Part 2

Laivan lentäessä ilmaan olin minä muutamien muiden kanssa etukannella, jossa taistelimme tulisesti päälletunkeutuvien espanjalaisten kanssa. Nyt meidät nostettiin korkeuteen ja heitettiin taivasta kohti: kauhistuksen huudahtus pääsi kaikkein huulilta. Sen jälkeen putoili veteen kammottavana sateena ruumiin osia, silvottuja jäseniä, purjeensiekaleita, nuoria, puunpalasia ja aseita peittäen vedenpinnan mitä erilaatuisimmilla esineillä. Olin hetken ajan mielipuolena kauhusta enkä tietänyt, mitenkä minä olin jäänyt eloon. Ponnistelin kaikin voimin päästäkseni veden pinnalle, ja korvissani kuului omituinen suriseva ääni, mutta tästä huolimatta oli minulla siksi paljon tahdon lujuutta, että pääsin ylös ja tartuin ensimäiseen laivan palaseen, joka sattui eteeni.

Katselin ympärilleni ja kaikkialla näin ruumiita ja uiskentelevia miehiä kohoavan ylös ja siten tulin huomaamaan, etten yksin ollut pelastunut kuolemasta. Samassa kuulin äänen takanani huutavan:

"Tulkaa, vielä ei ole kaikki mennyttä; tuolla on vene!"

Katsoin ympärilleni ja huomasin kapteenin, joka istui märssypalan päällä. Hän oli pahoin loukkaantunut, mutta eli kuitenkin, ja se olikin pää-asia; sillä varma oli, että jos joku voisi pelastaa meidät, niin oli se hän.

Vene tuli nyt kaikkien uiskentelevien päämääräksi. Kun saavutimme sen, tunsimme sen espanjalaisten veneeksi. Kiipesimme siihen, tartuimme airoihin ja aloimme soutaa. Kaksitoista miestä siinä kaikki, mitä meikäläisistä oli jäänyt jälelle.

Kun tarkastelimme espanjalaista vastustajaamme, näimme, että sekin oli saanut tuntuvia vammoja räjähdyksestä, sillä siis oli kyliisi tekemistä itsessään, joten se ei voinut kiinnittää huomiotansa meihin.

Huolimatta siitä, ettei yksikään meistä ollut pelastunut ehein nahoin, ja varsinkin muutamilla oli oikein pahoja haavoja, sousimme kumminkin kaikin voimin päästäksemme maalle mahdollisimman pian. Mutta kului koko yö — ja se oli hirmuinen yö — ja koko seuraava päivä, emmekä nähneet missään maata. Nälkä ja väsymys vaivasi meitä, ja vaikeammin haavoittuneet makasivat kuumeessa. Kapteeni yksin pysyi rohkeana ollen varmasti vakuutettu, että pian pitäisi maan tulla näkyviin.

Kolmas päivä — vieläkin kauheampi kuin edelliset — valkeni. Toiset makasivat tunnottomina, toiset hourailivat ääneensä hyvästit ruoasta ja juomasta, vieläpä muutamat arvelivat olevan välttämätöntä arvalla ratkaista, kuka meistä ensin olisi lopetettava, sillä parempi olisi, että yksi kuolisi toisien pelastumiseksi, kuin että jokainen menisimme varmaan kuolemaan.

Kaikeksi onneksi ei näin pitkälle tultu, sillä puolenpäivän aikana huomasimme äkisti maan. Tämä oli näky, joka toi kaikkiin uutta eloa. Kaikki ponnistivat viimeiset voimansa, ja juuri illan tullessa saavuimme rannikolle, joka oli meille aivan outoa, mutta jossa kuitenkin voimme oleksia turvallisemmin kuin aavalla merellä.

Kohta löysimme joukon kuoriaisia, jotka söimme raakoina ja vahvistettuamme itseämme tällä lailla johonkin määrin, heittäydyimme maahan lepäämään aivan välinpitämättöminä vaaroista, jotka mahdollisesti voisivat tällä tuntemattomalla rannikolla uhata meitä.

Kun on kolmena päivänä kärsitty sellaista kurjuutta kuin meidän oli täytynyt kestää, ei suinkaan ole ihmeellistä, jos puuttuu halua uudelleen heittäytyä sellaisen petollisen elementin valtaan kuin meri on. Kun seuraavana aamuna heräsimme ja söimme aamiaisemme, jona nytkin oli yksinomaan kuoriaisia, neuvottelimme, mitä olisi nyt tehtävä, ja aniharva meistä tahtoi jatkaa matkaa meritse; useimmat halusivat mieluimmin ensin tutustua saareen.

Nyt ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ollaksemme hätätilassa valmiit lähtemään merelle. Vene vedettiin maalle ja piiloitettiin mahdollisimman hyvin erääsen luolaan ja sitten varustauduimme aseilla. Veneestä olimme löytäneet muutamia aseita, vaikk'ei niitä montaa ollut. Oli niitä kuitenkin riittämään asti ainakin tusinalle meidän laisia miehiä, jotka enemmän luotimme voimaamme ja rohkeuteemme.

