, vaan mielelläni otin tilaisuudesta vaarin tyydyttääkseni uteliaisuuttani näihin omituisiin kalastajiin nähden. Mutta kun se henkilö, jonka kanssa kapteenimme oli sopimuksen tehnyt, läksi maihin, päätettiin että minä maihin noustessa en menisi meidän veneessämme, vaan tekisin hänelle seuraa.

Astuin veneesen ja ennen pitkää nousin maalle. Täällä huomasin kaikki olevan järjestyksessä eikä mikään voinut herättää epäluuloa, joten levottomuuteni katoamistaan katosi.

Olin sopinut kapteenin kanssa, että aivan mielin määrin saisin joko jäädä maalle tai palata laivalle, ja kun näin kaiken olevan järjestyksessä, päätin jäädä maalle. Sen tähden lähetin takaisin laivalle kolmannen perämiehen, joka oli seurannut minua, ollakseen minun sijallani siinä tapauksessa, etten olisi halunnut jäädä maalle.

Nyt saapui lakkaamatta veneitä täynnä tavaroita, jotka heti pantiin makasiineilla säilytettäväksi, ja, vaikka iltakin jo joutui, ei työtä vieläkään keskeytetty.

Miettiessäni josko jäisin yöksi maihin vai palatsinko laivalle, näin laitoksen päällikön taas hommaavan lähtöä laivaan ja nyt päätin seurata häntä, sillä pääsisinhän sieltä taas hätätilassa ensi tavaralähetyksien mukana. Kukaan ei minua siitä estänyt ja olinkin jo valmiina astumaan veneesen, kun kompastuin kaapeliköyteen ja kaaduin maahan pitkin pituuttani. Päästin oikean hollantilaisen kirouksen ja nousin taas ylös. Mutta samassa tuli laitoksen päällikkö tai johtaja luokseni ja kysyi jonkunlaisella huomaavaisuudella suureksi ihmeekseni:

"Tohtori, oletteko hollantilainen?"

"Olen", vastasin hämmästyneenä.

"Onko tuolla useampia hollantilaisia?" kysyi hän osoittaen laivaa.

"Ei, minä olen sattumalta ainoa hollantilainen koko laivalla."

Hän seisoi nyt vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi äkisti:

"Luulen olevan parasta, että pysytte täällä ettekä mene laivaan. Tällä kertaa on väkeni kaikki tuolla poissa eikä ketään jäisi tänne. Sitä paitsi tuomme tavaraa nyt viimeisen kerran tänä iltana, ja minä menen laivaan ainoastaan neuvotellakseni kapteenin kanssa, mihinkä aikaan alotamme työn aamulla."

"Kuten tahdotte", sanoin minä. "Mutta käskekää meidän veneemme tulemaan minua noutamaan."

Hän lupasi tämän ja työnsi veneen rannasta. Ajatuksissani kuljin takaisin makasiinin luo. Oliko tämä mies hollantilainen? Ei, sitä hän ei voinut olla. Tosin kyllä puhui hän meidän kieltämme, mutta hänen lausuntonsa ilmaisi selvästi hänen olevan ulkomaalaisen. Tunsiko hän ehkä myötätuntoisuutta hollantilaisia kohtaan? Päättäen hänen käytöksestään ja menettelystään voisi kyllä niin luulla. Pitemmälle en päässyt.

Kun saavuin makasiinille, oli ilta tullut aivan pimeäksi, ja minun täytyy tunnustaa olleeni jokseenkin alakuloinen. Ajatelkaapa vaan, että olin kokonaan vieraassa paikassa, että oli yö ja että päivän kuluessa oli tapahtunut kaikellaista, joka oli omiaan minua hermostuttamaan, niin harvoin kuin muuten tästä vaivasta kärsinkin. Ravasin edestakaisin siinä suuressa huoneessa, jossa olin, menin taas ulos ollen yhä jonkinlaisen selittämättömän levottomuuden valtaamana. — Mitä se oli? Enkö kuullut jonkun tuolla kaukana huutavan apua?

Kuuntelin hengitystäni pidättäen ja kuulin kaukaista hälinää sekä uudistettuja avunhuutoja. Meluava ääni kuului siltä suunnalta, jossa laivamme seisoi, ja mielettömänä riensin niinpian kuin ikinä saatoin, veneiden maallenousu-paikalle.

TOINEN LUKU.

