Part 1

language: Finnish

VALIKOIMA SATUJA

Kirj.

Hanna Cederholm

Suomentanut

Helmi Nylander

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLTÄÄ SADUT:

1. Leipuri ja hänen seitsemän aasiansa. 2. Janek'in ihmeelliset helmet. 3. Satu rumasta pikku prinsessasta. 4. Myllyrenki joka sai taivaan tuulet valtaansa. 5. Tähdetär.

Sadut ovat kokoelmista: "Astralis" ja "Sagor och Berättelser".

LEIPURI JA HÄNEN SEITSEMÄN AASIANSA.

Suuressa kaupungissa, missä oli monta tornia ja kimaltelevaa katonharjaa, asui kerran leipuri, jolla oli seitsemän aasia. Hän oli taitava mies, joka pystyi paljoon muuhunkin kuin alustamaan taikinaa, ja vaikka hän tosin osasi leipoa mitä herkullisimpia leipiä, niin soitanto, soitanto oli sittenkin hänestä parasta maan päällä.

Arkipäivinä, seisoessaan leipurituvassa hihat käärittyinä ylös ja esiliina sidottuna ympäri vatsan, hyräili hän aamusta iltaan, hyräili taiturimaisen sävelen toisensa jälkeen, mutta sunnuntain tullen otti hän esille huilunsa.

Kun hän silloin seisoi akkunassaan soitellen huiluaan, niin ihmiset alhaalla kadulla hiljensivät käyntiään. Ihmetellen he katselivat ympärilleen, mistä mahtoivat nuo harvinaiset sävelet tulla, kuka voi saada aikaan niin mestarillisia lirityksiä, niin kauniita juoksutuksia, kuka voi soittaa niin laulavan ihanasti ja niin sulavan pehmeästi, ja taaskin, kuka saattoi puhua niin voimakkaasti ihmissydämille?

Leipuri vaan ei tästä mitään tiennyt. Hän seisoi ullakkokomerossaan kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan. Soitellessaan hän unohti taikinakorvon ja leivinuunin. Kun hän sormieli huilun hopeoituja koskettimia, valuivat sävelet kuten kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, alas huonerivien väliin, ylös yli kurkihirren. Hän puhalteli ja soitti. Hän soitti itselleen ja ilman linnuille. Kaukana poissa, kaukana ja korkealla.

Mutta maanantaiaamuna seisoi hän alhaalla leivintuvassa ja alusti taikinaa. Paidan hihat olivat käärityt ylös ja esiliina sidottu vatsan ympäri. Hän leipoi pullia, rinkilöitä ja kiehkuroita. Ja kun kaikki leivät olivat kohonneet ja paistetut, työnsi hän valkosen päähineensä niskaan ja meni ulos pihamaalle.

Oli kuuma päivä, aurinko paistoi ja loisti. Hänen seitsemän aasiaan seisoivat jokainen pilttuussaan avonaisessa vajassa ja huiskivat hännillään, pitääkseen kärpäsiä loitolla.

Leipuri oli antanut aaseille kovin ihmeelliset nimet. Hän oli nimittänyt ne seitsemän pää-äänen mukaan Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si. Tämä sopi mainiosti senkin vuoksi, että niitä juuri oli seitsemän. Kun hän nyt tahtoi jotakuta aaseista tulemaan luokseen, ei hän huutanut sen nimeä ja houkutellut sitä, kuten kuka tahansa toinen olisi tehnyt. Ei kai kukaan mahtane luulla hänen tehneen siten? Ei, hän puhalsi vain yhden ainoan sävelen huilullaan, ja heti kuulosti se aasi, jota hän tarkoitti. Niin, siksi hyvin tunsivat ne nimensä, että jos hän puhalti sävelen korkeammalla tahi matalammalla ääniasteikossa, niin tuli kuitenkin heti oikea aasi ulos vajasta. Mutta jos hän puhalti kaikki asteikon äänet peräkkäin, seisoivat heti kaikki seitsemän aasia hänen ympärillään.

Täten hän juuri tekikin joka päivä, kun hänen rinkilänsä, kiehkuransa ja pullansa olivat paistetut. Silloin hän meni ulos pihalle ja vetäsi esille huilun taskustaan. Kun kaikki seitsemän aasia olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, siveli hän hyväilevästi niiden kunkin sametinhienoa turpaa.

— Do, Re, Mi, Fa, sanoi hän, rakkaat ystäväni, Sol, La, Si, hyvät toverini, hyvästi, hyvästi ja tervetuloa pian takaisin! Sitten hän ripusti kaksi syvää, tuoreilla leivillä täytettyä vasua joka aasin selkään. Vasut hän sitoi kiinni satulavyöllä ja suojaksi leiville hän pani muutamia vereksiä lehviä. Sitten hän asettui keskelle pihaa ja puhalsi jotakin reipasta säveltä. Aasit juoksivat kierroksen hänen ympärinsä ja senjälkeen ulos portista ja eteenpäin eri haaroille.