Kuljettuamme hetken sisämaahan päin ja saavuttuamme eräälle kukkulalle, huomasimme olevamme tiheään kasvettuneella saarella. Kohta neuvottelimme, menisimmekö etemmäksi maalle päin tai kulkisimmeko vaan pitkin rantoja. Mahdotonta oli arvata, mitä tällaisessa metsäisessä seudussa löytyi kätkettynä, ja siinä tapauksessa, että siellä asuisi vihollismielisiä villejä, olimme joutuneet pahaan ansaan, koska nämä metsässä hyökätessään olisivat meitä voimakkaammat. Sentähden päätimme olla kulkematta etemmäksi.

Teimmekin kohta senjälkeen kierroksen, kunnes uudelleen saavuimme rannalle ja jatkoimme sitte matkaamme sitä pitkin. Nälkämme sammutimme syömällä eräitä isolajisia ostronia, joita täällä löytyi yllin kyllin.

Illan suussa tulimme aivan metsän lähelle, mutta päätimme silloin, ettemme kulje kauemmaksi, vaan vietämme yömme kukkuloilla huomispäivää odotellen.

Mutta kuka voi kuvailla hämmästystämme, kun saimme kuulla pyssynlaukausten paukkuvan aivan lähellämme?

Ensi työksemme tartuimme aseisiimme ja katselimme hätäisinä ympärillemme, vaan kun emme ketään nähneet, huomasimme pian, etteivät laukaukset tarkoittaneet meitä. Kaikessa kiireessä menimme kukkulalle ja saimme nyt nähdä, mitä siellä tapahtui.

Metsän reunassa vilisi intiaaneja, jotka olivat kiivaassa taistelussa espanjalaisjoukkueen kanssa, joka näytti saapuneen mereltä päin. Vaikka intiaaniparat peittivät vihollisensa nuolisateesen, kaatui heistä kuitenkin suurin osa pyssyn luodeista, eivätkä he uskaltaneet tunkeutua eteenpäin. Useimmat piiloutuivat metsän suojaan ja sieltä he lähettivät nuoliaan. Pieni joukkue vaan pysyi paikallaan. Kauempana metsän takana näimme suuren laivan mastojen kohoavan; näimme ainoastaan laivan etupuolen.

Ei kukaan meistä hiiskunut sanaakaan, laskeuduimme alas kukkulalle ja katselimme siitä taistelun loppua.

Espanjalaiset olivat nähtävästi voitolla, mutta kun ilta oli tulossa, ei heillä näyttänyt olevan vähääkään halua tunkeutua metsikköön. He tyytyivät vaan ampumaan jokaista yksityistä intiaania, jonka saivat näkyviinsä, sillä useimmat näistä olivat vetäytyneet kauemmaksi sisämaahan.

Pian tuli pimeä. Intiaanit sytyttivät tulen, ja kauempanakin metsässä näimme sellaisia tulia joukottaan leimuavan. Ampuminen oli tauonnut, ja pimeys oli lopettanut taistelun.

Pierre Billot, joka koko ajan oli maannut hiljaa, rupesi nyt puhumaan ja ehdotteli, että auttaisimme intiaaneja, koettaisimme sitte heidän avullaan lyödä espanjalaiset ja anastaa heidän aluksensa. Moinen ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mielemme paloi halusta saada maksaa espanjalaisille häväistyksemme ja meillä oli täysi työ pysyä paikoillamme tuon lyhyen taistelun aikana.

Nyt piti vaan tulla yhteyteen intiaanien kanssa espanjalaisten huomaamatta ja olla varuillamme, etteivät intiaanit pitäisi meitä vihollisina ja tappaisi meitä ennenkuin ehdimme heille edes esittää ehdotuksemme.

Kapteeni poisti tämän vaikeuden ilmoittamalla, että hän yksin tahtoi lähteä intiaanien luo, ja kun hänen poikansa, joka myös oli pelastunut, tahtoi häntä seurata, hylkäsi hän tämän pyynnön.

"Kuulkaa!" hän sanoi. "Täällä, täytyy olla yhden johtajan ja tuolla samaten toisen. Espanjalaiset täytyy yllättää hyökkäämällä kahdelta puolen heidän kimppuunsa. Minä lähden nyt tuonne intiaanien luo heitä johtamaan. Älkää olko puolestani levottomia, tunnen kylki heidän kielensä ja tapansa ja luulen kaiken onnistuvan."

Hän läksi, ja pyssyt ampumakuntoisina kädessämme odotimme, mitä piti tuleman.

Tunti kului suurimmassa levottomuudessa, ja jännityksessä, kun kuulimme laukauksen etäältä ja kauhistuttava sotahuuto kaikui avaruudessa. Tämä oli meille merkkinä hyökkäykseen ja nälkäisten susien lailla hyökkäsimme espanjalaisten sivustaan samalla kuin Pierre Billot punaihoisineen ahdisti heitä toiselta puolen. Intiaanit eivät antaneet yhtään armoa. He pistivät kuoliaaksi kaikki ja neljännestunnin kuluttua ei ollut ainoatakaan espanjalaista elossa.

