Part 3

Kapteeni oli jo edeltäpäin kaikeksi onneksi ottanut huomioon kaikki mahdollisuudet. Hän riensi veneesen ja palasi jonkun hetken kuluttua lyhty kädessään.

Heikossa valossa, joka tästä lähti, voimme vain aivan vaillinaisesti ja epäselvästi tarkastella toiminta-alaamme. Mutta kohta syntyi elämä. Joukko lintuja lennähti piipittäen ja kirkuen ylös, ja siipiään räpyttäen lentelivät ne ympäri luolan pitäen huijaa huutoa, joka meistä tuntui mitä ilettävimmältä.

"Meidän täytyy hankkia enemmän valoa", sanoin minä, "muutoin emme voi huomata, missä luolan korkein paikka on."

"Niin, mutta tutkikaamme ensin, onko tämä tosiaan oikea luola ja ulottuuko se merelle saakka", sanoi kapteeni.

Tämän sanottuaan katosi hän ottaen lyhdyn mukanaan.

En koskaan voi unhottaa sitä kamalaa kolkkouden ja yksinäisyyden tunnetta, joka minut valtasi nähdessäni hänen katoavan luotamme, kädessään heikosti kimmeltävä lyhty, joka siellä täällä valaisi jonkun osan luolasta. Kun emme enää voineet kuulla hänen askeleitaan, näimme ainoastaan tuon tumman, eteenpäin kumartuneen vartalon, jonka oikealla ja vasemmalla puolella valojuova seurasi, äänettömin askelin liukuvan eteenpäin. Yhä pieneni valo, yhä kauemmaksi loittoni hän, kunnes lopulta emme nähneet muuta kuin pienen valopilkun, joka johtui lampun heijastuksesta luolan korkeaan holviin. Silmänräpäys vielä, ja hän oli kadonnut, emmekä nyt enää voineet nähdä mitään.

Kuolonhiljaisuus vallitsi nyt luolassa, niin, oli niin hiljaista, että voin selvästi kuulla vieressäni seisovan neekeripojan kiihkeän hengityksen ja niin lapselliselta kun se kuuluukin — tuntui minusta helpotukselta tietää, että luonani oli edes yksi elävä olento.

Vihdoinkin näkyi taas aaveentapainen valo luolan holvissa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, läheni kapteeni.

"Kyllä asian laita on niin, kuten olette sanonut", lausui hän, "ja nyt on kysymyksessä määrittää, millä paikoin holvi on korkein."

"Aivan oikein", puutuin minä puheesen; "mutta miten me nyt menettelemme?"

"Niin, me viritämme pienen tulen", sanoi hän nauraen; "samalla kertaa karkoitamme nuo ilettävät eläimet, joita täällä vilisee."

Hän viittasi Caesaria ja minua seuraamaan itseään, ja senjälkeen laahasimme luolan sisään kaikki ne pensaat ja oksat, jotka edellisenä päivänä olimme hakanneet ja jotka polttavassa auringonpaisteessa olivat ehtineet kokonaan kuivua, panimme ne röykkiöön ja sytytimme sen.

Tukahuttava, sankka savu nousi siitä ja karkoitti meidät ulos luolasta.

"Se on liian vähän", sanoi kapteeni, "tuo pieni röykkiö palaa pian loppuun. Kootkaamme sillä aikaa niin paljon kuivia puita kuin löytyy, niin saamme syntymään korkean ja mahtavan liekin, joka valaisee koko luolan."

Kun sankka, tukahuttava savu oli kadonnut, palasimme taas luolaan ja viskasimme kokoamamme puut hehkuvaan tuleen, joka heti leimahti täyteen liekkiin, ja nyt voimme silmäillä koko luolan sisustaa.

Tämä oli mitä jännittävin hetki, ja henkeä pidättäen seisoimme kaikki kolme vieretysten, tirkistellen liekkejä: kapteeni säihkyvin silmin eteenpäin kumarassa, Caesar uteliaana lapio kädessä ja minä pitäen avattua käsikirjoitusta kädessäni. Minusta me tällä hetkellä suuresti muistutimme noitia ja henkienmanaajia.

Äkisti leimahtivat liekit korkealle ylös, valaisten koko holvin.

"Tuossa, aivan edessämme", huudahtin minä.

"Niin, siinä se on!" sanoi kapteeni. "Pistä lapiosi maahan, Caesar!"

Neekeri totteli käskyä.

"Hyvä", jatkoi kapteeni, "aseta lyhty viereen — ja sitten työhön!"

Ja nyt rupesimme suurimmalla mielenkiinnolla kaivamaan maata.

KYMMENES LUKU.

Piirsimme maahan suuren ympyrän; sen jälkeen asetuimme yhtä kauas toisistamme, ja ennen pitkää olimme kaivaneet parin jalan syvyydeltä tuota ympyrää. Hetkisen kuluttua sattuivat lapiomme melkein yhtaikaa johonkin kovaan, ja me nostimme toinen toisensa jälkeen kahdeksan raskasta lautaa, jotka oli pantu kuoppaan vieretysten.

Niiden alla oli nelikulmainen huone, jonka seinät oli tehty päällettäin ladotuista kivistä, siis jonkunlainen kellari, tosin kyllä pahoin luuhistunut, mutta hyvässä kätkössä, ja siinä oli paksujen palkkien päällä, jotka peittivät pohjan, kaksi riviä raskaita rauta-arkkuja, kaksi arkkua kussakin rivissä.