Do ja Re juoksivat laitakaupungille, missä köyhät ihmiset asuivat. Niiden vasut olivat täynnä suuria, veteen leivotulta leipiä, jotka maksoivat pikku roposen ja tyydyttivät suurimman nälän. Mi ja Fa juoksivat suurtorille vehnäpullia ja saffranirinkilöitä vieden, Sol ja La juoksivat rikasten taloille, kantaen torttuja ja piparikakkuja, mutta Si, nopein kaikista aaseista, juoksi suoraan kaupungin sydämeen ja seisattui kuninkaan linnan eteen. Heti tuli kaksi hovilakeijaa hopeavateineen, kiiruhtaen alas marmoriportaita. Herkullisia piirakoita, upeasti koristeltuja kakkuja he nostelivat vasuista. Ylihovimestari itse seisoi muutamalla portaan parvekkeella ja tarkasti, että kaikki kävi säntillisesti.

Kun vasut olivat tyhjennetyt, astui hän arvokkaasti alas marmoriportaita. Hän meni varovaisesti aasin luo ja pisti suuren kultarahan pieneen, satulavyöhön kiinnitettyyn nahkakukkaroon. Näin tapahtui joka päivä.

Toisilla aaseilla oli myöskin kotiin tullessaan rahoja satulavyön nahkakukkarossa, hopeakolikoita ja kuparikolikoita, pikku rahoja ja suuria. Harvoin sattui leipurille vahinkoa. Mutta jos silloin tällöin niinkin tapahtui, huiskautti hän vain kädellään, sanoen: suotakoon kernaasti nälkäiselle raukalle leipäpalanen.

Kun sunnuntai tuli, seisoi leipuri taas ullakkokomerossaan kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan.

Eihän ole ihmeteltävä, että kaikki kaupunkilaiset tunsivat leipurin ja hänen aasinsa. Kaikki ihmiset puhuivat heistä, ja vihdoin joutui huhu noista viisaista eläimistä kuninkaankin korville.

— Onko totta, sanoi kuningas eräänä aamuna hovimestarille, onko totta, että muuan aasi tuopi tänne meidän kuninkaallisen leipämme?

— Herra kuningas, sanoi hovimestari, jos teidän majesteettinne armossa suvaitsee astua ikkunan luo, näyttäytyy huhu heti todeksi.

Aivan oikein. Kuningas ei ollut monta minuuttia seisonut akkunassa, kun hän näki aasin tulevan juosten. Palvelijat tyhjensivät vasujen tuoksuavan sisällön hopealautasillensa ja ylihovimestari, joka oli kiiruhtanut ulos, pisti kultarahan nahkakukkaroon. Silloin työntäistiin äkisti muuan akkuna toisessa kerroksessa auki, ja kuningas pisti siitä ulos päänsä.

— Odota hiukan, odota hiukan, huusi hän sieltä ylhäältä, ja ennenkuin kukaan ehti käsittää mitä oli tekeillä, tuli kuningas itse juosten alas portaita.

— Onpa viisas eläin! tuumasi hän, seisattuen Si:n eteen. Viisas eläin, kaunis eläin, sanoi hän, taputellen aasin päätä. Sitte hän alkoi etsiä taskustaan sokeripalaa, jonka hän oli sinne pistänyt lemmikkihevosensa varalle. Si söikin sen mielellään ja kun kuningas vielä oli hyväillyt aasia, kiiti se kotiin päin tyhjine vasuineen.

— Tämäpä eriskummallista, arveli kuningas, minun täytyy iltapäivällä ajaa leipurille, nähdäkseni toiset kuusi aasia.

Päivällisen jälkeen antoi kuningas valjastaa kaksitoista päistärikkö hevostaan juhlavaunujen eteen. Palvelijat avasivat vaunun ovet ja laskivat alas kullatut vaunun portaat ja kuningas sekä hänen ensimmäinen kamariherransa istuutuivat vaunuun.

Leipuripa vasta hämmästyi, kun kuninkaallinen seurue astui leipomotupaan. Hän paraallaan alusti vehnäleipätaikinaa seuraavaksi päiväksi, kun kuningas tuli sisään. Leipuri aikoi heti kaapia taikinan pois käsistään, mutta kuningas löi häntä armollisesti olalle:

— Jatka vain, hyvä mies, sanoi kuningas asettuen katsomaan taikinakorvoon, ja niin tämä kuningasta huvitti, että hän seisoi kumartuneena taikinakorvon yli kunnes taikina valmistui. Sen jälkeen sai leipuri kertoa, miten taikinaa sitten käsiteltäisiin ja viimeksi tahtoi kuningas nähdä aasit, joita varten hän oikeastaan olikin tullut.