Samassa kuulin kiväärin pauketta meren puolelta. Toinen joukkue espanjalaisia, vaikkakin luvultaan edellistä pienempi, lähestyi, nähtävästi aikeissa tulla tovereilleen avuksi.

Me vetäydyimme metsään, jossa oli intiaanikyliä ja heidän pelastajinaan otettiin meidät juhlallisesti vastaan sekä kestittiin hyvin, jonka jälkeen menimme levolle.

Yksi oli kuitenkin joukossamme, joka ei tänä yönä nukkunut, nimittäin Pierre Billot. Hän oli yhdessä etevimpien intiaani-päälliköiden kanssa tehnyt sotasuunnitelman, sillä eihän ollut epäilemistäkään, etteivät espanjalaiset koettaisi seuraavana aamuna nousta maalle saaren rannikolle.

Kun aamulla varhain heräsimme, huomasimmekin, ettei kapteenimme ollut ollut työttömänä. Hänen neuvostaan olivat intiaanit rakentaneet keskelle metsää suuren nelikulmaisen linnoituksen, joksi oli laitettu toinen toistensa päälle ladotuista puunrungoista ja jos tätä hyvin puollustettaisiin, tulisi se olemaan sekä meille että intiaaneille varmana turvapaikkana.

Mitä olimme ennustaneet, tapahtuikin. Laiva, joksi oli kärsinyt pahoja vaurioita, laski maihin ja melkein koko miehistö riensi intiaanikylään päin. Ainoastaan muutamat jäivät laivaan. Billot jätti poikansa linnoitukseen sen puolustusta johtamaan ja läksi itse meidän etunenässämme toiselle puolen metsää. Intiaanit ilmoittivat meille espanjalaisten liikkeet ja saatuamme lopuksi tietää näiden kulkeneen metsään päin ja kuultuamme ensimäiset laukaukset, jätimme kapteenin ohjaamina metsän, kuljimme rientomarssissa välimatkan, joka eroitti meidät merestä, hyppäsimme veneesen ja tuossa tuokiossa olimme tuon suuren laivan luona. Vasta liian myöhään huomasi jälellä oleva miehistö, kenen kanssa heillä oli tekemistä. Kauhun valtaamina tekivät he tuskin ollenkaan vastarintaa ja lyhyen ottelun jälkeen oli laiva meidän. Kapteenin käskystä laukesivat, jo valmiiksi ladatut kanuunat siihen osaan metsästä, jossa espanjalaiset olivat. Nämä vallan jähmettyivät kauhusta ja sekasorrossa pakenivat he sitten laivaansa punaisten hornanhenkien ajamina, jotka verikoiran tavoin seurasivat heidän kintereillään. Me puolestamme tervehdimme pelastusta etsiviä pakolaisia kiväärien laukauksilla, josta he joutuivat ihan pois suunniltaan. Ei yksikään heistä pelastunut.

Kun tämä yllätys oli näin onnistunut yli kaikkien toiveiden, lähdimme uudelleen maihin ja vietimme yhdessä intiaanien kanssa suurenmoisen voittojuhlan, joka loppui vasta seuraavana aamuna.

KUUDES LUKU.

Nyt oli meillä sitten taas laiva, ja laiva, joka oli paljon parempi kuin se, jonka olimme menettäneet. Se oli kaikin puolin hyvin varustettu ja olimme siis saaneet hyvän saaliin. Vaikkakin se oli vähän vahingoittunut, saatoimme kuitenkin lähteä sillä merelle ja tulla ehkä Cubaan, jossa saisimme sen korjatuksi ja voisimme vahvistaa miehistöä ottamalla siihen vakinaisilla olinpaikoilla asuvia merirosvoja. Mutta — matkalla oli kosto tuleva.

Alussa meni kaikki hyvin. Meillä oli mainio ilma ja suotuisa tuuli, niin että kuljimme aika vauhtia eteenpäin. Varhain viidentenä päivänä saimme näkyviimme purjeen, joka heti näyttäytyikin kuuluvan suureen espanjalaiseen alukseen, ja tästä hetkestä saakka katsoimme olevamme hukassa.

Heti huomasimme, että meidät oli nähty ja että laiva tuli meitä kohti, ja koska ei löytynyt yhtään mahdollisuutta pakenemiseen, antoi Pierre Billot kaikin puolin varustautua taistelua varten. Mutta mitä mahtoivat viisitoista miestä, jotka tuskin riittivät palvelusväeksi, tätä hyvin varustettua sotalaivaa vastaan? Meidän perikatomme oli varma, ja useimmat meistä katsoivat olevan viisainta antautua armoille eikä juuri kellään ollut halua ottamaan osaa kaikesta päättäen onnettomaan taisteluun.

Hillot oli epätietoinen. Hän näki itse, miten hullua olisi ruveta vastarintaan, mutia ei voinut päättää antautakaan kiväärin iskutta. Näimme, kuinka hän taisteli vaikean sisäisen taistelun.

Äkkiä hän hypähti ylös ja aikoi poistua. Mutta jokainen käsitti, että hän aikoi räjähdyttää laivan ilmaan ja sentähden heittäytyi kolme miestä häntä vastaan pidättäen häntä.