Mitä näinä hetkinä mielessäni liikkui, sitä en kykene kertomaan. Kaikki epäluulo, joka päivän pitkään oli minua kiusannut, tuntui nyt paljon voimakkaampana ja elävämpänä, eikä hirmuisinkaan tapaus olisi tullut odottamatta.

Kun olin tullut äärimmäiseen niemenkärkeen, kuulin hirveätä melua ja pauhinaa, eikä ollut vaikeaa arvatakseni, että laivalla oli syntynyt epätoivoinen kamppailu. Siellä taisteltiin epätasaista, toiselle puolelle suotuisampaa taistelua, sen voin päättää kuulemistani rajuista espanjankielisistä huudoista ja heikoista komentosanoista, joita lausuttiin englanninkielellä. Tämän ohessa kuului valittava ääni ja aika ajoin sydäntä särkevä huuto korviini. Laivalla — ja sitä ei voinut epäilläkään — näyteltiin kammoittavaa näytelmää, jossa saaren kalastajilla oli pää-osat.

En tiedä, olinko tällä hetkellä täysin tajussani; en usko sitä. Yksi ainoa ajatus valtasi minut: lähteä laivalle. Mutta mitenkä? Venettä en voinut havaita missään, ja empimättä hyppäsin mereen koettaen uimalla päästä laivaan.

Tämä oli luonnollisesti mieletön yritys, mutta kuten äsken mainitsin, olin tällä hetkellä melkein mielipuoli. En päässytkään etemmäksi kuin koralliriutalle, joka ulottui ympäri saaren, mutta siitä oli minun mahdotonta päästä korkeiden kuohu-aaltojen läpi. Aallot, jotka särkyivät matalikkoa vasten, heittelivät minua sinne tänne kuin pähkinänkuorta, ja kun viimeinkin pääsin maalle, olin niin perin väsynyt, etten jaksanut seisoa suorana.

Jyrinä ja melu siellä kaukana oli vaiennut. Mutta tuon kauhean hiljaisuuden vallitessa kuulin muutamia raakoja komentosanoja, ja kun taas loin katseeni merelle, näin laivan olevan täydessä liekissä. Little Duc hävisi liekkeihin ja punertavassa valossa, jonka palava laiva heitti veteen, kuvastuivat kalastajien veneet kuten tummat pilkut vaalealla pohjalla.

Nyt en enää epäillyt. Nämä kalastajat olivat merirosvoja, jotka olivat houkutelleet laivamme satimeen, murhanneet pahaa aavistamattoman miehistön ja lopuksi pistäneet laivan tuleen.

Tunsin olevani johonkin määrin halvaantunut ja tylsistynyt seisoissani rannalla. Mahdotonta oli minun ajatella selvästi, vaan mitä erilaisimmat ajatukset pyörivät päässäni. En huomannut, että vähitellen oli tullut aivan pimeä, en myös tuntenut, että rankkasade valui ylitseni, ja tämä sielun tajuttomuus olisi varmaan kestänyt kauemminkin, jos ei korviini olisi äkisti kuulunut ihmisääniä.

"Haa, täällä hän on", kuului takanani, ja käsi laskeutui olkapäälleni.

"Mitä täällä teette?" kysyi sama ääni. "Tulkaa mukaan!"

Tottelin konemaisesti ja seurasin oppaitani, päällikköä ja pientä neekeripoikaa, joka kantoi lyhtyä, ja näin tulin merirosvojen asunnolle.

Minua pöyristytti, kun katsahdin ympärilleni ja näin kaikki ne murhamiehet, jotka äsken kylmäverisesti olivat toimittaneet kokonaisen laivamiehistön toiseen maailmaan. En voinut käsittää, miks'en jo aamulla huomauttanut kapteenille, kuinka vähän luottamusta herättäviltä näyttävät näiden ihmisten kasvojenpiirteet. Nyt heitä katsellessaan ei kukaan olisi voinut pitää heitä rehellisinä kalastajina. Heillä oli kaikilla villapaidan ja housujen ylä-osan päällä leveä vyö, johon oli pistetty pistooleita ja veitsiä. Muutamilla oli huivi kääritty pään ympäri, toisilla oli käsivarsi sidottuna, ja jokaisen inhottavilla kasvoilla oli luettavana kokonainen kertomus verestä ja murhasta.

Päällikkö yksin teki edullisemman vaikutuksen. Kun hän oli riisunut takkinsa, näin että hänellä punasen villapaidan päällä oli tummansininen nuttu, joka oli koristettu kultakirjaimilla. Valkeat housut olivat pistetyt korkeisiin saappaisiin ja monivärisessä kirjavassa vyössä upeili varsin hyvin valmistettu pistooli sekä pitkä kataloonilainen tikari norsunluisine kahvoineen.