Kun kuningas taas oli ajanut kotiin, kuljeskeli leipuri iltakauden paikasta toiseen, hykerrellen käsiään ihastuksissaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Olihan hänelle ja hänen huoneelleen suuri kunnia tapahtunut.

Seuraavana aamuna täytettyään vasut ja lähetettyään aasinsa menemään jäi hän hetkeksi seisomaan porttikäytävään. Aurinko paistoi niin ihmeen lämpimästi ja kauniisti tänä siunattuna päivänä.

— Suuri kunnia, suuri armo, puheli leipuri puoliääneen itsekseen ja oli juuri lähdössä sisään, kun hän huomasi ratsastajan, joka tulla karautti pitkin katua ja piti toista, satuloitua hevosta suitsista. Leipuri pisti kädet housuntaskuihinsa ja jäi seisomaan. Samassa pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi satulasta. Se oli hovipalvelija, joka toi kuninkaallista sanomaa. Leipurin oli heti lähdettävä mukaan linnaan.

Miten niin? kysyi leipuri, mutta ei saanut mitään selvyyttä. Ei hänen edes sallittu mennä sisälle muuttamaan sunnuntaitakkiaan. Siihen ei ollut aikaa, sanoi ratsastaja, hänen oli vain tultava heti. Ei ollut muuta neuvoa, kuin nousta satulaan ja seurata mukana. —

Kuningas ei näyttänyt armolliselta tänään, hän oli synkkä, kuten uhkaava ukkospilvi. Eräs kruunun jalokivistä — suurin — oli poissa. Se oli ollut kruunussa eilen, kun kuningas ajoi leipurin luo, ja leipurin oli hankittava se takaisin.

Ei auttanut, vaikka leipuri vakuutti ja vannoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, missä jalokivi oli, hänen talossaan se oli hävinnyt ja hänen oli siitä vastattava. Ellei hän ennen auringon laskua toisi jalokiveä takaisin, ei hän enää saisi nähdä aurinkoa eikä kuuta. Siihen asiaan ei ollut mitään sanomista.

Kuitenkaan ei leipurin sallittu lähteä jättämättä jotakin linnaan vakuudeksi, ja koska hänellä ei mitään muuta ollut kuin huilu taskussaan, otti ylihovimestari sen, ja leipuri poistui verkalleen.

Vitkaan astui hän alas linnan marmoriportaita.

— Parasta lienee laittaa kuntoon kotinsa ja talonsa ja valmistautua eroamaan täältä, tuumi hän.

Samassa hän huomasi Si:n, joka seisoi portaitten edessä vasuineen. Ei kukaan ollut ajatellut aasia tänään, ja vasut olivat vielä tyhjentämättä. Silloin leipuri muisti eilisen päivän ja kuninkaan ja taikinakorvon. Mutta — jospahan, — jospa jalokivi onkin pudonnut taikinakorvoon.

— Ajateltuaan tämän ajatuksen loppuun seisoi hän jo torilla ja tapasi kädellä huilua. Se oli poissa. Silloin hän puhalti käsiinsä, puhalti kaikki seitsemän sävelääntä peräkkäin, keuhkojensa koko voimalla.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin Do, Re, Mi, Fa ja Sol sekä La tulivat juosten eri haaroilta. Leipuri tarkasteli innokkaasti niiden vasuja ja huomasi heti, että jokaisesta oli muutamia leipiä poissa. Kaikki tähteenä olevat leivät hän sipulteli muuruiksi, mitkä hän kylvi torille. Varpuset tulivat lentäen katon räystäiltä, kyyhkyset akkunalaudoilta ja suuria siivekkäitten parvia linnanpuiston tuuheista puista. Tästä tuli juhla-ateria, parempi kun koskaan ennen, juuri paistettuja vehnäleipiä, tuoksuavia saffranirinkilöitä ja sokurikaakkuja korintteineen, manteleineen. Varovasti murenivat kakut leipurin sormien välissä — ei jalokiveä, ei vielä mitään!

Hetken perästä oli leipuri matkalla kotiin. Seitsemän aasia tyhjine vasuineen kulki rivissä hänen jälessään.

— No nyt tuli loppu, mietti leipuri, en voi enään mitään tehdä. Saavuttuansa kotiin alkoi hän kuitenkin hakea ja etsiä kaikkialta. Vaikka hän kuinka etsi — kruunun jalokiveä hän ei löytänyt.