"Päästäkää minut!" hän huusi.

"Ei, isä", sanoi Jean. "Nyt pyydät turhaan, me emme sinua laske. Olet kerran sen tehnyt, ja olkoon se kylliksi."

Samassa astuivat, espanjalaiset miekat kädessä laivaamme ja ihmetellen he katselivat näytelmää, jota näyteltiin heidän silmiensä edessä.

Pierre oli tehnyt päätöksensä. Hän veti miekkansa ja ojensi sen upseerille sanoen:

"Tässä on, señor; minä, antaudun armoille ja armoa en pyydä itselleni, vaan tälle nuorelle miehelle. Tämä on ainoa pyyntöni."

Liikutettuna kumarsi upseeri ja sanoi:

"Olen tekevä, minkä voin."

Hetkisen kuluttua olimme vankina tällä espanjalaisella laivalla, joka oli matkalla Brasilian rannikoille. Viikon purjehdittuamme saavuimme linnoitettuun satamaan, ja täällä asui myös kuvernööri, jonka kädessä kohtalomme nyt oli.

Täällä meidät pantiin synkkään vankilaan, josta noin kahdeksan päivän kuluttua vietiin tuomio-istuimen eteen, jonka esimiehenä kuvernööri oli. Oikeudenkäynti meitä vastaan tuli lyhyeksi.

Kapteeni poikineen tuomittiin kuolemaan ja meidät elinkautiseen kaleeriorjuuteen. Useat äänestivät nuoren Billotin puolesta, mutta kuvernööri oli taipumaton. —

Muutama päivä tuomion julistamisesta olimme jo sijoitettuina kaleereihin ja olimme aavalla mereltä. Tämä rangaistustyö, johon meidät tuomittiin, ei suinkaan ollut helppoa ja meritaisteluissa kanuunanluodit tappoivat tai silpoivat meistä monta.

Kapteenistamme en sen jälkeen ole koskaan kuullut mitään.

Mitä tulee minuun itseeni, minuun, joka tässä kirjoitan elämäkertaani, — niin olen kaapparilaivan koko miehistöstä ainoa, joka olen elossa. Olen nähnyt toverini toinen toisensa jälkeen kuolevan kaleereilla; minä olon ainoa, joka elän.

Olen nyt kuusikymmenvuotinen ukko. Isä Antoniuksen puoltamana — pelastin kerran hänen henkensä laivan kaappauksessa — olen saanut vapauteni ja tulin Antoniuksen luostariin portinvahdiksi. Häntä saan myös kiittää, että voin lopun elämästäni viettää rauhassa. Kaukana kotimaastani saan kuolla köyhyydessä ja omantunnon tuskissa, ja kuitenkin voisin muutamassa päivässä tulla rikkaaksi, niin, rikkaammaksi kuin moni portugalilainen tai espanjalainen kuvernööri Uudessa maailmassa, sillä minä olen ainoa, jonka tiedossa on merirosvojen aarrekammio ja paikka, josta se olisi löydettävissä. Mutta mitä hyötyä on minulle, köyhälle miehelle, tästä tiedostani?

En tahdo toisille uskoa salaisuutta, sillä kenenpä ottaisin uskotukseni? Ennemmin otan salaisuuteni mukaani hautaan.

Mutta ei — tahdon uskoa sen tälle paperille, kuitenkin niin, että ainoastaan jollekin kotimaani pojalle voi olla siitä hyötyä. Kaiken, jolla on yhteyttä aarteen kanssa olen, kuten nämä lehdet näyttävät, kirjoittanut yksinkertaisella hollantilaisella kansanmurteella, niin ettei espanjalainen, vaikka osatkoonkin hollannin kieltä, voi sitä ymmärtää. Käsikirjoitukseni olen uskonut luostarin päällikölle ja nöyrästi pyytänyt häntä jättämään sen kuolemani jälkeen jollekin hollantilaiselle, ja sen hän on juhlallisesti luvannut minulle. Jos niin kävisi, löydetään avain salaisuuteen lukemalla muistutukset _takaapäin_ ja _edestäpäin_ s.t.s. ensin _viimeinen, sen jälkeen ei viimeisen lähimmäinen, vaan ensimmäinen, sitten viimeisen lähimäinen ja sitten toinen_ j.n.e. Näin olen varma, ettei kukaan, joka ei ole täydellisesti perehtynyt hollannin kieleen, ole löytävä salaisuutta, sillä muukalainen tulee muistutuksia lukeissaan päästään pyörälle.

Olen nyt tehnyt tilini maailman kanssa: päiväni ovat luetut. Tunnen, että kohta olen kuoleva ja toivon Jumalan olevan sielulleni armollisen. Isänmaalleni lausun nyt viimeiset jäähyväiset ja lopetan toivomalla, ettei työni jäisi hedelmittä, että käsikirjoitukseni joutuisi jonkun maamieheni käsiin ja että hän sen avulla löytäisi onnen.

Kirjoitettu San Fernandon luostarissa Augustin lahden rannalla Brasilian rannikolla.