Astuessani sisään, tarkastivat kaikki rosvot minua, enkä koskaan voi unhottaa niitä katseita, joita he minuun heittivät. Niissä oli minulle kyllin luettavaa. Näiden olentojen joukossa ei löytynyt ainoatakaan, joka ei mielihyvällä olisi laskenut luotia pääni lävitse. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ja kuitenkin tämä hiljaisuus sisälsi heidän päällikölleen tarkoitetun kysymyksen: "Mitä tällit miehellä on täällä tekemistä?"

"Liittolaiset", hän alkoi, "olen pelastanut tämän miehen jättämällä hänet saareen, kun hän tahtoi lähteä takaisin laivalle. Hän on sillä aikaa maannut parisataa askelta täältä ja äsken löysin hänet sieltä nukuksissa. Tahdon kertoa teille, minkätähden hänet pelastin. Tämä mies on lääkäri, ja että hän semmoisena voi olla meille suureksi hyödyksi, siitähän olette jokainen täysin vakuutettu. Olen myös ilmoittanut hänelle, että laiva tapaturman kautta syttyi palamaan ja että meille oli mahdotonta pelastaa sieltä ketään."

Ymmärsin sattumalta nämä sanat, koska olen täysin perehtynyt espanjan kieleen ja näin, että ne tekivät väkeen hyvän vaikutuksen. Tosin kyllä muutamat hiukan nurisivat, mutta kun heidän päällikkönsä selitti heille, kuinka tarpeellista ja hyödyllistä oli, että joku täällä oli perehtynyt lääketaitoon, ylistivät he kaikki hänen viisauttaan ja huolenpitoaan.

Olin hyvin varovainen, etten antaisi heidän huomata ymmärtäväni espanjaa. Kapteeni tuli luokseni, puhutteli minua englannin kielellä ja pyysi minua istuutumaan sekä nauttimaan jotakin virkistyksekseni. En voinut kuitenkaan panna suuhuni muuta kuin jonkun lasillisen viiniä ja sitten asettauduin nukkumaan liiterin nurkkaan purjekasan päälle, sillä olin niin uninen, etten enää jaksanut pitää silmiäni auki. Johtuiko tämä viinistä tai olivatko he siihen sekoittaneet jotain, tehdäkseen minut uniseksi, sitä en voi sanoa. Niin paljon huomasin toki vielä, että rosvojoukkoa asettui myös levolle, ja senjälkeen nukuin.

Herättyäni oli aurinko jo ylhäällä taivaalla. Huone oli tyhjä, s.t.s. ettei yhtään ihmistä ollut siinä, ja tarkastamatta oliko minulle asetettu mitään aamiaiseksi, riensin ulos samalle paikalle, jossa edellisenä iltana olin seisonut. Kaikki, mitä olin kokenut, tuntui minusta unelta, ja aluksi koitin saada selville, oliko painajainen minua yöllä ahdistanut ja näyttänyt minulle mielikuvituksessa, kuten peilissä, nämä hirmuisen kauhistavat kohtaukset.

Kallion huipulta katsahdin merelle, ja siellä matalikon laidassa sain nähdä Little Ducin makaavan hylkynä, puoleksi palaneena, jota nyt tuskin saattoi tuntea. Yksi masto oli vielä jälellä, ja muutamia purjeensiekaleita liehui tuulessa. Korkeat hyökyaallot löivät laivahylyn yli, josta ainoastaan keulapuoli oli veden pinnan yläpuolia.

Tätä katsellessani valtasi minut sanomaton epätoivon ja kurjuuden tunne ja vaipuen polvilleni aloin lapsen lailla itkeä.

KOLMAS LUKU.

Olen aina ollut tunnettu miehenä, jota hermokohtaukset ani harvoin ovat vaivanneet ja joka vaaran hetkinä tai mieltä tärisyttävissä tilaisuuksissa olen aina jaksanut säilyttää kylmäverisyyteni ja mielenmalttini, mutta kun tänä aamuna, kalliolla seisoissani käänsin sattumalta katseeni rantaan, en voinut pidättää kauhun huudahtusta ja tunsin miten horjahdin, saadessani yht'äkkiä nähdä sellaisen näyn.

Rannalla laineiden heittäminä makasi neljä ruumista vieretysten. Neljän entisen toverini ruumiit, onnettoman aluksemme neljän miehen ruumiit!