Silloin otti hän kaikki rahat, mitä hänellä oli, suuret rahat ja pienet, kultakolikot, hopeakolikot, kuparikolikot, taskut täyteen, ja niin hän lähti kulkemaan ympäri kaupunkia, katua ylös, toista alas. Taloon ja talosta ulos hän kävi, ylös jyrkkiä portaita aina ullakolle katon harjan alle ja alas kivijalkaan kellarikerroksen puolihämärään. Hän kolkutti joka ovelle ja teki aina samat kysymykset. Oliko sinne tänään ostettu leipää ja voisiko sen saada ostaa takaisin? Tahi olisiko joku löytänyt kiven leivässä?

Ihmiset luulivat hänen tulleen hulluksi ja useammin kun kerran sattui, että ovi paukahti kiinni hänen edessään ja lukittiin sisältä kahdella lukolla. Mutta kävi niinkin, että hän sai leivän takaisin, joskus hyvällä, toisinaan toralla, joskus tavallisella hinnalla, toisinaan suurilla rahoilla.

Mutta turhaan hän etsi ja turhaan hän haki, turhaan leivät pieniksi murensi — kruunun jalokiveä vaan ei löytynyt.

Myöhällä vihdoinkin hän oli väsyneenä ja nääntyneenä lysähtänyt kokoon muutaman etehisen portaille, jossakin laitakaupungilla. Hän tuskin tiesi missä oli, sen vain käsitti, että kaikki toivo oli lopussa. Ei kolikkoakaan hänellä ollut taskussa jälellä, päivä oli loppumaisillaan, ei ollut enää pitkää aikaa auringon laskuun, ja sitten hän ei enää koskaan saisi nähdä sen kultaista kantta. Hän ajatteli taikinakorvoaan ja hän ajatteli huiluaan ja hänestä elämä oli ihanata elää ja raskasta oli siitä erota.

Samassa tuli eräs tyttö ulos eteiseen ja näki hänet.

— Oletko sairas, sanoi hän, vai miksikä istut täällä?

— En, vastasi leipuri, en ole sairas, mutta kohta minun täytyy kuolla.

— Mikä sinua sitten vaivaa, kysyi tyttö, aivanko kuolet nälkään?

— En, vastasi leipuri taas, ja kuitenkin saattaisi ehken yksi ainoa leipäpala pelastaa elämäni.

— Leipää, sanoi tyttö, ei meillä isosti ole, mutta mitä annat minulle viimeisestä palasestamme?

— Ei ole minulla mitään antamista, sanoi leipuri, mutta jos jään elämään, soitan sinulle tänä iltana.

— Jumala sinua auttakoon, sanoi tyttö, jos soittoniekka olet, saat kovia kokea maailmassa.

Hän meni sisälle ja tuli heti takaisin leipäpala muassaan.

— Koska sinulla on vähemmän kuin meillä, niin ole hyvä, sanoi hän.

— Kiitos, sanoi leipuri, ottaen leivän ja hän arvasi heti, että juuri tässä leipäpalasessa oli jalokivi.

Muutamia minuutteja ennen auringon laskua oli leipuri linnassa ja antoi saattaa itsensä kuninkaan eteen.

— Herra kuningas, sanoi leipuri, tässä on sinulle kivesi takaisin.

— No oletpas sinä ihmemies, sanoi kuningas, miksi et ole paennut maasta aarteen kanssa?

— Sitä en tullut ajatelleeksi, sanoi leipuri, ja paitsi sitä olihan sinulla huiluni.

— Niin se, sanoi kuningas ylenkatseellisesti. Tiedätkö mitä kaikkea olisit voinut saada kivellä. Valtakunnan, sanon sinulle, kuningaskunnan.

Leipuri seisoi ja kopeloi varovasti huilun hopeoituja läppiä.

— Kun pidän huilua kädessäni, sanoi hän, olen minäkin valtias, kuten sinä herra kuningas ja elävät sävelet menevät ja tulevat miten tahdon.

— Tuo oli hyvin vastattu, sanoi kuningas, sinusta minä pidän, ja jos sinä tahdot kuten minä, niin jäät tänne ja asut täällä linnassa.

Leipurilla ei ollut mitään, sitä vastaan, ja niinpä kuningas ja hän sopivat asiasta. Leipurista piti tulla ylihovileipurimestari ja hän saisi käytettäväkseen koko kerroksen huoneuston ja Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si, tulisivat asumaan kuninkaallisissa talleissa.

Varhain seuraavana aamuna meni leipuri alas leipomoihin, ruvetakseen alustamaan leipää. Ei voi kuvailla, millainen hälinä siellä syntyi. Aikoiko hän ylihovileipurimestari itse omakätisesti alustaa taikinaa, se ei saattanut tulla kysymykseenkään. Sehän olisi koko häväistys ja hovimenojen yliohjaajamestari, joka siihen meluun kutsuttiin, sanoi, ettei sellainen mitenkään käynyt päinsä. Ylihovileipurimestari voi korkeintaan kerran päivässä käydä leipomoissa, siinä oli kylliksi. Enempää ei muka hänen arvonsa sallinut.

Leipurilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä saattoihan vapauskin joskus tuntua hyvälle ja saisihan hän siten soitella rakasta huiluaan niin kuin halutti. Hän vetäytyi huoneisiinsa ja elämä alkoi käydä tasaista kulkuaan.

Elämä kävi kulkuaan, mutta hauskaa se ei ollut leipurin mielestä. Hän ei ollenkaan tietänyt mitä tehdä pitkin päivää. Jos hän kävi leipomossa, suututti häntä, kun näki miten siellä kaikki vetelehtivät. Kun hän meni talliin, seisoivat aasit siellä allapäin, kultaisten ylenmäärin täysien seimiensä edessä. Ei, hauskaa se ei ollut. Huilussakin oli jotakin hullusti, puhaltaminen ei tahtonut sujua, ja lopuksi se sai jäädä.

Eräänä päivänä, kun kuningas oli tavallisella aamukävelyllään, tapasi hän ihmeekseen leipurin ja hänen seitsemän aasiansa seisomassa tien reunalla.

— Herra kuningas, sanoi leipuri astuen lähemmäksi, herra kuningas, minä haluan pois!

— Mikä sinun on, sanoi kuningas, minne haluat?

— Kotiin, sanoi leipuri, kauas pois, korkealle ylös.

Päivällisen aikaan koko kaupunki tiesi, että leipuri oli joutunut epäsuosioon, ja että kuningas oli ajanut hänet pois linnasta.

Hän oli aaseineen tullut pitkin suurkatua ja illalla hän jo seisoi alustamassa taikinaa entisessä leivintuvassaan. Do, Re, Mi, Fa, Sol, La ja Si pureksivat kauroja vajassa ja huiskivat hännillään. — Ja niin alkoi elämä uudestaan entiseen tapaan.

Joka aamu kiinnitettiin aasien satulavyöt lujasti ja leipävasut täytettiin. Do ja Re juoksivat laitakaupungille päin, missä köyhät ihmiset asuivat, Mi ja Fa juoksivat suurtorille, Sol ja La rikasten asunnoille, mutta Si, joka oli nopein ja joka niin monesti oli polkenut linnaan viepää tietä, juoksi kauas pois etukaupunkiin, suoraan pieneen solaan. Siellä seisoi erään eteisen portailla tyttö odottamassa, ja joka päivä hän sai lämpösleivän ja suuren rinkilän.

Mutta joka sunnuntai seisoi leipuri ylhäällä ullakolla ja puhalsi huiluaan. Korkealla ylhäällä, kaukana poissa. Sävelet valuivat kuin kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, ylös yli kurkihirren, alas huonerivien väliin.

Hän puhalsi ja soitti. Hän soitti kadun ihmisille ja ilman linnuille. Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea omalle sydämelleen.

JANEKIN IHMEELLISET HELMET.

Itämailla asui kerran helmien kauppias, joka oli etevämpi kaikkia lähiseudun helmikauppiaita. Niin kuulu oli hän, ja niin laajalti levinnyt hänen helmiensä maine, että ruhtinaat ja hallitsijat kaukaisista maista lähettivät asiamiehensä hänen kanssaan kauppoja tekemään.

Vanhimmassa kaupunginosassa, missä kauppapaikat sijaitsivat, oli hänellä pieni, vaatimaton myymälänsä. Pimeä ja matala oli tämä pieni koju, jossa kallisarvoisia helmiä oli levällään kaikkialla, juuri kuin ne olisivat olleet arvottomia, jostakin sorakuopasta tuotuja pikku kiviä.

Kauppias ei ulkoasultaankaan ollut mahtavan näköinen. Hänen kauhtanansa oli kulunut ja haalistunut, ja seisoessaan siinä aarteittensa keskellä näytti hän aivan hämmentyneeltä kaikessa rikkaudessaan. Kuitenkin hän siinä ympäristössä tunsi itsensä enimmän kotiutuneeksi. Joskus pisti hän molemmat vapisevat kätensä helmikasoihin ja nosti ne siitä antaen helmien yksitellen, kiiluvina pisaroina valua alas sormien lomitse.

— Olette minulle rakkaita, voi hän silloin sanoa, olette minulle kovin rakkaita, niin puhtoisia, niin vilpoisia!