Vuonna 15-- toukok. 24 p:nä.

Claas Janszoon Enckhuysenistä.

SEITSEMÄS LUKU.

Tähän loppui kertomus, ja kauan istuin ajatuksiini vaipuneena, liika kummallinen jono tapauksia, ennenkuin tämä käsikirjoitus joutui minun käsiini! Miten vähän oli kirjoittaja voinut aavistaa, että tämä käsikirjoitus kerran — kolmen vuosisadan kuluttua oli pelastava hänen maanmiehensä!

Annettuani hetkiseksi tunteilleni vapaan vallan, otin käsikirjoituksen uudelleen käteeni ja syvennyin muistutuksiin, joita jo kauan ennemmin olin tarkastellut; mutta havaittuani niiden riippuvan toisistaan kuin juokseva hieta ja olevan vaikeat lukea, heitin sen lukemisen. Pitkän ajan perästä sain kokoon seuraavat

_Muistutukset_.

16. Saari kuuluu Keysryhmään. Jo mereltä tuntee sen ulkomuodoltaan, koska se on intiaanilaisen kanootin muotoinen.

1. Yltympäri sen kulkee matalikko, jossa vain eteläpuolella on siksi iso aukko, jotta siitä nousuveden aikana voi laiva kulkea.

15. Kun tullaan matalikon sisäpuolelle, ohjataan vastaiselle rannalle, jossa merirosvojen kallioon hakkaamat portaat ovat saaren ainoana maallenousupaikkana.

2. Kulkemalla niitä ylös, tullaan käytävään, jossa vain _yksi ainoa_ henkilö voi kulkea. Tämä tie johtaa saaren sisustaan.

14. Saaren sisäpuoli on kivistä, epätasaista maata, jota siellä täällä kivilohkareet ja pensaikot peittävät.

3. Pienen metsikön keskellä olet löytävä suuren hietaisen paikan, jolla kohoaa yksityisiä röykkiöitä päälletysten kasattuja kiviä. Nämä ovat saarella kuolleiden merirosvojen hautoja.

13. Tämän kivikasan keskessä seisoo suuri, huonosti valmistettu koralliristi. Aseta selkäsi tätä ristiä vasten ja kulje suoraan suuntaan silmät kallioon tähdättyinä tämän hautausmaan poikki aina kalliolle saakka.

4. Mittaa ristin pituus 743 kertaa siksi kuu saavut kalliolle.

12. Ota pois kallion juureen ladotut kivimöhkäleet, niin olet löytävä käytävän erääsen luolaan.

5. Tämä luola ulottuu aina, rannalle saakka, jossa se on niin ahdas, että ainoastaan ryömien pääsee sen läpi.

11. Kaiva luolan pohjaa korkeimmasta kohdasta, ja siitä löydät aarrekammion.

6. Laske oikein, asetu oikein, kulje suoraan suuntaan ja katso että kaikki käy tarkoin yhteen selityksen kanssa.

10; Kivien takana löytyy useampia, samallaisia salaisia luolia.

7. Älä kaivaissasi anna minkään estää sinua etsimästä sitä, mitä haluat löytää.

9. Jos sen löydät, tulet rikkaaksi kuin kuningas. Siinä on vuosisatojen kuluessa säästetyt saaliit.

8, Käytä hyvin löylämäsi kulta, jottei kerran koittaisi se päivä, jolloin olet, pakoitettu lausumaan: "Oi, etten koskaan olisi sitä koskettanut!"

Lopetettuani kauan kestäneen lukemisen, istuin ajatuksiini vaipuneena. Kapteenin tulo herätti minut unelmistani.

"Onko kaikki selvinnyt?" huusi hän. "Saanko tulla, sisään?"

Hämmästyneenä katsoin ylös,

"Kyllä, kaikki on selvää", vastasin minä.

"Ja?" — Tässä pienessä sanassa, ilmeni äärettömän paljon toivoa.

"Ja paikka on selvästi ilmoitettu", minä vastasin.

Kapteeni oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän tuijotti minuun ja virkahti: "Mitä sanoitte?"

"Paikka, jossa aarre säilytetään, on selvästi kuvattu", lausuin toistamiseen, pannen painon joka sanaan. "Sille, joka tuntee nämä vedet, on helppoa tämä kirjoitus kädessään löytää se paikka."

"Silloin me sen löydämmekin", huudahti hän, "sillä minä tunnen joka saaren, joka matalikon, joka karin näillä vesillä."

"Hyvä!" sanoin. "Silloin te myös tunnette saaren, joka on kanootin muotoinen?"

"Sekö se on?" kysyi kapteeni kummastuneena.

"Sen täytyy olla se."

"No sen tunnen kyllä."

"Sitä ympäröi matalikko", jatkoin minä, "jossa vain yhdellä ainoalla puolella on siksi suuri aukko, että laiva nousuveden aikana voi siitä kulkea."

"Hyvinhän te tiedätte sen!" sanoi kapteeni. "Niin, juuri eteläpuolella. Aarre on siis siellä?"

"Kaiketikin, jos se vielä on paikoillaan."