Hetkiseksi valtasi minut tunne, kuin olisin syöksynyt alas ja olisin kuolemaisillani, ja, tämä tunne oli hermojani vahvempi, mutta se kesti vaan silmänräpäyksen. Olin juuri aikeissa lähteä sieltä tarkastaakseni ruumiita lähemmin, kun huomioni kiintyi veneisiin ja merirosvoihin, jotka olivat piirittäneet laivahylyn ja ryöstivät nyt sieltä mitä tuli ei ollut hävittänyt.

Katselin heitä hetken, mutta silloin juolahti äkisti mieleeni, ettei suinkaan mahtane olla minulle eduksi, jos he saisivat nähdä minut täällä, ja kun olin päättänyt välttää jokaista tilaisuutta, joka antaisi heille aihetta epäluuloon, oli minulle välttämätöntä mahdollisimman vähän joutua epäluulon alaiseksi.

Saavuttuani rakennukselle, päätin heti tarkastella toiminta-alaani, joka suunnitelmiini nähden oli ennen kaikkea tarpeellista.

Rakennus, joka oli valmistettu huonosti veistetystä puusta, sijaitsi saaren keskessä, aivan lahden rannalla, joka halkaisi kahden kolmanneksen osan hietaisesta saarekkeesta. Paitsi kääpiömäisistä pensaskasveista muodostunutta ryhmää ja muutamia surkastuneita puita, ei voinut havaita mitään muuta, joka muistutti kasvikuntaa tai olisi ollut sen kanssa samanlaatuista. Meren puolelta ympäröivät saarta matalat kalliot ja vähän matkaa maasta piiritti sitä vyön lailla koralliriutta. Sen sisäosa oli hyvin epätasaista maata, aivan kuin täyteen sirotettu suurempia ja pienempiä kallionsirkaleita.

Tätä ei ollut vaikea huomata muutamassa silmänräpäyksessä, sillä minun tarvitsi vaan asettua rannalla olevalle kalliolle nähdäkseni koko saaren. Sentähden palasin nyt, päättäen kiinnittää itse rakennukseen enemmän huomiota kuin tähän saakka olin tehnyt.

Iso rakennus sisälsi ainoastaan kolme huonetta: suuri huone eli sali, jossa oli arkkuja ja penkkejä pitkin seiniä ja keskessä pitkä pöytä, pienempi huone sekä kolmas huone, joka oli aiottu ryöstetyille tavaroille säilytyshuoneeksi.

Paitsi muutamia erilaisia vaatekappaleita, ei siellä löytynyt mitään erityisesti mainittavaa. Joka miehellä oli kuitenkin erityinen penkkinsä, jolla oli muutamia peitteitä vuodetta varten, ja penkin yläpuolella oli laipiolla erotettu karsina aseita ja erilaisia työkaluja varten.

Tarkastukseni oli pian suoritettu. Mutta tällä aikaa oli päivää kulunut, niin että tunsin olevani nälkäinen. Kun katselin ympärilleni etsien jotain syötävää, huomasin runsaasti katetun pöydän, jolle oli liidulla kirjoitettu hollannin kielellä yksi ainoa sana: "Syö!"

Ensin kummastuin, mutta sitte muistin, että päällikkö oli minulta kysynyt, olenko hollantilainen ja että hän sitten, vaikkakin varsin virheellisesti, oli puhutellut minua omalla äidinkielelläni. Seurasin siis äänetöntä pyyntöä ja nautin aamiaiseni.

Olin juuri nousemassa pöydästä, kun kuulin ääniä ulkoa ja rosvot palasivat kotiin. He kantoivat kaikellaisia esineitä, ja lahdekkeessa olivat veneet, jotka myös olivat täynnä saalista.

Päällikkö astui ensiksi sisään ja tervehti minua päännyökäyksellä.

"Näen, että olette syönyt aamiaisen, tohtori", sanoi hän.

Tein myöntävän liikkeen.

"Olemme nyt käyneet laivahylyssänne", sanoi hän, "mutta siellä ei ollut mitään enempää tuomista, ja hyvä oli, että me eilen korjasimme suurimman osan lastista, sillä muuten ei siitäkään olisi paljoa voitu pelastaa. Mutta kuulkaapas, te ehkä tiedätte, kelle lasti oli osoitettu?"

"Kyllä", vastasin minä, "Rafael Marclett & kump:lle Havannassa."