Toisen kerran, hänen punnitessaan helminauhaa kädessään, kuultiin hänen huoahtaen sanovan: niin raskaita, niin katkeran raskaita. —

Voi arvata, etteivät toiset jalokivikauppiaat kaupungissa häntä suopein silmin katselleet. Liiankin usein ostajat sivuuttivat heidät, kun oli tehtävä jokin kallisarvoinen tilaus, ja itsensäkin heidän täytyi, vaikka vastenmielisesti, myöntää, että sellaisia helmiä, kuin hänellä oli, eivät muut voineet tarjota. Vaikka he mihin olisivat lähettäneet helmikalastajansa hakemaan meren aarteita, vaikka he mitä summia olisivat uhranneet, niin — Janekin kanssa ei kukaan saattanut kilpailla. Nahkapussit saattoivat olla helmiä pullollaan, ja pöydät voivat aarteitten painosta notkua, — ei kuitenkaan ainoakaan heidän helmistään vetänyt vertoja hänen aarteilleen.

Tämä ei johtunut helmien koosta, suurempia ja pulskempia oli kyllä nähty, ei tässä myöskään vaikuttanut väri, eikä se, että ne olisivat olleet tavallista virheettömämpiä. Ei, Janekin helmissä oli jotakin aivan erikoista, mutta mikä ne oikeastaan toisten helmistä erotti, sitä ei kukaan voinut sanoa.

Kauppiaat häneen tosin katsoivat kieroon, mutta kaikki köyhät kaupungissa ja kaupungin porttien ulkopuolella ja kaikki ne, joilla oli surua ja huolia, tiesivät kyllä, kenen puoleen kääntyä apua ja lohtua saamaan. Avutta ei kukaan tositarpeessa oleva Janekin luota lähtenyt.

Vaikkakin hän jakeli rikkauksia muille, ei hän itselleen näyttänyt niistä paljoakaan suovan. Jos kohtasi hänet kadulla, tietämättä kuka hän oli, olisi häntä helposti saattanut luulla kerjäläiseksi, niin köyhästi oli hän puettu. Mutta monet niistä, joita hän oli auttanut, tiesivät kertoa, että vielä paljoa enemmän arvoinen oli lohtu, jonka häneltä sai, kuin rahat, joita hän jakeli, sillä ei kukaan saattanut katsoa ihmissydämeen kuten hän.

Kauan aikaa sitten, silloin kuin Janek aloitti kauppansa, oli tietysti arvailtu sinne ja tänne, mistä hän oikeastaan helmensä sai, mutta kun ei mitään erikoista siitä saatu tietää, väsyivät ihmiset vähitellen juoruamiseen, ja nyt ei enää kukaan siitä puhunut.

Mutta eräänä päivänä kääntyivät asiat. Sinä aamuna oli jokaiseen kadunkulmaukseen naulattu eräs ilmoitus. Kirjoitus, jonka alla oli kaupungin varakkaimman helmikauppiaan nimi, sisälsi kehoituksen tutkia, mistä Janekin helmet olivat peräisin. Joka tästä voisi antaa varmoja tietoja, saisi palkinnoksi helmikauppiaan tyttären sekä pääsisi kauppiaan liiketoveriksi.

Tuopa ei ollutkaan vähäinen palkkio, sillä ensiksikin oli liike suuri sekä tuottava, ja toiseksi oli tyttö erikoisen kaunis.

Arvaahan jokainen, että alettiin taas jutella. Ymmärtää myöskin, että Janekin kaupassa kävi väkeä. Alituiseen sinne tulvi ihmisiä, jotka koettivat häneltä houkutella salaisuutta. Mutta Janekpa oli liian viisas käydäkseen niin julkeihin koukkuihin. Hän näytteli helmiä niille, jotka pyysivät niitä nähdä, ja viikossa myi hän niitä enemmän kuin tavallisesti vuodessa. Vähän hyötyivät ne, jotka kävivät hänen kaupassaan vainuamassa salaisuutta. Varmasti monet muullakin tavoin koettivat saada selville Janekin ihmeellisten helmien arvoituksen, mutta vaikka he olisivat koettaneet mitä, eivät he saaneet asiasta sen parempaa selkoa.

Eräänä päivänä, ensimmäisen innostuksen lauettua, kun Janek istui matollaan kauppakojunsa edustalla, auringon paisteessa, tuli nuori mies kohteliaasti tervehtien hänen luokseen.

— Taaskin onnenonkija, arveli Janek.

— Tulen pyytämään sinulta apua, sanoi nuorukainen samassa.

— Mistä on kysymys? sanoi Janek.

— Helmistä, sanoi nuorukainen heti, kuinka parhaiten saisin tietää, mistä ne saat?

— Puhutpa kiertelemättä, sanoi Janek.

— Tosin käyn suoraan asiaan, mutta en tiedä muuta neuvoa.

— Mikä on nimesi, kysyi Janek.

— Saleb, sanoi vieras, ja molemmat vaikenivat hetkisen.