"Jos, jos", sanoi kapteeni. "Pyöveli teidät periköön ja teidän 'jos'inne. Ja kuka sen sitten olisi sieltä ottanut?"

Huomautin, että kolme vuosisataa oli kulunut aarteen kätkemisestä ja. että se tällä ajalla olisi voitu sattumaltakin löytää, mutta kapteeni pysyi kiven kovaan vakuutuksessaan.

"Ei, ei", hän sanoi, "sitä en ollenkaan pelkää. Nyt on vain kysymyksessä löytää saarella oikea paikka ja noutaa aarre sieltä toisten avutta."

"Aiotteko ilmoittaa tovereillenne aarteen olemassa olosta?"

"Silloinhan olisin hullu", vastasi merirosvo. "Me molemmat sen jaamme."

Tein kieltävän liikkeen.

"Kiitän teitä", vastasin. "En halua saada yhtään tästä aatteesta, Väärin saatu, väärin menee."

"Pyh!" sanoi kapteeni. "Akkojen lorua!"

Sitten päätimme ensi sopivassa tilaisuudessa etsiä saaren. Jottei herättäisi väessään mitään epäluuloja, täytyi kapteenin olla erittäin varovainen, ja sentähden sovimme keskenämme, että minä miehistön kuullen pyytäisin häntä mukanani etsimään muutamia kasveja, joita tarvitsen sairaiden parantamiseen ja joita ei löytynyt tällä saarella.

Sattuma tulikin avuksemme. Muutama päivä myöhemmin saivat merirosvot hyökätessään erään kauppalaivan kimppuun niin lujasti selkäänsä, että melkein puolet heistä jäi taistelupaikalle, ja eloonjääneistä ei ollut ainoatakaan haavoittumatta. Nyt oli kylliksi sairaita, ja minulla oli yltä kyllin työtä.

Tein kuten oli puhuttu. Pyysin kapteenin kanssani jollekin läheiselle saarelle, jossa toivoin helposti löytäväni tarvitsemani kasvit.

Tästä ei voinut kukaan saada aihetta epäilykseen, ja aikaisin seuraavana aamuna läksimme matkalle pienellä veneellä.

Ennen pitkää kohosi edessämme merestä saari, jonka ulkomuodosta tunsin samaksi mikä käsikirjoituksessa oli ilmoitettu. Se oli siihen määrin intialaisen jättiläiskanootin muotoinen, että kauempaa olisi sitä luullutkin siksi. Sitä ympäröi koralliriutta, jota vasten aallot vaahtoisina loiskuivat.. Mitään aukkoa emme vielä havainneet. Päästyämme vasta jokseenkin lähelle, huomasin ahtaan kulkuväylän, joka, ulottui riutan toiselle puolelle tyyneen veteen saakka. Merirosvot, jotka pientä alustamme hoitivat, ohjasivat sen taitavasti aukon läpi.

Nyt saimme nähdä, että kallioryhmät, jotka saaren muodostivat, kohosivat merestä kohtisuorina. Vene kääntyi oikealle ja seurasi rantaa siksi kunnes se äsken mainitun aukon vastaisella puolella saavutti riutan, ja siinä löysimme kauan etsittyämme paikan, josta maallenousu oli mahdollista. Kallioon oli näet hakattu suuret kiviportaat.

Tässä vene seisattui, ja kun kapteeni ensin oli kieltänyt miehistöä nousemasta maihin, aloimme tutkimusretkemme tällä salaperäisellä saarella.

KAHDEKSAS LUKU,

Vertailtuani seutua vanhassa käsikirjoituksessa olevaan kuvaukseen, tulin kaikkialla siihen päätökseen, että olimme oikealla paikalla.

Kulkumme kesti noin kymmenen minuuttia.

Olimme nyt saaren sisimäisessä osassa, ja niin innokkaasti haki silmämme käsikirjoituksessa mainittua pientä metsäistä kukkulaa, ettemme huomanneet epätasaista maanlaatua.

Keskellä tätä tasankoa, jos saan sitä siksi kutsua, oli tosiaankin metsikkö, oikea erämaa, jota ihmisjalka ei kolmeen vuosisataan ollut polkenut. Siinä oli sekaisin surkastuneita kääpiömäisiä puita ja korkeakasvuisia pensaskasveja.

Kapteeni lopetti ensiksi vaitiolon.

"Sen pitäisi siis olla tässä?" sanoi hän kysyväisesti.

"Niin", vastasin minä, "ja tarkastakaa nyt metsän sisustaa, jos voitte siellä löytää hietaista paikkaa, jossa monta kivikasaa kohoaa kohti korkeutta."

Viivyttelemättä tunkeutui hän mukanaan tuoma kirves kädessä tuohon pieneen metsään raivaten itselleen tietä sen läpi.

Kuta kauemmaksi hän tunkeutui, sitä suuremmat parvet inhoittavia hyönteisiä ja muita pikku eläimiä lähti säikähtyneinä sieltä liikkeelle. Nähdessäni nämä, katosi minulta kokonaan halu seurata kapteenia.