"Vai niin", jatkoi hän, "sitten emme ainakaan tarvitse paljoa, vaivautua omistajaa etsiessämme. Ilmoitamme laivan isännille, ja sopivan pelastuspalkkion saatuamme lähetämme heille lastin."

Miehet, jotka tämän keskustelun aikana kävelivät edes takaisin, katselivat toisiaan salaperäisesti ja vilkuttivat silmillään ikäänkuin tahtoisivat sanoa:

"Kuule, miten se veijari koettaa pettää häntä!"

Olin olevinani huomaamatta keskustelua ja ymmärtämättä ainoatakaan espanjankielistä sanaa.

Päällikkö, jota kuulin kutsuttavan kapteeni Raminoksi, kulki edelleen puhellen kanssani, siksi kunnes rosvot eivät enää voineet meitä kuulla. Minusta tuntui kuin tahtoisi hän sanoa minulle jotain kahden kesken ja aivan äkisti hän virkkoikin:

"Ystäväni, me olemme nyt joutuneet niin kauas, ettei kukaan voi meitä kuulla. Te toivotte luultavasti minulta jotain selitystä?"

Katsahdin häneen, hän katsoi minua silmiin, ja molemmat ymmärsimme heti, ettei maksanut vaivaa koettaa pettää toisiamme.

"Eiliset ja tämänpäiväiset tapahtumat ovat varmaan suuresti teitä kummastuttaneet?" alkoi hän uudelleen.

"Se on tiettyä", vastasin minä. "En ollenkaan tiennyt merirosvoja löytyvän tällä rannikolla."

"Niin kyllä", sanoi hän kalpenematta tai punastumatta. "Te ette ole antanut pettää itseänne ja te tiedätte kaikki, aivan niinkuin otaksuinkin; mutta te saatte nyt myös tietää, että minulla oli erityinen syy pelastaa teidät."

"Juuri tämä asia on antanutkin minulle enimmän miettimisen aihetta", vastasin hänelle.

"Aikananne saatte kyllä tietää syyn. Mutta ensiksi täytyy minun mitä vakavimmin varoittaa teitä väkeni suhteen. Olkaa sentähden varuillanne, ettette ilmaise itseänne. Jos he huomaisivat teidän tietävän, mitä väkeä me olemme, ei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastaa teitä."

Minun täytyy tunnustaa, että nämä sanat hiukan kauhistuttivat minua. Kuinka helposti voisi sattuma minut ilmaista, ja silloin olisi minulla loppu käsissä.

"Ennen kaikkea, älkää koskaan ilmaisko ymmärtävänne espanjan kieltä", sanoi hän. "Yksin se olisi kylliksi langettamaan tuomionne."

Luonnollisesti vakuutin hänelle koettavani olla itseäni ilmaisematta, ja sitte kertoi hän minulle syyn, miksi oli minut pelastanut.

"Tiedättekö, mitä teidän on kiittäminen siitä, että vielä elätte?" sanoi kapteeni.

"Mitenkä minä voisin sen arvata?"

"Niin, sitä seikkaa, että olette hollantilainen."

"Sitäkö yksin?" kysyin kummissani.

"Kyllä, yksin sitä", oli hänen vastauksensa.

"Oletteko te sitten myös hollantilainen?" tiedustelin uteliaana,

"Oi, ei; ja älkää ajatelko, että olen pelastanut teidät mieltymyksestä kansallisuuteenne; ei toki. Olen pelastanut teidät, koska te hollantilaisena olette perehtynyt hollannin kieleen."

Katsoin ällistyneenä häneen, sillä en ollenkaan voinut käsittää näiden sanojen tarkoitusta.

"Te ette ymmärrä minua", jatkoi kapteeni, joka huomasi kummastukseni. "Mutta kuulkaa nyt, niin selitän teille kaikki."

"Sille ammatille, jota nyt harjoitan, olen kauan omistanut elämäni. Kuinka tulin siihen ryhtyneeksi, ei kuulu tähän. — Eräässä tilaisuudessa sain haltuuni erilaisia esineitä, niiden muassa myös kirjoja ja käsikirjoituksia. — Ensin täytyy minun kuitenkin ilmoittaa, teille, että nuorukaisena purjehdin hollantilaisessa laivassa ja että siten olin tilaisuudessa tutustumaan hiukan hollannin kieleen. — Kun sitten tulin näiden kirjojen ja paperien omistajaksi, selailin niitä eräänä päivänä, kun olin huonolla tuulella, ja löysin niistä muun muassa erään vanhan käsikirjoituksen, joka minusta näytti olevan kertomus merirosvosta 1500-luvulta, joka piti asuntoa näiden saarien läheisyydessä, tehden meren näillä seuduin vaaralliseksi kulkea. Tämä käsikirjoitus oli, alkuselityksestä päättäen, jonkun merirosvon miehistöön kuuluvan miehen kirjoittama."