Janek katsoi vierasta pitkään ja tutkivasti, ja kun hän aikoi puhua, oli hänen äänensä entistä ystävällisempi.

— Miksi olet niin kärkäs tietämään salaisuutta, sanoi hän. Uneksutko rikkauksista?

— En, sanoi vieras, uneksin kahdesta nauravasta silmästä. Sitäpaitsi sanon sinulle, jatkoi hän samaan hengenvetoon, vaikka se onkin suuri synti, jota en saisi kertoa, sanon sinulle, että olen puhutellut häntä, hänen isänsä puutarha-aidan läpi, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että meidän on mentävä naimisiin.

— Hyvä, sanoi Janek, tule kolkuttamaan oveani tänä iltana pimeän tullen.

Muutamia tunteja tämän jälkeen seisoi Saleb Janekin asunnon ovella. Hän oli kolkuttanut ja sai odottaa hyvän aikaa. Kun ovi vihdoinkin avautui, huomasi hän, ettei Janek ollutkaan yksin. Huoneessa istui vanha nainen itkien. Janek nyökäytti hiljaa Salebille ja meni takaisin huoneesen, Salebin vetäytyessä erääseen nurkkaan. Naisen kyynelet juoksivat pitkin ryppyisiä poskia, mutta tippuivat, kuten hiljainen kesäsade, sillä Janekilla oli niin ihmeellisiä lohdun sanoja. Kun Janek vihdoinkin oli saattanut naisen ulos, tarttui hän Salebin käsivarteen ja työnsi hänet pöydän luo, jossa helmet öljylampun himmeästi liekkuvassa valossa kimaltelivat.

— Katso, sanoi hän, pannen kätensä pöydälle, ikään tässä istui eräs nainen itkien, ja hänen kyynelensä tippuivat raskaina helminä, jokainen helmi tässä on kyynel! Tässä näet surun katkeran suloisia ja tässä ilon loistavia. Tässä on katumuksen kyyneliä ja tässä kaipauksen. Ja nämä, sanoi hän, ottaen kourallisen raskaita helmiä, nämä ovat äidin kyyneleitä.

Saleb seisoi ääneti tuijottaen helmikokoja, kunnes Janek katkaisi hiljaisuuden.

— Älä kuitenkaan luule, että kaikista kyyneleistä tulee helmiä, sanoi hän, ainoastaan niistä, jotka vuotavat sydämen elävästä lähteestä.

— Ja nyt, jatkoi hän, kun tiedät, mistä minun aarteeni ovat, mitä aiot, nyt tehdä?

— Voittaa rakastettuni! sanoi Saleb.

Janek antoi käsiensä vähitellen liukua helmikasojen läpi, kohottaen ne, kerta toisensa jälkeen, helmiä täynnä, ikäänkuin punniten kaikkia maailman kyyneleitä.

— Usko minua, sanoi hän, onni ei ole rakkaudessa, ei rikkaudessa, ei kunniassa, eikä vallassa, — onni on itsensä unhottamisessa, mutta tätä kaikkea et vielä käsitä. Sinä, joka olet nuori, mene maailmalle ja ota vastaan kaikki, mitä elämä sinulle tarjoaa.

SATU RUMASTA PIKKU PRINSESSASTA.

Nyt aion kertoa teille sadun eräästä pienestä prinsessaraukasta. Se alkaa kuten sadut yleensä, mutta päättyy aivan toisin.

Oli kerran, kauan aikaa sitten, kuningas, hänellä oli yksi ainoa pieni tytär, ja tämä oli hyvin ruma. Se painosti kuninkaan sydäntä ja hän, kuningatar, hovi sekä koko maa surivat, mutta pieni prinsessa itse ei surrut. Hän ei ajatellut, oliko hän ruma vai kaunis. Olihan puisto lintusten laulua täynnä ja kukkapenkereet täynnä kukkia. Kaikki oli hänen mielestään niin ihanaa ja kaikki ihmiset niin hyviä. — Mutta itsellään hänellä oli paras sydän maailmassa.

Vuodet vierivät, aika kului, ja miten olikaan joutui prinsessa täysikasvuiseksi. Prinssejä tuli läheltä ja kaukaa häntä kosimaan, sillä vanhan kuninkaan maine oli levinnyt kauas valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Hän oli mahtava mies, ja mielellään jokainen olisi tahtonut olla hänen kanssaan sukua. Mutta nähtyään prinsessan, lähtivät he omaan maahansa takaisin, niin piankuin voivat, eikä kukaan tullut kosineeksi. — Ja kuitenkin oli hänen sydämensä kalliimpi kultaa.