Pian hän katosi näkyvistäni, mutta hetken kuluttua kuulin hänen huutavan:

"Hietapeittoisen paikan olen löytänyt. Mitäs sitten?"

"Entäs kivikasat?" huusin hälle vastaan.

"Mitään kasoja en ole havainnut, mutta kyllä suunnattoman joukon maahan heiteltyjä sammalpeittoisia kiviä."

"Onko siellä jonkunlaista ristiä?" huusin edelleen.

Tätä seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteenin ääni uudelleen.

"Ei", hän vastasi.

Luulin vaipuvani maahan kuultuani tämän vastauksen ja välittämättä vähääkään hyönteisistä kiiruhdin kapteenin jälkeen.

Huomasin kohta, että olimme merirosvojen hautausmaalla, vaikka tämä olikin tuntuvasti muuttunut kuluneiden vuosisatojen aikana ja siitä saakka kun täällä viimeinen leposija valmistettiin maan kylmään poveen. Kivikasat, jotka muinoin kohosivat muistomerkkeinä haudoilla, olivat sortuneet ja niitä peitti nyt niljakka, liukas sammal. Turhaan hakivat silmämme punaista koralliristiä, joka kerran oli seisonut hautausmaan keskessä.

"Jos emme sitä löydä, emme ole päässeet askeltakaan lähemmäksi", sanoin minä. "Tätä odottamatonta tapausta en ollut ollenkaan ottanut laskuun."

"Ja luonnollisinta on kuitenkin, ettei mokoma pikku kappale ole voinut kestää pystyssä kolmea vuosisataa", sanoi kapteeni. "Mutta vaikka minun täytyisikin kaivaa koko saari ylös alaisin, olen kuitenkin löytävä aarteen."

"Mutta emmekö voisi tästä etsiä?" arvelin minä. "Kukapa tietää, jos lopulta kumminkin löytäisimme ristin."

"Voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa", vastasi kapteeni ja alkoi vierestään raivata pois kasveja ja puiden oksia.

Äkisti hän päästi ilonhuudahtuksen.

"Tässä on tosiaankin risti!" hän huudahti. "Se on tässä! Se on pudonnut maahan jalustalta. Tulkaapa katsomaan!"

Yhdellä harppauksella olin hänen luonaan, sillä tehtävämme salaperäisyys oli minutkin lumonnut.

Niin, niin se todellakin oli; listi oli siinä, mutta...

Minä katselin kapteenia ja hän minua, ja melkein yhteen aikaan pääsi meiltä sanat:

"Mutta tällä emme ole tulleet kauas!"

Käsikirjoituksessahan seisoi nimenomaan, että täytyy asettua selkä vasten ristiä voidakseen kulkea sen osoittamaa suuntaa siihen paikkaan, missä luola oli. Tässä tarkoitettiin luonnollisesti ristin etusivua. Mutta, kukapa nyt voi saada selville, miten risti oli alkujaan seisonut.

Tässä tuli uusi pulma, joka ei suinkaan ollut vähäpätöisin.

Neuvottelimme hetkisen ja päätimme ensin puhdistaa rikkaruohoista ja mullasta sekä jalustan että sen paikan, jossa risti oli seisonut ja sitten katsoa, voisimmeko ehkä asennosta tai taittuneesta kohdasta arvella, miten se oli seisonut.

Mutta turhaan ponnistelimme, sillä me emme voineet löytää kahta päätä, jotka olisivat sopineet yhteen. Se paikka jalustasta, josta risti oli taittunut, oli samoin kuin risti itsekin tullut tuulen ja ilman vaikutuksesta sileäksi.

Katselimme toisiamme alakuloisina.

Äkisti johtui muuan ajatus mieleeni. Kumarruin alas, nostin ristin ylös ja käänsin sen, ja — —. Sekä kapteeni että minä päästimme ilonhuudahtuksen, sillä tässä, toisella puolella, kulki melkein koko ristin pituudelta rautasauva eli tanko, joka oli ollut sen tukena. Rauta katkenneen ristin päässä oli tosin epätasainen ja sadevesi oli sen kokonaan ruostuttanut, mutta sitä vastaavan puoliskon täytyi ehdottomasti olla paikoillaan jalustassa.

Ja niin olikin; pala oli siinä vielä jälellä ja näin voimme nostaa ristin taas pystyyn ja nuoran avulla asettaa sen entiseen asentoonsa.

Kun nyt olimme onnistuneet näin pitkälle, oli toivomme toteutunut, sillä toisella puolella huomasimme nyt myös puoleksi hävinneitä kirjoituksen jälkiä ja näin ollen heti tiesimme, kumpi oli ristin etupuoli.

Asetuin selkä vasten ristiä, ja nyt voin nähdä suoraan eteeni kapteenin äsken raivaamaa tietä pitkin. Tietämättämme olimme siis raivanneet oikean polun tässä jylhässä metsikössä, polun, jota meidän täytyi seurata saavuttaaksemme päämäärän.