"Arvattavasti hollantilaisen?" kysyin minä, sillä aloin olla huvitettu tästä merkillisestä seikkailijasta.

"Aivan oikein, juuri hollantilaisen. Selailin käsikirjoitusta ja luin palan sieltä toisen täältä. Mutta kun varsin vaillinaisesti osaan hollannin kieltä, takerruin monta kertaa. Näin selaillen tulin loppuun, mutta siellä tapasin jotain, joka suurimmassa määrin kiinnitti huomiotani."

"Merirosvon seikkailuista rikkaan elämänkertomuksen lopussa oli lisäys, että rosvot olivat jollekin näistä saarista perustaneet jonkinlaisen aarrekammion, jossa säilytettiin kaikki arvo-esineet sekä rahat, että viimeisen sodan aikana oli kaikki rosvot, kirjoittajaa lukuunottamatta, tapettu miekalla tai jotain sellaista, ja ettei kukaan sittemmin, paitsi kirjoittaja, tietänyt aarteen olemassa olosta. Kun hän tunsi loppunsa lähenevän, oli hän kirjoittanut kertomuksensa ja samalla siinä ilmaissut paikan, mihin aarre olisi kaivettu."

Kapteeni katseli minua.

"Ja missä se paikka sitten on?"

"Niin, se se juuri on, jota en saanut selville, ja se onkin syy, miksi teidät säästin. Teidän pitää auttaa minua tätä aarretta löytämään. Te olette hollantilainen, te osaatte lukea käsikirjoituksen, ja sinä päivänä, jolloin aarre löydetään, saatte te vapauden, ja silloin on onnenne valmis."

"Mutta kuka takaa, ettei kertomuksenne ole muuta kuin satu?" väitin minä.

"Ei, ei, ei, varmasti se ei ole mikään satu", väitti hän. "Myös tämän rannikon merimiesten keskuudessa kerrotaan samaa tarinaa."

"No, saammehan nähdä. Milloin voin saada käsikirjoituksen?"

"Heti", vastasi kapteeni, "seuratkaa minua vaan kotiin. Lukekaa ja tutkikaa sitä tarkasti, ja — toistan sen kerran vielä — jos selvitätte minulle salaisuuden, niin ansaitsette vapauden ja hankitte itsellenne onnen."

"Mutta jollei mitään aarretta löydy?" kysyin minä.

"Jos paikka löydetään, eikä siellä olo aarretta, niin jäätte tänne ainiaaksi", vastasi hän: "ei kukaan, joka ei ole kuulunut meikäläisiin, ole koskaan saanut jättää rannikkoa elävänä."

En sanonut enää mitään ja kuljin loppumatkan asuinhuoneeseni mitä kummallisimmat tunteet mielessäni.

Kun merirosvot aterian jälkeen olivat taas lähteneet työhönsä, pyysi kapteeni minua tulemaan huoneesensa ja ojensi minulle siellä kellastuneen, vanhalle, paksulle hollantilaiselle paperille kirjoitetun käsikirjoituksen. Arkit olivat pituudelleen käännetyt kahtia ja vasen puoli jokaisesta puoliarkista oli kirjoitettu täyteen.

Kapteeni asetti viereeni pullon viiniä sekit laatikon sikaria ja läksi sitten ulos, jottei häiritsisi minua lukeissani. Koetin hankkia itselleni niin mukavan istuinpaikan kuin mahdollista ja rupesin sitten lukemaan seuraavaa käsikirjoitusta.

NELJÄS LUKU,

Käsikirjoitus.

Syyskuussa 15-- läksin minä, Claas Janszoon Enckhuysenistä "Medea" nimisellä jahdilla merille. Määräpaikkamme oli Venetsia. Lähdimme Tesselistä, ja suuntasimme suotuisan tuulen vallitessa Englannin kanaalin läpi Plymouthia kohti, josta laivurin piti ottaa lisää lastia. Koska tuuli oli muuttelevainen, täytyi meidän viipyä siellä muutamia viikkoja, jonka ajan käytimme katsellaksemme kaupunkia.