Ensimmäinen vuosi kului, ja niin teki toinenkin. Kolmantena vuonna tuli naapurikuninkaan poika. Hän oli nähnyt prinsessan ennenkin, eikä sentähden hänen ulkonäköään hämmästynyt. Hän katsoi prinsessaa syvemmälle silmiin, kuin toiset olivat tehneet, ja piti hänestä, hänen hyvän sydämensä vuoksi. Ja pieni prinsessa piti niin paljon prinssistä, että hän sydämensä pohjasta iloitsi ajatellessaan, että oli joku niin kaunis ja miehekäs kuin naapuriprinssi.

Mutta ratkaisevana hetkenä ei tämäkään prinssi saanut kosineeksi. — Pidän hänestä niinkuin sisaresta, ajatteli hän, mutta rakkautta häntä kohtaan en tunne. Ja sitäpaitsihan hän on niin kovin ruma.

Ja eräänä kauniina päivänä hänkin matkusti kotiinsa, omaan maahansa. Silloin prinsessa ensi kerran elämässään itki katkeria kyyneleitä ja ensi kerran ymmärsi, mitä merkitsi olla ruma.

Ei auttanut, jos kukat tuoksuivat ja lintuset lauloivat puistossa, prinsessa ei siitä tullut tuon iloisemmaksi. Hän itki silmänsä punaisiksi ja suri itsensä kalpeaksi ja laihaksi, niin että kuninkaan sydäntä oikein viilteli, kun prinsessa tuli sanomaan hyvää huomenta tahi suutelemaan häntä iltasilla. Kuningas antoi kutsua hoviin kaikki valtakunnan lääkärit, ja he tutkivat ja tuumiskelivat, löivät viisaat päänsä yhteen, määräsivät ja kirjoittivat lääkkeitä. Mutta prinsessa ei siitä parantunut.

Silloin kuningas eräänä iltana hämärissä kutsutti luokseen vanhan noidan, joka asui kaukana sinisessä salossa, auringosta itään ja kuusta länteen.

— Kuulepas, sanoi kuningas, katsoen häneen synkästi, jos voit tehdä tyttäreni kauniiksi, niin saat kultaa ja kalliita kiviä sekä kunniaa ja tulet hyvin mahtavaksi!

— Enemmän vaadin, sanoi noita, tyttäresi voin kyllä tehdä kauniiksi kuin päivä, mutta kultaa, valtaa ja kunniaa en halua. Jos teen mitä pyydät, täytyy minun saada prinsessan punainen sydän!

— Sitä en voi luvata kysymättä tyttäreltäni, sanoi kuningas näyttäen huolestuneelta. Ja hän lähetti kutsumaan prinsessaa. Kun prinsessa kuuli, mistä oli kysymys, ajatteli hän prinssiä ja ottaen värisevän nuoren sydämensä antoi hän sen häijylle noidalle. Mutta samassa tuli hän niin kauniiksi, että kuningas, hovimestari ja kaikki kamariherrat varjostivat silmiään kuin nähdessään auringon nousun.

Ja kuningas, kuningatar, hovi ja koko maa ihmettelivät, ja itse pieni prinsessa ihmetteli kaikkein enimmän. Mutta hänen kauneutensa tuli kuuluksi kaukana maan rajojen ulkopuolella, kuten hänen isänsä mahti.

Nyt tulivat taas prinssit ja kilpailivat hänen suosiostaan. Ja naapurimaan prinssi pyysi ja rukoili hänen kättään. Sen hän saikin, sillä hänen vuoksihan ihme olikin tapahtunut.

Koko valtakunta iloitsi prinsessan valinnasta, sillä naapurimaitten välit olivat aina olleet hyvät. Mutta kaikki toiset prinssit vetäytyivät suru sydämessään kukin omalle haaralleen.

Nythän prinsessan olisi pitänyt olla onnellinen, mutta eipä siltä näyttänyt. Eikä hän ollut nyt ystävällinen ja hyvä kuten ennen, vaan kylmä ja ylpeä. Hänellä oli niin terävä kieli, että kaikki häntä pelkäsivät, mutta niin kaunis hän oli, ettei kukaan saattanut olla ylistämättä häntä.

Joka päivä prinssi kuiskaili mitä suloisimpia sanoja prinsessan korvaan, mutta heti prinsessa ne unohti, sillä hänellähän ei ollut sydäntä, mihin kätkeä ne.

Hääpäivä läheni lähenemistään, mutta ei hän siitä iloinnut, kaikki oli hänestä yhdentekevää. Lintuset lauloivat ja kukkaset tuoksuivat, mutta sitä hän ei huomannut. Eikä hän voinut käsittää, kuinka hän ennen oli iloinnut auringonpaisteesta. Ja vielä vähemmän hän saattoi ymmärtää, mitä erikoista hyvää hän oli prinssissä huomannut.