Nyt mittasimme ristin pituuden oksalla ja teimme sitte toisen nuoran sata kertaa ja toisen neljäkymmentä kolme kertaa pitemmäksi. Ensimäisellä mittasimme seitsemän kertaa perätysten, toisella vaan yhden kerran. Näin saimme ristin pituuden 743 kertaa, mutta — kun pääsimme näin pitkälle, emme olleetkaan kallion vieressä.

Mittasimme vieläkin kerran, mutta saimme saman tuloksen — kalliota emme saavuttaneet. Jompikumpi oli nyt väärin, joko tie, jonka olimme valinneet, tai pituus, jonka olimme mitanneet. —

Kapteeni tahtoi valita toisen summan, mutta minä puolsin uutta mittausta niin, että tällä kertaa otamme mitaksi sekä ristin että jalustan pituuden. Hiukan vastusteltuaan taipui hän tähän ehdotukseen. Mittasimme suurimmalla tarkkuudella ristin sekä sen jalustan pituuden ja siten saadulla mitalla mittasimme 743 kertaa perätysten ja vihdoinkin olimme kallion juurella.

YHDEKSÄS LUKU.

Mutta tällä välin oli aika kulunut niin pitkälle, että me, peläten herättävämme laivamiehissä epäluuloa, emme uskaltaneet enää viipyä kauemmin. Sentähden panimme kallioon merkkejä, keräsimme muutamia kourallisia heiniä, mitä vaan eteemme sattui ja sitten kiiruhdimme veneesen.

Soutaissamme kotiin päin, huomautin minä, etten ollut löytänyt niitä kasveja, mitä oikeastaan olin toivonut ja että olisi parasta, jos kapteeni luovuttaisi minulle veneen ja antaisi jonkun nuoren miehen tulla mukaani mennäkseni vielä kerran samalle saarelle, koska vanhempien ihmisten kärsivällisyys ehkä pian loppuisi saadessaan odottaa kauemman aikaa tällaisten asiain toimitusta.

"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Huomenna annan teille pienen veneen, ja Caesar saa tulla mukaanne teitä auttamaan."

Sanottuaan tämän minulle englanninkielellä, kääntyi hän väkeensä päin ja lausui espanjaksi:

"Mutta minäpä tahdon mennä hänen seuraksensa. Ei voi koskaan edeltäpäin tietää, mitä tapahtuu. Laastariruhtinas voisi mahdollisesti saada pakenemisen halun päähänsä."

Rosvot myöntyen nyökäyttivät päätään ja nauroivat.

Seuraavana päivänä olimme jo hyvin varhain jalkeilla. Minä pistin povelleni arvokkaan salaperäisen käsikirjoituksen, ja kapteeni kuljetti salaa veneesen yhtä ja toista varsinkin ruokaneuvoja siltä varalta, että mahdollisesti tulisimme viipymään siellä pitemmän aikaa. Vahva, yksinkertainen neekeripoika, Caesar, seurasi mukana.

"Voitteko luottaa tähän poikaan?" kysyin minä.

"Hänen avuttaan emme voi toimittaa sitä, mitä haluamme", hän vastasi; "poika kyllä vaikenee —, sen lisäksi on hän liian ahnas neekeripenikka."

Kun olimme päässeet porille, panimme veneen kiinni ja läksimme äsken mainitulle kalliolle, johon olimme panneet merkkejä ja aloimme irroittaa päälletysten ladottuja kivilohkareita.

Tämä ei ollutkaan helppo tehtävä; mutta kaikeksi onneksi oli kapteeni vahva työtoveri, jolla oli kolmen miehen voimat. Teimme työtä ponnistaen voimamme äärimmilleen, ja vaikka hiki suurina karpaloina vieri pitkin poskiamme, ei kukaan meistä ajatellutkaan keskeyttää työtä. Toinen lohkare toisensa jälkeen irrottui, läksi liikkeelle ja vieri syrjään. Ne olivat aivan kuin kasvettuneet yhteen. Raot ja aukot, joita ennen muinoin oli tässä ollut, oli tomu ja multa täyttänyt, kasvin juuret olivat niihin tunkeutuneet ja näin oli koko tämä kasa paisunut, niin että luuli kovan kallion olevan edessään. Ensi työksi täytyi sentähden raivata kaikki kasvit pois tieltä. —

Noin kahden tunnin kuluttua oli viimeinen ja suurin lohkare vieritetty paikoiltaan, ja me tirkistelimme pimeään kallioluolaan. Tultuamme vakuutetuiksi siitä, ettei se haaraantunut oikealle eikä vasemmalle, huomasimme olevamme nyt lähellä päämäärää.

En voi kertoa, kuinka sanomattoman levottomia me olimme. Kapteeni itse oli mitä hermostunein, ja neekeripojan silmät olivat jännityksestä vähällä pudota ulos kuopistaan; sillä vaikkakin poika ei mitään tiennyt, käsitti hän kuitenkin, että hänen edessään nyt oli salaisuus, jonka ratkaisun hän kohta saisi tietää.

Otettuamme pari kolme ensimäistä askelta luolassa, pysähdyimme jo. Oli niin pimeä, ettemme voineet nähdä kättäkään edessämme, ja kun emme tienneet, mitä edessämme oli, emme uskaltaneet mennä kauemmas.