Kun sitten matkaa jatkettaessa olimme sivuuttaneet Gibraltarin salmen, havaitsimme äkisti kolme algerialaista merirosvolaivaa, jotka heti alkoivat ajaa meitä takaa.

Laivassamme oli väestönä 30 miestä, ja se oli varustettu 16 kanuunalla, jonkatähden päätimme puolustautua, jos taistelu tulisi kysymykseen. Pian ne olivat aivan jälissämme, niin että meidän täytyi etsiä maata, ja purjehdimme suoraan del Tierron linnoitukseen. Sikäläinen miehistö alkoi heti meidän ylitsemme ampua vihollista, ja kun me olimme aivan lähellä suojelevaa satamaa, panimme mekin tykkiänne paukkumaan.

Ennen pitkää suuntasivat rosvolaivat kulkunsa aukealle merelle, jonka jälkeen me jatkoimme matkaamme; mutta seuraavan päivän puolenpäivän aikana näimme ne taas, ja takaa-ajo alkoi uudelleen.

Kun ilta saapui, olimme valmiit taisteluun. Yö oli hyvin pimeä ja myrskyinen, niin että meidän onnistui paeta pimeydessä, vaikka me kerran satuimme joutumaan vihollisen laivojenkin väliin. Muitta seikkailuitta saavuimme lopulta Venetsiaan, jossa oli ankkuroituna kokonainen laivasto eri maista kotoisin olevia aluksia.

Täällä viivyimme jonkun aikaa, ja kun minä eräänä päivänä kuljin sitä laituria pitkin, jossa monta galeerilaivaa oli ankkuroituna, kohtaisin maamieheni, joka purjehti ranskalaisella kaapparilla tai merirosvolaivalla ja hän kertoi minulle niin monta kummallista juttua heidän iloisesta elämästään, suuresta palkastaan ja runsaista saaliistaan, että minä päätin seurata häntä. Koska hänen laivansa oli jo lähtövalmiina, voin minä huomaamatta tulla laivalle ja saada sijan kaapparin miehistön joukossa.

Suuntasimme Brasilian rannoille, jossa kapteenimme aikoi anastaa espanjalaiset alukset, jotka kallisarvoisine lastineen aikoivat purjehtia Brasiliasta kotimaahansa.

Tämä suunnitelma onnistui yli toiveiden, ja laiva toisensa jälkeen joutui meidän käsiimme. Lopulta menimme rohkeudessamme niin pitkälle, että espanjalainen kuvernööri vannoi kalliin valan, ettei hän ennen lepäisi eikä pysähtyisi, ennen kuin saisi meidät käsiinsä ja surmaisi meidät.

Me vaan nauroimme tälle ja risteilimme kuten ennenkin Brasilian rannikoilla, joka olikin oivallinen pyyntialue.

Eräänä päivänä, meren ollessa tyynenä, makasimme aivan lähellä St. Augustianin lahtea. Mitään ei voitu toimittaa, ja suurin osa väkeä makasi kannella. Kapteeni Pierre Billot käveli edes takaisin peräkannella katsahtaen tuon tuostakin taivaanrannalle kuten saalista vainuten. Yltympäriinsä ei voitu kuitenkaan havaita mitään muuta kuin taivasta ja vettä.

Minä nojasin laivan laitaa vasten ja katselin tyyntä merta, jota ei ainoakaan tuulenhengähdys pannut väreilemään, kun kapteeni aivan äkisti seisoi luonani ja sanoi:

"Minkä sinä luulet tuon laivan olevan?"

Tätä sanoessaan osoitti hän laivaa, joka tuli näkyviin taivaanrannalta. Ihmetellen katsoin sinneppäin, sillä hetki sitten en ollut nähnyt mitään, ja minusta tuntui arvoitukselta, miten laiva niin äkkiä oli Ilmestynyt.

"NO, miksi arvelet tuota alusta?" kysyi hän taaskin.

"Espanjalainen kaljoona", vastasin niinä, sillä se oli helppo nähdä.

"Aivan oikein", sanoi kapteeni, "ja se on meitä etsimässä."

"Sitä minäkin luulen", vastasin minä, "ja jos hiukkasenkin tuulisi, levittäisi se kyliä kaikki purjeet saadakseen meidät kiinni."

"Niin, mutta jos kaljooni saa tuulta, saamme mekin tuulta, ja silloin se ei koskaan saavuta meitä."