Kullan kiihko alkoi jo meihin vaikuttaa. Kapteeni oli melkein mielettömyyteen saakka jännityksissä ja levoton, enkä minä suinkaan vähemmän. Neekeripoika parka näkyi vähitellen tulleen selville, että me olimme täällä aarteita etsimässä, ja silmät suurina hän mitä tarkimmin seurasi liikkeitämme.

Arkut olivat asetetut sillä tavoin, ettei niitit tarvinnut ensin muuttaa paikaltaan, kun tahtoi niitä avata. Kapteeni koetti avata ensimäistä arkkua; se ei edes ollut lukittu, mutta — — "Kirottu!" murisi hän, "tyhjä!"

Minä hämmästyin. Veri pakeni poskiltani ja tunsin kalpenevani.

"On ehditty ennen meitä!" huudahti kapteeni.

"Mahdotonta!" sanoin minä. "Tarkastakaamme ensin toista arkkua."

Toinen oli samaten lukitsematon ja — tyhjä.

"Näette itse", sanoi kapteeni.

"Kolmas!" huudahtin minä.

Kapteeni kohautti olkapäitään ja avasi kolmannen, joka, myöskin oli tyhjä.

"Mutta — mitenkä on tämän laita?" sanoin minä.

"Mitenkä?" huudahti kapteeni, hypähtäen äkisti ylös. "Ja sitä kysytte te — te? Se on teidän työtänne! Te olette johtanut minut harhaan. Mutta siitä saatte myös kärsiä!"

Näin sanoen veti hän pistolin vyöltään ja viritti hanan.

Olin enemmän kuollut kuin elävä enkä voinut saada sanaa suustani. Näin, kuinka hänen silmänsä säihkyivät hurjasta vihasta ja pettyneistä toiveista, ja pidin itseäni menneenä miehenä.

Samassa kaikui Caesarin ääni:

"Oi, tämä ei ole avattu, herra, tämä on raskas, hyvin raskas!"

Kapteeni antoi pistoolin vaipua alas ja riensi neekeripojan luo, joka oli koettanut avata toisen rivin ensimäistä arkkua ja siirtää sitä paikoiltaan, mutta turhaan koetti kapteenikin avata sitä.

"Hiljaa!" sanoi hän, "me olemme kenties erehtyneet."

Reippaasti tarttui hän työkaluihinsa ja hänen voimakkaista lyönneistään lennähti arkun kansi auki.

Hän päästi kovan huudahtuksen, johon Caesar heti vastasi, ja minä hypähdin hänen luokseen.

Menin melkein tainnoksiin silmäillessäni arkkuun. Se oli ääriään myöten täynnä kultakappaleita.

"Näettekö!" huusi kapteeni. "Näettekö nyt!" jatkoi hän, kaivaen voimakkain käsivarsin kimaltelevaa kultaa.

"Oi, herra, kuinka rikas olette nyt!" mumisi Caesar ihmetyksestä hölmistyneenä.

"Nyt olemme rikkaita, tohtori!" huudahti hän.

En vastannut mitään, vaan osoitin äänetönnä molempia toisia arkkuja.

"Niin, se on totta", sanoi kapteeni.

Kansi lennähti auki, ja taas pääsi häneltä hämmästyksen huudahtus, sillä tässä arkussa välkkyili kultaa ja jalokiviä säteillen meitä kohti. Siinä oli rannerenkaita, korvarenkaita, sormuksia, vitjoja — kaikki kultaa kallisarvoisine kivineen.

Luulin tulevani hulluksi; verho laskeutui silmieni eteen ja olin vähällä kaatua maahan, kun kuulin kapteenin huutavan:

"Mutta katsokaa, katsokaahan!"

Hän oli avannut kolmannen arkun, ja siinäkin välkkyili sanomaton joukko kultaa. Tikarit, kirkko-astiat, juomasarvet — kaikki olivat siinä sikin sokin.

Kävimme polvillemme ja katselimme tarkasti aarteita, ja näin kului kokonaista kolme tuntia. Viimeinkin huomautin minä kapteenille, että oli aika ajatella paluumatkaa.

Vaikeaa oli meistä kuitenkin, yksin minustakin, näistä aarteista erota. Mutta kun ei koskaan ennen ole nähnyt näin suuria rikkauksia yhdessä paikassa, ei ollut ihme, jos tällaisessa tilaisuudessa sattuisi joutumaan päästään pyörälle.

Lopultakin lähdimme matkaan, kerättyämme ensin näön vuoksi koko joukon kasveja.

* * * * *

Mitä kertoisin enempää? Kertomukseni on lopussa. Kaksi päivää jälkeenpäin läksi kapteeni Cubaan, josta hän vuokrasi pikapurjehtijan. Tällä lähestyi hän huomaamatta saarta, ja yön aikana, jolloin kaikki oli hiljaista, sousimme Caesar ja minä veneessämme myöskin sinne, toimme aarteet ja sitte matkustimme Cubaan. Luulen melkein, että nousimme maihin Baracoassa.

Kapteeni piti uskollisesti sanansa ja antoi minulle varoja voidakseni palata synnyinmaahani. Aarteista tahdoin ottaa ainoastaan yhden juomasarven, jonka seikkailujeni muistoksi tänäkin päivänä säilytän.

Muutamat ehkä pitävät hulluutena, etten menetellyt toisin; mutta siitä en välitä. Olen tosin antanut tämän ainoan tilaisuuden, jolloin olisin voinut tulla rikkaaksi, mennä käsistäni, mutta en ole koskaan tätä katunut. Mitä kapteenista tuli, en voi sanoa, yhtä vähän kuin sitäkään, tulivatko hänen aarteensa oikein käytetyiksi.