Tuli ilta, eikä vieläkään huomattu yhtään tuulta. Kun tuli pimeä, näimme selvästi espanjalaisen lyhdyt, me taas emme sytyttäneet ollenkaan omiamme.

Aamuyöstä rupesi kuitenkin tuulemaan, ja päivän koittaessa oli espanjalainen kintereillämme. Se oli vetänyt englantilaisen lipun, meillä taas oli varovaisuuden vuoksi espanjalainen lippu.

Pierre Hillot ei muuten ollut mikään pelkuri, ja kun hän näki espanjalaisen olevan niin lähellä, päätti hän antautua taisteluun. Tämän aikeensa ilmoitti hän väelleen, joka antoi siihen suostumuksensa.

Vaikka me molemmin puolin tiesimme, kenen kanssa meillä oli tekemistä, pidimme yhä edelleen väärää lippua. Espanjalainen antoi silloin tällöin aivan kuin meitä tervehtiäkseen laukauksen jyrähtää; saman teimme myöskin me. Tätä kesti aina lähes 10 asti aamulla, jolloin olimme kyllin lähellä toisiamme alkaaksemme tanssin.

Äkisti katosi vihollisen laivasta englantilainen lippu ja sijaan vedettiin espanjalainen. Samalla lähetti se meitä kohtaan kovan laukauksen; tämä oli alkua.

Silmänräpäyksessä katosivat espanjalaiset lippumme, ja ranskalaisen lipun liukuessa ylös tankoon, asetimme keularaakaan oman lippumme — mustan, veripunainen risti keskessä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ampui vihollinen, jolla oli 24 tykkiä, täydeltä laidalta, ja kun se oli ampunut toisen yhteislaukauksensa, makasi seitsemän meistä verissään kannella.

Se oli huono alku.

Meidän puoleltamme ei oltu laukaistu ainoatakaan kertaa, sillä kapteeni tahtoi, että vihollinen tulisi vielä lähemmäksi antaaksemme sitten sille oikein kunnollisen tervehdyksen tulikivääreistämme. Tämä oli meidän vahva puolemme, ja kapteeni oli piiloittanut suuren joukon miehistöstä, joka vasta ratkaisevalla hetkellä astuisi esiin näyttämölle.

Espanjalainen antoi tosiaan johtaa itsensä harhaan ja tuli niin lähelle meitä, että oli aseittemme ampumamatkan päässä. Samassa astui miehistömme esiin ja alkoi vihollista vastaan niin kiivaan tulen, että niitä kaatui kuin hyttysiä ja hetkeksi ne vetäytyivät takaisin.

Vastustaja näki heti, että jos mieli voittaa meidät, täytyi ryhtyä laivan valtaukseen, sillä meidän laukauksemme poimivat liian paljon sen tykkejä hoitavaa miehistöä, niin että tuli siltä puolelta alkoi yhä heiketä. Koska espanjalaisella oli yli kolmesataa miestä laivalla, päätti se ruveta laivaamme valloittamaan ja hyökkäsi heti päällemme.

"Ei yhtään armoa! Ei yhtään armoa!" huusi vihollinen ja heitti ulos iskuha'at. Mutta heittäjät eivät tavanneetkaan laivamme peräpuolta, ha'at pudota ponnahtivat mereen, ja tämän johdosta teki vihollisen laiva heilahduksen, niin että se peräkeulallaan töytäisi vasten meidän keularaakaamme, joka kovalla räiskinällä taittui pieniksi palasiksi.

Tämä oli ikävä sattuma meille, sillä samassa antoi vihollinen ohi kulkiessaan tiheän kuulasateen kohdata meitä.

Nyt ei ollut mahdollista tehdä vastarintaa kauempaa, meidän täytyi taipua.

Tässä silmänräpäyksessä käännyin kapteeniin ja näin, että hän nyt kuten ainakin jakeli käskyjään yhtä kylmäverisesti, mutta mahdotonta oli pitää vihollista enää loitolla, se kun jo osaksi oli astunut laivaamme. Moni meistä oli jo kaatunut, ja me sanan täydessä merkityksessä kahlasimme veressä.

Äkisti näin kapteenin hypähtävän ylös ja katoavan laivaan. Mitä hän aikoi tehdä?

En saanut aikaa kauvan tätä miettiä. Jyrisevä paukahdus — ja meidät heitettiin ylös ilmaan kuten höyhenet myrskyilmassa. Kapteeni ei tahtonut elää tämän häpeän jälkeen ja oli sentähden heittänyt, sytyttimen ruutitynnyriin.

VIIDES LUKU.